Part 10

— Niin, siellä minulla on parhaat ystäväni, niiden joukossa enimmäkseen seurustelen ja myötätuntoni on sillä puolella; mutta en ole tyyten rikkonut väliäni mustienkaan kanssa, joihin sukuni kuuluu... Niinpä voinkin hankkia kaikki luvat, mitä saatatte haluta Vatikaanista.

— Olkaa varuillanne! sanoi rouva Ronald; entä jos pyydämme aivan tavattomia?

— Pyytäkää, minä olen kokonaan käytettävissänne! sanoi nuori mies nousten.

Molemmat naiset kiittivät ja vieras sanoi hyvästit.

Markiisitar Verga oli aina mielissään, jos hänellä oli joku huomattava amerikatar esiteltävänä: se antoi hänelle merkitystä ja toi lukuisammin nuoria miehiä hänen vastaanottoihinsa, mikä tuotti hänelle suurta nautintoa. Rouva Ronald oli sangen kaunis nainen, suorastaan koristeellinen; Dora, rikas perijätär, omaperäistä ja puoleensavetävää tyyppiä: näiden molempain avulla tulisi talvikausi epäilemättä viehättäväksi. Hän kuljetti heitä vaunuissaan, vei oopperaan, esitteli lähimmälle seurapiirilleen ja ylimalkaan valkoiselle ylhäisölle. Kaikkialla otettiin heidät vastaan niin luontevan herttaisesti, niin miellyttävän kohteliaasti kuin on Italian yleisölle ominaista. He tunsivat itsensä tuotapikaa kotiutuneiksi näissä Rooman piireissä, joissa esteettömästi puhutaan englantia ja ranskaa, jotka ovat tulossa yhä kosmopoliittisemmiksi, joiden portit amerikatar on auki murtanut ja joiden uudistamisen hän kukaties on suorittava.

Helena ja neiti Carroll saivat pian enemmän kutsuja kuin saattoivat noudattaa. He kävivät kaikkialla, asianmukaisesti neiti Beauchampin Ja Vergain saattamina. Meni tuskin päivääkään etteivät he tavanneet Leloa. Tavoittaen suunnittelemaansa suloista kostoa osoitti hän rouva Ronaldille kunnioittavaa ystävyyttä, mutta Doralle sensijaan ihailijan tunteita. Ensi hetkestä oli heidän välillään syntynyt sympatiaa; kreivin ei tarvinnut nähdä vaivaa antaakseen heidän suhteilleen keimailun sävyä. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tavata molempia amerikattaria. Anoipa hän eräänä päivänä lupaa saada saattaa heitä Rooman taiteellisiin ja historiallisiin pyhättöihin.

— En suinkaan oppaana, sillä minä en tunne Roomaa — oli hän lisännyt viehkeän vaatimattomasti. Olen aina odottanut kaunista naista, joka tahtoisi minua niihin opastaa... Kun Sallimus nyt lähettää tielleni kaksi, täytyy käyttää harvinaista tilaisuutta, joka ehkei uusiinnu.

Tarjoukseen suostuttiin: nyt saattoi nähdä Lelon samoamassa Vatikaanin taidesaleissa, kirkoissa ja kappeleissa, forumin poikki ja muinaisten keisarien palatseissa. Rouva Ronald ja Dora huomasivat pian hänen todellisen tietämättömyytensä, kykenemättömyytensä kääntämään latinankielistä kirjoitusta. He härnäilivät häntä säälimättömästi, mutta hän ei siitä pahastunut. Italialainen ei koskaan häpeä tiedon, ainoastaan tunteen puutetta. Hänellä on vaiston lahja, joka saattaa hänet halveksimaan tiedon hankkimista, ja tämä vaisto tavallisesti riittää.

Tavalliselle häikäilemättömyydelleen uskollisena pani Dora Baedekerin Sant'Annan käteen ja pakotti hänet lukemaan siitä. Aluksi tuntui se hänestä ikävältä, sitten herättivät nämä ylen suppeat tiedot halua saada erinäisistä seikoista tietää enemmän. Jopa syventyi hän lukemaan Svetoniusta. Metsästysklubin jäsen lukemassa Svetoniusta! Se oli tosiaan ilmestys! Jonkinlaisen salaperäisen perinnäisvaiston avulla pääsi Lelo nopeammin ja syvemmin kosketuksiin Rooman henkilöiden ja asiain kanssa kuin hänen kumppaninsa. Jonkun keskiaikaisen muistomerkin edessä värähti hänen kasvoillaan usein liikutuksen ilme, hänen katseensa surumielisyys syveni, hänen päänsä nytkähti alas, ikäänkuin menneisyys muutamaksi sekunniksi olisi koskettanut mieskohtaisesti häntä itseään.

Näillä retkillä seurasi hän aina Doraa. Tämän suorasukainen puhe ja omaperäiset huomautukset huvittivat häntä. Äänettömästä sopimuksesta he piankin eristäytyivät jääden seisomaan jonkun veistoksen tai maalauksen eteen. Tämä temppu tuotti Helenalle jonkinlaista katkeruutta. Hän kiiruhti askeliaan ikäänkuin paetakseen jotakin pahaa, Sofia-täti, joka aina oli mukana, jaksoi vain vaivoin häntä seurata. Kun nuoret taas hänet yhdyttivät, oli hänen kasvoillaan hermostunutta levottomuutta, joka sai Sant'Annan silmät kiilumaan ilkkua ja tyydytystä.

Eräänä iltapäivänä, kun markiisitar Verga oli ottanut Doran ja hänen äitinsä mukaansa, lähtivät neiti Beauchamp ja rouva Ronald yksin ajelemaan. Helena käski kuskin ajaa St. Sebastianin portin toiselle puolelle. Hän oli saanut äkillisen päähänpiston mennä Appiuksen tielle. Sattui vielä olemaan tuollainen päivä, joka on Rooman seudun Suurpäiviä, jolloin, joko jostakin valoheijastuksesta tai vaikeammin selitettävistä syistä koko seutu on äärettömän, miltei yliluonnollisen alakuloinen. Se tempasi Helenan mukaansa.

— Tätä voisi sanoa kuolleen maiseman kolkaksi! — sanoi hän ympärilleen katsoen.

— Ei sentään aivan, vastasi neiti Beauchamp; sillä tuolla ovat rouva Vergan vaunut, ja ellen erehdy, edempänä, jalkaisin kreivi Sant'Anna ja Dora.

Rouva Ronald vuorostaan erotti nyt vanhaa tietä reunustavain hautapatsaiden välillä molempain nuorten hahmot: hänen sydäntänsä kouristi. Hän näki neiti Carrollin kumartuvan lukemaan jotakin hautakirjoitusta, nousevan ylös ja pää saattajaansa kohti kääntyneenä jatkavan hiljaista kävelyä, joka osoittaa tuttavallista puhelua.

— Niin, he siinä ovat; he tutkivat muinaistiedettä, sanoi hän ivallisella sävyllä.

— Mistä ihmeestä he ovat kreivin löytäneet? sanoi neiti Beauchamp.

— Corsolta, luultavasti: roomalaiset ovat aina kadulla.

— Ei ole ihme, että kaikkialla sanotaan, että Dora menee hänen kanssaan naimisiin.

— Ah, puhutaanko semmoista?

— Puhutaan, sangen moni on siitä maininnut Marylle. Hän on siitä olettamuksesta ollut enemmän maireissaan kuin tyytymätön. Luulenpa tosiaan, että hän ei pahastuisi saadessaan nähdä tyttärensä kreivittärenä.

— Kreivittärenä, Dody, häikäilemättömine tapoineen! Kaunis kreivitär, tosiaan!... Toivon toki, että hänellä on kylliksi järkeä ollakseen hullaantumatta arvonimestä ja kylliksi kunniaa ollakseen rikkomatta lupaustaan... Jackin, joka tuntee hänet, ei pitäisi jättää häntä yksin kaikkien näiden muukalaisten pariin. Hän on typerä.

— Mutta, rakas ystäväni, hänen yhtiömiehensä on San Franciscossa, joten hän ei ole vapaa. Dora vaati häntä toimintaan ja näin on nyt käynyt.

— No niin, minä kirjoitan hänelle vielä tänään. Hän uskoi Doran erikoisesti minun vastuulleni: minun täytyy saada vastuuni selväksi.

— Olet oikeassa.

— Palataan takaisin, alkaa hämärtää! sanoi Helena väristen.

Ja odottamatta neiti Beauchampin suostumusta käski hän kuskin ajamaan takaisin. Koko paluumatkan oli hän vaiti. Tultuaan hotelliin ryhtyi hän heti, edes hattua päästään ottamatta, kirjoittamaan herra Ascottille. Hän ei olisi voinut odottaa minuuttiakaan, niin oli hän sen kuumeen vallassa, joka erinäisinä hetkinä saa meidät lämmittämään veturia tai täyttämään kaasulla ilmapalloa, jotta kirje tulisi pikemmin perille — kirje, jota sittemmin ei kuolemakseen toivoisi kirjoitetuksi... Ketään nimeltä mainitsematta ilmoitti hän Jackille, että Doraa liehiteltiin, että hänen omaisuuttaan tavoiteltiin ja että Jackin onni oli vaarassa Hän tiesi, että Jack heti tämän kirjeen saatuaan kutsuisi kumppaninsa takaisin ja lähtisi Eurooppaan.

— No nyt se on tehty! sanoi hän neiti Beauchampille kirjoitettuaan kiireesti osoitteen.

Kuivatessaan sitten tarmokkaalla kädenpaineella vielä kosteata kirjoitusta pöydällä olevaan imupaperiin, lisäsi hän, suuttuneella sävyllä:

— Amerikkalainen miesväki on tosiaan typerää. Meidän täytyy todellakin olla sangen säädyllisiä, jotta heille ei tapahdu mitä yllätyksiä tahansa!

XVI.

Siirtäessään ihailunsa ja lempensä neiti Carrolliin ei kreivi Sant'Annalla ollut muuta tarkoitusta kuin herättää rouva Ronaldin katumusta ja loukata hänen turhamielisyyttään. Mutta vähitellen oli hänen sanoihinsa tullut tunteen lämpöä; huomaamattaan oli hän saanut vakavan kosijan sävyn ja eleet.

Doran ruskeat kirkassilmäiset kasvot, hänen yhdennäköisyytensä ruhtinatar Marinan kanssa olivat hänet houkutelleet. Molemmat olivat sorjia ja solakoita: Donna Vittorialla oli suuren kissan sujuvaa viehkeyttä ja nuoressa amerikattaressa hyvin karaistun vieterin joustavaa sulavuutta. Mies ei useinkaan ole uskollinen yhdelle naiselle, mutta melkein aina yhdelle naistyypille. Dora osasi muuten huvittaa Leloa ja herättää hänen mielenkiintoaan. Aikaisemmin ei Lelo mielestään milloinkaan ollut nähnyt täysin vapaata olentoa. Doran hengen riippumattomuus hämmästytti häntä yhtämittaa, hän näytti astuvan elämään ilman minkäänlaisia kahleita. Tämä itsenäisyys ja lisäksi hänen käytettävissään oleva omaisuus merkitsi Lelon mielestä jo todella eräänlaista valtiutta. Ja sitten oli hän innostunut hevosiin. Kumpainenkin olisi keskeyttänyt lemmenkuherruksen katsellakseen uhkeata hevosta, arvostellakseen sen valjaita ja ryhtiä. Kun Lelo ensimäisen kerran näki neiti Carrollin ratsain ketunajossa, tunsi hän ihastuksen värinää, hänen nuhteettoman ratsastuksensa tenhoamana ei Lelo jättänyt häntä hetkeksikään ja ylisteli häntä tavalla, joka tuotti Doralle suloista mieltymyksen ja tyydytyksen tunnetta, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut tuntenut.

Markiisitar Verga, jonka salaisena haluna oli nähdä amerikkalaisen aineksen lisääntyvän Roomassa ja joka ei tuntenut herra Ascottia, ei katsonut sopimattomaksi toimia häntä vastaan. Hän toisteli lakkaamatta kreivi Sant'Annalle, että neiti Carroll viiden miljoonan myötäjäisineen oli juuri sellainen vaimo, jota hän tarvitsee. Lelo alkoi miettiä, millä silmällä hänen äitinsä ja sisarensa katsoisivat tätä avioliittoa ulkomaalaisen ja lisäksi protestanttisen kanssa. He pitäisivät sitä epäilemättä hänen periaatteistaan luopumisensa lopullisena sinettinä. Hänen oli pakko myöntää, että tämä perin uudenaikainen amerikatar oli verrattain jyrkkä vastakohta hänen omaisilleen, mutta toisaalta harkitsi hän, että raha voi lievittää vaikka mitä.

Lelo tiesi kyllä, että Dora oli kihloissa. Alkuaikoina oli tämä usein puhunut Jack Ascottista ja pian tapahtuvasta naimisiinmenostaan. Nyttemmin ei hän siitä puhunut mitään. Voisiko hän, Lelo saada hänet purkamaan kihlauksensa? Rakastiko Dora häntä riittävästi uhmatakseen purkamisen skandaalia? Tytön turhamielisyydestä huolimatta oli hän hänessä havainnut luonteen lujuutta, josta saattaisi tulla vakava este. Suureksi tyytyväisyydekseen huomasi hän kuitenkin, että Dora näytti yhä enemmän ja enemmän mieltyneeltä hänen seuraansa. Hänen lähestyessään värähtivät pitkät ripset, huulten pielet puristuivat yhteen ja ensimäisten minuuttien kuluessa oli nuoren tytön ääni nopea ja hermostunut. Lelon seurassa oli hän paljon lempeämpi, ja kulkiessaan hänen rinnallaan oli koko hänen olennossaan itsetiedotonta alistumista.

Muutos oli vielä suurempi kuin Lelo oli uskaltanut kuvitella. Kun Dora oli eräässä Helenan kirjeessä ensimäisen kerran nähnyt Sant'Annan nimen, oli se tehnyt häneen aivan tenhoavan vaikutuksen. Hän oli kuvitellut omistajaa suureksi, tummaksi, komeannäköiseksi. Hänen kuvitelmansa ei ollutkaan pettänyt, vaan vieläpä, kun hän ensi kertaa kohtasi italialaisen kirkkaan katseen, tunsi hän äkillistä huumausta. Jos, niin mahdottomalta kuin se kuuluneekin, kreivi sillä hetkellä olisi pyytänyt häntä vaimokseen, hän olisi siihen suostunut. Tätä ei hän milloinkaan tahtonut tunnustaa; mutta niin hänet kuitenkin oli valloitettu. Kreivin, tämän uhkean ylimyksen, huomaavaisuus mairitteli häntä tavattomasti. Hän vertaili mielessään kreiviä Jackiin, ja tämä vertailu ei ollut jälkimäiselle eduksi. Sant'Annan läsnäolo tuotti hänelle iloa, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut; kreivin katse ja sanat tekivät häneen haihtumattoman vaikutuksen. Hänelle kuuluvat esineet, jokapäiväisimmätkin, olivat erilaiset koskettaa, ikäänkuin niissä olisi ollut jonkinlaista sähköä. Dora, joka ei milloinkaan ollut rakastunut, kummastui näitä huomioita; hän piti miestä, joka ne aiheutti, suorastaan korkeampana olentona. Ja heidän kävelyretkiensä ja keskustelujensa seassa liikkui tuota jumalaista ainesta, kuten Henrik Ronald oli selittänyt »toisaalta koskettamassa jotakin levossa olevaa solua, toisaalla aavistamatonta säiettä, hiljaista hermoa» synnyttääkseen rakkauden suuren ihmeen.

Neiti Carroll oli aina tuntenut salaista heikkoutta arvonimiä kohtaan. Roomaan saavuttuaan ne viehättivät häntä vielä enemmän. Tapasipa hän itsensä ajattelemasta, että hän myötäjäisineen oikeastaan olisi voinut mennä ylhäisiin naimisiin. Katumus kihloihin menosta alkoi askarrella hänen mielessään; se enentyi mikäli tuttavuus Sant'Annan kanssa kävi läheisemmäksi. Aluksi torjui hän sen tarmokkaasti, sitten yhä heikommin, kunnes uskottomuus vähitellen kaivautui hänen sydämeensä.

Dora oli kyllä huomannut, että Rooman seurapiireissä uskottiin hänen menevän naimisiin kreivi Sant'Annan kanssa. Kun kreivi lähestyi häntä, katseltiin heitä, kuiskuteltiin. Kun kreivi oli hänen aitiossaan oopperassa, kiikaroitiin heitä itsepintaisesti. Hän saattoi töin tuskin salata siitä tuntemaansa riemua.

Helena ei ollut jättänyt hänelle kertomatta, mitä hän oli kuullut Lelon suhteista Donna Vittoriaan. Sanoipa hän kerran leikkisästi:

— Varokaa, ettette keimailullanne saata tuota kaunista ruhtinatarta mustasukkaiseksi: hän saattaisi panna teidät maksamaan sen kalliisti, ehkä pistää tikarin sydämeenne.

Nuori tyttö punastui, kohotti olkapäitään ja sanoi sitten hilpeästi:

— Minä en pelkää kuin vihtrilliöljyä, ja se on liian alhainen ase ylhäiselle naiselle.

Rouva Ronald seurasi yhä levottomammin romaania, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä. Hän koetti olla siitä välittämättä, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän tunsi siitä itsessään niin suoranaista ja syvää kaikua, tunsi olevansa siihen auttamattomasti sekaantunut. Oudot tunteet olivat samentaneet hänen ennen niin selkeän ja iloisen sielunsa. Doran ja Sant'Annan tuttavallisuuden lisääntyminen herätti hänessä huolestumista, jota hän koetti selittää johtuvaksi ystävyydestään Jackia kohtaan. Ajatus, että he ehkä saattaisivat mennä naimisiin, oli hänelle niin kiusallinen, että hän aina pian torjui sen luotaan. Hän olisi antanut mitä tahansa kiiruhtaakseen herra Ascottin saapumista. Epäilemättä kirvoittaisi Jack hänen sydämeltään sen raskaan painon, joka sitä rasitti — edesvastuun, uskotteli hän itselleen.

Lelo toivoi karnevaalin aikana saattavansa edistää pyrkimyksiänsä. Senjälkeen kuin Kirkko ei enää anna suojelustaan tälle hulluuden puuskalle, joka niinkuin kaikki muukin arvattavasti on tarpeellinen, on Rooman karnevaali menettänyt kauniin esiaikaisen leimansa ja erikoisuutensa, mutta se on edelleenkin rakastavaisille erinomaisen suotuisa. Naamiot, valepuvut, _conjettit, moccolettit_ auttavat alkuunpanemaan suloisia romaaneja, aiheuttamaan traagillisia tai koomillisia seikkailuja, saamaan aikaan odottamattomia yhtymiä — sanalla sanoen vaihtelemaan ihmisvaiheita.

Naamiohuvit, _veglione_, ovat Italiassa luonteeltaan aivan säädyllisiä ja tuttavallisia. Ei mitään irstasta eikä sopimatonta. Ylhäisön ja porvariston naiset menevät sinne panemaan pyörälle ystäviään ja tuttaviaan, kuiskaamaan heidän korvaansa salaisia paljastuksia, hämmentäviä sanoja, jotkut voidakseen pelkäämättä kävellä rakastajansa kainalossa. Roomatar ajattelee jo kuukausia ennen _veglionea_. Hän toivoo aina siitä jotain hauskaa seikkailua. Rouva Verga puolestaan oli siihen aivan hullaantunut. Voidakseen olla vapaampi meni hän sinne tavallisesti omien kansalaistensa kanssa ja huvitteli siellä mitä hilpeimmällä tavalla. Hän tuli sinne hyvin varustettuna, taitavasti naamioituna. Lopulta hänen ystävänsä kaikki kyllä hänet tunsivat, mutta ollakseen hänen iloansa turmelematta eivät sitä näyttäneet. Tänä vuonna oli erään hänen lapsensa sairaus estänyt häntä ottamasta osaa ensimäisiin _veglioneihin_. Vasta viimeiseen oli hän vapaana, varasi sitä varten itselleen aition Costanzin-teatterissa ja kutsui mukaansa kaksi amerikkalaista sekä Helenan ja Doran. Hän tilasi kolme samanlaista mustaa dominopukua, ei erikoisen rumaa, mutta vartalon ja muodon hyvin peittävää. Sitten selitti hän ystävilleen Rooman naamiaistavat, harjoitteli yhdessä heidän kanssaan puhumaan tuntemattomalla äänellä ja ilmoitti tuttavista nuorista pieniä salaisuuksia. Kun odotettu ilta tuli, vei hän heidät Costanziin. Kaikilla kolmella oli vasemmalla olkapäällään kimppu samanlaisia kämmekänkukkia. Aitioon tultuaan katselivat rouva Ronald ja neiti Carroll hiukan tympäistyinä tuota outoa, naamioitua joukkoa, joka heidän edessään myllersi sekavana ruuhkana. Kiihkeänä omia naamiaisnautintojansa hakemaan antoi markiisitar pian vapauden molemmille herroille ja vei ystävättärensä alas saliin. Siellä antoi hän heille vielä muutamia neuvoja, muun muassa sen, etteivät missään tapauksessa suostuisi seuraamaan ketään mihinkään aitioon ja että heti erkanisivat sopimattomien viittausten tekijöistä. Minkä jälkeen hän itse sukelsi joukkoon ja hävisi.

Viikon vieremään eivät Helena ja Dora olleet muuta ajatelleet kuin tätä veglionea. Se oli heille ihan uutukainen huvi, joka oli aivan erikoisesti heidän mielikuvitustaan kiihoittanut. He olivat päättäneet olla uskaliaita ja sukkelia kymmenkertaisesti tavallisiin ihmisiin verraten. Mutta kun he nyt joutuivat yksin tuon mylläkän keskeen, tunsivatkin he itsensä jokseenkin noloiksi. He näkivät ohitseen kulkevan juuri niitä, joita he olivat päättäneet saattaa hämilleen, mutta olivatkin itse hämillään saamatta sanaakaan sanotuksi. Säädyllisen naisen ei ole niinkään helppoa, kuin luulisi, leikillään asettua säädyttömäksi. Mieskään ei, kun tuntematon käsi pistää hänen kainaloonsa, voi ihan välttää jonkinlaista hämmennystä, joka usein tekee hänet mykäksi tai saa sanomaan suoranaisen tuhmuuden. Sen sijaan, että naamio olisi piristänyt amerikattaria, niinkuin he olivat odottaneet, se päinvastoin näytti heitä kangistavan, ja äänenväärennys, jonka he mielestään olivat niin mainiosti oppineet, ei tahtonut luonnistaa lainkaan. Heidän ensimäiset kokeensa epäonnistuivat surkeasti. Mutta kerran alkuun päästyään pääsivät he pian oikeaan vireeseen ja herättivät ennen pitkää sekä mieltymystä että uteliaisuutta; ja tämä leikki tuntui heistä hurjan hauskalta!

Pohjaltaan oli kummallekin, kummankaan edes itselleen tunnustamatta, illan suurena vetovoimana kreivi Sant'Anna. Häntä oli kumpikin varustautunut yllättämään ja ymmälle saattamaan. Ja molemmat alkoivat heti etsiä häntä katseillaan väkijoukosta. Hän oli siellä. Hän seisoi alhaalla täydessä valossa selkä erään aition seinää vasten sisäänkäytävästä oikealle, napinlävessä valkoinen kukka. Hänellä näytti olevan enemmän menestystä kuin kellään läsnäolevista miehistä, ja hän oli suorastaan dominoiden saartamana, ollen heidän kanssaan hilpeässä sananvaihdossa. Hän oli niin pahasti saarroksissa, ettei hänen luokseen illan alkuosan aikana voinut ollenkaan päästä. Loppupuolella sekaantui hän joukkoon, tarkasteli melkein kaikkia naamioita ja näytti etsivän jotakin. Useat naiset koettivat häntä pidättää, mutta hän irtautui heistä taitavasti. Helena, joka ei ollut menettänyt häntä näkyvistään, ryhtyi häntä seuraamaan sydän sylkyttäen, melkein huumauksissa jännityksestä. Äkkiä oli hän aivan kreivin rinnalla. Nyt tai ei koskaan: ja Helena tarttui hänen käsivarteensa. Lelo tarkasti häntä uteliaasti ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Onko totta, että aiotte mennä naimisiin? kysyi rouva Ronald ranskaksi ihmeen hyvin teeskennellyllä äänellä.

— Vielä!... Ah! sen täytyy tapahtua vedonlyönnistä!... Ainakin kahdeskymmenes kerta tehdään minulle sama kysymys.

— Ja mitä olette vastannut?

— Että olen siihen täysin valmis, jos minusta vain huolitaan.

Tämän vastauksen vaikutelman alaisena yritti Helena vaistomaisesti vetää käsivartensa pois. Kreivi esti sen puristamalla sitä lujasti povelleen, ja tämä puristus tuotti nuorelle naiselle outoa onnea, jota hän oli tuntenut Ouchyssä.

— Miksikä tahdot jättää minut niin pian? — sanoi Sant'Anna lempeästi. — Huolestuttaako minun naimisiinmenoni sinua?

— Minuako?... Ah, jos tietäisitte kuinka yhdentekevää se minulle on! Lelo uskoi varmasti olevansa tekemisissä rouva Ronaldin kanssa, ja hänen mieleensä juolahti kavala päähänpisto.

— Yhdentekevääkö? — toisti hän. — Yhdentekevää, niinkö!... Sitä en usko sinustakaan, sillä minun rakkauteni on aina herättänyt vastarakkautta.

— Ei aina.

— Aina... ennemmin tai myöhemmin. Minä olen päättänyt valloittaa sinut, saattaa sinut unohtamaan Jack Ascottin.

Helena naurahti väkinäisesti.

— Ah, ah! te pidätte minua amerikattarenanne!... No tosiaan, rakastavaiseksi on teillä huononlainen vainu.

Sant'Anna, oli olevinaan hämmästynyt ja pettynyt ja pysähtyi äkkiä:

— Kuka sinä sitten olet?

— Ottakaa selvä!

Näin sanoen riuhtasi nuori nainen itsensä irti, käänsi hänelle selkänsä ja hävisi väkijoukkoon.

Leikkisä hymy välähti kreivin silmissä.

»Tuo tietää nyt ja on raivoissaan», päätteli hän.

Dora, joka oli seurannut tapausta syrjästä, jätti heti herran, joka oli koettanut saada häntä seuraansa ja alkoi kaarrella Lelon ympärillä. Kahdesti heitti hän hänelle kukkia uskaltamatta kuitenkaan puhutella, voittamattoman arkuuden vallassa. Sant'Anna tarkasti häntä kiireestä kantapäähän. Toinen kämmekkäkimppu! Se oli varmaan neiti Carroll.

— Saanko tarjota käsivarteni? Sinun vartalosi miellyttää minua.

Nuori tyttö tarttui epävarmana tarjottuun käsivarteen.

— Menkäämme pois tästä mylläkästä. Tuolla käytävillä on enemmän tilaa.

Ja kun domino ei avannut suutaan:

— Ettehän toki liene mykkä, toivottavasti!

Dora oli vihdoin saanut mielensä tasapainoon.

— En, Jumalan kiitos! — kiiruhti hän vastaamaan teeskennellyllä äänellä. — Ja minulla on lisäksi tarkat tiedot teistä.

— Todellakin?

— On. Te olette kevytmielinen, huikentelevainen niinkuin Don Juan, kykenemätön vakavaan tunteeseen, vaikka teillä on taito uskotella naisille, että muka olette heihin rakastunut.

— Sinun väitteesi ovat väärät, ihan väärät! Minä voin sen sinulle todistaa... Tule, menkäämme tähän aitioon.

Neiti Carroll yritti livahtaa pois, muistaen rouva Vergan varoitusta. Lelo tarttui ripeästi hänen käteensä.

— Minä en päästä sinua ennenkuin olet minua kuullut. Syytetyllä on oikeus puolustautua.

Ja arvovallalla, joka hurmasi nuorta amerikatarta, saattoi hän hänet tilaamaansa aitioon, tarjosi hänelle tuolin ja istui itse häntä vastapäätä, selkä saliin päin.

— Teille on siis sanottu, että minä en kykene vakavaan tunteeseen? kysyi hän unohtaen naamiaisten tavanomaisen sinuttelun.

Dora nyökkäsi myöntävästi.

— No niin, teitä on petetty, sillä minä olen vakavasti rakastunut erääseen nuoreen tyttöön.

— Vielä mitä!

— Se on täyttä totta.

— Onko hän valkoverinen?

— Ei, tumma.

— Kaunis?

— On, minusta.

— Se merkitsee, että hän on muista ruma?

— Ei ikinä!... Hänellä on maailman kauneimmat silmät, ja hän on älykäs, omaperäinen, herkullinen! Minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan olen rakastanut. Se on niin totta, että ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen avioliittoa... Tahdotteko, että sanon teille hänen nimensä? kysyi Lelo alentaen ääntään.

— En, en, minä en ole utelias.

— Kun te sen tunnette, sen nimen, kun tiedätte, että se on teidän omanne.

Neiti Carroll nousi ylös, naamiostaan ja dominostaan huolimatta huomattavan liikutuksen vallassa.

— Mikä hulluus! sanoi hän kiihkeästi.

Lelo nousi myöskin ja tarttuen nuoren tytön molempiin käsiin puristi lujasti niitä.

— Hulluusko! Miksikä niin? Minun ei olisi pitänyt lausua sitä teille tämmöisessä paikassa, mutta teidän sananne ajoivat minut siihen. Sanokaa, että uskotte minun rakkauteeni!

— Minkä vuoksi? Minä en ole enää vapaa, tiedättehän sen...

— Tiedän, ja tuon sormuksen näkö, jota te kannatte, on käynyt minulle kiusalliseksi. Minä en ole onnellinen, ennenkuin olette palauttanut sen sille, joka on sen teille antanut.

— Purkaa kihlaukseni! Oh, se on mahdotonta!... mahdotonta!... Herra Ascott ei ansaitse sellaista kohtelua. Se olisi hänen elämänsä murskaus. Hän rakastaa minua sanomattomasti.