Part 9

Joulukuun alkupuoliskolla saapui markiisitar d' Anguilhon, äitinsä rouva Villarsin saattamana Pariisiin ostelemaan kaikkia niitä moninaisia esineitä, joita hän tarvitsi jättiläisjoulukuuseen, jonka hän joka vuosi rakensi Blonayn lapsille.

Hän asettui Castiglionen hotelliin, kuten hänen tapansa oli usein, päästäkseen avaamasta taloansa. Sitäpaitsi hän mielellään palasi huoneeseen, joka oli ollut hänen hallussaan nuorena tyttönä, hänen mennessään naimisiin; amerikattarella, vaikkapa hän ei olekaan tunnelmoiva, on kuitenkin uskontoa muistoja kohtaan. Annie ihastui tavatessaan ystävättärensä ja kutsui heidät viettämään joulua Blonayssa. Neiti Carroll riemastui siitä aivan haltioituneeksi.

— Ja tämän olisimme menettäneet, jos olisimme palanneet Amerikkaan!... Mikä onni meillä on!

Joulukuun 20. päivänä lähtivät Helena ja Dora neiti Beauchampin ja rouva Carrollin saattamina Bourbonnais'hen. Blonayn linna — Ranskan kauneimpia — saattoi heidät huudahtelemaan ihastuksesta. He olivat hämmästyneitä nähdessään Annien niin kotoisena tässä suurenmoisessa kartanossa.

Kesän puolivälissä oli markiisitar d'Anguilhonilla ollut riemu lahjoittaa puolisollensa toinen poika. Hänen kasvoillaan väikkyi tyydytyksen säteily. Hän näytti ystävälleen parannuksia, punaisia tiilirakennuksia, kevääksi kukkivien puiden ympäröimiä, kirjastolla ja biljardilla varustettua alustalaisten ja työväen kokoustaloa. Yhtymättä Helenan ja Doran ylistelyihin puristi Sofia-täti huuliansa ja oli vaiti; mutta kun hänen aina oli mahdoton olla ajatustaan lausumatta, sanoi hän vihdoin Annielle:

— Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta kuten tiedätte, olen minä ensi sijassa patriootti; enkä voi olla säälimättä, että teidän toimintanne ja hyväntekeväisyytenne (hän ei sentään sanonut »rahanne») ovat omalta maaltamme menetetyt.

Linnan nuori emäntä hymyili:

— No, kun olette niin hyvä patriootti, niin tulisi teidän iloita siitä, että olen naimisissa herra d'Anguilhonin kanssa.

— Minkä vuoksi?

— Kun mieheni isoisän isä on antanut henkensä Amerikan itsenäisyyden puolesta. Hän oli Lafayetten läheinen ystävä. Hän matkusti täältä yhdessä hänen kanssaan ja otti osaa Yorkin piiritykseen. Juuri hänen johdollaan ryhtyivät krenatöörit ja jääkärit rynnäkköön, ja hän oli ensimäisten kaatuneiden joukossa.

— Ah! sehän on mielenkiintoista! sanoi neiti Beauchamp hiukan epävarmana.

— Minä olen saanut sen selville sukuarkistosta, Jacques ei sitä tietänyt. Sittemmin on minusta tuntunut ikäänkuin Kaitselmus olisi määrännyt minut maksamaan maani velkaa.

— Kovin pahoillanne te ette näytä siitä olevan! sanoi Dora hymyillen.

— Päinvastoin, olen siitä sangen onnellinen!

Linnan vieraiden joukossa olivat varakreivi de Nozay ja herra de Limeray.

»Ruhtinas» oli ihastunut saadessaan maaseudun tuttavallisissa oloissa tavata amerikatarta, jonka kauneus jo oli hänelle nautinto ja joka lisäksi kiinnitti hänen mieltään uudenlaatuisena naisilmiönä. Rouva Ronald oli ensimäinen järkivaltaisnainen, jonka kanssa hän oli joutunut lähempiin kosketuksiin. Kuten Sant'Annaa, niin häntäkin hiukan oudostutti se asema, mikä rakkaudella ja tunteella näytti olevan rouva Ronaldin elämässä. Vaikka hän mieskohtaisesti asettui vain syrjästäkatsojaksi, tunsi hän sen ikäänkuin jonkinlaiseksi loukkaukseksi miehistä sukupuolta kohtaan. Ja nuori nainen oli ehdottomasti vakavissaan. Kauniista väristään, loistavuudestaan huolimatta olivat hänen kasvonsa kylmät, jopa kovat. Häneltä puuttui sitä lempeätä, lämmintä, elävää loistetta, joka tulee sielusta: kreivi kaipasi sitä taiteilijana ja miehenä. Katsellessaan Helenaa hän usein itsekseen johtui sanomaan kuin keskeneräisen taideteoksen ääressä: »mikä vahinko! mikä vahinko!» Mutta ennen pitkää havaitsi hän kuitenkin, että Helenalla oli jokin huoli, jokin, joka häntä askarrutti; hän oli joskus hajamielinen. Hänen hilpeytensä ei tuntunut niin huolettomalta, hänen olentonsa ei niin vapaalta kuin heidän ensi kertoja kohdatessaan. Kerran, kertoessaan herra de Limeraylle mitä hauskuutta hän odotti talven vietosta Roomassa, tuli hän vähitellen kertoneeksi hankauksesta miehensä kanssa. Kreivi katsahti häneen hämmästyneenä.

— Ja uskotteko te täydellä todella, että herra Ronald on väärässä?

— Ihan ehdottomasti.

— No, suokaa anteeksi suoruuteni... minun käsittääkseni on päinvastoin väärinteko kokonaan teidän puolellanne ja te olette rikkonut velvollisuutenne.

— Minkä vuoksi? Jos mieheni olisi sairas tai tarvitsisi minun läsnäoloani, niin minä lähtisin vielä tänä iltana; jos olisi olemassa jokin vakava este, jonka vuoksi hän ei voisi jättää Amerikkaa, menisin minä häntä tapaamaan. Mutta mitään kaikesta tästä ei ole olemassa, ja minä katson olevani täysin vapaa viipymään Euroopassa vielä muutamia kuukausia.

— Entäs aviollinen kuuliaisuus, mitä te siitä sanotte?

Rouva Ronald nauroi hilpeästi.

— Aviollinen kuuliaisuus! Se soveltuu haremiin tai telttoihin ehkä! Me olemme tasa-arvoisia miestemme kanssa. Me voimme myydä, ostaa, käyttää omaisuuttamme ilman heidän suostumustaan.

— Ettekö siis avioliittoon mennessänne rakkauden ja uskollisuuden ohella lupaa kuuliaisuutta?

— Oh! Vanha valankaava on kyllä olemassa, se on totta, meidänkin avionsolmimismenoissamme, ne kun ovat anglikaanisen kirkon säädöksissä; mutta usea pappi jättää sen pois tietäen, että emme sitä kuitenkaan noudata. Muutamat nuoret tytöt nimenomaan vaativatkin, että se on jätettävä pois. Olipa se kerta aiheuttaa erään ystävättäreni ja hänen sulhasensa välien rikkoontumisen. Mies lopulta sentään alistui... kuten muutkin.

— Hyvä juttu! sanoi herra de Limeray nauraen.

— Juttuko? Se on täyttä totta!

— Ettekö laske leikkiä?

— En ensinkään.

— Niinkö, että naiset teidän maassanne ovat poistaneet kuuliaisuuden lupauksen?

— Ehdottomasti. Tasa-arvoisten kesken ei voi olla kysymystä alistumisesta.

— Se on totta... Siinä on edistysaskel, jota en tuntenut! En ihmettele enää, että näemme niin paljon amerikattaria yksinään Euroopassa... Sittenkin luulen, että rouva Verga on tehnyt teille huonon palveluksen houkutellessaan teidät viettämään talvea Roomassa.

— Oh! herra Ronald tulee sinne minua tapaamaan! Hän jumaloi minua!

— Sen voin ymmärtää! lausui kohtelias »Ruhtinas» katsellen ihastuneena nuorta naista.

Markiisitar d'Anguilhon nautti tilaisuudesta saada näyttää amerikkalaisille ystävättärilleen vanhan maailman viehättävää joulunviettoa, jossa, varsinkin maaseudulla ja nimenomaan maalla, on vielä säilynyt perinnäisyyden ja uskonnon runollisuutta.

Rouva Ronald ja neiti Carroll auttoivat häntä joulukuusen koristelussa, Pariisista tulleiden pakettien avaamisessa, linnan koristamisessa köynnöksillä ja oksilla. He työskentelivät siinä tartuttavalla innolla. Hilpeyttä säteilevänä koetteli Dora rumpuja, torvia leikki nukeilla, veteli joka tanssinuken nauhoja, ja huuteli yhtämittaa: »kuinka hauskaa!»... Eikä hänet nähdessään kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatella hänen olevan New Yorkin suurmaailman naisia. Amerikatar on siitä hyvä, ettei hän milloinkaan ole maailmaan kyllästynyt; ja vielä parempi, ettei hän yritäkään sitä olla.

Jouluaattona lähti linnan vallasväki vieraineen, soihtuja kantavien palvelijain saattamina, jalkaisin pääkartanon kukkulalta kylän kirkkoon. Ei ollut kuutamoilta, mutta taivas oli tähtikirkas. Rinteiden kaikilla teillä nähtiin pieniä liikkuvia tuikkeita, tummia varjoja, ihmiskulkueita, saman näkymättömän voiman liikkeelle panemia, joka johdatti kuninkaita itäiseltä maalta ja saattoi samaan kunnianosoitukseen. Blonayn vanha roomalainen kirkko oli tänä iltana erikoisen kaunis. Laiva oli tumma, mutta kirkkaaksi valaistu pääalttari loi kuin jumalaksi julistamisen sädekehän seinien ympärille, josta herttainen Jeesus-lapsi ojensi kätösiänsä nöyrää, uskovaista seurakuntaa kohti. Juhlallisuuden tenhoamana suoritti pappi kirkonmenot uskovassa innoituksessa. Kauniilla, syvällä äänellään, joka oli kuin liturgian sanoja varten tehty, alkoi hän _Glorian_ ja _Credon_. Nunnain oppilaat lauloivat vanhoja koreilemattomia virsiä, ja lopuksi esitti eräs laulunharrastaja Adamin riemuisan _Joulun_. Tämä liikuttava juhlameno teki kaikessa koruttomuudessaan syvän vaikutuksen rouva Ronaldiin ja palautti hänen mieleensä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin. Hänestä tuntui kuin olisi hän siitä pitäen ollut pitkällä matkalla ja vasta tänään palannut. Doraa, neiti Beauchampia ja rouva Carrollia taas tämä iltamessu viehätti uutuudellaan, he seurasivat sitä tarkoin ja heidän mielestään olisi jo yksistään sen vuoksi kannattanut tehdä matka Eurooppaan; mutta se ei heitä varsinaisesti liikuttanut.

Koko nuoriso tahtoi palata jalkaisin linnaan ja sai siitä hyvää ruokahalua aattoyön ateriaksi.

Ruokasali oli köynnöksillä ja oksilla koristettu; niiden tumma vihreys sopi hyvin yhteen vanhan kaluston kanssa. Joulutakka paloi suuressa uunissa, iloisesti loimuten ja antaen lämmintä sävyä pöytähopeiden ja kristallien kimalteluun. Ateria oli mitä hilpein. Kaikkien kasvoilla loisti tyytyväisyys ja ilo. Amerikattaret olivat aivan ihmeissään tuntiessaan itsensä niin kotoisiksi tässä vieraassa ja ylimyksellisessä seurassa. Markiisi d'Anguilhon katseli useita kertoja ympärilleen lempeän näköisenä ja sanoi vihdoin:

— Iltamessun jälkeen ja näin omaisessa seurassa, syöty jouluateria on sentään ihana. Tuhmaa olisi mennä ravintolaan, siitä tulisi vain surulliseksi.

— Oletko sinä tarvinnut koko tämän ajan sen huomataksesi? sanoi kreivi de Froissy nepaalleen.

— En, mutta en muista sitä milloinkaan niin tunteneeni kuin tänä iltana! vastasi Jacques katsellen äitiään ja vaimoaan.

— Mitäs te, rouva Ronald, ajattelette meidän vanhoista tavoistamme? kysyi herra de Limeray.

— Niissä on paljon viehätystä... Elämällä Euroopassa on aineksia, joita vielä ei ole meillä se meitä kiehtoo ja pidättää... Nähkää, entiset jouluni eivät ole minuun jättäneet mitään muistoa mutta tätä tuskin milloinkaan unohtanen!...

Seuraavan päivän iltapuolella ottivat Annie ja hänen anoppinsa vastaan Blonayn lapset; illalla oli tanssiaiset vanhemmille ja linnan palvelusväelle. Ne aloitti Jacques vaimonsa kanssa. Dora oli haltioitunut. Hän eli mielestään kuin keskellä romaania.

— Kuinka mielenkiintoista tämä on! sanoi hän rouva Ronaldille.

Sitten hän lisäsi matalalla äänellä:

— Kiittäköön Jack onneaan, etten ennen ole käynyt Blonayssa.

Kaikki neljä amerikatarta saivat käynnistään mitä miellyttävimmän vaikutelman. Kun he jälleen istuivat junassa, huudahti Helena viipymättä:

— Dody, te ansaitsette hyvän todistuksen. Teidän käytöksenne oli nuhteeton. Minä en olisi koskaan luullut teidän saattavan niin mukautua talon tapoihin.

— Kiitoksia!

— Tunnustakaa pois: leskimarkiisitar herätti teissä niin suuren kunnioituksen.

— Se on totta: en mistään hinnasta olisi tahtonut loukata tuota niin korutonta, niin hyväntahtoista valtiatarta. Muuten tunsin heti, että siinä seurassa täytyi meidän uudenaikaisuuttamme hiukan hillitä, jottemme häiritsisi... Ja sivumennen sanoen, minä olin ylpeä Anniesta. Kunniani kautta, luulenpa että hyvästä kodista oleva, hyvin kasvatettu amerikatar pystyy mihin tehtävään hyvänsä. Jos Euroopassa jossakin tarvittaisiin kuningatarta, saa tulla rohkeasti etsimään meiltä.

— Te ette ainakaan ole vaatimattomuudella pilattu! sanoi rouva Ronald hymyillen.

XIV.

2 p:nä tammikuuta lähtivät rouva Ronald ja hänen matkatoverinsa Roomaan. Heidän oppaansa oli noita italialaisia, jotka näyttävät ottaneen yksinomaiseksi tehtäväkseen amerikatarten huoltamisen ja saavat palveluksiinsa rotunsa sulavuutta, taitoa ja usein kohteliasta miellyttävyyttä. Giovannin huolenpidossa saapuivat he matkansa päähän kuninkaisen mukavasti ja tapasivat Quirinalin hotelliin tullessaan valmiiksi varattuna kauniin, etelän ja puutarhan puolella olevan huoneiston: salin, ruokasalin ja neljä huonetta.

Kun he saapuivat perille ensimäisellä aamujunalla, eivät he olleet tulostaan ilmoittaneet Vergoille, mutta vielä samana päivänä kello kolmen ja neljän välillä ajoivat Helena ja Dora heidän luokseen. Nämä olivat säästäväisyydestä vuokranneet pois palatsinsa ja asuivat eräässä huvilassa Macaon kaupunginosassa, missä he juuri olivat panemassa asuntoansa kuntoon. Vergan huvilassa ei etiketti ollut jäykkää: eräs miespalvelija saattoi vieraat suoraan saliin, missä hänen isäntäväkensä oli. He pysähtyivät sekunniksi kynnykselle hämmästyneenä. Sali oli yhtenä huonekalujen ja koruesineiden sekamelskana. Markiisi ja kaksi sangen eleganttia herraa olivat kiivenneet tikapuille ja koettelivat tauluja seinää vastaan, kun taas markiisitar seisten alhaalla keskellä huonetta, hattu päässä, arvosteli vaikutelmaa. Nähdessään ystävättärensä huudahti hän ilosta; kaikki kolme miestä kiiruhtivat laskeutumaan alas. Herra Verga toivotti amerikattaret tervetulleiksi ja esitti heille ystävänsä:

— Ruhtinas Viviani, herttua Marsano.

Kuullessaan tämmöisiä arvonimiä, lensivät rouva Ronaldin ja neiti Carrollin silmät selälleen, ja heti kun he olivat yksin markiisittaren kanssa, kysyi Dora tältä, olivatko ne tosiaan olleet todellinen ruhtinas ja todellinen herttua.

— Kyllä varmasti, ja kummallakin on kilometriä pitkä esi-isien luettelo... Heitä huvittaa auttaa meitä asuntomme kuntoonpanossa. Italialaiset eivät ole ensinkään jäykkiä, saatte nähdä.

Kun Amerikan ja Pariisin kuulumat oli kerrottu, lähti rouva Verga saattamaan ystävättäriään ajelulle. Ilma oli niin lauha, että vaunut saattoi pitää avoimina. He ajelivat hiljoilleen Corson läpi.

— Rakas, vanha Rooma! — sanoi Helena katsellen ympärilleen heltyneellä mielellä. — Sen jälleen nähdessään tuntee itsensä aina onnelliseksi! Minä tulin tänne Henrikin kanssa avioliittomme ensi kuukausina. Se on yhä elävästi muistossani. Luulisin vielä tuntevani kaikki vanhat kadut, kaikki palatsit.

— Oh! — sanoi Dora — siitä on jo kahdeksan vuotta, kun minä olin täällä. Jalkojani pakottaa vieläkin, kun muistelen Vatikaanin loppumattomia taidesaleja, joita pitkin minua laahattiin. Hotelliin palattuani itkin usein väsymyksestä. Minä olin ruvennut vihaamaan veistokuvia, lukuunottamatta Belvederen Apolloa, ihanaa siivekästä nuorukaista.

— Siivekäs Apollo! Dody, mikä mytologia! huudahti rouva Ronald. Te sekoitatte sen Merkuriukseen.

— En ensinkään. Tiedän hyvin, ettei sillä ole siipiä kantapäissään, mutta se teki minuun sen vaikutelman kuin olisi se ollut olento, joka todella voi kulkea ilmassa ja vetten päällä, tosiaankin oikea jumal-ihminen... Ah, kuulkaa, rouva Verga, jos huomaatte kreivi Sant'Annan, näyttäkää hänet minulle.

Markiisitar alkoi nauraa:

— Ah! kreivi Sant'Anna Apollosta puhuttaessa!... Hänestä olisi varmaan mairittelevaa kuulla sitä!

Neiti Carroll punastui, mutta selitti vilkkaasti:

— Hän erehtyisi... minulla ajatukset usein seuraavat toisiansa lainkaan toisiinsa liittymättä, ja kun en häntä tunne, en voi tehdä mitään vertailua.

— Se on totta. Hän on muuten sangen kaunis, eikö olekin, Helena?

— Sangen kaunis, vastasi nuori nainen välinpitämättömällä äänellä.

— Te näette hänet heti kohta: hän on epäilemättä Pinciolla.

Nämä sanat hätkähdyttivät äkillisesti rouva Ronaldia. Hän ymmärsi nyt vasta, kuinka kiusallinen Ouchyn muisto oli ja että hänen ei olisi pitänyt tulla Roomaan näin pian.

Aamulla oli satanut: arvellen, että Villa Borghesessa olisi liian kosteaa, käski rouva Verga kuskinsa ajaa Pinciolle.

Vaunut nousivat verkalleen ylös päivänpaisteista rinnettä pengermälle, missä hienoston oli tapana vaihtaa tervehdyksiä ja päivänkuulumia, ja taiteilijain taas painaa mieleensä sitä jumalaista alakuloisuutta, jota auringonlasku levittää Rooman ylle.

Amerikattaret olivat olleet siellä jo muutamia minuutteja, kun markiisitar huudahti:

— Kas, tuossahan juuri Sant'Anna on!

Dora sai töintuskin pidättyneeksi kääntymästä katsomaan.

Huomattuaan markiisitar Vergan erkani Lelo tuttavistaan, joiden kanssa hän puheli, ja tuli hänen vaunujansa kohti.

Nähdessään Helenan näytti hän hiukan yllätetyltä; mutta melkein samassa kuitenkin ojensi ilman väkinäisyyttä ja epäröintiä hänelle kätensä:

— Tervetuloa! — sanoi hän mitä luontevimmalla äänellä. — Mieluisaa nähdä teitä jälleen.

Markiisitar esitti hänet Doralle. Hän kumarsi syvään ja kääntyen Helenan puoleen sanoi:

— Te olette viipynyt kauan. Me pelkäsimme teidän muuttaneen matkasuunnitelmaanne.

— Me tahdoimme odottaa huonojen säiden päättymistä.

— Siinä teitte viisaasti... Nyt voimme tarjota teille aurinkoa niin paljon kuin haluatte.

Nojaten tuttavallisesti käsivarsillaan vaunujen reunaan hän sitten kyseli rouva Ronaldilta kuulumia hänen tädistään, veljestään, jopa miehestäänkin. Puhui Pariisista kysellen, mitä uutta oli teattereissa. Tuontuostakin katsahti hän uteliaasti neiti Carrolliin, ikäänkuin tämä olisi erikoisesti hänen mieltänsä kiinnittänyt. Hänen silmissään ei ollut enää taannoista hehkua, hänen huulillaan ei samaa värettä, hänen äänessään ei sitä lämpöä. Sammunut oli se halu, joka teki hänen kasvonsa niin palaviksi; sammunut intohimo, joka teki hänet niin kaunopuheliaaksi. Hämmästyneenä Helena tuskin sai vastatuksi. Oliko tuo sama mies, joka niin tulisesti oli puhunut rakkaudestaan! Joka kello yhdentoista aikaan illalla oli tunkeutunut hänen huoneeseensa!... Oliko hän vain nähnyt unta? Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Helena omituista sisäisen vilun tunnetta, kaikki hänen ympärillään tuntui muuttuvan harmaaksi ja alakuloiseksi. Hänen kasvonsa värähtivät, häntä puistatti.

— Kas, nyt aurinko laskee, sanoi markiisitar. Se on vaarallinen hetki sille, joka ei ole tottunut.

Tällöin pyysi kreivi rouva Ronaldilta lupaa käydä häntä tervehtimässä ja tarjoutui moitteettoman kohteliaasti hänen käytettäväkseen; ja lausuttuaan hyvästit astui muutaman askeleen taaksepäin ja kumarsi naisille uudelleen.

— Hän on suorastaan suurenmoinen! julisti neiti Carroll heti kun hevoset olivat kääntyneet.

— No mutta, hän on saatavissa! — sanoi rouva Verga hymyillen — ja minä luulen, että hän sangen mielellään naisi amerikattaren.

— Älkää Herran tähden panko semmoista hänen päähänsä! — sanoi Helena vilkkaasti. — Hän saattaisi tosiaankin hylätä Jackin.

— Kiitoksia! vastasi nuori tyttö kuivalla äänellä.

Lelo oli huumauksestaan täysin selvinneenä lähtenyt huoneesta, jossa hän turhaan oli yllättänyt rouva Ronaldin. Italialainen, joka luonnostaan on sangen aistillinen ja rakkauskäsitteeltään sangen pakanallinen, tuntee vaistomaista tympeyttä kylmää naista kohtaan. Ouchyssä, tuossa huoneessa, jonka valaisu oli kuin vartavasten onnen yötä varten sovitettu, yksin nuoren hurmaantuneen miehen kanssa, oli amerikatar pysynyt harkitsevana, ruumis kankeana, ääni rauhallisena. Se oli Sant' Annasta tuntunut oudolta, melkein luonnottomalta, ja hänen halunsa oli silmänräpäyksessä sammunut. Hän ei siitä ollut tuntenut mitään säälittelyä, ainoastaan uutta ja vastenmielistä nolostumista. On väärin yrittää halveksua turhamielisyyden haavoja; ne ovat kirvelevimmät ja hitaimmat menemään umpeen. Miltei hajamielisyydestä oli Lelo pysähtynyt Aix-les-Bainsiin, missä hän oli pelannut hurjasti ja hävinnyt suuren summan: hän oli mielessään syyttänyt tappiostaan Helenaa ja kutsunut häntä »pahan ilman linnuksi». Ruhtinatar Marina oli sitten lohduttanut häntä, saamatta häntä kuitenkaan kärsittyä tappiota unohtamaan; nuoren miehen mieleen oli jäänyt synkkää närkkää.

Uutinen, että rouva Ronald tulisi pian Roomaan, ei häntä ollut liikuttanut: pohjaltaan sopi rouvan olla enemmän maireissaan kuin loukkautunut hänen rohkeudestaan. Kun hän jo Vergain vuoksi, ja ehkäpä myöskin sen vuoksi, että Helena oli siksi kaunis, katsoi parhaaksi noudattaa tuttavallista suhdetta, päätti hän esiintyä hyvin katuvaisena, iäksi vakuutettuna amerikatarten kunniallisuudesta, ja asettaa heidän välinsä heti ystävyyden kannalle.

Kun hän odottamattaan kohtasi Helenan, ei hän tuntenut mitään hämmennystä. Helenan kauneus jätti hänet kylmäksi. Puhellessaan amerikattaren kanssa tarkasti hän tätä uteliaana, selvänäköisenä. Nuo kullankellervät hiukset, noin heijasteleva iho, noin täyteläiset huulet, ja niin kylmä! Mikä näköhäiriö!... Äkkiä huomasi häh uuden käytöstapansa vaikutuksen, näki pettymyksen synkistävän rouva Ronaldin kasvoja. Hänen sydämensä sykähti, hänen silmänsä välähtivät. Kun vaunut poistuivat, seurasi hän niitä katseellansa.

— Näinköhän sittenkin! sanoi hän aivan ääneen.

Julma hymy vilahti roomalaisen kauniilla suulla, ja hän alkoi hyräillä:

Mut jos mua lemmit, niin varo vain!...

Ja astellessaan Pincion rinnettä alas mairemielin, ilkeää iloa tuntien, heilutteli hän moneen kertaan keppiänsä. Tämä miehisen riemun epäkaunis ele osoitti uudestaan erään naisen lankeemuksen todennäköisyyttä.

XV.

Jo seuraavana päivänä meni kreivi Sant'Anna Quirinali-hotelliin. Hän tapasi rouva Ronaldin yksinään. Tämä otti hänet vastaan arvokkaan kohteliaasti.

— Minä kiiruhdan ilmaisemaan teille kunnioitustani ja saamaan anteeksiantoa — sanoi Lelo sydämellisen, mutta lyhyen kättelyn jälkeen. — Minulla oli hulluuden puuska, josta olen paljon kärsinyt ja jota pahoittelen, kun olen sillä teitä loukannut. Meidän italialaisten on vaikea uskoa naisen järkähtämättömyyttä, mutta kun sellaista todella tapaamme, niin sanomme hiljaa hyvästi... niinkuin minä tein... Minä pelkäsin, että te yhä vielä olette minuun vihastunut.

— Minulla ei ollut siihen oikeutta — tunnusti rouva Ronald tavanomaisella suoruudellaan, — koskahan minun käytöstapani oli ollut omiansa eksyttämään arvosteluanne... Minä olen keimaillut koko ikäni, vaikka minun ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä katua...

— Keimaillut oikeinko lihasta ja luusta tehtyjen miesten kanssa?

— Mitenkäs muuten!

— Minun täytyy ensi tilassa mennä tiedustamaan amerikkalaisilta heidän kylmäverisyytensä salaisuutta — sanoi Lelo ollen olevinaan vakavannäköinen. — Viime kerralla en osannut keimailuanne vastaan puolustautua. Sen parempaa puolustusta minulla ei ole; mutta kun tiedän teidät niin oikeamieliseksi, toivon, että suosiollisesti sen hyväksytte ja suotte minulle anteeksi.

— Kyllä, kyllä, sehän on sovittu, minä suon anteeksi! sanoi Helena hermostuneesti naurahtaen.

Tällä hetkellä tuli Dora sisälle, hattu päässä, sangen eleganttina. Kun Dora näki kreivin, ilmaisivat hänen kasvonsa mieltymystä.

— Minä kuulin usein puhuttavan teistä viime kesänä, neiti, — lisäsi kreivi muutamien tavanmukaisten alkusanojen jälkeen; — minulla oli suuri halu saada tutustua teihin.

— Onko minusta puhuttu paljonkin pahaa?

— Pahaako? — toisti Lelo, hiukan tyrmistyneenä.

— Onko teillä niin huono käsitys italialaisista?

— Ei italialaisista erikoisesti, mutta eurooppalaisista yleensä.

— Ah, oletteko tuntenut heitä paljonkin?

— En ainoatakaan! — vastasi hän suoraan; — ja ne, jotka tapasin Pariisissa markiisitar d'Anguilhonin luona, tuntuivat minusta tosiaankin viehättäviltä; mutta New Yorkissa he eivät ole pyhimyksen maineessa.

— No, te saatte nähdä, että me olemme maatamme parempia. Oltuanne jonkun aikaa meidän parissamme te teette meille oikeutta.

— Joka tapauksessa olen ollut ihastunut ja hämmästynyt Rooman katselemisesta. Se oli muistossani säilynyt kirkkokaupunkina, jossa tuskin uskalsi ääneen puhua. Tänä aamuna olen kulkenut hiukan siellä täällä, ja se näyttää minusta todella hilpeältä ja täysin uudenaikaistuneelta.

— Niin, kyllähän sitä on nuorennettu, mutta taitamattomasti: minuun sen vaikutus on pikemminkin kiusallinen. Kun kuljen uusien kaupunginosien läpi, tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, siristän silmiäni, ikäänkuin valo olisi liian räikeää. Jokin siinä minua haavoittaa, loukkaa... Se on kummallista...

— Ei, sanoi Helena, sillä me jatkamme vain edeltäjiämme: vain teidän esi-isänne kärsivät nykyajan avonaisesta Roomasta.

Kreivin kasvoille nousi hieno puna; hän katseli amerikatarta ihmetellen:

— Se on mahdollista, sanoi hän. Sitä selitystä en olisi keksinyt... Jos muinaisetkin Sant' Annat nousevat panemaan vastalauseensa nykyistä asiain tilaa vastaan, niin ei ole kumma, että se minua tympäisee.

— Mutta kuuluttehan te kuitenkin valkoisiin? kysyi neiti Carroll.