Part 20

— Älkää siinä sorvailko lemmenrunoja, vaan katsokaa minua! — sanoi kreivitär astuen hiukan loitommaksi voidakseen paremmin näyttää päivällispukuaan, pitkää venetsianpitsiverhoa punervasilkkisen musliinihameen yllä, kaulan-aukeama yltänään verrattoman kauniita timantteja.

— Te olette viehättävä.

— Oh, pukeutua hän taitaa, veitikka! sanoi Lelo nauraen.

— Onneksi! vastasi Dora, sangen tyytyväisenä miehensä hyväksymisestä.

Ottaen sitten viuhkansa ja hansikkaansa hän lisäsi:

— Nyt näyttämölle! Minä esitän tänä iltana New Yorkissa kreivitär Sant'Annan osaa, sanoi hän hiukan levottomana. Toivon, että yleisö on suopeaa ja ilta menee hyvin.

Upea oli näyttämölle pano, parasta mitä Waldorfin Astor-salissa voi aikaansaada, ja uhkeaa yleisö: jo mainittujen amerikatarten lisäksi markiisi d'Anguilhon, parooni de Kéradieu, Henrik Ronald, Charley Beauchamp, Willie Grey ja juhlan isäntä kreivi Sant'Anna. Keskustelu oli vilkasta ja henkevää, äskeinen Espanjan sota ja eurooppalaisten läsnäolo aiheutti monta sattuvaa huomautusta Vanhasta ja Uudesta Maailmasta, kun juttelu oli yleisempää. Vaikka luonnollisesti tällöin sattui vastakkaisia ajatuksia, oli koko sävy kuitenkin omiansa lämmittämään läsnäolijain tuttavuutta ja sydämellisyyttä.

Koko aterian ajan, vaikka molempain naapuritartensa säälimättömästi anastamana ja haastattelemana, oli Lelo seurannut rouva Ronaldia. Aavistamatta herättämänsä tunteen syvyyttä oli hän varma, että Helena oli häntä rakastanut. Se ilme, jonka hän oli havainnut Helenan kasvoilla Italian konsulaatista palatessaan vihkiäistilaisuuden jälkeen, oli muistonakin monta kertaa nostanut hänen huulilleen tyydytetyn koston hymyn. Amerikkaan tultuaan oli hän usein ajatellut Helenaa ja toivonut salaisesti pääsevänsä häntä tapaamaan. Nyt se oli tapahtunut, mutta italialaisen hienolla vaistolla oli hän heti tuntenut nyttemmin olevansa hänelle yhdentekevä, ja tiesi että se tenhovoima, josta hän oli niin suuresti nauttinut, oli menettänyt tenhonsa. Hän tunsi siitä kirpeää pettymystä, voitetun miehen raivoa. »Kaikki ne ovat samanlaisia!» — mietti hän lohdukseen. — »Joku muu epäilemättä!...»

Mutta milloinkaan ei Helena ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta kuin nyt. Hän hurmautui uudelleen ja loi häneen hehkuvan ja aistillisen ihailun tulisia silmäyksiä.

Rouva Ronald kohtasi usein nämä katseet, jopa uhmasi niitä, tyynen pelottomasti, ja ne jäivät voimattomiksi herättämään hänessä pienintäkään hämmennystä. Hän tarkasteli kreiviä salassa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat halveksumisen sekaista kummastelua. Minkä taian vaikutuksesta oli hän pitänyt häntä muita niin paljoa etevämpänä? Tavallinen ylhäisöherra, ei mitään muuta... Häneltä ei sopinut vaatia muuta kuin että hän oli komea, kohtelias ja vierasvarainen. Helena näki hänet nyt sellaisena, kuin hän oli, hänen vanhan, menneisyyteen piintyneen, välinpitämättömän sielunsa, hänen luonteensa heikkouden. Tosin koulutuksella olisi hänestä voinut tulla valtiomies, diplomaatti, mutta tätä koulutusta häneltä puuttui. Hän oli kesanto-olio, kykenemätön harrastamaan muuta kuin erinäisiä seuraelämän seikkoja, kykenemätön varsinkin rakastamaan syvästi ja uskollisesti. Ja kuinka hän, Helena, oli kärsinyt hänen vuokseen! Tämä ajatus sai Helenan hytisemään ja hänen katseensa kääntyi herra Ronaldin puoleen. Mikä henkinen voima hänen otsansa takana! Mikä puhtaus noissa tutkijan silmissä, jotka eivät nähneet pienekkäitä ja arvottomia asioita! Mikä kauneus tuossa totuutta lausumaan luodussa suussa! ... Hän oli elänyt unta — painajaista, ja kuinka tuskallista!... Hän oli ollut hullu!... hullu!...

Nyt sai Sant'Anna tulla ja mennä, kiemailla ja rakastaa ilman että hänen tekonsa tai tunteensa vähääkään vaikuttivat häneen, Helenaan. Tämä varmuus teki hänet hilpeäksi kuin lapsen. Hän hengitti syvään, monta kertaa, vain ilosta, tuntiessaan sydämensä kirvoitetuksi. Lelon ja hänen välisensä yhteyden lanka oli leikattu poikki! Lämmin kiitollisuuden ajatus yleni koko hänen olennostaan sitä Mestaria kohti, joka oli tämän ihmeen aikaansaanut.

Päivällisen jälkeen yritti Sant'Anna, uteliaana näkemään, eikö Helenan välinpitämättömyys ollut teeskentelyä, päästä hänen kanssaan kahdenkeskiseen keskusteluun.

— No, »täti»! — sanoi hän kohdistaen häneen kavalasti hurmaajakatseensa — mitä te sanotte tästä uusimmasta yllätyksestä, jonka kohtalo on meille tehnyt? Minä, Lelo, teidän isäntänänne New Yorkissa, Waldorfin hotellissa, viidennen valtakadun varrella!...

— Minusta se on sangen mieluisa yllätys! Entä teistä?

— Herkullinen, hämmästyttävä!... Mahdotonta on tämän jälkeen olla uskomatta sallimusta!

— Älkää käyttäkö sitä sanaa: se johtaa ajatuksen sokeaan sattumaan. Me olemme tietämättämme Jumalan työväkeä, hänen avustajiansa. Hän johtaa meitä kaukaisia tarkoitusperiä kohti, joita me emme tunne, mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi kaikille.

Nämä sanat tehosivat Leloon. Hän tunsi, että nainen, joka ne oli lausunut, oli iäksi hänen voimapiirinsä ulkopuolella. Yhtäkaikki yritti hän vielä viimeistä ivaa:

— Niinpä teidän mielestänne kaikki Rivolin kadulta, missä teidät ensin kohtasin, aina Waldorfin hotelliin, jossa nyt olemme, kaikki mitä sillä välillä on tapahtunut, oli ennakolta määrättyä. Kaikkiko?...

Helena kesti vääjäämättä tätä viimeistä sanaa seuranneen katseen.

— Kaikki, toisti hän viehkeän vakuuttavasti. Ne olivat välttämättömiä, minä olen siitä vakuutettu.

— Kun Eeva rupeaa filosofiksi, niin se on hirvittävää! sanoi Sant'Anna.

— Viettelijälle kyllä — vastasi rouva Ronald nauraen — mutta sangen suotuisaa Aatamille!... Mutta nyt »nepaani», — lisäsi tuo maailmannainen täysin sulavasti — ryhdymme me parhaamme mukaan hemmoittelemaan tehdäksemme teidän New Yorkissa-olonne niin miellyttäväksi, että te julistatte meidät maailman viehättävimmiksi naisiksi: se kuuluu meidän intohimoihimme...

Tämän keskustelun aikana ei Charley Beauchamp, tuo ritarillinen ja vaitelias veli, joka oli kaikki arvannut, kaikkea pelännyt, jättänyt keskustelijoita silmistään. Hän seisoi erillään eräässä nurkassa heitä tarkaten. Hänen alussa levottomat kasvonsa kirkastuivat ja lopuksi huokasi hän helpoituksesta. Erittyään Lelosta tuli rouva Ronald hänen luokseen.

— Miksikä sinä tänään katselet minua niin paljon? kysyi hän lyöden häntä viuhkallaan käsivarteen.

— Siksi etten ole milloinkaan sinua siinä määrin ihaillut.

Heikko puna levisi Helenan kasvoille.

— Olet kyllä oikeassa, vastasi hän vakavasti.

Vähää myöhemmin, kun Helena oli miehensä kanssa vaunuissa, jotka veivät heitä kotia, pisti hän äkkiä kätensä miehensä käteen. Sanaa sanomatta Henrik Ronald puristi sitä eikä laskenut irti. Silloin Helena nojautui häntä vastaan ja istui niin koko loppumatkan äänettömänä, syvästi onnellisena todellisen rakkauden ja täydellisen turvallisuuden suloinen tunne sydämessään. Pukuhuoneeseensa tultuaan astui hän oikopäätä Willie Greyn taulun eteen ja huudahti kuvaamattoman ilon ja riemun ilmein:

— Parantunut, Titania! Parantunut!