Part 2

— Ja minä kun pahaksi onneksi en ollut Newportissa viime kesänä, kun kuuluisa markiisi d'Anguilhon oli siellä!... Luuletteko, että Annie kutsuu meitä luokseen?

— Varmasti.

— Mikä onni! Mutta älkää herran nimessä sanoko Jackin kuullen, että me tulemme liikkumaan myöskin seurapiireissä: hän kuvittelisi, että minä saattaisin antaa jonkun ranskalaisen panna pääni pyörälle, eikä olisi enää hetkeäkään levollinen.

Rouva Ronald oli ottanut esille jalokivilippaansa. Hetken sormeiltuaan valkoisella silkillä olevia koruja, valitsi hän uhkean helmistä ja timanteista sommitellun kaulavyön. Pantuaan sen kaulaansa kääntyi hän neiti Carrollin puoleen:

— Sopiiko tämä? kysyi hän.

— Te olette ihana! — vastasi nuori tyttö vakavasti. — Teidän rinnallanne joudun minä aivan varjoon! lisäsi hän asettuen katsomaan itseänsä suuresta peilistä.

Ja peili näytti sorjan, siropiirteisen vartalon valkoisessa silkkipuvussa, pehmeän, ruskean tukan, hiukan teräväpiirteiset ja tummaihoiset kasvot, kahden ihmeellisen silmän kaunistamat, joiden kirkkaista hiukan harmahtavista teristä, pitkien mustien ripsien ja kaarevien kulmakarvain alta, säteili elämää.

— Minun ei pitäisi milloinkaan näyttäytyä teidän rinnallanne! sanoi Dora kohentaen korkeaa helmikoristeista kauluriansa.

— Älkää puhuko tuhmuuksia: te ette vaihtaisi ruumistanne minun ettekä kenenkään muun kanssa... ja siinä olette ihan oikeassa!... Mutta menkäämme tapaamaan herroja. Toivoakseni ei Jack ole niin huonolla tuulella, että hän tärvelee iltamme.

Ensi silmäyksellä huomasivat molemmat naiset, että herra Ronald ei ollut koettanut taivuttaa nuorta miestä kohtaloonsa alistumaan: tämä näytti sangen alakuloiselta, mikä ei ollut herättämättä hetkellistä katumuksentunnetta hänen morsiamessaan. Ja herra Ascott oli sangen komea nuori mies. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisemmat, mutta hänen mustat, terävät, älykkäät silmänsä, hänen hilpeä hymynsä ja olentonsa hyväntahtoisuus tekivät myötätuntoisen vaikutuksen kaikkiin, ja hänen väsymätön reippautensa teki hänestä New Yorkin seurapiirien suosikin.

— No, Jack-parka, teitä on kohdeltu huonosti! sanoi rouva Ronald antaen hänelle kättä, — Voitte uskoa, että ei minulla ole mitään osuutta tässä Doran uudessa oikussa.

— Siitä olen varma. Hän on niitä amerikkalaisia, jotka eivät voi nähdä ystävättärensä panevan kuntoon matkatamineitaan joutumatta kiusaukseen tehdä samoin!... Eurooppa on meidän naistemme perikato, meidän kotirauhamme turmelija.

— Eihän toki... älkää sentään menkö liiallisuuksiin!... Minä puolestani olen tyytyväinen, että teidän naimisenne lykkääntyy syksyyn. Niin voin olla mukana häissä.

— Jos niistä koskaan mitään tulee!

— Tottakai, ja heti matkan jälkeen teidän rauhoittamiseksenne! — sanoi herra Ronald laskien tuttavallisesti kätensä nuoren miehen olalle.

— Juuri sitähän minä olen Jackille sanonut, lausui neiti Carroll hämmentymättä.

Päivällinen ilmoitettiin valmiiksi.

— Kiiruhtakaamme hiukan, sanoi Helena, minä en tahtoisi menettää Tamagnon näyttämölletuloa ja Othellon ensimäistä lausetta, joka on kuin riemuhuuto ja voiton aavistus.

II.

Vielä muutamia vuosia sitten vietti aviovaimo Amerikassa yksivakaista, syrjässä-pysyvää elämää; hän oli vähemmän näkyvällä tasolla ja pysyi siinä jotakuinkin kohtaloonsa alistuvana. Siihen aikaa olivat avioerot harvinaisia ja skandaalit vieläkin harvinaisempia; mutta tässä nopean kehityksen maassa muuttuvat tavat melkein yhtä nopeasti kuin muodit. Nuorissa tytöissä heräsi halu yhä enemmän vapautua äitiensä holhouksen alaisuudesta ja he pyysivät naimisissa olevia ystävättäriänsä olemaan valvojinansa tanssiaisissa, oopperassa, kävelyretkillä, ystäviensä aluksilla ja kaikissa muissa vaarallisissa huvitilaisuuksissa, retkeilyillä, eväsmatkoilla, illallisilla, missä heidän kävi laatuun olla mukana. Ja naimisissa olevat ystävättäret suostuivat mielellään. He palasivat näyttämölle ollakseen säädyllisyyden suojelijoita. He esiintyivät nyt mitä viehkeimmissä puvuissa. He vaativat ylistystä, uhreja, kukkasia, ihailuveroja. He kiemailivat rohkeasti ja taidokkaasti, mikä herättää epäilyä, että he esiintyvätkin kilpailijoina. He ryhtyivät suojelemaan nuoria tyttöjä, mutta loppujen lopuksi ehkä syrjäyttävät heidät. He ovat jo tehneet niin Washingtonissa.

Salongit ovat aikakauden tunnuskuvana. Niitä ei ole enää Euroopassa, niitä ei ole vielä Amerikassa. Muutamilla naisilla on kuitenkin jo jonkinlainen henkilökohtainen valta-asema: rouva Ronald oli niitä. Hänen vastaanottopäivillään vallitsi hyvän aistin loisteliaisuus, jota ehkä olisi pidetty liian upeana Pariisissa, mutta joka ei New Yorkissa tuntunut kohtuuttomalta. Hänen kutsuansa pidettiin kunniassa. Hän kaipasi suosiota ja ihailua eikä mikään ollut hänestä liian kallista sen saavuttamiseksi. Luontaisesta taipumuksesta tai amerikattarien keskuudessa harvinaisesta käytöksensä hallitsemiskyvystä oli hän aina tasainen ja viehkeä. Ja varsinkin tällä ominaisuudellaan oli hän voittanut emännyysmaineensa. Hän oli New Yorkin naisvaltiaita. Rouva Ronald saattoi määrätä jonkun taiteilijan menestyksen, panna alkuun jonkun muodin, muuttaa jonkun tähänastisen tavan, pitää liian tunkeilevia nousukkaita kurissa, antaa eronneelle vaimolle jälleen paikan seurapiireissä. Hän oli johtavana sieluna useissa hyväntekeväisyystoimissa ja hänet oli valittu kunniajohtajattareksi _Kotimaisten Naisten_ yhdistykseen.

Englantilaisten sukujen nuoremmat jäsenet, hollantilaiset ja kaikki muut, jotka muinoin olivat tulleet Amerikkaan etsimään vapautta ja varallisuutta, olivat jättäneet isänmaansa haluamatta uudelleen solmia siteitä sinne. Rikkaiksi ja riippumattomiksi tultuansa olisivat he kernaasti antaneet esivanhempiensa nukkua rauhassa Euroopan kirkkojen kaarien alla ja olleet heistä pöyhkeilemättä. Naiset eivät sitä sallineet. Taaskin laiminlöivät he tilaisuuden osoittaa ylemmyyttänsä. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet luomaan omassa maassaan älyn, tiedon ja taidon ylimystöä, he ylpeilivät syntyperän vanhuudesta. Maanpakoon tuotujen välineiden, vanhojen raamattujen avulla, joiden alkulehdille oli merkitty avioliitot ja syntymät, saivat he esivanhempiin johtavan langan päästä kiinni ja alkoivat täälläkin vedota heihin. Heidän turhamielisyyttänsä hiveli enemmän kunnia olla vanhojen ja lahonneiden puiden oksina, kuin kuuluminen uusiin ja voimakkaisiin Amerikassa nousseihin kantasukuihin. He olivat ylpeämpiä tuntemattomasta esi-isästä, usein hyödyttömästä, joskus huonostakin ihmisestä, kuin siitä miehestä, jota heidän oli kiittäminen kaikesta. Ja tämän tökerön hullutuksen valtaamina kävi näitä nousukkaita joukoittain British Museumin tai kirkkojen arkistoja kaivelemassa; niin vähän tottumusta kuin heillä olikin, löysivät he kuitenkin miltei säännöllisesti vanhoja todistuskappaleita, jopa vaakunakilpiäkin.

Rotunsa puhtautta puolustaakseen päättivät amerikkalaisen ylimystön naiset perustaa _Kotimaisten Naisten_ yhdistyksen, johon hyväksyttiin vain henkilöitä, jotka saattoivat seurata sukuhaaraansa vähintään kaksisataa vuotta taaksepäin eivätkä polveutuneet tavallisista, vaan historiallisista siirtolaisista! Tämän valioliiton päällikkyys oli annettu rouva Ronaldille, sillä hän oli kieltämättä moitteetonta sukujuurta. Hänen äitinsä kuului New Orleansin parhaisiin sukuihin ja hänen isänsä, kommodoori Beauchamp, juonti sukunsa aina siihen Beauchampiin, joka oli tullut Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana ja jonka nimi on piirretty Caenin katedraalin ovelle. Helena ei ollut ainoastaan hyvää sukua, hän oli myöskin hyvin kasvatettu. Kun hänen äitinsä oli kuollut muutamia viikkoja hänen syntymänsä jälkeen, oli hänen isänsä sisar, muuan noita vanhoja neitejä, joilla on äidillisyyden vaisto, ottanut hänet syliinsä ja sydämeensä ja omistautunut kokonaan hänen ja hänen veljensä Charleyn hoitoon. Pikku Helena oli ollut noita lapsia, jotka kauneudellaan ja varhaisella viehätysvoimallaan tekevät vanhemmat ja opettajat aseettomiksi. Neiti Beauchamp ammensi velvollisuudentunnosta tahdonlujuutta, jonka avulla hän sittenkin pystyi kasvattamaan tyttöstä, kehittämään hänessä hyvää aistia ja sievää käytöstä. Joskaan hän ei voinut ehkäistä kasvatissaan turhamielisyyden ja synnynnäisen keimailun kehittymistä, osasi hän kuitenkin juurruttaa häneen periaatteita, jotka riittivät niille vastapainoksi, ja painoi lapsen luonteeseen oman oikeamielisyytensä leiman.

Helenan opinnot sujuivat loistavasti. Pelättiinpä, että hän saa päähänsä ruveta lukemaan laki- tai lääketieteen tohtoriksi. Hänen kauneutensa pelasti hänet. Hän ymmärsi pian, että oli viehättävämpää olla nainen kuin naisasian ajaja.

Kun hän seitsentoistavuotiaana pääsi kasvatuslaitoksesta, oli hänellä ihailijoita ja kutsuja enemmän kuin hän saattoi vastaanottaa. Äkkiä valtasi hänet tympeys, joka usein tuonnempanakin hänet tavoitti ja joka todisti hänen etevämmyyttään. Hän selitti silloin isälleen ja tädilleen tahtovansa viettää vuoden Pariisissa, jossakin luostarissa, täydentääkseen ranskan kielen, soitannon ja laulun taitoansa. »Ellen minä häviä joksikin aikaa» — lisäsi hän seuraten käytännöllistä vaistoa, joka ei koskaan jätä amerikatarta — »niin minun esiintymiseni seuraelämässä kärsii. Minut nähdään liian usein, ja se heikentää minun vaikutustani».

Herra Beauchamp ja hänen sisarensa vastustelivat aluksi, mutta käsittivät lopulta nuoren tytön olevan oikeassa ja myönsivät itsekin, että Helenan liian varhainen menestys saattoi häntä vain vahingoittaa. He suostuivat siis hänen tahtoonsa, vastustaen vain luostarikasvatusta. Helena piti päänsä. Passyn ja Nevillyn porvarilliset kasvatuslaitokset eivät häntä miellyttäneet. Häntä viehätti hieno, niin ylimyksellinen luostari kuin mahdollista. Uskonnollinen elämä oli hänestä tuntunut aina niin erikoiselta, että hän tunsi sen suhteen voittamatonta uteliaisuutta. Ajatus sulkeutua korkeiden muurien sisään, totella kellonsoittoa, alistua ankaraan kuriin, olla ranskalaisessa ympäristössä toisenrotuisten ja toisin kasvatettujen nuorten tyttöjen parissa, kiehtoi hänen uutta etsivää mielikuvitustaan.

Tämän maailmannaisessa, niinkuin Helena jo oli oudon mielihalun johdosta lähtivät neiti Beauchamp ja hän Pariisiin. Monien tiedustelujen jälkeen antoivat he etusijan Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarille Antenilissä, missä oli ilmaa, tilaa ja vihannuutta. Sofia-täti ei suostunut jättämään veljentytärtään. Millään ehdolla ei hän tahtonut antaa häntä vieraisiin, katolisiin käsiin. Velvollisuudentuntonsa ohjaamana, kuten aina, vaienti hän protestanttiset epäröintinsä ja hankki huoneen n.s. »Pikku Luostarissa», lepokodissa, jonne maailmannaiset usein tulivat etsimään levähdystä ja unohdusta. Helenan huone oli itse luostarissa.

Amerikattaret, jotka ovat viettäneet jonkun aikaa Pariisin kasvatuslaitoksissa, selittävät, että ranskalaiset ovat huonosti kasvatettuja, turmeltuneita, teeskenteleviä. Ranskattaret puolestaan pitävät amerikattaria uskonnollisessa ja moraalisessa suhteessa pakanoina. Nämä moitteet johtuvat siitä, että heillä on elämästä eri mielteet.

Vuosisatoja on katolilaisuus kääntänyt latinalaisen sielua haudantakaisuutta kohti. Se opettaa nuorelle tytölle, että hän on syntynyt tähän maailmaan yksinomaan palvellakseen taivasta. Se pyrkii teroittamaan hänen mieleensä inhimillisen onnen, maisen turhuuden ylenkatsetta, hänen ruumiinsa halveksumista, kärsimyksen rakastamista. Se on täten aikaansaanut ylevää kieltäymystä, harvinaista mielenpuhtautta. Tämä ihanne kohdistuu kehkeytyvässä naisessa sisäiseen elämään, ja se eristäytymisen laatu, johon meidän tapamme hänet tuomitsevat, tekee hänestä keskitetyn olennon, — jossa padottu mahla joskus synnyttää vaarallisia unelmia, epäterveiden aatteiden, sairaloisten halujen, eriskummaisten tunteiden rikkaruohokasvullisuutta.

Amerikatar taas uskoo päinvastoin olevansa luotu nauttimaan tämän maailman antimista, kehittämään älyänsä ja ottamaan osaa yleiseen toimintaan. Hänellä ei ole mitään ennakkoaskartelua haudantakaisen kanssa, ei mitään iankaikkisen onnen ajatuksia. Hän tuntee olevansa suuren Kaitselmuksen huomassa ja antautuu siihen empimättä; hänen henkensä on altis kaikille aatteille, hänen ruumiinsa on veden, raittiin ilman ja liikunnan karkaisema. Hänen aistinsa eivät ole opitun häveliäisyyden kiihdyttämät. Hän asettuu peliinsä eteen uppoalastomana tuntematta mitään hekuman värinää. Hän onnittelee itseään, jos on kaunis, miettii miten pienentäisi puutteellisuuksiaan ja määrää tyynesti, mitä kohtaa hierojattaren on käsiteltävä. Hänen viattomuudessaan, joka ei johdu tietämättömyydestä, vaan säädyllisyydestä, on vähemmän viehkeyttä, mutta enemmän arvoa. Mitä me sanomme _pahuudeksi_ ja synniksi nimittää hän _alemmuudeksi_ tai _törkeydeksi_. Tässä erittelyssä näemme sen eron, joka on olemassa Vanhan ja Uuden Maailman, menneisyyden ja kenties tulevaisuuden katsomusten välillä.

Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin oppilaat kuuluivat yleensä maalais-aatelistoon ja korkeaan porvaristoon. Helena tunsi näiden nuorten tyttöjen seurassa olevansa ventovieras. He olivat hänelle yhtämittaisena kummastelun aiheena. Vapaus, jota useimmat noudattivat totuuteen nähden, loukkasi häntä. Heidän halunsa päästä elämän mysteerien perille tympäisi häntä. Rakkaus, jota hän piti yhtenä luonnon kaunistuksena, jota hän odotti rauhallisesti, näytti näistä ranskalaisista olevan kielletty hedelmä, jonkinlainen synti, jonka ympärillä kuitenkin kaikki heidän ajatuksensa, kaikki heidän keskustelunsa kiersivät. Heidän nautintonansa oli lukemastakin päästyä lukea erinäisiä Salomonin Korkean Veisun kohtia, joita heidän rukouskirjassaan oli ja he unelmoivat »Sulhasesta, joka saapuu hypellen alas mäkiä». Uskovaiset rukoilivat salaperäisesti hehkuvin mielin, ottivat kärsiäksensä kieltäymyksiä ollakseen otollisia Jumalalle. Se tuntui amerikattaresta summattoman lapsekkaalta. Ja kaikilla näillä kasvateilla oli hartauden, uhrautumisen, kaipuun tarpeita, jotka tekivät heistä hänen silmissään eriskummaisia ja haaveellisia olijoita, mutta joiden suhteen hän hetkittäin tunsi olevansa todellinen lapsi.

Helenaa vuorostaan ei myöskään ymmärretty ja häntä arvosteltiin armottomasti. Hänen suorasukaisuuttaan pidettiin sivistymättömyytenä, hänen luonteensa itsenäisyys näytti olevan huonon kasvatuksen merkki. Hänen arsoa upeuttansa pukimissa, hänen silkki- ja batistialusvaatteitaan, jotka herättivät kateutta, pidettiin rikollisen keimailun merkkeinä. Hänen kauneutensa tuotti hänelle ihailua, joka ei ollut häntä mairittelematta; mutta Antenilin luostarissa ollessaan ei hän saanut luostarin asukkaista ainoatakaan todellista ystävätärtä.

Tässä ranskalais-katolisessa ympäristössä Helena kuitenkin tietämättään sai joukon vaikutelmia, jotka myöhemmin, paljoa myöhemmin, olivat palautuvat ja auttavat häntä hänen kohtalonsa ratkaisussa. Joka sunnuntai ennen aamiaista meni hän Alman kadun protestanttiseen kirkkoon; iltapäivällä hän, — niin suuri oli hänen amerikkalainen monipuolisuutensa — otti osaa iltamessuihin, jopa veisasi urkujen soidessa. Katolisen jumalanpalveluksen kirkonmenot olivat hänestä vain näytelmää; mutta hänellä oli kuitenkin se tuntu, että tämä näytelmä kohotti häntä henkisesti. Suitsutuksen tuoksu, liturgisen kielen salaperäiset sanat, Pyhän Sakramentin siunaus miellyttivät häntä erikoisesti. Silloin tällöin tunsi hän sielunsa pinnalla uskonnollista väreilyä, mutta se ei temmannut häntä mukaansa. Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen kappeli häntä omituisesti viehätti. Hän pyysi usein saada avustaa nunnaa alttarin koristamisessa. Hän teki sen kuin pakana, vilkkain liikkein, nauru huulilla, liian äänekkäänä, tuntematta suurta Läsnäoloa, joka piti sisarta niin pelokkaana ja kunnioittavana. Magdalenan markkinain aikana palasi hän Anteniliin vaunut täynnä kukkia; kauneimmat vei hän Neitsyt Maarian jalkain juureen. Se oli kunnianosoitus, jonka hän aito-amerikattarena tahtoi tehdä omalle sukupuolellensa. Hän rakasti katolilaisuutta sen vuoksi, sanoi hän häikäilemättömästi kuin kerettiläinen ainakin, että sillä on jumalatar ja että se ainoana kaikista kristinuskoista on rakentanut alttareita naisille.

Helena oli päättänyt käyttää aikansa Pariisissa hyvin ja piti päätöksensä. Hän seurasi ranskankielen, kirjallisuuden ja historian kursseja, otti lausuntotunteja ja erään kuuluisan italialaisen johdolla laulutunteja. Hänellä oli erinomaisen kaunis ja puhdas ääni, jolta kuitenkin vielä puuttui tunteen lämpöä. Hän tunsi sen ja oli siitä murheissaan. Hän loihti mieleensä vuorotellen kaikki ihailijansa, mutta kukaan ei saanut häntä lämpenemään, kuten hän leikkisästi lausui, ja kahdeksantoistavuotiaana oli hänen pakko turvautua lausuntoharjoituksiin voidakseen saada lemmen sanoihin jotakin ilmettä.

Neiti Beauchamp hoivasi veljentytärtänsä mm taitavasti, että tällä ei ollut tilaisuutta tehdä tuttavuutta ainoankaan ranskalaisen kanssa. Nuori neito näki vain kaukaa noita kreivejä ja markiiseja, joista hän oli kuullut puhuttavan niin paljon pahaa ja jotka sen vuoksi herättivät hänen uteliaisuuttaan.

Tämä opinto- ja lepovuosi oli nuorelle amerikattarelle erinomaisen terveellinen. Häneen oli Euroopassa tarttunut jotakin epämääräistä, joka lisäsi hänen kauneuteensa uutta suloa.

Helena Beauchampin ensi esiintymiset seuraelämässä olivat voittoja, joista puhuttiin kauan. Hänestä tuli New Yorkin hienon maailman kuuluisimpia kaunottaria. Tällainen kaunotar on loistava, viehkeä olento, jolla on valloittajan salamahti: häntä tarkoittavat kaikki ylistelyt, hänet peitetään kukkasiin, hänen hymyjänsä kerjätään, talon emännät kilpailevat siitä, kuka hänet saa vieraakseen, miehet tulevat turhamielisyydestä hänen kosiskelijoikseen ja orjikseen. Tätä valtiutta kestää tanssikauden tai kaksi, ja sinä aikana on koetettava saavuttaa päävoitto: asema tai varallisuus. Kaunotarta, joka siinä ei onnistu, pidetään »elävänä onnettomuutena». Hän vanhenee nopeasti ja hänet heitetään ainiaaksi romukoppaan. _Sic transit gloria mundi_: niin haihtuu maailman kunnia.

Helenan varallisuus ei ollut tasasuhteessa hänen taipumuksiinsa: hän olikin selittänyt joko menevänsä vain rikkaisiin naimisiin tai jäävänsä naimattomaksi. Hänet oli luotu, sanoi hän, omistamaan vaunuja, hevosia, loistavia pukuja, uhkeita taloja; ne olivat hänelle tarpeen. Useakin miljardöörinousukas kosi häntä, hän hylkäsi heidät kaikki empimättä. Hän ei tyytynyt puolinaiseen: hän halusi miestä, joka lisäksi oli hyvää sukua, lahjakas, joka oli tai tuli olemaan jotakin. Amerikatar vaatii ylimalkaan, että hänen miehensä on hänelle kunniaksi, joko kyvykkäisyytensä tai kauppamahtinsa johdosta. Jos mies on vielä kookas, on vaimo erikoisen ylpeä ja toistelee turhamielisenä kuin metsäläinen: »Hän on kolmen kyynärän mies ilman kenkiäkin.»

Henrik Ronald näytti olevan Helenan unelmain mukaan tehty mies. Hänessä oli yhtyneenä kaikki, mitä hän halusi: ulkonainen kauneus, ensiluokkaiset kyvyt ja suuri omaisuus. Vaikka hän ei ollut yhtä vanhaa sukua kuin Helena, oli hänellä kuitenkin takanaan kolme miespolvea rikasta ja arvossapidettyä porvaristoa, mihin jo maailman kaikissa maissa voi rakentaa jonkinmoisen ylimyksellisyyden. Henrik oli tavoiteltavin sulhasmies sinä seurustelukautena, jolloin neiti Beauchamp alkoi esiintyä seurapiireissä.

Helenan näkeminen herätti Henrikissä eloon kaiken, mikä hänessä oli nuoruutta ja runoutta. Tytön niin ihmeellisesti kimmeltävät hiukset, elämää säteilevät ruskeat silmät ja koko loistava olemus tarttuivat heti nuoren miehen mieleen eivätkä siitä enää haihtuneet. Ensi hetkestä arvasi neiti Beauchamp saaneensa hänet valtaansa. Aluksi leikitteli hän nuorella miehellä hiukan julmasti, mutta oli kuitenkin siksi terveälyinen, että ei voinut olla tuntematta hänen etevämmyyttään ja ylimalkaan häntä kunnioittamatta. Kuten naisessa usein, seurasi rakkaus lähellä.

Herra Ronaldin äiti ja sisar, molemmat ankaranvakavia porvarisihmisiä, koettivat kääntää nuoren miehen mieltä pois loisteliaasta neidosta, jonka hienostelu ja turhamielisyys heitä kauhisti. Salliman voimat olivat heitä vastassa: ensimäistä kertaa jäivät heidän sanansa Henrikin suhteen tehottomiksi; seurustelukauden lopulla oli hän kihlannut Helenan.

Naimisiinmeno, jonka kommodoori Beauchampin kuolema oli lykännyt tuonnemmaksi, tapahtui vasta puolitoista vuotta myöhempään.

Ja näihin saakka oli tämä avioliitto ollut mitä onnellisin. Herra Ronald oli tullut erään suuren tieteellisen aikakauskirjan omistajaksi ja hänen teoksensa toxilogian — myrkkytieteen — alalla olivat tehneet hänet kuuluisaksi Amerikan ulkopuolellakin. Euroopassa lähtevät tiedemiehet ja kirjailijat enimmäkseen varsinaisen kansan ja pikkuporvariston piiristä, missä kansojen elävät voimat ovat. He eivät ole saaneet sitä kasvatusta, joka hienostaa ja hioo ihmisen. He ovat samalla kertaa maailmanmiesten ylä- ja alapuolella. Yhdysvalloissa he kuuluvat yhä enemmän rikkaiden luokkaan ja heillä on näiden tottumukset. Ellei ole, niin heidän vaimonsa hankkivat ne heille heti.

Herra Ronaldilla oli oma laboratorio, niinkuin hevosmiehellä on oma talli. Hän oli noita Harvardin yliopiston urheilijoita, jotka jatkuvasti harjoittavat lihaksiansa ja kaikkia aistejansa urheiluilla, jotka kohottavat miehen voiman kymmenkertaiseksi, tekevät hänet miellyttäväksi levossa ja pelättäväksi taistelun hetkellä ja jotka, mitä ranskalaiset kasvattajat sanokootkin, voi yhdistää henkisten harrastusten kanssa, kuten Englannissa ja Amerikassa nähdään. Kahden kemiallisen kokeen välillä meni Henrik Ronald pelaamaan cricket- tai jalkapallopeliä ja kahdeksanneljättävuotiaana, jonka ikäinen hän nyt oli, oli hänen ruumiinsa niin vetreä ja joustava, että hän parissa päivässä olisi ollut ensiluokkainen sotilas.

Helena rakasti miestänsä, jollei intohimoisesti, niin ainakin niin syvästi kuin hän luuli voivansa rakastaa, ja itse oli hän tämän miehen ilo, ylpeys, turhamielisyys ja ainoa rakkaus.

Yhdysvalloissa on rikkaitten piirissä sangen vähän perhe-elämää. Vaimot, jotka tuntevat olevansa älykkäitä, pitävät velvollisuutenaan kehittää älyään: niinkuin Ibsenin sankarittaret tahtovat he kehittää yksilöllisyyttään ja unelmoivat miehistä eristäytymistä, syöksyvät suinpäin opintoihinsa, viettävät aikansa kirjallisissa ja tieteellisissä kerhoissa ja jättävät kodin ja lapset Herran huomaan. Maailmannaiset ajattelevat vain huvituksia. Molempien puolisot ovat kaiken päivää kiinni asioissaan. Kotia palatessaan eivät he siellä tapaa kotilieden viihtyisyyttä. Heidän ei sallita riisuutua valjaista, vaan ainoastaan vaihtaa asua, eikä raskain useinkaan ole työasu.

Herra Ronald uhrasi klubinsa tullakseen auttamaan vaimoaan, kun tämän oli pukeuduttava. Hän nautti vaimonsa näkemisestä kaikkien noiden sirojen silkkien ja timanttien keskessä, jotka kuuluivat tämän koristeluun. Tänä kaksinolon hetkenä puheli kumpikin tavallisesti kaikesta, mikä kiinnitti mieltä. Mies taiteesta, tieteestä, valtiollisista asioista; vaimo taas vuorostaan kertoi päivänsä vietosta seuramaailmassa ja siellä liikkuvista juoruista. Helena olisi ollut sangen loukkaantunut, ellei hänen puolisonsa olisi ottanut häntä mukaan henkiseen elämäänsä; mutta hän kuunteli miehensä puhelua tuskin puolellakaan korvalla. Onneksi ei kumpainenkaan huomannut, kuinka harvinaista ja pintapuolista heidän henkensä kosketus oli.

Rouva Ronald oli toimelias, kuten yleensä amerikattaret. Jota enemmän vierailuja, huvituksia ja muuta senkaltaista toimintaa hän päivän mittaan ehti suorittaa, sen tyytyväisempi hän oli. Siitä huolimatta rasitti häntä joskus elämän tyhjyyden tunto.