Part 17

Yleensä oli Doralla näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa ollut paljon menestystä. Eräänä iltana huhtikuun alussa hämmästytti hän torstaivastaanotossaan vieraitansa sähkövalolla, jota oli antanut laajassa mitassa järjestää Fardellin palatsiin. Palatsin kauniit, italialaiset salit olivat siitä saaneet ikäänkuin uutta elämää. Uusi valo teki kyllä uudenaikaisen, mutta miellyttävän vaikutuksen. Pakinoitiin, keskusteltiin, keimailtiin. Seurassa oli ylhäisiä italialaisia tulisilmäisiä naisia, jotka kantoivat loistavasti pukujaan, jotka eivät aina olleet parhaan maun mukaisia, ja kuninkaallisia jalokiviä, ja vakaa- ja kylmäkasvoisia amerikattaria, joista monet olivat paremmin puetut, mutta sittenkin vähemmän siroja. Siinä omituinen eri rotujen ja kasvatusten vastakohtaisuus, elävä kuva Vanhasta ja Uudesta Maailmasta. Ja näiden naisten joukossa kauniita suurisilmäisiä miesten päitä, vartaloita, joiden miehevä ryhti antoi mustalle puvulle ylevän ja todella miehekkään sävyn..

Yhä solakkana, avion ja äitiyden kaunistamana, puettuna punervapohjaiseen valkoiseen pitsipukuun kulki Dora salissa edestakaisin markiisi Vergan kanssa.

— Luuletteko, kysyi tämä, että miehenne suostuu vastaanottamaan seremoniamestarin paikan, jota hänelle tarjotaan? Minä puhuin hänen kanssaan tänä aamuna ja hän lupasi ajatella asiaa.

— Huono merkki! sanoi nuori nainen painaen päänsä alas. Kun italialainen vastaa teille tahtovansa ajatella asiaa, merkitsee se, että hän ei suostu, vaikka ei tahdo sanoa sitä suoraan. En tiedä heikkouttako se on vai hyvyyttä.

— Molempia, vastasi markiisi hymyillen.

— Ehkä... Ei, nähkää. Lelo ei suostu. Hänellä on liiaksi suhteita toisaalla. Ja hänen omaisillaan on häneen salaperäinen vaikutusvoima. Hän ei tahdo sitä myöntää, mutta minä tunnen sen, hän on paljoa vähemmän »valkoinen» kuin silloin, kun häneen tutustuin. Se on vähän nöyryyttävää minulle. Minä lohdutan itseäni sillä, että ei hänen rakas ystävättärensäkään, ruhtinatar Marina, ole sen paremmin onnistunut häntä käännyttämään — sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. — Muutoin ällistyttää italialaisten luonne minua niin, että olen aivan ymmällä. Te olette viehättäviä, mutta liukkaita kuin ankeriaat. Kun minä esim. nuhtelen Leloa ja hän saa minuutinkaan mietinnän aikaa, todistaa hän, että hairahduksen tekijä olenkin minä ja sillä hetkellä minä hullu sen uskon.

— Niin, se on, juuri niin! sanoi markiisi sydämellisesti nauraen.

Sitten hän muuttuen taas vakavaksi lisäsi:

— Miehenne panee kuitenkin suurta arvoa teidän mielipiteellenne; hän kysyy aina teidän ajatustanne.

— Mitä talous- ja raha-asioihin tulee... mutta muussa ei.

— On suuri onni, että teillä on poika. Se antaa teille vaikutusvallan, jota ette milloinkaan muuten olisi saavuttanut anoppinne eläessä.

— Tiedän sen... Te italialaiset olette vielä täydellisiä itämaalaisia, te ette vielä tunnusta naisen arvoa.

— Mahdollista!.. Mutta palataksemme asiaamme, teidän täytyy koettaa taivuttaa Lelo vastaanottamaan tuo paikka.

— Minä yritän... mutta ilman onnistumisen toivoa! Hän ei tahdo antaa uutta iskua äidilleen, joka ei ole vielä tointunut siitä, että hän meni naimisiin amerikattaren kanssa.

— Olkoon, älkää siitä masentuko! Nähkää, markiisitar d'Anguilhon on saanut miehensä asettumaan edusmiesehdokkaaksi. Ja hänet on juuri valittu.

— Mitä joutavia!

— Ei, ihan totta. Ja jos kukaan näytti olevan luotu elämään toimettomana, niin kai hän.

— Mutta kyllä markiisitar on mahtanut tarvita aikaa miehensä käännyttämiseen... Eurooppalaiset ovat kummallisia olentoja. Kun amerikkalaiselle ehdottaa jotakin, vastaa hän heti myöntävästi tai kieltävästi, mutta te näytätte ensin syventyvän itseenne, hirvittäviin syvyyksiin saakka, ennenkuin päätätte. Minä alan tottua siihen, mutta se voi vieläkin saattaa minut kiristämään hampaitani!... Tiedättekö, että minä kahdessakymmenessä kuukaudessa olen tehnyt ihmeitä, mitä tulee kaikkiin niihin tunnetuihin ja tuntemattomiin esteihin ja ennakkoluuloihin, joita vastaan olen joutunut. Kun ajattelen sitä, en voi olla ihailematta itseäni. Jos olisin jäänyt Amerikkaan, en olisi koskaan saanut tietää, mihin pystyn.

— Minä myönnän, että tuntien teidän ja Lelon luonteet olisin luullut aviovaunujenne kitisevän enemmän.

— Ah! Minähän valan yhtämittaa öljyä pyöriin, viisauden öljyä, joka on sangen kallista! sanoi kreivitär vakavan näköisenä.

Sitten hän ikäänkuin vaihtaakseen keskustelun aihetta lisäsi:

— Tiedättekö muuten, että Ronaldit ovat Pariisissa?...

— Niinkö?

— Henrik on lähetetty edustamaan Yhdysvaltoja kansainväliseen kemistikongressiin.

— Tulevatko he Roomaan?

— Roomaanko? Varmaankaan eivät: rakas enoni ei ole minulle antanut vielä anteeksi naimistani. Me emme enää ole kirjeenvaihdossa. Helenankaan kirjeet eivät enää ole erittäin sydämellisiä. Minä olen jatkanut kirjeenvaihtoa hänen kanssaan vain ollakseni katkaisematta tätä sidettä, joka samalla yhdistää minut kotimaahani... Omituista, en ole milloinkaan rakastanut Amerikkaa niin kuin jouduttuani sieltä erilleni.

— Kun kirjoitatte rouva Ronaldille, lausukaa hänelle minun kunnioittavat terveiseni.

— Sen teen. Minä kirjoitan hänelle vielä tänä iltana pyytääkseni häntä valitsemaan minulle muutamia somia kevätpukuja... Ja sitten lupaan teille tehdä vielä viimeisen rynnäkön miestäni vastaan tuon paikan vuoksi. Jos en onnistu tällä kertaa, palaan asiaan vastedes, kun jokin toinen paikka on avoinna. Antakaa minulle aikaa: tiedättehän Lelon luonteen!

Illanvietto oli päättymässä. Useimmat vieraat nousivat hyvästelemään: se oli yleisen lähdön merkki; olikin miltei puoliyö.

— Odota minua, sanoi Lelo eräälle ystävälleen, minä saatan sinua klubille saakka.

— Lähdetkö ulos vielä näin myöhään? kysyi Dora tyytymättömän näköisenä.

— Menen haukkaamaan raitista ilmaa. Minä palaan muutaman minuutin kuluttua.

Käskettyään sammuttamaan valot meni kreivitär tapansa mukaan katsomaan pikku Guidoa. Harvinainen hellyyden ilme kasvoillaan katseli hän kuparinruskeiden kiharain peittämää kuvanihanaa päätä tarkastaen samalla lapsen unta; sitten koskettaen varovasti pienokaisen käsiä todetakseen lämpömäärän lähti hän pois kuulumattomin askelin.

Huolimatta miehensä usein toistetuista kielloista odotti hän häntä melkein aina. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, ettei useinkaan ollut muuta aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tänä iltana päätti hän sekä kirjoittaa rouva Ronaldille että myöskin täyttää markiisi Vergalle antamansa lupauksen. Hän halusi itsekin hartaasti Lelon kiinnittämistä hoviin. Lelo oli esitellyt hänet kuninkaalle ja kuningattarelle. Hänen monista pyynnöistään oli Lelo talven kuluessa saattanut häntä kahdesti Quirinaalin tanssiaisiin. Lelo oli tähän suostunut jonkinlaisena virallisena uhrauksena hänelle, mutta Dora tunsi hyvin, että hän katsoi sen riittäväksi.

Hän riisui juhlapukunsa, otti ylleen keveän viehättävän kotipuvun, meni istumaan tulen ääreen ja alkoi kirjoittaa erään korkean sähkölampun valossa kirjoitusalusta polvillaan. Hän täytti kahdeksan sivua ohutviivaisella suurella käsialallaan, joka oli hänen luonteelleen sangen tunnusomainen. Kirjeen valmistuttua katsoi hän kelloa: se oli yksi. Lelo oli luvannut palata heti, mutta, kuten tavallista, ei ollut pitänyt sanaansa. Tämä ajatus piirsi terävän viirun nuoren amerikattaren huulien pieleen. Aina, kun kreivi lupasi jotakin vaimollensa, oli hänen aikomuksensa se täyttää; mutta tottuneena elämään huolettomasti hän antoi jonkun ystävän, jonkun korttipelitilaisuuden, jonkun mitättömyyden houkutella itsensä viipymään. Palattuaan esitti hän kekseliäitä anteeksipyyntöjä, joita yksin italialainen keksii, helliä sanoja, jotka tekivät Doran aseettomaksi. Hän antoi ja pahoitteli jälkeenpäin heikkouttansa.

Istuessaan siinä odottamassa yön hiljaisuudessa Dora ajatteli mitä kaikkea näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa oli tapahtunut. Vähitellen alkoi hänen ajatuksensa uupua väsymyksestä, mielikuvat kävivät epämääräisiksi, ja hän nukahti.

Sant'Anna oli aikonut vain saattaa ystäväänsä klubille saakka, mutta olikin sinne tultuaan mennyt sisään. Hänelle oli ehdotettu viittä écarté-peliä; hän oli pelannut kymmenen, viisitoista, onni yhä huonompana. Huono onni korttipelissä harmittaa italialaista enemmän kuin rahan menetys: niinpä, kun Lelo kello kahden tienoissa astui pieneen saliin, kynttilä kädessä, palttoo hartioille heitettynä, hattu hiukan kallellaan, oli hän sangen pahantuulisen näköinen.

Sikeään alku-uneen vaipuneena ei Dora kuullut hänen tuloansa.

— Dora! sanoi hän.

Ja Dora hätkähti, avasi silmänsä ja oikaisi itsensä.

— Miksi et ole mennyt maata? On sietämätöntä tavata sinut aina kyyryssä kuin kissa pälymässä minun palaamistani.

— Sinä lupasit palata heti; minulla oli eräs kirje kirjoitettavana ja sitten halusin puhua kanssasi siitä paikasta.

Elleivät Doran silmät olisi olleet niin uniset, olisi hän miehensä kasvoista havainnut, että hetki oli huonosti valittu.

— No, tässä olen! sanoi kreivi asettaen kynttilän uunin reunalle.

— Oletko sitä ajatellut, kuten olet luvannut Vergalle?

— Olen kyllä.

— Ja mitä aiot tehdä?

— Kiittää... ja hylätä.

— Oh! Lelo, minä olin toivonut...

— Siinä erehdyt... Minä en voi luopua vapaudestani ja saada niskaani lisäksi vain selkkauksia.

— Sano mieluummin, että pelkäät loukkaavasi sukulaisiasi.

— Niin on. Sinä arvaat oikein.

— Minun toiveeni eivät siis tule kysymykseen? Äitisi ja sisaresi merkitsevät sinulle enemmän kuin vaimosi.

— Sinä tahdot aikaansaada kohtauksen? Siinä tapauksessa hyvää yötä!

Ja Lelo otti kynttilänsä, käänsi selkänsä ja poistui salista.

Dora jäi vielä muutamiksi sekunneiksi kuin kivettyneenä istumaan, punastui sitten korviaan myöten, silmät välähtivät ja suuttumus ohensi hänen kasvojaan.

— Vai niin ovat asiat! huudahti hän ääneen.

— No hyvä, saammehan nähdä!

XXIX.

Yleensä tunnetaan italialaisia vähän ja huonosti. Heitä luullaan kiivaiksi, intohimoisiksi, helposti syttyviksi ja petollisiksi. Se on suuri erehdys. Tuli, joka vilkastuttaa heidän silmiään ja eleitään ja värittää heidän huuliaan, on vain pintapuolista. He ovat kylmäjärkisiä, laskevia, varovia intohimoisine eleineen, heikkoja voimasanoineen, itsekkäitä hyvyyden ja alttiuden ilmeineen. Heidän kielensä, jonka luulisi olevan vain kitaraa varten luotu, on päinvastoin ankaraa, ylhää, vaikeaa taivutella. Se ei sovellu pakinointiin eikä romaaniin, mutta se on mainio runouden ja filosofian väline. Italian rotu ja kieli ovat säilyttäneet kauan klassillisen sopusoinnun ja jäykkyyden. Vihdoin on niiden kehkeytyminen alkanut; ja tämä kehkeytyminen, jota jälleen saavutettu vapaus on edistänyt, näyttää kasvavan sivistyksen ja ulkomaisten avioliittojen avulla, viittaavaan loistavaan tulevaisuuteen.

Italialaisilla ja ranskalaisilla on tosin ollut sama äiti, mutta ei samaa isää. Italialaiset ovat latinalaisen rodun vanhempia ja laillisia poikia; se on antanut heille kauneutensa, eleittensä ylevyyden, naisellisen viehkeytensä. Sitten raiskasivat barbaarit taistelutantereilla jaloa naista ja tästä raiskauksesta ovat ranskalaiset syntyneet. Gallialaiset ja frankkilaiset ovat jättäneet heihin leimansa, jotakin unelmistaan, älystään; he antoivat heille notkean ruumiin, töykeät, säännöttömät piirteet, joita sentään äidin sielu jalostaa ja henkevöittää. Tämä velipuolisuus selittää sen salaisen vastakohtaisuuden, joka on olemassa molempien kansojen välillä, heidän kinansa, heidän sovintonsa, vihan ja hellyyden puuskansa. Heidän luonteittensa perinnäinen erilaisuus on varsinkin huomattavissa rakkaudessa ja avioliitossa. Amerikattarille on uskonkappale, että italialainen on ulkomaalaiselle parempi puoliso kuin ranskalainen, ja se on kiistämätöntä. Hänen luontonsa, vaikka hienostunut, on paljoa yksinkertaisempi. Aviollisessa elämässään hän ei tarvitse taidetta, mielikuvitelmia, ihanteellisuutta. Hän tahtoo, että hänen vaimonsa on sievä, antaa hänelle lapsia, rajoittaa mahdollisimman vähän hänen vapauttaan, ei rasita häntä tunteilemisella ja säästää hänen hermojansa. Kuten markiisitar Verga oli sanonut, on hän uskoton, mutta luotettava. Jos joku hyvä tilaisuus sattuu, hän katsoo jo miesarvonsa vaativan siihen tarttumista: se on vain ulkopinnan uskottomuutta ja hänen ulkopintansa on hyvin arkatunteinen. Hän harrastaa erikoisesti anglosaksilaista rotua: salatusta valintavaistosta etsii hän englannitarta ja amerikatarta. Nämä puolestaan tuntevat vastustamatonta vetovoimaa italialaiseen. Tottuneina toimen miehiin ihastuvat he ihmeen helposti tuohon laiskaan ja unelmoivaan olentoon. He eivät häntä ymmärrä, mutta he rakastavat häntä sitä suuremmin kuvitteluin. Niin oli Dorankin laita. Hänen puolisonsa oli hänelle elävä arvoitus, joka kiinnitti hänen mieltänsä, vimmastutti ja hurmasi häntä.

Hän ei ollut kerskunut sanoessaan markiisi Vergalle valavansa öljyä heidän aviovaunujensa pyöriin. Hän oli oppinut punnitsemaan sanojansa, lieventämään äkkipikaisuuttansa. Rouva Carroll, joka tunsi hänen luonteensa, ei ollut kummastuksestaan tointua. Avioliittoonsa saakka oli Dora todellakin ajatellut vain itseänsä; nyt hän unohti itsensä eikä se tuntunut hänestä edes katkeralta. Lelo oli tullut hänen ainoaksi huoltonsa kohteeksi; Dora ajatteli vain hänen nautintoansa, eikä omaansa. Hän näki sangen selkeästi miehensä puutteet ja heikkoudet, mutta luki ne hänen kasvatuksensa syyksi. Hän piti hänen perhettänsä vastuunalaisena hänen huonosta tuulestaan, pienestä vilpistään, itsepäisyydestään. Tätä perhettä, yksinomaan sitä vastaan kohdistui nuoren naisen suuttumus... Anoppiaan ja kälyään hän soimasi tämänkin illan myrskyisestä päättymisestä, kun hän raivosta vapisevin sormin riisuutui ja toisti:

— Vai niin ovat asiat!... No hyvä, saammehan nähdä!

Miehelle on yleensä ihmeteltävän helppoa unohtaa tekemänsä vääryydet. Italialainen osaa ne korjata paremmin kuin kukaan; hän on siinä mestari. Seuraavana aamuna saapui Lelo kasvot hyväntuulisuutta säteilevinä ja ehdotti, että he iltapäivällä lähtisivät ajelemaan phaeton-vaunuilla. Tämä oli Doran suurimpia nautintoja. Hän ei rohjennut rangaista itseänsä kieltäytymällä: hän suostui mutta täysin arvokkaasti välinpitämättömän näköisenä. Hän oli muuten yöllä keksinyt loistavan ajatuksen, josta hän nautti jo ennakolta.

Samana iltana oli heillä päivälliskutsut Yhdysvaltain lähettilään kunniaksi. Kutsumakirjeet oli lähetetty jo viikkoa ennen. Näillä päivällisillä, joille oli kutsuttu diplomaattikunnan jäsenet, roomalaisia, hänen lankonsa ja kälynsä, tulisivat kaikki pöytäkoristukset olemaan valkoisia. Valkoisia! Aivan valkoisia! Se oli se loistava ajatus, joka yöllä oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Ah! hänen miestään yritettiin johtaa takaisin mustaan puolueeseen! Hyvä on! Hän tekee valtiokaappauksen ja leimaa lopullisesti hänen puoluevärinsä! Mikä voitto ja kosto! Tämä ajatus ylläpiti koko päivän vahingonilon kiiltoa hänen silmissään. Hän pyysi Lelon uskomaan koko järjestelyn hänen haltuunsa; hän halusi nähdä, selitti hän, eikö hän voisi hyvin suoriutua semmoisesta tehtävästä yksin. Lelo ei saisi ennakolta mitään nähdä eikä kysyä. Lelo lupasi hilpeästi, ettei hän kuule eikä kurkista.

Sattuma edisti Doran suunnitelmaa. Aamiaisen aikana sai kreivi sähkösanoman Frascatista, kilpa-ajotallinsa hoitajalta, että hänen mielihevosensa oli sairas. Hän lähti heti matkaan eläinlääkäri mukanaan. Kaikki kukat, jotka kreivitär oli tilannut, saapuivat iltapäivällä ja hän vietti suljettujen ovien takana tuntimääriä pöytää koristellen. Ja nautti ennakolta vaikutelmasta, minkä tämä kepponen tekisi hänen lankoonsa, kälyynsä ja... puolisoonsa. Puolisoonsa! Niin, se puoli asiaa ei hänelle tuottanut ehjää nautintoa. Kenties hän suuttuisi? Hän ymmärsi äkkiä tekonsa koko kavaluuden. Hetken hän jo katui, ajatellen kardinaalia, joka varmaan sitä paheksuisi, mutta kohautti sitten olkapäitään. »Vähät kaikesta! Kerran kuitenkin täytyy antaa asianmukainen opetus kaikille Sant' Annoille ja näyttää, mitä ainesta amerikatar on!»

Lelo palasi Frascatista niin myöhään, että hän parahiksi ehti pukeutua. Kello kahdeksan olivat kaikki vieraat koolla salissa. Kun palvelija oli ilmoittanut päivällisen valmiiksi, tarjosi kreivi käsivartensa Yhdysvaltain lähettilään puolisolle. Tullessaan ruokasalin kynnykselle sattuivat hänen silmänsä suurenmoisesti koristettuun pöytään. Hän kalpeni äkkiä ja puri huultaan saadakseen hillityksi suuttumuksen, joka kiehahti hänessä. Valkoiset päivälliset!... Hänen vaimonsa oli uskaltanut!... Ei kukaan voinut siitä erehtyä. Istuutuessaan vastapäätä puolisoansa kohtasi Dora puolisonsa kiiluvan katseen: hän kesti sen ilman uhmailua ja ilman heikkoutta, puristaen hiukan huuliansa karaistakseen itseänsä. Kääntäen sitten päänsä herttua ja herttuatar Avellinaan päin näki hän suureksi tyydytyksekseen näiden olevan kiihdyksissään ja myrtyneenä.

Donna Pia tointui pian ja katsellen pöytää lausui ajattelemattomasti:

— Niinhän nämä ovat kuin kihlajaispäivälliset!

— Pikemminkin valtiolliset! vastasi kreivitär. Valkoinen on paikallaan, kun saa kunnian vastaanottaa Italian kuninkaan luona olevan lähettilään — lisäsi hän hymyillen maanmiehelleen.

— Ah! se on totta! Minä olin sen unohtanut! sanoi herttuatar ylhäisen ylimielisesti. Se oli hyvin sievä ajatus.

— Eikö ollutkin? sanoi Dora mitä viattomimman näköisenä. Minua ilahuttaa, että se teitä miellyttää.

Seurassa olevat roomalaiset yksin tunsivat sen katkeran vihamielisyyden, joka näiden herttaisten sanojen alla piili. Hetkinen tuntuikin ilmassa näiden molempain nuorten naisten vihollisuuden synnyttämää outoa kylmyyttä. Mutta kreivitär sai hilpeällä mielellään sen nopeasti haihtumaan ja aterian kestäessä onnistui hänen karttaa kaikkea, mikä olisi saattanut jälleen seestynyttä mielialaa samentaa. Päivällisten jälkeen oli määrä kokoontua kuulemaan musiikkia. Mutta heti kahvin jälkeen poistuivat herttua ja herttuatar Avellina, kun muka olivat vielä lupautuneet muualle. Ei kukaan läsnäolijoista jäänyt muuhun käsitykseen kuin että tämä oli yksinkertaisesti valtiollinen vastalause.

Markiisi Verga oli kuitenkin ainoa, joka aavisti koko totuuden. Uteliaana toteamaan, oliko hän arvannut oikein, käytti hän sopivaa hetkeä ja sanoi kreiville:

— Mikä mainio ajatus sinulla olikaan antaa valkoiset päivälliset!

— Oletko sitä mieltä?... Voit onnitella vaimoani, sillä ajatus on hänen, se sinun olisi pitänyt arvatakin. Minulle se on ollut täydellinen yllätys.

— Ah, ajatus ei ole hullumpi! Ei ollenkaan! huudahti markiisi nauraen.

— Minusta päinvastoin on! — sanoi Sant'Anna. — Noilla amerikattarilla on piru mielessään!

— Kenelle sitä sanotkaan!... Mutta siinä on kreivitär kuitenkin tehnyt sinulle palveluksen, ilmaisten sinun kantasi todellisen värin. Tämä tukkii niiden suun, jotka väittävät sinun pysyttelevän odottavalla kannalla siltä varalta, että enosi valittaisiin paaviksi.

Lelon kasvoilla välähti halveksumisen ilme.

— Tyhmyrit! Ne tuntevat minua huonosti. Jos minun enoni paaviksi tultuaan noudattaisi edeltäjäinsä politiikkaa, niin pyrkisin minä heti johonkin toimeen hovissa osoittaakseni uskollisuuttani Italiaa kohtaan: sillä minä olen italialainen... Aduan tappion jälkeen olen tuntenut sen joka säikeessäni, lisäsi hän katsoen synkästi maahan.

— Sitä en epäile. Toistaiseksi pidetään näitä Yhdysvaltain lähettilään kunniaksi annettuja valkoisia päivällisiä rohkeana aloitteena. Älä yritäkään sitä kieltää.

— Kun sitä en tee, tapahtuu se vain kunnioituksesta omaa itseäni kohtaan. Dora ansaitsisi läksytyksen.

Tämän keskustelun aikana, jonka aiheen hän arvasi, oli Dora levottomana pälyillyt herransa ja miehensä kasvojen ilmeitä eikä tuntenut itseään oikein turvalliseksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin pääsi markiisi puhelemaan hänen kanssaan kahden ja sanoi hymyillen:

— Ah, kreivitär! kreivitär! liian nopeaa vauhtia!

— Moititteko minua?

Te ajatte asiaanne

— Puolisona moitin. Vaimolla ei ole oikeutta ryhtyä sellaisiin alotteihin. Nyt tulee Lelo vastustusvaistosta astumaan askeleen taapäin rauhoittaakseen omaisiansa.

— Vähät siitä, minä olen saanut pienen hyvitykseni. Ja huomenna tietää koko maailma mitä puoluetta me olemme.

— Niin, mutta muistakaa sananpartta: hiljaa hyvää tulee!

Kun vihdoin kello yhden aikana aamulla viimeiset vieraat olivat poistuneet, antoi Dora viimeiset määräyksensä ja meni tapaamaan miestänsä, joka tänä iltana ei ollut tuntenut tarvetta mennä haukkaamaan raitista ilmaa.

Tullessaan pieneen saliin, missä Lelo odotti häntä uunin edessä synkän näköisenä, naurahti hän hermostuneesti ja meni sitten hänen luokseen, kumarsi päätään kädet ristissä otsallansa ja sanoi:

— Älä lyö minua kuoliaaksi!

Hän oli tässä asennossa niin lystikkään näköinen, että Lelon oli vaikea pidättää hymyä.

— Minä olen tehnyt väärin, lisäsi Dora sitten suoristautuen.

— Ah! sinä olet niin armollinen, että myönnät sen!

— Olen, kun omatuntoni on sen minulle sanonut... vaikka liian myöhään. Halu kostaa sinun eilinen tylyytesi sai vietellyksi minut... ja se toivoni, että näkisin sinut italialaisena.

— Italialaisena! — toisti Lelo avaten silmänsä selälleen. — Ja mitä minä sitten muka olen?

— Roomalainen. Sinun sukusi on roomalainen; sillä on uskonto, mutta ei isänmaata. Isänmaa on lippu eikä kirkko.

Sant'Anna oli kuin puulla päähän lyöty.

— Ei vähät mitänä!

— Se on totuus. Sinun pojastasi tulee kuitenkin joka tapauksessa italialainen; ethän sinä voi olla toista leiriä kuin hän.

Kreivi kehräsi hermostuneena viiksiänsä. Kreivitär jatkoi:

— Minä en moiti sinun omaisiasi...

— Sinä olet sangen armollinen!

— Minä en heitä moiti — jatkoi Dora hämmentymättä — sillä he tuskin saattavat ajatella toisin kuin ajattelevat; mutta he yrittävät vetää sinua takaisin Vatikaaniin ja se raivostuttaa minua.

— Sinua raivostuttaa se, että minä en kuulu hovipuolueeseen. Sinä et niinkään välitä minun tulemisestani seremoniamestariksi kuin että itse pääsisit kuningattaren hovirouvaksi. Te amerikattaret olette kyllääntymättömiä. Ennen pitkää vaadit minua käyttämään napolilaista ruhtinasnimeä, joka kuuluu meidän suvullemme.

— En, en milloinkaan. En ole toki niin typerä, että tahtoisin vaihtaa ihanan historiallisen Sant'Annan nimen toiseen, jota kukaan ei koskaan ole Roomassa kuullut. Ja muuten suljettu kruunu minua tympäisee.

— Se on toki hyvä!... Ja nyt olkaamme valkoisia... valkoisia! — toisti kreivi raivokkaana — sinä olet sen julistanut, ja minä en sinun tekoasi peruuta: se saa sinulle riittää... Mutta niin kauan kuin äitini elää, on meidän kartettava valtiollisia mielenosoituksia. Minä en tahdo häntä tämän enempää loukata enkä kiusata. Sinä pidät sitä moitittavana tunteiluna: mutta semmoinen tunteilu kuuluu kerta kaikkiaan minun latinalaiseen luonteeseeni, ja minä pyydän sinua muistamaan sitä vastaisen varalta. Huomenna tulevat nuo kirotut sanomalehdet kuuluttamaan sinun valkoista ateriaasi, toiset minua kiitellen, toiset häväisten. Siinä kaikki, mitä olet voittanut!

— Minä en tullut ajatelleeksi sitä seurausta, sanoi Dora hämillään, — olen pahoillani...

— Ei, sitä et tullut ajatelleeksi. Jos ylimalkaan on harkitsevia naisia, niin on niitä sangen vähän, ja sinä et totisesti kuulu niihin!... Teidän olisi pitänyt tietää, että Vanhan Maailman ihmisiä ja oloja ei käsitellä niin vapaasti. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo sananlasku, eikä sitä yhdessä päivässä hävitetäkään, ei edes amerikatarten voimalla —

— Mutta eihän tämä lopultakaan ole niin kovin suuri onnettomuus, sanoi Dora hiukan kärsimättömänä. — On aina kunniakasta rohjeta tunnustaa kantansa.

— Kun se on välttämätöntä, kyllä... mutta kun se ei tuota muuta kuin ikävyyksiä, niin se on typerää.

Kreivitär kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.

— No, Lelo, etkö jo ole moittinut minua riittävästi! Nyt voit olla tyytyväinen.

Nuori nainen oli siinä miehensä edessä sangen kaunis sulavassa puvussaan, kukkatuoksuisena, hehkuvin poskin, pitkien ripsien välistä kiiluvin silmin. Sant'Anna käänsi katseensa pois karttaakseen tämän nuoruuden ja sirouden viettelystä, yrittipä irroittautua syleilystäkin, mutta kreivitär ei hellittänyt ja kylläkin tavattomasta mielijohteesta — jos ajattelee entistä neiti Carrollia — sanoi hän: