Part 16

Kirkollisen vihkimisen toimitti seuraavana päivänä nuntsionvirastossa kardinaali Clari. Läsnä olivat markiisi ja markiisitar d'Anguilhon, de Ké+radieut, Vergat, varakreivi de Nozay, kreivi de Limeray ja muutamia roomalaisia. Kappelissa, joka oli yltäänsä kukilla koristettu, muodostui toimitus tuttavalliseksi ja viehättäväksi. Erinomaisen aistikkaasti puettu Dora oli sangen viehättävä. Milloinkaan ei hänen kasvoillaan oltu nähty niin vakaata ja ylevää ilmettä. Vihkimistoimituksen jälkeen syötiin aamiaispäivälliset Continental-hotellissa. Aterian aikana sai nuori pari sähkösanoman, joka sisälsi Leo XIII:n siunauksen, minkä epäilemättä kardinaali Salvoni oli hankkinut.

Taakan mukana tulee voima: Helena oli koko ajan, kuten elämän suurina päivinä usein sattuu, elänyt kuin unessa, epätodellisuudessa. Aterian jälkeisessä vastaanotossa näytteli hän loistavasti sukulais-osaansa. Hän pakinoi hilpeästi tuon ja tämän kanssa. Hänen poskillaan oli ehkä hiukan tavallista hehkeämpi puna, hänen äänensä särähti joskus, hänen naurunsa oli hermostunutta, mutta sitä ei huomannut kukaan muu kuin herra de Limeray.

Nuori pari, joka meni viettämään kuherruskuukautensa ensi päiviä Fontainebleauhon, poistui aikaisin. Rouva Ronald syleili Doraa, kätteli Leloa. Tämän hyvästelyn suoritettuaan lähestyi hän herra de Limerayta, joka katseli häntä ihmetellen.

— Uskotteko te, kysyi Helena äkkiä, että rakkaus on todellista luonnossa tavattavaa, oleellista ainetta?

Kreivi katsahti nuoreen naiseen hiukan hätääntyneenä ikäänkuin peläten, että tämän järki oli äkkiä sammunut. Helenan ilme kuitenkin rauhoitti häntä.

— Rakkausko oleellista ainetta? — toisti hän vähän typertyneenä, niinkuin aikanaan Sant'Anna. — En tiedä, en ole koskaan tutkinut sitä tieteellisesti — lisäsi hän hymyillen. — Ehkäpä kyllä, tosiaankin!...

— Sitä se on, sanoi Helena vakuuttavalla äänellä. — Kun mieheni esitti minulle sen väittämän, laskin leikkiä hänestä ja tieteestä. Nyttemmin olen varma, että he ovat oikeassa.

— Mikä teidät on saattanut siihen uskoon?

— Doran avioliitto.

Sitten hän, ikäänkuin peläten tulevansa antamaan perään tuntemalleen tarpeelle avata tunnustamattomista soimauksista, surusta ja loukkaantumisesta pakahtuvan sydämensä, ojensi äkkiä kätensä kreiville. Vanha herra kumarsi ja suuteli sitä hiukan pitempään kuin tavallista.

— Minä jätän sekä aatteen että tapahtuman teidän filosofisen mietiskelynne alaiseksi! sanoi rouva Ronald, huulillaan hymyn häive. — Näkemiin.

— Nuo amerikattaret ovat hämmästyttäviä, hämmästyttäviä, päätteli herra de Limeray poistuessaan.

XXVII.

Koko kuukauden ajan ennen neiti Carrollin häitä oli rouva Ronald uskollisesti ollut uskonnollista opetusta antavan katolisen papin oppilaana. Melkein joka päivä, usein keskeltä kiusauksia, oli hän mennyt herra de Ravelin luo. Hän ei aavistanut, kuinka oudolta hän näytti tässä työhuoneessa, jonka vihreät seinät olivat täynnä kirjoja ja huone niin sanoakseni täynnä uskon henkeä. Harvinaisen hienosti puettu kaunis amerikatar istumassa korkeaselkäisellä tuolilla vastapäätä vanhaa pappia, joka selitti hänelle katkismusta, se näky olisi viehättänyt niin sieluntutkijaa kuin taiteilijaakin.

Herra de Rovel oli ensiluokkainen jumaluusoppinut. Hän olisi mielellään karsinut pienekkäitä taikauskoja, joutavia taruja, jotka ikäänkuin loiskasvit peittävät katolisuuden suurta puuta ja hämmentävät sen kauniita piirteitä. Hän syrjäytti ne päättävästi rouva Ronaldin vuoksi ja koetti saattaa esille dogmien logiikan ja yhtenäisyyden, joka on kuin luotu vetämään puoleensa anglosaksilaista henkeä. Hän oli opettanut rouva de Kéradieuta, jonka luona hän usein seurusteli, ja tunsi jo jonkun verran amerikatarta. Nykyaikaisempana, älyllisesti kehittyneempänä oli Helena hänelle mielenkiintoinen tutkimisen kohde. Hän oli sekä ihastunut että hämmästynyt Helenan ajatustavan selkeydestä, itsenäisyydestä ja joustavuudesta, katsoen hänen erikoisessa määrässä edustavan Uutta Maailmaa, josta hän odotti Kirkolle joko mahtavaa apua tai peloittavaa vihollista, vaikeasti ohjattavaa itsepäistä lasta. Kun rouva Ronald ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, teki hän sen muodossa, joka häntä suorastaan järkytti.

— Minä olin pelännyt, sanoi hän, että katolisuus on liiaksi takapajulle jäänyt. Minä näen, että se päinvastoin on meille miltei liiaksi edistynyt! Se sisältää tieteellisiä aineksia ja aatteellisuutta, ja voi tyydyttää nykyaikaista henkeä. Luulenpa ettei kukaan vielä ole sitä ymmärtänyt: siitä johtuvat inkvisitsionin kauhut ja muu, mistä teidän Kirkkoanne moititaan. Puras, jonka avulla taiteilija kaivertaa mestariteoksia, voi raivostuneen käsissä muuttua murha-aseeksi!

Kuunnellessaan tätä mitä luontevimmalla äänellä lausuttua selitystä jäi herra de Ravel monen sekunnin ajaksi mykäksi hämmästyksestä. Hän oli usein tuskallisesti koettanut ymmärtää Kirkon tekemiä julmuuksia, tämän saman Kirkon, jonka ensimäisenä periaatteena oli ollut: »älä tapa!» Hän oli salassa tuntenut häpeää sen julmuuksista ja rikoksista; hän oli omasta kohdastaan koettanut niitä sovittaa jokapäiväisellä uhrautumisella ja yhä suuremmalla lempeydellä. Ja sen selityksen, jota hän turhaan oli etsinyt, antoi hänelle tuo nykyaikainen, selkeänäköinen, käytännöllinen amerikatar. Se tehosti aikojen valistumattomuutta. Hän katsoi rouva Ronaldiin ilmeeltään kiitollisena, ja tahtoen tunkeutua pohjaan saakka kysyi sitten:

— Eivätkö ensimäiset olleet sitä ymmärtäneet?

— Eivät täysin! He ovat kuolleet, raakalaiset ovat tappaneet: täytyy elää, tehdä työtä, auttaa toinen toistansa... Saatte nähdä, herra apotti, että katolisuus saavuttaa lopullisen kehityksensä Amerikassa.

Pappi ei voinut olla hymyilemättä.

— Toivoakseni Amerikka pitää arvossa sen dogmeja.

— Kyllä. Mutta se löytää niiden hengen, sen hengen, joka elähyttää.

Helenan oleskelu luostarissa, hänen käyntinsä Roomassa, varsinkin viimeinen, olivat jo totuttaneet hänet moneen seikkaan, jotka ilman sitä olisivat häntä tympäisseet. Uskonnon ulkonaiset menot miellyttivät häntä täydellisesti. Kun pappi oli selittänyt hänelle sakramentit, kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Minä ymmärrän, sanoi hän, ne ovat suurenmoisia tunnuskuvia.

— Tunnuskuvia! huudahti herra de Rovel; mutta, lapseni, te ette ole laisinkaan ymmärtänyt! Ne ovat ehdottomia totuuksia.

Helena hymähti hiukan, sitten hän pyyhkäisi sillä päättävällä äänellä, jolla amerikatar lausuu vakaumuksensa, pöydän puhtaaksi kaikesta, mikä hänestä oli vain vanhan maailman tunteilua:

— Ehdottomia totuuksia yksinkertaisille, lapsille; teille, minulle tunnuskuvia.

Pappi aikoi vastustaa; mutta jokin ilme nuoren naisen kasvoissa ehkäisi sen.

Tuo sana »tunnuskuva, symbooli», tuli hänelle tuikkeeksi, jonka valossa hän saattoi nähdä oppilaansa sieluun. Perisynnin oppi, kolminaisuuden, lihaksitulemisen, lunastuksen salaisuudet olivat hänelle vain symboleja! Sillä tavoin hän ne siis käsitti! Herra de Rovelia kauhistutti, hän oli aina sielun pohjaan saakka järkytetty. Hän valvoi kokonaisen yön punniten tunnossaan, saattaisiko hän hyväksyä rouva Ronaldia kirkon jäseneksi. Tuntien mahdottomaksi saada häntä omaksumaan dogmeja muutoin päätteli hän, että uskonnon harjoitus tuo täydellisemmän uskon hänelle. Usko yksin voi tehdä oikeauskoiseksi; se oli tehnyt muitakin ihmeitä! Pappi oli muuten arvannut, että nuori nainen kärsi jotakin salavaivaa, että hän ei katolisuudesta etsinyt uusia vaikutelmia, vaan siveellistä tukea. Hän ei katsonut oikeudekseen sitä häneltä kieltää. Ja sitten... ja sitten voisi hänen esimerkkinsä saattaa monta muuta kääntymään.

Rouva Ronald ajatteli lakkaamatta tunnustusta, joka hänen oli tehtävä. Oli hetkiä, jolloin hän ei uskonut voivansa siihen mukautua; toisinaan taas tunsi hän vastustamatonta tarvetta. Kun hän tuli johonkin kirkkoon, värisytti rippituolin näky häntä; se veti häntä puoleensa, hirvitti ja tenhosi. Hän tunsi muuten kaikkia niitä epäilyksiä ja ahdistuksia, joita jokainen kääntynyt on kokenut.

Joka kerta kun hän oli palannut Pariisiin, oli hän tuntenut tarvetta käydä Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa. Hänen siellä viettämänsä vuosi oli häneen jättänyt sangen suloisen muiston, ikäänkuin suitsutuksen tuoksun. Johtajatar, joka ei ollut muuttunut, otti hänet aina vastaan äidillisen herttaisesti. Emilie-äiti oli viehättynyt hänen terveen ja vapaan nuoruutensa sulosta. Kaikista ulkomaalaisista, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan, oli Helena herättänyt hänessä suurinta myötätuntoa ja arvonantoa. Kun tämä nyt ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, säteilivät hänen kasvonsa; hän tarttui Helenan käsiin ja huudahti lapsellisessa uskossaan:

— Ah, lapseni, mikä onni! Pyhä Neitsyt itse, jolle te olette tuonut niin paljon kukkia, on antanut teille tämän armon.

Rouva Ronald sai hänen ilonsa kukkuralleen pyytämällä saada suorittaa vannoutumisensa luostarin kappelissa. Hän tahtoi tulla katolisen kirkon helmaan saman alttarin edessä, jota hän todellakin oli usein kukittanut ja joka hänestä tuntui niin tuttavalta.

Sanoessaan vaimolleen, että hänestä oli yhdentekevää, jos Helena kääntyi katolinuskoon, oli herra Ronald hiukan liioitellut oman henkensä avaruutta. Lähemmin mietittyään tuli hän ajatelleeksi sitä kohua, minkä tapahtuma synnyttäisi New Yorkin seurapiireissä ja hänen suvussaan, ja hän katui antamaansa suostumusta. Helena oli alussa säännöllisesti kertonut hänelle uskonnollisen käännytyksensä edistymisestä, mutta havaittuaan, että tämä keskustelunaihe näytti Henrikiä rasittavan ja kylmentävän, oli hän lakannut siitä puhumasta. Herra ja rouva de Kéradieu, ja kreivi de Limeray ja Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin johtajatar olivat sitten tässä suhteessa hänen ainoat uskottunsa; hän karttoi huolellisesti mainita aikeistaan veljelleen, ja tädilleen ja Doralle. Kun hänen oli määrä lähteä Skotlantiin 1. elokuuta ja palata sieltä Amerikkaan, pyysi hän kirkollisen vastaanoton tapahtuvaksi 20. heinäkuuta. Herra de Rovel suostui siihen estelemättä.

Edellisenä päivänä oli hänen kestettävä synnintunnustuksen kauhea koettelemus. Tämä toimitus vaatii niiltä, jotka eivät siihen ole tottuneet lapsuudestaan, suoranaista sankaruutta. Muutamia minuutteja oli Helena mykkänä, ohimot ja sydän tykkien, kykenemättömänä saamaan sanaakaan suustansa. Silloin tuli pappi hänen avukseen. Hän rohkaisi häntä tunnustuksen tekoon tenhoavalla hyvyydellä. Pian alkoikin henkinen tenho vaikuttaa hänen sieluunsa ja salaperäisen sopotuksen, varjosta kuuluvan hiljaisen äänen hypnotisoimana hän ei lopulta enää nähnyt herra de Rovelia. Silmät tuijottaen rippituolin valkoiseen pintaan — teki hän tunnustuksensa. Tietämättään loi hän siihen uutta henkeä. Ilman mitään synnin, persoonallisen rikoksen tuntoa, ikäänkuin olisi hän lääkärille selittänyt ruumiillisia vammojansa ja kipujansa, jotta tämä ne parantaisi, levitti hän papin silmäin eteen puutteellisuutensa, pintapuolisuutensa, turhamielisyytensä, viheliäisen kateutensa, onnettoman rakkautensa, jotta tämä auttaisi häntä niistä pääsemään irti, siveellisesti nousemaan. Harvoin oli herra de Rovel kohdannut niin vilpitöntä hyvään pyrkimystä, rakastunutta synnintunnustajaa, joka oli niin harras karkoittamaan sielustaan kunnian ryöväriä. Kun hän oli kuullut nuoren naisen tunnustuksen, vakuutti hän, että Helena oli katolisuudesta löytävä sen voiman, jota hän tarvitsi. Sitten lausui herra de Rovel synninpäästön sanat ja lisäsi lempeästi:

— Menkää rauhassa.

Helena poistui rippituolista kuin unissakulkija, polvet notkuen, katse harhailevana. Toinnuttuaan tunsi hän suloista kevennystä, sisäistä tyydytystä, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut kokenut.

Seuraavana päivänä ilmoitti hän miehelleen menevänsä Auteuiliin erästä uskonnollista toimitusta varten, sanoen vasta palattuaan ilmoittavansa mitä. Hänen liikutuksensa ei estänyt häntä pukeutumasta viehättävästi. Hän oli muuten sangen onnistuneesti sommitellut uskonluopumispukunsa: pitsikoristeinen hame mustaa silkkimusliinia ynnä siihen soveltuva kauluri, niinikään musta poimupäähine, siinä kimppu orvokkikukkia.

Luostarin kappeli oli koristettu kuin suurta juhlapäivää varten; kasvatit olivat kutsutut olemaan toimituksessa läsnä. Tasan kello yhdeksän saapui rouva Ronald, jota paroni ja paronitar de Kéradieu saattoivat risti-isänä ja äitikummina. Arkkipiispan luvalla oli hänet vapautettu hiukan tympäisevästä menosta, joka pysäyttää vastakäännytetyn kirkon ovelle. Hän kulki siis vapaasti rukousjakkaralle saakka, joka hänelle oli varattu, puhtaan ja kauniin äänen laulaessa _Veni Creator_. Sen jälkeen nousi herra de Rovel muhkeassa alttaripuvussaan alttarille. Nuori nainen vastaanotti ensin ehdonalaisen kasteensakramentin ja sitten käsi Raamatulla lausui entisestä uskostaan luopumisen ja uuden uskonsa tunnustuksen sanat. Pappi luki messun ja antoi hänelle Herranehtoollisen; nauttiessaan valkoista rippileipää ei hän tuntenut sitä uskonnollista hurmiota, jota hartaimmat kokevat, mutta oli hänellä kuitenkin oman mielenlaatunsa mukainen tunto kosketuksesta jumalaisen kanssa, kaiken sen kanssa, mikä luonnossa on kaunista ja ylevää. Muutaman hetken liiteli hän korkealla yläpuolella Doran, Lelon, viheliäisen rakkauden, lapsellisten turhuuksien. Mutta jälleen maan pinnalle palattuaan ajatteli hän äkkiä väristyksensekaista hämmästystä tuntien sen Kaitselmuksen tahdon outoutta, joka oli päättänyt, että tämä Euroopan matka päättyisi Dora Carrollille ja hänelle katolisen alttarin juurella, toiselle avioon, toiselle uskonmuutokseen.

Messua seurasi _Te Deum_; Helena poistui kappelista tämän kiitosvirren sävelten saattamana.

Emilie-äiti tarjosi herra de Rovelille, rouva Ronaldille ja de Kéradieuille hienot aamiaiset. Luostarin sääntö ei sallinut hänen itsensä ottaa niihin osaa, mutta hän istui mukana ja hoivasi entistä kasvattiansa koko ajan äidillisen hellästi, hyväillen häntä katseillansa ja selitellen, että hänelläkin oli osuutensa Helenan kääntymisen valmistukseen.

Palattuaan hotelliin meni Helena suoraan puolisonsa luo ja kietoen kätensä hänen kaulaansa sanoi ilosta loistavin silmin:

— Henrik, minut on vastikään otettu katolisen Kirkon jäseneksi.

Herra Ronald ei voinut olla osoittamatta yllättymistään ja tyytymättömyyden ilmaisua.

— Lopulta minä vielä asetun — sanoi hän — niiden kannalle, jotka väittävät, ettei Eurooppa sovi amerikattarille. Toiset turmelevat siellä itsensä, menevät typeriin naimisiin, toiset ottavat avioeron tai muuttavat uskontoa... Saattaisi, kautta kunniani ruveta uskomaan, että kaikki tekevät siellä jonkin tuhmuuden; lisäsi hän irroittaen kaulastaan vaimonsa käsivarret.

XXVIII.

Kaksikymmentä kuukautta on kulunut. Nämä kaksikymmentä kuukautta olivat Dora Sant'Annan elämässä tavatonta toimeliaisuuden aikaa.

Aluksi häämatka ja sen kaksi pysäyspaikkaa: ensin Fontainebleau; toinen St. Moritz; sitten paluu Italiaan ja asettuen Frascatin ruhtinaalliseen huvilaan, jossa Lelo oli syntynyt. Nuori vaimo tapasi suurenmoisen asunnon, Jul. Romainin maalaaman taulukokoelman, harvinaisilla marmoreilla silattuja saleja, mutta mukavuuden puute tuntui hänestä jäätävältä. Hänen taiteellinen aistinsa ei ollut erikoisen kehittynyt. Onko vanhojen esineiden harrastus kuten väitetään, rappeutumisen merkki? Doralla ei sitä ainakaan ollut: hän harrasti yksinomaisesti vain kaikkea uudenaikaista. Seiniä peittävät gobeliinit, kallisarvoiset kokoelmat, italialaiset lippaat jättivät hänet kylmäksi. Hän olisi pitänyt mukavia kamareja, hyvin varustettuja kylpyhuoneita kaikkia näitä kullattuja saleja parempana. Hän ryhtyi työhön ja muutamassa päivässä oli hän sieltä täältä haalittujen huonekalujen, ullakolta löydettyjen esineiden avulla järjestänyt asuttavamman, lämpimämmältä vaikuttavan huoneiston.

Lokakuussa vei Lelo hänet äitinsä luo Soraan, Umbriaan. Tämän vierailun ajatus oli häntä rasittanut kuin painajainen. Hän saapui lujasti päättäneenä olla herttainen, koettaa voittaa uusien omaistensa suosiota. Hän kohtasi niin jäykkää vihollisuutta, ettei hänen kiltteytensä olisi voinut sitä poistaa. Kreivitär Sant'Annan vastaanotto oli kohteliasta, mutta masentavan kylmää. Herttuatar Avellina hänen kälynsä osoitti hänelle jonkinlaista suojelevaa ystävyyttä, joka kävi hänen hermoilleen. Ensi hetkestä herätti vaikutelma, että hän ei miellyttänyt, hänessä vaarallista ärtymystä: uhmallakin esitti hän uudenaikaisuuttaan, näytti luonteensa huonoimpia puolia ja sai aikaan, että suvun kesken yhä enemmän sääliteltiin Lelon huonoa vaalia.

Kun vuokralaisia, jotka asuivat Sant'Annan palatsin ensimäisessä kerroksessa ei voitu saada muuttamaan, vuokrasi nuori pari Bocca di Leone-kadun varrelta Fardellin palatsin, joka oli enemmän rahamies- kuin ruhtinaspalatsi, mutta loistavasti kalustettu ja varustettu suurenmoisella kasvihuoneella, joka herätti emäntien kateutta.

Huolimatta näennäisestä hutiloimisestaan oli rouva Vergalla todella suuri järjestyskyky. Hän tunsi Rooman ylhäisön perinpohjin ja antoi ystävättärelleen hyödyllisiä neuvoja. Dora saikin pian kokoon miellyttävän seurapiirin. Jotta italialainen alkaisi säännöllisesti käydä jossakin talossa, on emännän oltava herttainen, symmpaattinen ja pöyhkeilemätön; nuorella amerikattarella oli kaikki nämä ominaisuudet ja lisäksi oli hän hauska, omaperäinen, hänellä oli ihmeen kauniit silmät ja luonteva käytös: kaikki Lelon ystävät kiittelivät häntä pilviin saakka. Paljon vähemmän menestystä oli hänellä naisten piirissä. Paremman puutteessa arvostelivat he säälimättömästi hänen äkkinäisiä eleitänsä, hänen liian äänekästä puhetapaansa, hänen piittaamattomuuttaan muodoista. Omasta puolestaan ei hänkään tuntenut mitään myötätuntoa italiattaria kohtaan. Hän ei saattanut ensinkään heitä ymmärtää. Heidän synnynnäinen viehkeytensä herätti hänessä epämääräistä levottomuutta. Hänen oli helppo sanoa olevansa heitä edellä opissa ja elämän ymmärryksessä, mutta hän tunsi heissä salaista voimaa, jota hän ei osannut määritellä, joka häntä salassa huolestutti ja peloitti. Pakotettuna seurustelemaan kälynsä kanssa joutui hän tämän luona kosketuksiin mustan seurapiirin kanssa. Siellä kohtasi hän suurta kohteliaisuutta ja herttaisuutta; hänelle osoitettiin erikoista hyväntahtoisuutta, mairittelevaa huomaavaisuutta, mutta hän vainusi sen syyn ja pysytteli puolustuskannalla.

Vaikka Dora koetti näyttää täydellisesti viihtyvänsä tässä roomalaisessa ympäristössä, tunsi hän siinä jonkinlaista painostusta, vapauden kaihoa, eli kuten hän sanoi, tarvetta saada »venyttää itseään». Hän oli onnellinen, kun hänen äitinsä oli hänen lähettyvillään: rouva Carroll ei ollut palannut Amerikkaan; hänellä oli huoneisto Quirinal-hotellissa. Dora kävi häntä tervehtimässä joka päivä; se oli hänen aamukävelynsä päämäärä. Iltapäivisinkin saapui hän usein äitinsä jokapäiväisiin vastaanottoihin, keskelle sikermää vanhoja amerikkalaisia neitejä ja rouvia, jotka muinoin olivat häntä hylkineet ja nyt kävivät lepyttelemässä. Rouva Carroll oli mitä parhaissa väleissä vävynsä kanssa. Tällä oli aina sanottavana hänelle sieviä sanoja, hienoja huomaavaisuuksia, ja hän puolestaan siitä kiitollisena oli hukuttaa nuoren parin lahjoihin.

Doran ja kreivitär Sant'Annan välit eivät olleet yhtä sydämelliset. Heidän molemminpuolinen vihollisuutensa ilmeni kaikessa: oleellisessa ja olemattomassa. Doran puolison sukulaiset olivat, totta puhuen, ainoana pilvenä nuoren kreivittären elämässä. Hänen oli kuitenkin onnistunut, kuten oli päättänyt, valloittaa puolelleen kardinaali. Doran isä, joka oli ollut etevä biljardinpelaaja, oli opettanut hänelle tämän taidon heti kun hänen pienet kätensä pystyivät työntämään kepillä palloa. Hänestä oli tullut sangen taitava biljardinpelaaja. Ja tämä taito auttoi häntä suuresti Hänen Korkea-arvoisuutensa suosion saavuttamisessa. Kardinaali Salvoni harrasti näet myöskin biljardipeliä: hän oli hämmästynyt ja ihastunut tavatessaan nuoressa amerikattaressa arvoisensa vastustajan; tämän silmämitan varmuus, taitava ja suora peli antoivat hänelle mitä parhaan käsityksen Doran luonteesta. Näissä tilaisuuksissa oppi hän muutenkin kreivitärtä paremmin tuntemaan ja arvostelemaan.

Huolimatta kylmästä ja korskasta ulkonäöstään suhtautui kardinaali ihmisten kärsimyksiin säälivästi. Don Agostino, hänen avuliaisuutensa järjestelijä, oli yksinkertainen maalaispappi, jolla oli P. Vincentin sydän. Hän asui eräässä Salvonin palatsin kolkassa, vietti elämänsä tuomalla apua ja lohdutusta ja pääsi joka hetki vapaasti kirkkoruhtinaan puheille. Lelo oli kertonut tämän vaimolleen. Eräänä iltana kuuman biljardiottelun jälkeen, jonka kardinaali oli voittanut, oli Dora hetkisen hänen kanssaan kahden kesken. Hän työnteli hetken aikaa hermostuneesti palloja biljardilla ja sanoi sitten, hiukan punastuen.

— Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.

— Pyytäkää, pyytäkää, tyttäreni! — vastasi kardinaali äskeisestä voitostaan vielä hyvällä tuulella.

— Nähkääs... minun ei ole tapana syödä yksin kaikkia hyvyyksiä, mitä minulle on annettu. Kun nyt elän täällä, pitäisi siitä olla Rooman köyhille jotakin hyötyä. Minä pyytäisin, että te mainitsisitte minulle semmoisia perheitä tai henkilöitä, joita voisin auttaa puutteesta, nostaa itseavustuksen kannalle. Minä ryhtyisin siihen mielelläni, sillä ainoalla ehdolla, että he sitten vuorostaan tekevät muille, mitä minä teen heille. Ei mitään armeliaisuutta, vaan ainoastaan keskinäistä avustusta: se on minun järjestelmäni.

Tällä kertaa avasi kardinaali silmänsä suuriksi ja antoi niistä näkyä, kuinka erinomaisesti tämä tarjous häntä miellytti.

— Hyvä on, minä lähetän luoksenne Don Agostinon, ja te selitätte hänelle järjestelmänne — sanoi hän hymyillen. — On tarpeen valvoa sen sovelluttamista, sillä puutetta kärsivien keskuudessa on paljon heikkoutta.

Laskien sitten kätensä miniäpuolensa olalle lisäsi hän lämpimästi:

— _Dio vi benedica, figlia mia!_ Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni! Minä iloitsen kovasti, että ainakin näissä asioissa tulemme aina hyvin toimeen keskenämme.

Eikä Dora ollut unohtanut selittää Don Agostinolle aatteitansa hyväntekeväisyyden alalla. Tätä ne tietenkin aluksi syvästi hämmästyttivät, mutta lopulta oivalsi hän, että niissä oli hyvää, ja antautui sieluineen, ruumiineen nuoren amerikattaren järjestelmään. Hän oli ihastunut siitä innosta, millä nuori kreivitär seurasi suojattejansa, antoi hänelle anteeksi hänen kerettiläisyytensä, ja lauloi hänen ylistystään joka ihmiselle ja rukoili hänen puolestaan lapsellisen ja liikuttavan hartaasti.

Kymmenen kuukautta häiden jälkeen oli kreivittärellä ilo lahjoittaa puolisolleen poika, ihmeellisen kaunis ja virkeä lapsi. Hän tunsi siitä sitäkin suurempaa tyydytystä, kun hänellä oli ollut aikaa havaita, kuinka voimakas rodun ja isyyden tunne on italialaisessa. Perillisen syntyminen ei parantanut hänen välejään anoppinsa kanssa. Tuntien asemansa äitiytensä nojalla lujemmaksi käyttäytyi hän vielä tylymmin. Joka aamu vei imettäjätär pikku Guidon Sant'Annan palatsiin. Iltapäivällä vietiin hänet Pinciolle. Doran omaksuma englantilainen kasvatustapa tuotti hänelle moitteita: pää paljaana, jäsenet vapaina vietiin lapsi ulkoilmaan, oli sää mikä tahansa, ja tämä kaikki vielä Roomassa! Se oli sulaa hulluutta. Äitinsä pyynnöstä oli Lelo koettanut aikaansaada muutosta: mutta Dora oli tarmokkaasti selittänyt, että hänen aikomuksensa oli kasvattaa poikansa amerikkalaisittain, hankkia hänelle lihaksia ja terveys, joka tarvitaan toimelliseen elämään. Alituinen pelko, että pikkupoju joutuu näiden uudistuksien uhriksi, ylläpiti isoäidin sydämessä sammumatonta katkeruutta.