Part 18

— Mennään katsomaan pikkupojua!

Ja äkkiä leppyneenä, kasvot heltyneinä poikaansa ajatellessa, kreivi seurasi vastustamatta.

XXX.

Rakkaus oli antanut rouva Ronaldin samoin kuin Dorankin elämälle toisen suunnan, ja viimeiset kaksikymmentä kuukautta olivat hänellekin olleet vilkkaan toiminnan aikaa.

Hänen uskonnonmuutoksensa oli New Yorkin koko hienostossa herättänyt suurta huomiota. »Kotimaisten Naisten» johtajatar hylännyt Amerikan episkopaalisen kirkon kääntyäkseen roomalaiskatoliseksi! Se oli solvaisevaa. Oltiin tosin siksi vapaamielisiä, ettei riistetty kunniatoimia pois, mutta hänen kääntymisensä loukkasi sitä enemmän, kun katolilaisuutta pidetään Yhdysvalloissa yleensä irlantilaisuutena ja köyhien uskontona. Turhamielisyys on sen levenemiselle tavattomana esteenä. Sinä päivänä, jolloin hienoston kääntymiset tulevat muotiin, on se melkein voittanut. Siihen mennessä näyttää se kuitenkin edistyvän jokseenkin ripeästi. Saadaanko se lopullisesti juurtumaan? Uskonnot ovat niinkuin siemenet: maa, johon ne putoavat, ne joko elvyttää tai tappaa.

Kun Helena oli palannut kotimaahansa, haastateltiin häntä ja ahdisteltiin kyselyillä. Hänen oli kestettävä hirvittäviä hyökkäyksiä. Hänen ystävänsä kummastelivat, että hän oli omaksunut törkeästä taikauskosta kokoonpannun uskonnon. Hän vastasi heille mahdollisimman varmalla äänellä, että oli olemassa alempaa ja ylempää katolisuutta — mistä hän sen keksi, ties Herra! — ja että tämä jälkimäinen, hänen omaksumansa, oli sangen edistynyt uskonto, tulevaisuuden uskonto. Apotti de Rovel olisi varmaan tästä selityksestä ollut kummissaan ja kauhuissaan.

Rouva Ronald ei tosin löytänyt uudesta uskonnostaan sitä täydellistä rauhaa, jota hän oli toivonut, mutta kyllä suurempaa sisällistä tyydytystä, ja se saattoi hänet laajaan toimintaan hyväntekeväisyyden alalla. Hän oli näinä kahtenakymmenenä kuukautena siinä saanut aikaan niin paljon, että muutamat hänen ystävättärensä väittivät hänen käyttävän armeliaisuutta keimailun palveluksessa.

Tämä uusi elämä tempasi hänet irti vaarallisista muistoista, kuitenkaan parantamatta häntä rakkaudesta, jonka hän oli tuonut mukanaan Euroopasta. Se ei näyttänyt olevan karkoitettavissa: uskonnon ja hyväntekeväisyyden yhdistetyt voimat olivat olleet voimattomat poistamaan sitä hänen sydämestään. Kun hän sai kirjeen Roomasta, oli hän viikkomääriä alakuloisena. Doralla oli tapana kertoa hänelle kaikki, ja hän teki niin edelleenkin, vaikka ei saanut siihen yllykettä. Lelon nimi oli joka sivulla eikä tämä nimi ollut kadottanut salaista voimaansa rouva Ronaldin suhteen. Hän huomasi mielipahakseen, ettei hän ollutkaan siitä vapautunut. Hän pelkäsi ja toivoi näiden kirjeiden saapumista. Hän luki ne ensin hätäisesti ikäänkuin ne olisivat häntä polttaneet, ja tutki ne sitten taas uudelleen ja uudelleen. Ja hän katsoi murheellisena Willie Greyn taulua, _Titanian hulluus_, jonka hän oli sijoittanut pukuhuoneensa seinälle. Ei hän siinä katsonut aasinpäätä, vaan rakastuneen naisparan kasvojen ilmettä. Hän olisi tahtonut rakastaa samaten, hurmioon antautuen, sokeasti. Mutta hän tointui pian ja kiitti vilpittömästi Kaitselmusta, joka ei ollut sallinut hänen langeta hirvittävään kiusaukseen Ouchyssä.

Näinä heikkouden hetkinä Helena turvautui epätoivoissaan mieheensä. Ja Henrikin hyvyys, hänen henkinen ylemmyytensä ja hänen ruumiillinen kauneutensa auttoivat häntä mitä tehokkaimmin Sant'Annan kuvan karkoittamisessa. Hän muisteli ylpein mielin Monte Carlossa sattunutta välikohtausta — miehekästä tapaa, jolla hän oli kurittanut röyhkeää ihailijaa. Helena näki hänen uhkean vartalonsa, hänen säihkyvät silmänsä. Ah! siinä oli oikea mies! Ja hänen mieleensä muistui turvallisuuden tunne, jota hän oli tuntenut tarttuessaan miehensä käsivarteen niin monikuukautisen eron jälkeen. Ajatus, ettei hän enää ollut se rikokseton nainen, joksi Henrik häntä luuli, teki hänet nöyremmäksi. Hän oli vaatimattomampi, vähemmän käskeväinen miehensä suhteen ja kunnioitti enemmän tämän työtä. Kun herra Ronald tuli tapansa mukaan istumaan hänen ihmeellisen peilipöytänsä ääreen pakinoidakseen ennen päivällistä, ei Helena enää, kuten ennen, takertunut joutavuuksiin, vaan seurasi häntä niin tarkkaavasti kuin mahdollista. Ja heidän välillään syntyi mielenkiintoisia keskusteluita. Helena ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta todistaakseen, että hänen korkeampi katolisuutensa — jonka keksimisen kunnian hän saattoi vaatia itsellensä — oli sopusoinnussa tieteen kanssa. Hän teki sen voitonvarmalla, kekseliäällä tavalla, joka huvitti sanomattomasti herra Ronaldia. Ja alinomaa johti hän miehensä keskustelemaan rakkaudesta. Hän tahtoi yhä kuulla tämän selittävän, että se on luonnonvoimaa, joka vaikuttaa eliöihin samaan tapaan kuin valo. Silloin keskeytti hän pukeutumisensa viimeistelyn, jäi liikkumattomaksi, kampa tai untuvatöyhterö kädessään ja kauniit, ruskeat silmät puhujaan kiintyneinä kuunteli intohimoisen tarkkaavasti, kun toinen selitti käsitystään elämästä, kaikkeudesta, tieteellistä filosofiaansa, joka yksin pystyy saavuttamaan totuuden, ja sitä kuullessaan tuli hän paremmin tietoiseksi siitä, ettei hän ollut muuta kuin jumalaisen tahdon elävä ilmaus, ja tämä tietoisuus antoi hänelle rauhan, jota mikään muu ei ollut voinut hänelle antaa.

Herra Ronald puolestaan tunsi vaimoansa kohtaan sitä hurmautunutta hellyyttä, jota voi tuntea vain sitä kohtaan, jonka on ollut vähällä menettää. Hän laski vaimossaan tapahtuneen viehättävän muutoksen uuden uskonnon ansioksi ja siitä kiitollisena saattoi häntä joskus katolisiin kirkkoihin. Niinpä kaikki se, jonka olisi luullut erottavan Helenaa ja hänen puolisoansa, joutuikin yhdistämään heitä kiinteämmin ja syvemmin.

Mutta kuten Dora oli sanonut markiisi Vergalle, herra Ronald oli lähetetty Pariisiin edustamaan Yhdysvaltoja kansainvälisessä kemistikongressissa. Helena oli tullut häntä saattamaan, ja he olivat jälleen asettuneet asumaan Castiglionen hotelliin.

Rakkauteen tai tuskaan liittyvien paikkojen jälleen näkeminen voi säälimättömästi herättää nämä eleille. Rouva Ronald havaitsi sen sangen pian, kun hän vartavasten lähti kulkemaan samoja paikkoja, missä Sant'Anna ensi kertaa oli ruvennut häntä seuraamaan. Mutta kesken tätä kulkuansa muisti hän Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin, osti sylyksen kukkia ja ajoi sinne.

Siellä alttarin ääressä rukoiltuansa tunsi hän kuitenkin tyyntyvänsä ja lausui itsekseen liikuttavan luottavasti:

»Lopulta kaikki vielä kääntyy hyväksi!»

XXXI.

Rouva Ronaldin paluu Pariisiin tuotti sangen suurta nautintoa herra de Limeraylle. Väliajoilla jatkunut kirjeenvaihto oli antanut heidän suhteilleen viehättävän tuttavallisen luonteen. »Ruhtinas» koetti heti arvata amerikkalaisen ystävättärensä sydämentilan. Hän ei uskonut onnettoman rakkauden pitkäaikaisuuteen kauniin naisen sydämessä. Mutta tuskin oli heidän välillään mainittu kreivi ja kreivitär Sant'Annan nimi, kun Helenan katseen kaihto ja äänen väri osoitti, ettei hän ollut saavuttanut takaisin entistä vapaata olentoansa. Vaikka tämä hämmensi herra de Limerayn teoriaa, ihastutti häntä huomio, että Helena oli niin syvällinen tunteiltaan. Kreivillä oli tuhat tilaisuutta todeta, että Helenan ei vielä ollut onnistunut unohtaa. Todellisuudessa näytti Euroopassa olo olevan hänelle haitallinen. Lyhempi välimatkako hänen ja Lelon välillä, vaiko Doran kirjeetkö sen vaikuttivat? Mitä hän teki, mitä puhuikin, hänen ajatuksensa asuivat Roomassa.

Kun hän eräänä iltana palasi teatterista, oli hänen pöydällään suuri, keltainen Italian postimerkeillä varustettu kirjekuori. Hän otti sen, tunnusteli ja ja arvaten sisällön avasi vapisevin käsin. Kaksi valokuvaa, kreivi ja kreivitär Sant'Annan! Hän nakkasi ne luotaan, mutta paha oli jo tehty. Hän kärsi järjettömästi. Otti kuvat taas esiin, tarkasteli Doraa ja huomasi hänen ilmeisesti kaunistuneen.

— Niin, hän pystyy vaikka mihin! lausui hän ääneen koomillisesti suuttuneena ja nakkasi kuvan kauas luotaan.

Sattumalta oli herra Ronald samana aamuna ostanut erinomaisen suurennuslasin ja unohtanut sen vaimonsa huoneeseen. Helena alkoi sen avulla tarkastaa Lelon kuvaa. Hänen sydämensä alkoi tykkiä ankarasti. Hän näki ihan läheltä nuo ihmeelliset silmät, hienon nenän, puhdaspiirteiset huulet ja niillä hymyn, joka oli kuin hellä pyyntö. Hän hypähti pystyyn aivan kalpeana ja sisällisten nuhteiden raatelemana heitti kuvan tuleen. Se sattui putoamaan kasvot häneen päin ja näytti palaessaan vielä katsovan häntä. Helena oli aivan jähmettynyt kauhusta ja painoi kylmästä hiestä kosteaa otsaansa nenäliinalla.

— Se on kauheata, kauheata! sanoi hän ääneen.

Tämä välikohtaus järkytti hänen mieltänsä enemmän kuin mikään tapaus koko tänä kahdenkymmenen kuukauden aikana.

Onni ja parantuminen tulevat kuitenkin usein yhtä odottamatta kuin onnettomuus ja tauti. Eräänä aamuna Helenan lukiessa Pariisissa ilmestyvää _New York Heraldin_ painosta sattuivat hänen silmänsä ilmoitukseen, että samana iltapäivänä bramiini Cetteradshi pitää Bodinièressä esitelmän »menneiden mestarien vaikutusvoimasta». Jules Bois, okkultismin innokas ranskalainen saarnaaja, jonka nimi on hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, esittää bramiinin yleisölle. Helena lähetti heti sanan eräälle amerikkalaiselle ystävättärelleen kutsuen tätä tulemaan mukaan. Tämä suostui, ja kun molemmat amerikattaret määräaikana saapuivat Bodinière'iin, onnistui heidän vielä saada hyvät paikat.

Brahman pappi, nuori ja majesteetillinen mies, astui lavalle Jules Bois'n ja erään tulkin saattamana. Pitkä, hienosta valkoisesta silkistä tehty intialainen puku turbaaneineen, kaukaisen idän lämpimänruskea ihon väri, musta tukka ja ennen kaikkea salaperäistä hehkua loistavat suuret silmät kiinnittivät huomiota. Koko hänen olennostaan huokui voimaa, puhtautta, lempeyttä. Hän käveli hetken katsellen tiukasti kuulijakuntaa ikäänkuin ottaakseen sen valtoihinsa. Tämä katse teki kaikkiin läsnäoleviin, varsinkin naisiin, huomattavan vaikutuksen. Kun henkinen kosketus näin oli aikaansaatu, alkoi Cetteradshi englanninkielellä, jonka hindulainen ääntäminen teki sangen sopusointuiseksi, puhua »menneistä mestareista», Platonista, Aristoteleesta, Budhasta, Kristuksesta. Hän vakuutti, että he eivät olleet jättäneet meidän planeettaamme, että he olivat meidän ympärillämme eetterissä, jossa henget elävät, suurina näkymättöminä, että heillä oli alinomaista vaikutusvaltaa meidän kehitykseemme ja sivistykseemme. Hän vakuutti vielä, että hänellä oli kouraantuntuvia todistuksia heidän läsnäolostaan ja että heidän ja meidän välillämme oli keskinäisiä kosketusmahdollisuuksia. Syntyi jännittynyt hiljaisuus. Kaikki toivoivat kuulevansa ne taikasanat, jotka aukaisevat haudantakaisuuden portit. Siinä petti bramiini, niinkuin kaikki muutkin, mutta hän teki sen erinomaisen taidokkaasti. Hän selitti että mieli päästä yhteyteen mestarien kanssa, täytyy olla korkean henkisyysasteen saavuttanut monien inkarnatsioiden kautta. Silloin kuului kuulijakunnan keskuudesta se huokaus, joka ihmisrinnasta lähtee jokaisen pettyneen toiveen jälkeen. Pettymystä lieventääkseen lisäsi Cetteradshi, että puhtaalla elämänvaelluksella, alituisella pyrkimyksellä hyvään voi kuitenkin kiinnittää ylempien olentojen huomiota puoleensa.

Bramiinin puhe ei sisältänyt Helenalle mitään uutta; mutta jostakin syystä olivat hänen sanansa vaikuttaneet Helenaan tavattoman viihdyttävästi. Kun hän puheensa loputtua ilmoitti ottavansa asunnossaan Boccadorin kadun 4:ssä vastaan niitä, jotka tahtoivat jotakin erikoista häneltä kysyä, kehoitti Jules Bois yleisöä käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Silkkipukuisen, valkoisen bramiinin rinnalla teki eurooppalainen, nykyaikaisesti puettu okkultismin apostoli perin mitättömän vaikutuksen.

Rouva Ronald huomasi heti tämän heikemmyyden syyn:

— Totisesti, sanoi hän ystävättärelleen, tämmöisistä asioista ei voi puhua. Jos puku ja parta ovat viimeisen eurooppalaismuodin mukaan leikatut. Täytyy olla ajettu naama, maahan ulottuva viitta... jopa suorastaan siivet!

— Niin minä olen aina sanonut, vastasi rouva Carrington, joka ihaili vaatteita, että puku on puoli ihmistä, filosofisella tavallaan.

XXXII.

Boccadorin katu 4!... Koko illan soi tämä bramiinin osoite Helenan korvissa, ja äkkiä sai hän räikeän päähänpiston. Cetteradshilla oli varmaan suuri henkinen voima, hän oli sen tuntenut. Miksei hän, Helena menisi pyytämään hänen apuansa, niinkuin Jules Bois oli neuvonut? Suggestion avulla saattaisi bramini kukaties haihduttaa hänestä Sant'Annan kuvan, joka oli niin syvälle hänen sieluunsa syöpynyt ja joka hetki, vastoin hänen tahtoansa, otti hänet valtaansa? Amerikatar ei milloinkaan epäröi kauan: niin, hän koettaa suggestiota; miksei voi tehdä koetta.

Seuraavana päivänä meni rouva Ronald Boccadorinkadulle jo kello kahden aikaan päästäkseen sisään ensimäisenä. Kaksi vanhanpuoleista herraa oli häntä ennen odottamassa. Edellinen tarjosi numeronsa hänelle nähtävästi päästäkseen rakentamaan keskustelua. Helena kiitti, mutta pysytti jäätävällä olennollaan hänet loitolla.

Tasan kello kaksi avasi eräs tummapukuinen hindu oikeanpuolisen oven. Helena nousi äärettömän jännittyneenä. Palvelija viittasi häntä seuraamaan. Mentiin toisen huoneen läpi ja tultiin suureen saliin, johon samalla hetkellä Cetteradshi ilmestyi. Syvään kumarrettuaan isännälleen poistui palvelija itämaalaisen kuulumattomin askelin. Bramiini tervehti vierastaan jäykällä, ylhäisellä päännyökkäyksellä ja viittasi istumaan tuolille istuutuen itse korkeaselkäiseen nojatuoliin pöydän ääreen — pöytä oli täynnä papereita, joiden joukossa näkyi kellastuneita vanhoja kääryjä.

Kuningas ei olisi voinut tehdä Helenaan niin kunnioitusta herättävää vaikutusta kuin tämä valkovaippainen hindupappi. Helena ei tahtonut rohjeta puhutella häntä. Täytyi kuitenkin sanoa jotakin! Hänen maailmantottumuksensa tuli hänelle avuksi.

— Olin eilen kuuntelemassa luentoanne — alkoi hän sydämentykytyksestä väräjävällä äänellä. — Se kiinnitti suuresti minun mieltäni... Minä olen amerikatar; New Yorkissa harrastetaan paljon henkisiä ilmiöitä... Ikävä kyllä on joukossa petkuttajia, ja olemme usein joutuneet ovelien silmänkääntäjien narrattaviksi... Minä tahtoisin tietää ovatko magnetismi, suggestio, hypnotismi luonnollisia vaiko yliluonnollisia voimia.

Helena oli naisten tapaan alkanut kaartaa kaukaa pääasiaa.

— Ne ovat luonnollisia voimia — vastasi bramiini epäröimättä — ja ihmisen jaloimpia, mutta — niiden kehittäminen ei ole helppoa. Jos mieli tulla oikeaksi magnetisoijaksi, täytyy viettää sangen puhdasta elämää, olla täysin terve ja harjaannuttaa herpoutumatta tahtoansa. Kaikilla papeilla on epäilemättä enemmän tai vähemmän suggestion voimaa, sehän on juuri heidän vaikutusvaltansa salaisuus. Pyhimyksillä on ollut sitä sangen suuressa määrässä ja juuri sen voiman avulla he ovat parantaneet ruumiin ja sielun, tehneet ihmeitä.

— Niin, niin sen täytyy olla! — sanoi rouva Ronald vilkkaasti. — Eilen kuunnellessani teitä tunsin kuin sisäistä kohotusta, entistä suurempaa halua hyvään.

Papin silmissä tuikahti ilon välke.

— Olen onnellinen, että sanani on tehnyt teihin sen vaikutuksen.

— Minä tunsin, että teillä on suuri voima, ja olen herra Jules Bois'n neuvon mukaan tullut pyytämään teitä auttamaan minua...

— Missä suhteessa?

Helena punastui, loi katseensa alas, eikä saanut mitään sanotuksi.

— Puhukaa! — sanoi bramiini käskevän lempeästi.

— Niin... tuota... Minä tahtoisin parantua rakkaudesta, joka kalvaa elämääni, joka näännyttää minut, joka on toivoton — lausui rouva Ronald hermostuneella päättäväisyydellä, joka ilmaisi hänen kärsimystänsä. — Minä olin ajatellut, että te voisitte minua auttaa. Se näyttää teistä ehkä oudolta...

Katsoen huolestuneena bramiinia hän sitten lisäsi:

— Toivoakseni ette pidä minua hulluna?

— Päinvastoin uskon teidän olevan sangen viisaan! vastasi Cetteradshi vakavasti.

— Ah! sen parempi! — sanoi nuori nainen helpotuksesta huoaten. — Nähkää, minä tiedän, että rakkaus ei ole muuta kuin ainetta, niinkuin valo, jonkinlaista eetteriä.

— Tekö tiedätte sen, te! — huudahti pappi niin hämmästyneenä, että hänen vaskipatsasasentonsa järkähti.

— Eräs tiedemies sanoi sen minulle ja minä nauroin sitä. Nyt olen vakuutettu, että se on totta.

— Se on totta, vakuutti hindu. Tiedemiehet ovat todellisia jumalan välineitä. Tieto tulee meille määrättynä aikana, mutta he tuntevat sen usein ennakolta. Se aika, jolloin rakkautta tutkitaan tieteellisesti, ei ole kaukana. Se on luonnon suuria aineita, joka kantaa elämää, iloa, surua.

— Niin ja minä olen ajatellut, että henkisen voiman täytyy olla tätä sokeaa voimaa mahtavampi.

— Ei ole sokeita voimia — selitti bramiini — on vain sokeita ihmisiä.

— Kenties... No niin, eilen — kuultuani teitä ajattelin, että te voisitte antaa toisen suunnan minun ajatuksille, vapauttaa minut villityksestä, jonka vallassa turhaan taistelen, sillä se on villitystä — toisti Helena kiihtyneenä. — Koska teille on mahdollista aikaansaada yhteyttä ihmisten välillä, täytyy teidän helposti voida se katkaistakin! — lisäsi Helena ikäänkuin olisi puhunut jostakin sähkövirrasta.

Pappi ei hymyillyt.

— Sen kyllä voin tehdä, vastasi hän vakuuttavasti.

— Niinpä vapauttakaa minut! vastasi rouva Ronald rukoilevalla äänellä.

Mihin uskontoon te kuulutte?

— Katoliseen. Minä olen kääntynyt.

Sen parempi. Onko teillä vakaa halu, luja tahto saada rauha?

— Onko!... Oh, te ette tiedä, ette voi tietää, lausui Helena äkisti, kuinka tuskallista toivoton rakkaus on. Se on pahempi kuin ruumiillinen kipu.

Outo ilme, kevyt liikutuksen väre karehti bramiinin kasvoilla. Se oli kuin säälin heijastus. Sitten muuttui hänen ilmeensä taas jäykäksi. Hän kohdisti nuoreen naiseen katseen, joka ei nähnyt hänen hyasinttivärisiä hiuksiansa, hänen kauneuttansa, hänen hienoa pukuansa, vaan näytti tahtovan hänen otsansa läpi lukea hänen sieluansa.

— Koettelemus, jonka olette kestänyt, on ollut teille hyväksi — lausui Cetteradshi hitaasti — se on kehittänyt teidän korkeimpia ominaisuuksianne, vähentänyt joutavanpäiväistä turhuuttanne. Tulonne minun luokseni on merkki siitä, että sitä on kestänyt nyt kylliksi. Minä voin tehdä siitä lopun. Minä voin lopullisesti kääntää teidän ajatuksenne hyvää, onnettomia, vähäväkisiä kohti ja antaa teille veljeydentunteen, joka tekee armeliaisuuden jumalaiseksi iloksi. Tahdotteko sitä?

— Kaikesta sydämestäni!

Silloin nousi Cetteradshi, ja kosketti sormillaan amerikattaren otsaa. Hänen vartalonsa näytti suurenevan, hänen kasvonsa saivat tavattoman tarmon ilmeen. Hänen silmänsä olivat kuin valon ja voiman silmät, hänen huulensa mutisivat hiljaa. Hänen sormiensa kosketuksesta tunsi Helena ensin sydämentykytystä, ankaraa liikutusta, jopa vastahakoisuutta, mutta sitten äkillistä rauhaa.

— Nyt menkää rauhassa! määräsi bramiini.

Rouva Ronald nousi. Hän oli kuin jonkinlaisessa hurmiotilassa ja tunsi omituista kevennystä.

— Minun on hyvä olla, mutisi hän.

— Minun ajatukseni, minun tahtoni pysyvät teidän luonanne niin kauan kuin se on tarpeellista, kunnes olette parantunut.

— Mitenkä saatte sen tietää?

— Tulen sen tuntemaan, vastasi Cetteradshi yksinkertaisesti.

Rouva Ronald oli kylliksi amerikkalainen ymmärtääkseen, että papin, yhtä hyvin kuin lääkärinkin, tuli saada korvaus voimastaan ja taidostaan. Mutta ensimäistä kertaa oli rahan tarjoaminen hänestä ujostuttavaa. Hän kopeloi pari sekuntia käyntikorttikoteloansa, otti siitä viidensadan frangin setelin ja pannen sen pöydälle sanoi häveliäästi:

— Hyväntekemistä varten.

— Se on tapahtuva — vastasi bramiini kevyesti kumartaen.

Sitten soitti hän kelloa ja hindulainen palvelija saapui saattamaan vierasta ulos. Cetteradshi kohotti uudelleen sormea ja sanoi:

— Rauha olkoon teille nyt ja aina!

XXXIII.

Bramiinin tahto oli ihmeellisen suggestion avulla vaikuttanut rouva Ronaldin sieluun. Se oli vapauttanut hänen ajatuksensa, tehnyt Sant'Annan muiston voimattomaksi. Sen vaikutus ei ollut ohimenevää, se ilmeni yhä voimakkaampana, salaperäisesti kehkeytyen. Helena alkoi tuntea uutta iloa elämisestään, kauneudestaan. Hänen silmänsä kirkastui jälleen seesteiseksi, hänen kasvonsa avoimiksi, hänen hilpeytensä luontevaksi. Hän lähetti Doralle kauniita pukuja, tiedusteli kuulumia hänen pojastaan, mitä hän ei koskaan ennen ollut saattanut tehdä. Ja tämä kaikki tapahtui ilman vähintäkään väkinäisyyttä hänen mielenlaatunsa oli yksinkertaisesti muuttunut. Mutta otsallaan tunsi hän yhä bramiinin kaksi sormea. Joka päivä samalla hetkellä, jolloin hän oli joutunut kosketuksiin bramiinin kanssa, palasi tämä järkähtämättömän täsmällisesti hänen mieleensä; Helena tunsi jälleen hänen katseensa tenhon, tunsi muutaman sekunnin liikutusta ja sen jälkeen erikoista hyvän tunnetta.

Herra de Limeray huomasi pian tämän muutoksen. Rouva Ronald oli ilmeisesti jälleen saavuttanut mielensä tasapainon. Hänen kasvonsa olivat jääneet hieman vakaviksi, mutta niistä oli kadonnut se pateettinen ilme, joka niin monta kertaa oli ilmaissut hänen lemmentuskansa. Ja vielä pätevämpi todistus: kun puhuttiin Sant' Annasta, ei hänen katseensa enää kaihtanut, ei suunpieli värähtänyt. »Ruhtinas» ajatteli aluksi, vanhan tottumuksensa mukaan: »Kuka se on?» Hänen epäluulonsa kohdistuivat Willie Greyhin. Hän huomasi pian tehneensä mielettömän päätelmän. Mitä siis oli nuoressa amerikattaressa tapahtunut? Oliko hänen paranemisensa aikaansaanut joku taitava rippi-isä vai jokin suuri pettymys? Hermostuneena, kun ei osannut arvata, toivoi kreivi, että jokin varomaton sana jonakin päivänä antaisi hänelle arvoituksen avaimen.

Viikkoa ennen Ronaldien paluuta Amerikkaan esitti kreivi de Limeray, joka oli ollut heidän luonaan aamiaisella, Helenalle, että he menisivät katsomaan kansainvälistä maalausnäyttelyä Georges Petit'n salonkiin. Hänellä oli erikoinen harrastus käydä taidenäyttelyissä kauniiden naisten kanssa. Castiglionen hotellista Séze-kadulle on lyhyt matka; he läksivät kulkemaan jalkaisin. Kävellessä alkoi rouva Ronald kertoa Bodinière'issâ kuukausi sitten kuulemastaan bramiinin esitelmästä. Jostakin selittämättömästä vaistosta oli hän tähän saakka siitä vaiennut. Hän kertoi mitä Cetteradshi oli sanonut menneistä mestareista. Hän kuvasi tämän olentaa ja pukua innolla ja ihailulla, jotka huvittivat kreiviä, ja kysyi sitten äkkiä, hipaisten juuri sitä salaisuutta, jota hän ei tahtonut ilmaista, niinkuin naisten ja lasten tapa on:

— Uskotteko te suggestion voimaan?

— Epäilemättä!... Mehän harjoitamme sitä enemmän tai vähemmän alinomaisesti toisiimme nähden, joskuspa itsemmekin suhteen. Se on se kyky, joka luultavasti on valloittajaan ja kansanjohtajat suurena voimana. Sanotaan, että sen avulla voi parantaa mieli- ja hermosairaita, mutta parantajia on luullakseni vähän.

— Cetteradshi on ainakin yksi. Hänen katseessaan, hänen sanassaan on tavaton tenho. Häntä kuunnellessamme olimme kuin hypnotisoituja, meidän »sydämemme tulivat palaviksi», kuten Raamattu sanoo. Me olisimme antaneet hänelle kaikki, mitä hän olisi tahtonut, rahamme, tavaramme, apumme...

— Eikö hän teiltä mitään pyytänyt?

— Ei mitään.

— No, sitä parempi! — sanoi herra de Limeray leikkisällä äänellä. — Yhtäkaikki, varokaa leikkimistä magnetismilla, suggestiolla ja kaikilla semmoisilla vaarallisilla ilmiöillä. Jos on olemassa hyviä edustajia, niin on huonojakin... Muistakaa Edenin opetusta, oi Eeva! — lisäsi kreivi hienosti hymyillen.

Sézen kadun näyttely saattoi tuskin huvittaa muita kuin taiteilijoita ja erikoisia asiantuntijoita. Siellä oli vain luonnoksia ja tutkielmia, jotka palauttivat mieleen suurten ja kuuluisain taulujen syntymistä. Salissa oli vain vähän väkeä, kun rouva Ronald ja herra de Limeray saapuivat. Silmäiltyään hiukan ympärilleen kääntyivät he Willie Greyn pinkoseinämää kohti. Nuoren mestarin värinsävy teki sen jo kaukaa tunnettavaksi.