Part 11

— Mutta te puolestanne ette rakasta häntä, sanoi kreivi ovelasti. Jos te rohkenette katsoa aivan sydämenne pohjaan saakka, niin joko olen minä suuresti erehtynyt, taikka te tunnette, ettette enää voi mennä naimisiin herra Ascottin kanssa!

Dora irroitti äkkiä kätensä: eräs Lelon ystäviä, joka oli luullut aition olevan vapaana, tunkeutui sinne kahden dominon seurassa. Syntyi tuolien työntelyä ja ennenkuin tunkeilijat olivat ehtineet vetäytyä pois, oli nuori amerikatar livahtanut tiehensä.

Kun neiti Carroll noin kolmen aikana aamulla palasi hotelliinsa, ojensi Giovanni, heidän oppaansa, hänelle illalla saapuneen sähkösanoman. Hän aavisti vaistomaisesti, keneltä se oli, ja kalpeni.

— Jack saapuu torstaina, sanoi hän sen luettuaan.

— Se ei ole liian aikaista, huomautti rouva Ronald kylmästi.

— Ei, se on päinvastoin liian myöhäistä! — vastasi Dora repien sähkösanoman kappaleiksi tarmokkailla liikkeillä, jotka osoittivat, että päätös oli tehty.

XVII.

Sant'Annan sanat olivat ensin hämmästyttäneet ja järkyttäneet neiti Carrollia; mutta yksin jouduttuaan tunsi hän niitä mieleensä palauttaessa uutta viehätystä, ylpeyden tunnetta, suloista hämmennystä. Kreivi rakasti häntä! Tämä oli sen hänelle sanonut omalla suullaan, silmillään, koko olennollaan, ja juuri hänet tahtoi kreivi vaimokseen. Hän, Dora, tämän korkean roomalaisen suurherran puolisona! Se ajatus huikaisi häntä niin, ettei ollut uskaltaa katsoa sitä suoraan silmiin. Kreivi oli rohjennut sanoa hänelle, ettei hän enää voinut mennä naimisiin Jackin kanssa! Uskoiko hän siis että hän, Dora, rakastikin häntä, kreiviä? Sitä ajatellessaan sävähti nuori tyttö punaiseksi. Hän yritti sitä itselleen kieltää, olla olevinaan suuttunut, laskea leikkiä, mutta kaikki se supistui lyhyeen, hermostuneeseen naurahdukseen. Ei, hän ei voinut sitä kieltää: Lelo tuotti hänelle jo läsnäolollaan tavatonta iloa; hänen seurassaan unohti hän ajan, kaiken entisyyden muiston. Rakkaus yksin voi synnyttää sellaisia ilmiöitä. Miksei Jack ollut voinut herättää sitä hänessä? Se oli hänen oma vikansa!... Hänen vikansa! Vihdoinkin oli Dora keksinyt otteen poikaparkaa vastaan. Hän oli hyvä, uskollinen, nöyrä, mutta melkein samanlainen kuin kaikki muutkin nuoret miehet. Hänen katseessaan ei milloinkaan ollut sitä hehkua, joka saa silmät painumaan alas ja sydämen tykyttämään. Dora tunsi hänet liian hyvin. Kun Jack lähti hänen luotaan, tunsi hän jonkinlaista helpotusta. Kreivi Sant'Annan kanssa tuntui elämä liian lyhyeltä Jack Ascottin kanssa liian pitkältä. Ei, Jackia hän ei milloinkaan voisi tehdä onnelliseksi. Nyt hän sen ymmärsi. Niinpä hänen velvollisuutensa oli tehdä ero. Niin, hänen velvollisuutensa. Hän tarttui tähän ajatukseen, salatakseen itseltään eron teon inhottavuuden ja julmuuden. Ja kaikki tulisivat häntä moittimaan! Ei kukaan ymmärtäisi, miten rehellinen hänen tekonsa vaikutin olisi. Mutta miten tuli hänen menetellä peruuttaakseen sanansa? Sitä miettiessään pyöritteli hän kihlasormustaan sormensa ympäri. Äkkiä sattuivat hänen silmänsä ihanaan, punertavaan helmeen, joka oli sen harvinaisen kauniina koristuksena; tämä näky herätti monia muistoja ja äkkinäinen katumus valtasi hänen mielensä.

— Jack-parka! — sanoi hän ääneen; sitten lisäsi hän silmät kyynelten samentamina: — Soisin olevani kuollut!... toivotus, jossa ei ole vakavuuden varjoakaan, mutta jolla amerikattaret useinkin lohduttavat omaatuntoansa.

Neiti Carrollin sielussa koko yön ja seuraavan päivän jatkunut kamppailu osoitti hänessä suurempaa ajatuksen ja tunteen syvyyttä, kuin kukaan olisi luullut. Jos hän olisi ollut se turha ja itsekäs tyttö jolta hän tahtoi näyttää, olisi hän huoleti heittänyt sulhasensa menemään, mutta hän oli parempi kuin itsekään tiesi. Ensi hetkellä oli hän tuntenut vain riemua siitä, että Lelo häntä rakasti ja että hänestä voisi tulla kreivitär; nyt tunsi hän tuskaa siitä surusta, jota hän tulisi aiheuttamaan. Sanansa rikkomisen ajatus oli hänelle sietämätön, hävetti häntä oman itsensä edessä. Hän soimasi itseänsä ankarammin kuin kukaan toinen olisi rohjennut. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut tehdä eron kirjeellisesti, mutta se oli nyt mahdotonta. Hänen oli pakko ilmoittaa tämä paha sanoma Jackille personallisesti, ottaa vastaan hänen nuhteensa. Jospa hän edes kiivastuisi suutuksissaan ja joutuisi siten heikommalle puolelle! Yksin kiivas kiista voisi helpottaa eron tekoa. Jota enemmän hänen tulonsa hetki lähestyi, sitä useammin toisti neiti Carroll: »soisin olevani kuollut!»... Mutta mitään ennenaikaisen kuoleman merkkiä ei nuoressa tytössä näkynyt ja herra Ascott läheni täyttä höyryä. Kuten rouva Ronald oli olettanut, oli hän kutsunut yhtiökumppaninsa heti takaisin ja lähtenyt ensimäisellä laivalla matkaan. Koko matkan ajan oli hän vaappunut uskon ja epäilyn välillä, ja nämä eri mielialat olivat tuottaneet hänelle sietämättömämpää henkistä meritautia kuin pahinkaan varmuus.

Kun puoli kahdentoista aikaan torstai-aamuna Doralle tuotiin herra Ascottin käyntikortti, sytkähti hänen sydämensä. Hänen suoriessaan hiuksiansa ja puseronsa kaulaliinan solmua vapisivat hänen kätensä huomattavasti, ja sitten alistuen välttämättömyyteen ja karkoittaen kaikki ajatukset saapui hän saliin.

— Halloo Jack! — sanoi hän tervehtien sulhastaan, ikäänkuin olisi eilen tavattu, tuolla ystävällisellä ja tuttavallisella aito-amerikkalaisella sanalla niinkuin hänen tapansa oli.

Samassa kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he tunsivat äkkiä olevansa vieraita toisilleen. Syntyi ahdistuksen hetki, painostava hiljaisuus. Neiti Carroll tointui siitä ensiksi.

— Näinkö te putoatte ihmisten joukkoon edes huudahtamatta! — sanoi hän yrittäen laskea leikkiä. — Teidän yhtiökumppaninne palasi siis ennemmin kuin odotitte?

— Ei, en minä jäänyt häntä odottamaan. Minä jätin talon ja asiat ensimäisen apulaiseni haltuun.

— Oliko teillä sellainen kiiru minua tavata? kysyi Dora parantumattomalla keimailullaan.

— Onko se teistä kumma? Meidän erilläänolomme ei varmaankaan ole tuottanut teille suurta huolta. Mutta asia ei ole siinä. Minä sain kirjeen, jossa kerrottiin, että eräs italialainen kreivi kosiskelee teitä ja ilmoitettiin, että huhu teidän aikomuksestanne mennä naimisiin hänen kanssaan leviää yhä enemmän. Minä en olisi voinut odottaa, että posti toisi minulle teidän kieltonne, minä olen tullut omin korvin sitä kuulemaan.

Nuoren miehen olennassa oli arvokkuutta, joka vaikutti neiti Carrolliin. Hän koetti kuitenkin kierrellä naisten tapaan.

— Ja kuka se henkilö on, joka teille on tehnyt tämän kauniin palveluksen?

— Vähät siitä... Dody, taivaan nimessä — sanoi Jack tarttuen morsiamensa käsiin — tehkää loppu tuskasta, jota kärsin; se on sietämätön. Sanokaa, että tämä keimailu ei merkitse mitään, että te yhä olette minun.

Häpeän ja arvottomuutensa tunnon masentamana vaikeni neiti Carroll, hänen huulensa värähtivät monta kertaa ilman että aluksi kuului ääntäkään, mutta vihdoin sai hän vilpittömän surullisena sanotuksi:

— Minä tahtoisin, Jack, minä tahtoisin... mutta, minä en voi.

Herra Ascott hellitti äkkiä kädet, joihin hän oli tarttunut, ja väänteli sitten, sangen kalpeana, hetken aikaa värähteleviä viiksiänsä.

— Se on siis totta, se avioliitto, josta puhutaan?... kysyi hän käheällä äänellä.

— Ei, ei, ei ole kysymystä avioliitosta. Kukaan ei ole kosinut; mutta... mutta... minä en voi enää tulla teidän vaimoksenne.

— Senkö vuoksi, että rakastatte toista.

Nuori tyttö punastui kovasti.

— Sentähden, että minä uskon, että me tekisimme toinen toisemme onnettomiksi. Euroopan elämä miellyttää minua; nyt kun olen sitä maistanut, ei meikäläinen enää minua tyydyttäisi. Tyytymätön vaimo on kiusallisin kappale, mitä on.

— Ah! minä ymmärrän, minä ymmärrän!... te olette seurustellut ylhäisöpiireissä ja te kaipaatte arvonimeä. Jos ei muusta ole kysymys, niin minä voin semmoisen ostaa. Viisikymmentä tuhatta frangia... tuskin sitäkään ja paavi tekee minusta paronin, ensimäisen amerikkalaisen paronin! Se on aika lailla naurettavaa, mutta äärettömän hienoa!... Paronitar Ascott!... Mitä sanotte?

Jack meni pahaksi onneksi tässä hieman liian pitkälle, ja tämä kohtuuttomuus antoi neiti Carrollille rohkeutta puolustautua mitä tarmokkaimmin.

— Ei, te erehdytte, sanoi hän kuivasti; vaikka tulisitte ruhtinaaksi, en sittenkään enää menisi naimisiin kanssanne.

— Minun personani on siis käynyt teille vastenmieliseksi?... Epäilemättä vertailun johdosta?

Tämä kosketti jälleen Doran parhaita vaistoja.

— Teidänkö personanne vastenmieliseksi? huudahti hän. Oh! älkää puhuko semmoista! Minä olen todella kiintynyt teihin. Minä ymmärrän täysin teidän arvonne, ja sepä tekee minulle tuskalliseksi välttämättömyyden peruuttaa sanani ja tuottaa teille sellaista surua. Minä tahtoisin olla kuollut!...

Nuoren tytön vakava ilme sammutti herra Ascottin suuttumuksen; sydän suruisena, polvet vapisten, istahti hän tuolille, pyyhkieli kädellään otsaansa ja sanoi sitten ahdistuneella äänellä:

— Dory, Dory, eikö tämä ole vain pahaa painajaista?... yksi teidän tavallisia oikkujanne? ettekö pian sanokin minulle niinkuin niin monta kertaa ennen: »minä olen kiitti taas...»

Liikutettuna painoi neiti Carroll päänsä alas.

— Minä tahtoisin, mutta se on mahdotonta, älkää sitä pyytäkö. Parempihan on ero nyt kuin myöhemmin avioero, ja se meillä olisi edessä. Avioliitot ovat ennalta määrätyt, ainakin lienee lupa sitä uskoa, meidän ei nähtävästi niin ollut. Ja Jack... totta puhuen, minä en ole suurenkaan valittamisen arvoinen! — lisäsi neiti Carroll hänessä harvinaisella nöyryydellä. — On kauniimpia, parempia tyttöjä kuin minä. Tiedän kymmeniä, jotka olisivat ylpeitä päästessään teidän puolisoksenne ja jotka voisivat tehdä teidät onnelliseksi.

— Se on mahdollista; mutta minusta se on yhdentekevää.

— Te unohdatte; miehet unohtavat aina.

— Niinkö luulette?

— Niin, heillä on tuhansia tilaisuuksia, tuhansia keinoja.

— On niin... peli... juominen... itsemurha.

— Oh, Jack, olkaa vaiti! Luvatkaa, vannokaa minulle, että ette milloinkaan tartu alentavaan, epäarvokkaaseen keinoon.

— Minulla ei ole teille mitään lupaamista, — Minä en tunne itseäni, — vastasi herra Ascott puristaen sormillaan tuolin nojapuuta. Voin olla enemmän tai vähemmän arvoinen kuin itse arvelen. Loppu sen näyttää. Oma syynihän se on, suuri syyni: minun ei olisi pitänyt antaa teidän lähteä yksin Eurooppaan; mutta minä luotin teihin niin sokeasti! Luulin, että te rakastitte minua.

— Niin minäkin luulin, koskahan teille lupauduin. Minä tiedän nyt, että se tunne, joka minulla oli teitä kohtaan ja on vielä, ei ole rakkautta.

— Tekö tiedätte sen? kysyi Jack, kaikki kasvojen lihakset tuskasta vääntyneinä.

Dora nyökkäsi myöntävästi.

— No, sitten se on tosiaan liian myöhäistä! sanoi herra Ascott nousten.

Nuori tyttö nousi niinikään.

— Niin... se on liian myöhäistä... Minun on annettava teille takaisin tämä.

Ja aivan kalpeana liikutuksesta kirvoitti hän sormestaan kaksi vuotta kantamansa kihlasormuksen ja ojensi sen Jackille.

Tämä otti sen vastaan ja surun ja suuttumuksen vastustamattomasta voimasta nakkasi sen uuniin, missä parhaillaan paloi iso valkea.

Neiti Carroll huudahti ja kahmaisi vaistomaisesti käteensä kohennusraudan pelastaakseen sen liekeistä.

Herra Ascott tarttui hänen käsivarteensa lujasti — pidättäen:

— Antakaa sen olla, sanoi hän, teillä ei ole enää oikeutta siihen koskea. Minä haluan, että se häviää.

Sitten sanoi hän purevan ivallisesti:

— Semmoinen on nainen! syöksyy pelastamaan häviöstä pientä korua, mutta syöksee sinne miehen. Jumala antakoon teille anteeksi; minä en voi.

Ja Jack poistui päätään kääntämättä Doran jäädessä kuin kivettyneenä kohennuspihdit kädessään katsomaan leiskuvaa tulta sen tunnelman vallassa, että siinä palaa jotakin hänestä itsestänsä. Hän oikaisihe pystyyn aivan kalpeana, rautapihdit Putosivat hänen kädestään ja väristen vaipui hän istumaan tuolille mutisten:

— Se on kauheata... kauheata!

Ja sitten kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän pyyhki niitä pois rutosti, mutta hänen onnekseen jatkoivat ne pulppuamistaan.

Parin minuutin kuluttua saapui rouva Ronald saliin.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. Minulle tuotiin Jackin kortti, johon hän oli kirjoittanut: »Matkustan takaisin; en tahdo tavata ketään.» Oletteko riidelleet?

— Olemme tehneet enemmän: eronneet! vastasi neiti Carroll kääntäen päänsä pois.

Helenan muoto muuttui, ikäänkuin häntä itseään olisi loukattu.

— Oletteko te pettänyt lupauksenne, te? Kuinka katalaa!

Tämä sana riitti toinnuttamaan Doran ja palauttamaan hänet täyteen puolustus- ja hyökkäysvoimaansa.

— Katalaako? toisti hän. Sitä en ymmärrä. Jos tulee tietämään, ettei rakasta miestä riittävästi, on parempi, ettei mene hänen kanssaan naimisiin.

— Ja tämän tiedon olette oppinut tultuanne tuntemaan herra Sant'Annan.

— Kenties... Muuten, tekö herra Ascottille kirjoititte?

— Minä.

— Teillä ei ollut oikeutta sekaantua minun asioihini.

— Suokaa anteeksi: minun velvollisuuteni oli varoittaa Jackia ja koko elämäni ajan tulen katumaan, etten tehnyt sitä ajoissa... Mutta minä en saattanut uskoa, että halu tulla kreivittäreksi olisi voinut saada teitä niin katalaan tekoon.

— Halu, tulla kreivittäreksi!... Herra Sant'Anna ei kaipaa arvonimeä voidakseen miellyttää, sen tiedätte hyvin itse!... Minä lyön vetoa, että jos olisitte ollut Henrikin morsian, ettekä hänen puolisonsa, te olisitte hänet jättänyt...

Helena kalpeni.

— Te olette hullu! sanoi hän.

— Minä pidän kyllä sangen paljon arvonimistä, jatkoi nuori tyttö, — en kiellä sitä; mutta vain senvuoksi en milloinkaan mene naimisiin.

— Te aiotte siis mennä naimisiin herra Sant'Annan kanssa?

— Jos hän minua pyytää, aion.

— Hän pyytää epäilemättä teidän myötäjäisiänne!

— Hyvä on, hän saa ne, hän saa ne!

— Rakastatteko sitten häntä?

— Minäkö!... Rakastan. — Varmasti rakastan! sanoi neiti Carroll äkkiä muuttuen viehkeäksi.

— Kun olette hänelle lupautunut, lähden minä Roomasta. Minä en tahdo olla näkemässä liittoa, joka murskaa Jackin elämän.

Nämä kylmällä ja ankaralla äänellä lausutut sanat sanottuaan lähti rouva Ronald salista, huulet suuttumuksen ohentamina.

Nuori tyttö, joka vielä piti käsissään kyynelten kostuttamaa nenäliinaansa ja puserteli sitä, nakkasi sen äkkiä keskelle huonetta sanoen:

— Soisin, että olisin kuollut!

XVIII.

Mennessään Costanzin _veglioneen_ ei kreivi Sant'Anna arvannut tulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa. Kun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon kanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys saattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut lausuneeksi ratkaisevat sanat.

Vaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän usein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut eikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Ajatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli rakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei neiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut auttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran tunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta vuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden tunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja vasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti häntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi rakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.

Lelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä huolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle, niiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi saanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus olisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut raskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko usko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka olivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt, muutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan nimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta aikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä oli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän liittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada tämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!... Paras oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman varaan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.

Kahtena päivänä _veglionen_ jälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön ja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota juroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman »jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen tai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen nautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja joka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen unelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä laukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja, turhamielisyyden tyydytystä.

Vähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen ylle..., ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät ripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa, eikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui hänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa toimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se magneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen naiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi taata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana tekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä, aluksi!... Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata Frascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää kauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei ollut hullumpaa!

Ja sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä aviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä, varsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin kuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka niillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.

»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!...»

Dora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei tuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa: ja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan tämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä, oli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää vastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan oli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen järkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen innokkaasti.

Rouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole miestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle, olipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi lempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen muotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen valahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys otti oikeutensa.

Lelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa ruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta ja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa aikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta kohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti häntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan iskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky koskee mieheen enemmän kuin suru itse.

Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia, meni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän erokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden ja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua filosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia kestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen silmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta; selitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että hänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että jos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista eikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän esitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan niinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan lohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin lähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun riippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.

Tämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen korkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut kohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä on tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne markiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä kukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta ja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista, sen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen ilma omituisen tyyntä, täynnä n.s. _morbidezzan_ tuntua, joka synnyttää jonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.

Ensimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään kaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla nurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa hiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän lapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi hänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de Rossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän katseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan aivan suunniltaan pois.

— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen markiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on omituista, viime _veglionen_ jälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan meikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto meidän suhteemme.

— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon hullutuksia ja valheita.

— Valheita!... Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi kreivi katsoen neiti Carrollia.

— Luuletteko niin?

— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.

Rouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran hämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:

— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksen _veglionessa_? Sen parempi sille, johon se kohdistui.

Näin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka mainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen, miten hän oli huvitellut Costanzissa.

Lelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi kulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta lemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi pidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät onnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.

Neiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän kulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.

— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo äkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin, tuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta. Minä rakastan teitä.