Part 19

— _Titanian hulluus!_ — huudahti kreivi huvitettuna. — Sitä kanaljaa! minulle hän ei ole milloinkaan puhunut näistä luonnoksista! Hän olisi voinut luovuttaa ne minulle korvaukseksi itse taulusta, joka suureksi mielipahakseni pääsi livahtamaan käsistäni... Mutta eikö juuri teidän veljenne ollut sen ostaja?

Liikutuksen väre karehti nuoren naisen kasvoille.

— Hän sen osti — lahjoittaakseen sen minulle, — vastasi hän omituisesti naurahtaen. — _Titanian hulluus_ on nyt minulla. Se on minun pukuhuoneessani.

— Pukuhuoneessanne! sanoi herra de Limeray hämmästyneen näköisenä.

— Hyvässä seurassa, olkaa siitä varma: Leloirien ja Corellien kanssa.

— Peijakas! Te vaatetatte pukuhuonettanne muhkeasti.

— Niin. Kun vietän siellä jokseenkin paljon aikaa, olen sijoittanut sinne kauniita tauluja. Se viihdyttää silmää; siitä heijastuu aina hiukan kauneutta...

Herra de Limeray tarkasteli Willie Greyn luonnoksia. Varsinkin viimeistä, johon hän oli kiinnittänyt katseensa.

— Mestariteos! sanoi hän. Tuossa metsänkolkassa on päivännousun ja kevään tuntua. Titania on ihana tuolla sammal- ja orvokkivuoteellaan. Näkee, että hän juuri on herännyt. Aasia kohtaan kääntyneessä katseessa on juuri semmoista unen ja lemmen hurmiota, joka luo haaveiluja... Mutta tässähän meillä on heti esimerkki suggestiosta! — huudahti kreivi kasvot äkillisen keksinnön kirkastamina.

— Esimerkki suggestiosta? toisti rouva Ronald oudostuneena.

— Selvästi! Ja Shakespeare'issa!... Ah, se ei ole hullumpaa!...

He istuivat tauluja vastapäätä oleville tuoleille.

— Ettekö muista? Oberon ja Titania ovat tulleet näkymättöminä Teseus-ruhtinaan häihin. Kumpikin erikseen oman keijukaissaattueensa kanssa. He ovat riidassa, kun Titania oli kieltäytynyt luovuttamasta puolisolleen erästä paashiansa, kaunista intialaista lasta, erään kuolleen ystävättärensä poikaa. He kohtaavat eräässä metsänkolkassa, riitelevät, toruvat ja morkkaavat toisiaan, niinkuin tavallinen inhimillinen aviopari. Titania pysyy kiellossaan: Oberon päättää suutuksissaan pakottaa hänet rakastamaan alempaa oliota, leijonaa, sutta tai apinaa, samantekevä... Sivumennen sanoen, kekseliäs kosto!

— Sangen halpamainen, päinvastoin! sanoi Helena. Nöyryyttää naista, joka teitä vastustaa, onko se miehen työtä?

— No, no, emme me sentään ole niin huonoja. Tosin lähettää Oberon lähettinsä, Puckin, etsimään erästä pientä lemmenkukkaa, jonka Cupidon henkäys on punannut. Hän painaa sen Titanian silmille sanoen: »Sinä heräät, kun joku alhainen olento on lähelläsi. Sinä olet häntä jumaloiva, ikävöivä, kärsivä hänen vuokseen, olkoonpa se vaikka karhu tai kissa...» Eikö se ole suggestiota?

— On todella!

— Ja silmänsä avatessaan näkee Titania aasinpäisen tyhmyrin. Tämä on hänestä jumalaisen kaunis. Hän rakastuu siihen silmittömästi, Peittää hänet kukkasilla j.n.e... Saadakseen anteeksi hairahduksensa luovuttaa hän puolisolleen paashin, jota hän ei ollut tahtonut vaihtaa kuningaskuntaan. Oberon on tyydytetty ja säälistä päättää hän palauttaa Titanian järkiinsä. Sitä varten painaa hän toista kukkaa, en tiedä minkälaatuista, hänen silmilleen ja sanoo: »näe, niinkuin näit ennen!»

— Niin ja ylväs keijukaisten kuningatar huomaa rakastaneensa arvotonta... Titania parka!

— Kenellä meistä ei ole ollut pettymyksiä? Ne ovat tuskallisia, mutta eivät nöyryyttäviä: tavallisesti omassa itsessämme on ne ominaisuudet, joita rakastetussa oletamme. Minä olen ainakin kahteenkymmeneen kertaan lukenut tarinan Titanian hulluudesta, joka on kuin helmi _Kesäyön unelmassa_. Joka kerta olen siinä löytänyt jotakin uutta, ja nyt löydän siinä vielä suggestion.

— Sitä siinä on! sanoi rouva Ronald. Se on kumman nykyaikainen!

— Minä uskon todellakin, että ne, joita sanomme mestareiksi, ovat kirjoittaneet jonkinlaisina meedioina suuren innoituksen vallassa kirjat, joista ihmiskunnan on otettava selko. Tarvitaan vuosisatoja niiden ymmärtämiseen. Ne saattavat ihmiskuntaa sen vaelluksen päähän saakka, sillä niihin sisältyy kaikki filosofia, kaikki sielutiede, kaikki tiede. Ihminen on tavailemaan tuomittu olio, joka ei täällä maan päällä opi milloinkaan sujuvasti lukemaan. Me emme ole vielä ymmärtäneet Raamattua, emme Dantea, emme Shakespeare'iä. Siinä heidän kuolematon viehätyksensä. Muuten, ensi lukemalla ymmärretty kirja ei jää eloon... Siitä johtuu mieleeni, rouva Ronald, että olen teille suuressa kiitollisuuden velassa?

— Tekö minulle?

— Niin... siitä, mitä kerran sanoitte minulle rakkaudesta.

— Ah! Mutta on kumma, etteivät runoilijat ja romaaninkirjoittajat vielä ole käyttäneet hyväkseen tieteen keksintöä. Sehän voisi antaa heille niin paljon uusia näkökohtia tässä ikuisessa aiheessa.

— Se on totta. Esimerkiksi rakkauden parantaminen suggestion avulla... se olisi suurenmoista.

Näistä ilman mitään sivuajatusta lausutuista sanoista sävähtivät rouva Ronaldin kasvot niin punaisiksi, että kreivi aivan hätkähti. Ja silloin hän äkkiä ymmärsi. Hänellä oli arvoituksen avain.

— Esimerkiksi, jatkoi hän säälimättä, uhkea valkopukuinen bramiini, semmoinen kuin teidän Cetteradshinne, laskemassa käsiänsä kauniin naisen, nykyaikaisen Eevan päälle, karkoittaakseen viettelijän kuvaa: _Titanian parantuminen_. Mikä ihana taulu! Minä puhun siitä Willie Greylle. Minä näen sen jo hengessäni.

Helena nousi äkkiä:

— Ja minä näen, että me emme näe mitään, sanoi hän hiukan kuivahkolla äänellä. Tuossahan on Carrier-Bellense'in tauluja.

Herra de Limeray seurasi rouva Ronaldia vastustelematta. Hän kulki hänen kanssaan tunnollisesti kautta salin taululta taululle, mutta oli ilmeisesti hajamielinen. Hän tarkasti Helenaa salassa. Cetteradshi siis oli aikaansaanut tämän ihmeen! Rouva Ronald oli tunnustanut tunteensa hänelle! Oli mennyt hänen luokseen hakemaan parannusta! Taulu, jota hän oli kuvitellut, painui kreivin mieleen.

»Minä saan Titaniani», ajatteli hän.

Ja sitten hän katsellen Helenaa toisti ihastuneena itsekseen:

»Amerikattaret ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä!»

XXXIV.

Sant'Annain valkoinen päivällinen oli viikon päivät yleisenä puheenaineena ja tuotti Lelolle, kuten hän oli arvannut, paljon ikävyyksiä. Hänen täytyi sietää sanomalehtipakinoitsijain viittailuja, toisten ylistystä, toisten moitteita ja päälle päätteeksi äitinsä ja enonsa kardinaalin vakavat nuhteet. Inhimillisenä aviomiehenä ei hän ollut antamatta vaimonsa tuntea tämän aiheuttamaa huonoa tuultaan. Mutta Dora, joka tunsi itsensä syylliseksi, osoitti ihmeteltävää kärsivällisyyttä, käytti runsaasti mainiota viisauden-öljyänsä ja osasi hillitä kiivaat sanat, jotka niin helposti kihahtivat hänen huulilleen. Hänen onnistui näin palauttaa sovinto, saipa hän aikaan vieläkin enemmän.

Eräs nimetön kirje väitti Lelon edelleenkin ylläpitävän lemmensuhdettaan ruhtinatar Marinan kanssa. Dora tunsi mustasukkaisuutta.

Kerran, kun puolisot aamiaisen jälkeen palasivat pikkusaliin, missä kahvi tarjottiin, sanoi hän miehensä kasvojen ilmettä tarkastaen:

— Lelo, äiti tahtoisi tietää suostummeko vai emme saattamaan häntä Amerikkaan. Siinä tapauksessa, että se sinusta tuntuisi liian ikävystyttävältä, voisin minä saattaa häntä yksinkin...

Sant'Anna, joka oli nostamassa kuppia huulilleen, hämmästyi siinä määrin, että laski kupin takaisin lautaselle.

— Kuinka? Mitenkä? sanoi hän. Sinä voisit kevyin sydämin jättää minut noin vain?... Kaunista rakkautta! Amerikkalaista, vai?

Sitä riemua, minkä nämä sanat synnyttivät Doran sydämessä!

— Ei mikään estä sinua seuraamasta minua.

— Onko sinulla niin suuri halu käydä Amerikassa?

— On, on niin monta ihmistä ja asiaa, joita tahtoisin taas nähdä.

— Ei toivoakseni herra Ascottia, sanoi herra Sant'Anna mustasukkaisuuden kiille silmissään.

— Ei, ei... hänen elämässään olen näytellyt liian surullista osaa tahtoakseni häntä milloinkaan kohdata.

— Kuka tietää! Naiset ovat niin laskemattomia ja helvetillisen julmia!

— Kiitoksia. Mutta palatkaamme Amerikan-matkaan. Minun nähdäkseni me tuskin voimme antaa äidin matkustaa yksinään. Ja muuten tahtoisi hän näyttää sinulle Orientan, kuuluisan tilansa, tietääkseen tuleeko hänen se myydä vai vuokrata.

— No niin. Saamme nähdä.

Asia jäi sillä kertaa sikseen.

Mutta sitten oli tuo nimetön kirje jälleen ruvennut kalvamaan Doraa ja hän ilmestyi odottamatta kerran ruhtinatar Marinan luo, juuri kun Lelo sattui olemaan siellä vieraisilla sekä myöskin markiisi Verga. Ruhtinatar oli pianon ääressä laulamassa erästä romanssia. Hänen hieno aistinsa ja Doran huomio, että hänen epäluulonsa sittenkin oli aiheeton, vaikuttivat, että kohtaus sujui ilman pienintäkään ulkonaista kahnausta.

Lelo oli kuitenkin asian arvannut ja sai hänet kotona tunnustamaan käyntinsä aiheutuneen tuosta nimettömästä kirjeestä.

— Sinä tulit siis mustasukkaisuudesta?

— Mustasukkaisuudesta, niin... mutta kirje ei ollut valehdellut. Minä tapasin sinut Donna Vittorian luona: sinä käyt siellä ehkä joka päivä.

— Minä tunnustan, että olen käynyt siellä sangen usein viime aikoina, kun olen ollut niin kiihdyksissä. Minun täytyy saada kuulla hiukan musiikkia. Se tekee minun hermoilleni sanomattoman hyvää.

— Hermoille! — toisti Dora kärsimättömänä. — Miehellä pitää olla lihaksia.

— Niinkö?... Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin akrobaatin kanssa, koska kaipaat lihaksia!

— Oh! Älä laske leikkiä! Mutta minä tahtoisin, että sinä olisit vähemmän hermostunut ja ettei sinulla olisi niin kummia mielikuvia.

— Minun on mahdoton muuttaa temperamenttiani edes sinua miellyttääkseni. Arabialaisesta oriista on huono tehdä kyntöhevosta... Ja sitten, usko minua, jos lihakset ovat tarpeen suuriin tehtäviin, niin ovat hermot tarpeelliset kauniiden asiain tekoon ja niiden tuntemiseen.

Ja lähestyen vaimoansa kietoi kreivi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen päätään povelleen:

— Katsos, rakkaani, älä huolestu minun mielikuvistani: ne ovat sangen viattomia, voin vakuuttaa. Kahteen vuoteen, jotka olemme olleet naimisissa, ei minussa ole ollut edes uskotonta ajatusta taikka halua... Me voimme olla sangen onnellisia kahden; mutta älä katkeroita onneamme pikkumaisilla vaatimuksilla, porvarillisella mustasukkaisuudella. Kun olin lapsi, ei koskaan erehdytty, jos minun sanaani tai ymmärrykseen! luotettiin. Luota minuun.

Dora Sant'Anna — ei enää Dora Carroll — käänsi huulensa kättä kohti, joka häntä hyväili, ja suuteli sitä nopeasti. Sitten hän irtautui syleilystä ja katsoi miestänsä silmiin.

— Onko totta, että ruhtinatar Marina on ollut sinun ensimäinen rakkautesi? kysyi hän voimatta pidättää polttavaa kysymystä.

— Hän on ollut ensimäinen nainen, jota olen ihaillut, vastasi kreivi käyttäen taitavasti amerikkalaista »ihailu» -sanaa. — Ja koeta nyt unohtaa tuo katala kirje. Olisi liian suuri tyydytys meille pahaa suovalle ilkiölle, joka sen on kirjoittanut, että sinä siitä häiriintyisit.

Näin sanoessaan katsahti Sant'Anna kelloon.

— On jo puoli kahdeksan. Menkäämme pukeutumaan.

Dora oli liiaksi naisellisentunut Euroopassa olonsa aikana, jotta olisi voinut olla käyttämättä tätä erinomaista tilaisuutta saavuttaakseen, mitä halusi.

— Asiasta toiseen, Lelo. Sinä et ole vielä vastannut tiedusteluuni Amerikan-matkasta. Jos tänä iltana sanoisit äidille, että me saatamme häntä, ihastuisi hän ikihyväksi.

— Ja sinä myöskin?

— Minä myös.

— Voitko vakuuttaa, että poju kestää matkan?

— Täydellisesti.

— Älä Herran tähden tapa häntä kehittääksesi hänen lihaksiaan!

— Ole huoleti! Minä otan sen vastuulleni.

— No, me lähdemme, milloin vain tahdotte.

XXXV.

»Rauha olkoon teille nyt ja aina!»

Nämä bramiinin sanat eivät olleet turhia, rouva Ronald oli saanut rauhan. Sant'Annan kuva oli tosin hänen mielessään, mutta voimattomana aiheuttamaan sydämentykytystä ja tunnonvaivoja. Ja hindu oli antanut hänelle vieläkin jumalaisemman lahjan: lupauksensa mukaan oli hän puhaltanut rouva Ronaldiin ihmisveljeyden henkeä, hänen hyväntekeväisyytensä oli tullut hellemmäksi ja lämpimämmäksi. Lisäksi tuli odottamattomia tapauksia, jotka puhdistivat hänen sielustaan hänen intohimonsa viimeisetkin jäljet.

Palatessaan Amerikkaan oli Helena tavannut maan sotakuumeen vallassa. Oli tosin alussa ja nimenomaan parhaimmiston piireissä voimakas mielipide, joka piti sotaan ryhtymistä Espanjaa vastaan Amerikan arvoa alentavana. Mutta heti kun sota oli julistettu, tarttui kaikkiin isänmaallinen innostus ja espanjalaisviha.

Henrik Ronald, Charley Beauchamp ja Jack Ascott olivat ensimäisten joukossa, jotka ilmoittautuivat, ja heidät määrättiin 10. ratsurykmenttiin.

San-Juanin taistelussa 1. heinäkuuta, rynnäkössä Santiagoa vallitsevaa kukkulaa vastaan sai Jack Ascott surmansa, jota hän ilmeisesti oli etsinyt. Charley Beauchamp säästyi; herra Ronald sai kaksi pahaa haavaa vasempaan reiteensä. Helena, joka oli seurannut häntä Floridaan saakka, missä hän muutamien ystävättärien kanssa oli järjestänyt avustuskeskuksen, riensi hänen luokseen. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tehdä mitään miehensä hyväksi; hän oli päinvastoin saanut kaikki ja vaatinut kaikkea häneltä. Ensimäistä kertaa joutui hän nyt hoivaamaan miestään, joka oli heikkona kuin lapsi. Helena vietti monia öitä hänen vuoteensa ääressä. Yhä kasvava hellyys teki hänen kätensä ihmeellisen taitavaksi ja keveäksi. Hänen onnistui tehdä haavoittuneen säären leikkaaminen tarpeettomaksi: tässä puolison ja naisen työssä löysi hän suloisempaa iloa kuin mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja pelko Henrikin hengestä synnytti hänessä rakkauden, jota hänen miehensä ei ennen ollut voinut hänessä herättää. Henrikin toipumisaika muuttui heille toiseksi kuherruskuukaudeksi, sanomattoman paljoa suloisemmaksi ja onnellisemmaksi kuin ensimäinen. Lokakuun puolivälissä palasivat he New Yorkiin, missä herra Ronald valmistautui tekemään tunnetuksi uutta voimaa, jonka hän oli keksinyt.

Ja me tapaamme Helenan jälleen kuuluisassa pukuhuoneessaan. Hän oli muuttanut sen aivan uuteen uskoon. Seinillä ei ollut enää entistä kirjavuutta, ei salamantereita, ei perhosia. Suuri persialainen matto, Leloirin ja Corellin vesivärimaalauksia ja yksi ainoa öljytaulu: Willie Greyn _Titanian hulluus_.

Peilipöydällä oli avattu kirje, josta jo kaukaa saattoi tuntea Doran käsialan. Sota oli hidastuttanut Sant'Annain lähtöä, he olivat saapuneet Amerikkaan vasta elokuun lopulla ja lähteneet suoraan maalle, Maine'iin, missä he olivat viettäneet syys- ja lokakuun. Samana päivänä, jona kreivitär oli saapunut New Yorkiin, missä hän oli asettunut Waldorfin hotelliin, oli hän ilmoittanut tulevansa rouva Ronaldin luo iltapäivällä. Helena odotti häntä sangen uteliaana. Kello neljä kuului ovelta tuhansista tunnettava koputus ja tapansa mukaan oli Dora samassa sisällä.

— Minä tässä olen, minä tässä olen!

— Dody!

Tämä tuttavallisen herttainen puhuttelunimi tuli Helenan huulilta aivan luontevasti.

Naiset syleilivät toisiansa vilpittömän ystävyyden innoin ja katsoivat sitten toisiaan silmiin.

— Sangen mieluista on nähdä teitä jälleen! sanoi kreivitär.

— Suuruus ei siis ole saanut teitä unohtamaan vanhoja ystäviänne?

Dora kohotti olkapäitään.

— Ei... minun turhamielisyyteni on kyllä suuri, vastasi hän hymyillen, — mutta ei erikoisen syvä; sydämeen asti ei se milloinkaan ylety.

— Sitä parempi. Kirjeenne oli minulle mieluisa yllätys; minä en odottanut teitä ennenkuin ensi viikolla.

— Ilma kävi liian koleaksi olla maalla. Lelo jäi vielä ottamaan osaa viimeiseen metsästysretkeen; minä läksin edeltäpäin äidin kanssa. Hän tulee heti. Hän tuo pojua. Minä olen rientänyt teille sitä näyttämään: hän on niin kaunis, että kuningattaret voisivat minua kadehtia.

— Eikö hän ole kärsinyt matkasta ja ilmanvaihdoksesta?

— Ei, Jumalan kiitos!... Hän ei tiedä, kuinka kiitollinen olen, että hän on pysynyt niin reippaana. Jos hänelle olisi jotakin tapahtunut, eivät Sant' Annat ikinä olisi sitä minulle antaneet anteeksi.

— Mennään pieneen saliin, ehdotti rouva Ronald.

— Oh, ei, ollaan täällä vielä hetki... Mutta tehän olette muuttanut täällä kaikki, huudahti kreivitär katsellen ympärilleen.

Ja huomaten äkkiä Willie Greyn taulun:

— Mitä! _Titanian hulluus!_ Sellaista taulua ei vaimo voi pitää talossaan, ellei hänellä ole kerrassaan yli-inhimillinen mies. Monessa talossa se olisi suoranaista ivaa!

— Todellakin! myönsi Helena hymyillen.

Kun kreivitär sitten oli istunut keinutuoliin, tiedustellut Henrikin vointia y.m., sanoi hän vihdoin hiukan käheällä äänellä:

— Ja — Jack — on kuollut...

— Niin, 1 p:nä heinäkuuta San-Juanin taistelussa. Ja Helena kertoi laajasti ja yksityiskohtaisesti, mitä tiesi Jackin sankarikuolemasta.

— En kerro sitä tuottaakseni teille tuskaa, vaan kunnioittaakseni Jackin muistoa ja jotta tuntisitte täysin hänen arvonsa, lopetti hän.

— Minä tunsin sen, minä tunsin sen! sanoi kreivitär liikutettuna. — Mutta minä en rakastanut häntä kylliksi, jotta olisin voinut tehdä hänet onnelliseksi. Se ajatus on aina minua lohduttava.

Kun oli siirrytty pieneen saliin teetä juomaan, kysyi Helena, saadakseen keskustelun toiselle suunnalle:

— Ja kuinka teidän miehenne viihtyy Amerikassa?

— Paljoa paremmin kuin uskalsin toivoa. Pelkäsin hänen ikävystyvän. Ikävä vaikuttaa häneen kuin influensa: hän tulee alakuloiseksi — eikä puhu mitään. Onneksi sain d'Anguilhonit ja de Kéradieut tulemaan mukaan ja kutsuin heidät Orientaan, joten meillä on ollut siellä sangen viehättävä seurapiiri... Lelo on ollut mainiolla tuulella koko ajan. Tosin hänellä myöskin on tavaton menestys. Luulenpa, että minun olisi täällä vielä vaikeampi varjella häntä kuin Roomassa. Amerikattarilla on inhoittava tapa yllyttää miehen liehittelyä.

— Ja tekö, tekö olette sitä mieltä!

Dora punastui.

— Anteeksi, minä en koskaan liehitellyt kenenkään aviomiestä. Muuten ei minulla ole mitään pelkäämistä. Lelo rakastaa minua, olen siitä varma, ja ajan mittaan aina enemmän. Siksi toiseksi on italialainen sangen viisas ja itsekäs: hän tietää millä puolen hänen leipäänsä voi on. Vaimo, jolla on lapsia ja rahaa, on tukevalla pohjalla.

— Viime viikolla olivat d'Anguilhonit minun luonani päivällisillä; Annie näyttää aivan autuaalta!...

— Oh! Hän jumaloi miestään. Rakastavalle on kaikki helppoa. Mikä voima sentään rakkaudessa on!

Äänensävy oli niin lystikäs, ettei Helena voinut olla nauramatta.

Kun herra Ronald samassa saapui, riensi Dora siron sulavasti häntä vastaan, ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Eno, eno, mikä onni saada nähdä teidät jälleen terveenä ja reippaana! huudahti hän syleillen herra Ronaldia niinkuin muinoinkin, joten enon ei auttanut muu kuin puoliksi leppyneenä istua teepöytään, missä pian syntyi vilkas juttelu Rooman oloista, Sant' Annoista ja erittäin kardinaali Salvonista. Oli tosiaan hassunkurista ajatella entistä neiti Dora Carrollia niin tuttavallisissa väleissä tulevan paavin kanssa!

Hetken kuluttua tuli sisään rouva Carroll uhkean roomalaisen imettäjättären saattamana, joka kantoi pikku Guidoa.

Herra Ronald meni sisartansa vastaan ja tervehti häntä sangen sydämellisesti.

Tällä välin oli Dora ottanut haltuunsa pikku pojun, riisunut hänen päällysvaatteensa, siistinyt hiukan hänen tukkaansa ja toi hänet sitten Helenan luo.

— Suloinen pikkupoika! — huudahti tämä katsellen ilman mitään mielenmasennusta Sant'Annan poikaa.

— Eikö olekin? Ja niin isänsä näköinen!

— Tosiaan! Sangen suuresti.

Dora lähestyi herra Ronaldia.

— Eno, sanoi hän vakavasti — nähkää... tämän piti syntyä.

Äkillinen ja syvä liikutus hellensi tiedemiehen kasvoja. Hän katsoi hetken pikku pojua, kietaisi sitten käsivartensa äidin ja lapsen ympäri ja syleili heitä molempia.

— Oikeassa olette, sanoi hän, tämän piti syntyä... ja erään toisen piti kuolla, lisäsi hän sitten hiljempaa.

XXXVI.

Waldorfin hotelli, johon Dora oli asettunut asumaan, on New Yorkin uhkeimpia. Useimmat New Yorkissa käyneistä ruhtinaallisista henkilöistä ovat asustaneet tässä Viidennen kadun hotellissa ja lisänneet sen hienoa leimaa. Dora, joka oli tottunut ottamaan huomioon herransa ja valtiaansa maun, oli valinnut empiretyylisen huoneiston, jonka suora ja ankara tyyli oli viihdyttävänä vastakohtana talon muulle räikeälle prameudelle.

Tarjoamalla jäähyväispäivälliset de Kéradieuille ja d'Anguilhoneille oli Dora oikeastaan tahtonut vain esittää puolisoansa ja arvonimeänsä ja näytellä itseänsä uuden yhteiskunnallisen asemansa koko loistossa. Hän oli kutsunut mukaan neljä New Yorkin hienoston kuuluisinta kaunotarta. Syystä tai suotta piti hän heitä vihollisinaan, mutta oli varma, että he kerskuen tulisivat innostuneina puhumaan kreivi ja kreivitär Sant' Annasta, kiihoittivat uteliaisuutta ja auttaisivat häntä juuri siihen kuuluisuuteen, jota hän halusi. Amerikatar osaa mainiosti valita päämääränsä saavuttamiseen tarvittavat välineet.

Enon ja sisarentyttären välillä tapahtuneen sovinnon jälkeen olivat herra ja rouva Ronald luvanneet saapua Doran kutsuihin. Koko edellisen päivän tunsi Helena salaista ahdistusta. Vaikka hän kuinka itselleen vakuutti, että Sant'Anna oli hänelle samantekevä, hämmensi edessäolevan kohtauksen ajatus kuitenkin hänen mieltänsä. Joutuuko hän jälleen kreivin kiehtovan katseen, hänen äänensä soinnun pauloihin! Hän pelkäsi nyt niitä tuntemattomia voimia, joiden leikkikaluna ihminen on. Hän muisteli mielessään bramiinin mahtavaa olentoa ja ikäänkuin olisi hän uudelleen tuntenut tämän salaperäistä tenhoa sai hän luottamuksen palaamaan.

Rouva Ronald ei suinkaan ollut sankaritar. Ei hän ollut luotu milloinkaan saavuttamaan niitä korkeuksia, missä miellyttämisen ja ihailtuna olon halu lakkaa. Eeva hän oli, Eevaksi hän jäi. Hän keskitti pukeutumiseensa kaiken taitonsa, kaiken viehkeytensä. Hän tahtoi esiintyä mahdollisimman kauniina: ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän tahtonut olla Lelon mielestä rumentunut tai vanhentunut; hänen voittonsa täytyi olla täydellinen.

Lupauksensa mukaan saapui hän Waldorfiin hyvissä ajoin ja jättäen miehensä saliin meni Doran pukuhuoneeseen. Kun muutamia herttaisia tervehdyssanoja oli vaihdettu, istahti hän Doraa vastapäätä, ja kun hän avasi suurta kärpännahkavaippaansa, tuli sen alta näkyviin ihmeenihana puku, mustaa silkkimusliinia valkoisella pohjalla, kiiltohileitä yltänään.

— Oh, kuinka kaunis hame!

— Minä sain sen viime viikolla; ja tänään sen uudistan.

— Se on ihana ja se sopii teille.

— Sitä hauskempaa.

Tällä hetkellä ovi äkkiä aukeni, ja Lelo astui sisään.

— Valmis? kysyi hän.

Huomaten vieraan tulija lisäsi heti:

— Rouva Ronald! Miten mieluisa saada nähdä teitä jälleen!

Kreivin ilmestyessä oli Helena vaistomaisesta ponnahduksesta noussut ylös ja ojentanut hänelle kättä. Kreivi suuteli sitä, ja sitten heidän katseensa kohtasivat. Heidän välillään välähti silloin nopeampana kuin ajatusten ja tunteiden lento tuollainen sielun salama, jommoiset ratkaisevat ihmiskohtaloita. Rouva Ronaldin ripset eivät rävähtäneet, eikä hänen sielunsa eikä hipiänsä värähtänyt. Hänen edessään oleva mies tuntui olevan toinen kuin se, jota hän oli rakastanut. Hän ei tullut ajatelleeksi, että hän vain oli itse muuttunut.

— Hauskaa saada lausua teidät tervetulleeksi Amerikkaan — sanoi hän mitä luonnollisimmalla äänellä.

Jotakin hämmästyksen, uteliaisuuden tapaista leimahti italialaisen ilmeeseen.

— Minä valitan etten päässyt New Yorkiin kyllin aikaisin ehtiäkseni tulla tervehtimään teitä, vastasi hän kohteliaasti.

— Se on korvattu: teidän poikanne on käynyt minua tervehtimässä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän avasi minulle heti sylinsä.

— Ah! Siitä minä tunnen oman vereni. Sant' Annat eivät milloinkaan ole voineet nähdä kaunista naista avaamatta sille syliänsä.

— Lelo! huudahti Dora; kuinka sinä uskallat?

— Mutta rakas ystävä, se on vaistomainen liike, luonnollinen jokaiselle miehelle, jolla on makua ja tunnetta... Ja siksi toiseksi, sillä ei vielä ole sanottu, että meidän syleilyymme! on aina vastattu.

— Pikku Guidon syleilyyn vastattiin kyllä, minä vakuutan, sanoi Helena hilpeästi.

— Hänellä on onnea!