Part 12

Dora pääsi tointumaan hämmennyksestään.

— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän ivallisella äänellä.

— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta, mutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan teille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman luottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.

Tämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä vastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten silmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui hän ja saattoi vain änkyttää:

— Mutta minä en ole koskaan...

— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo hymyillen. Toivottavasti ette!... Miksi ujostelisitte tunnetta, joka on kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin tahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?

— Ette, ette! vastusti Dora liikutettuna tästä väärästä häveliäisyydestä.

— Te pakenitte itseänne tiistai-iltana, kun pyysin teitä katsomaan omaan sydämeenne. Luvatkaa minulle, että tutkitte itseänne...

— Se on tehty, vastasi neiti Carroll hypistellen hermostuneesti harsoaan.

Lelo pysähtyi tämän vastauksen yllättämänä. Molemmat katsahtivat toisiinsa, liikutuksen aalto kulki toisesta toiseen.

Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.

— Ja, sydämenne ja omantuntonne mukaan, luuletteko vielä saattavanne mennä naimisiin herra Ascottin kanssa?

— En... ja minä olen tehnyt eron.

— Todella! — huudahti kreivi ilon välähdys silmissä. — Tekö olette vapaa?

— Minä olen vapaa — sanoi neiti Carroll, ei ilman kiusallista häpeän tunnetta.

— Oletteko kirjoittanut peruuttaaksenne sananne?

— Se ei ollut tarpeellista. Herra Ascott saapui torstaiaamuna ja lähti samana iltana.

— Te annoitte pois hänen sormuksensa?

Nuori tyttö veti hitaasti pois hansikkaansa ja sanoi hermostuneesti naurahtaen ja paljasta kättään näyttäen:

— Katsokaa!

— Oh Dora! te täytätte minut ilolla!... Ja nyt, ettekö nyt suostu tulemaan vaimokseni?

— Ettekö siis pelkäisi näin oikullista, amerikkalaista ja sangen itsepäistä tyttöä, joka on täynnä puutteita.

— En vähääkään. Rakastan teitä sellaisena kuin olette. Teillä on kaikki ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat. Meistä tulee täydellinen pari.

— No...

— No... niin... te suostutte?

Neiti Carroll käänsi päätään kreiviin päin, punastui — hänen katseensa kiihkeän pyynnön edessä ja sanoi sitten olkapäitänsä kohauttaen, omituisesti hymyillen:

— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!

Lelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle näin luvattiin; hän nosti hattuansa.

— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän vakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte sydämenne ääntä.

— Olen siitä varma.

Tällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi naamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja surunvoittoiseksi.

— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on vain lempiviä varten.

— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo kääntyen.

— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.

Kävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano katseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja huultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin hänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.

Hotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli Helena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat häntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien kanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä, harmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista heikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut pitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan miellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt oli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava uutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin pukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään istuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja vihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.

Rouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa parissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan; Dora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli hän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan poistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti leikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin pani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään, katsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen samppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:

— Dodyn onneksi!

Neiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa; konemaisesti teki Helena samoin.

— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.

— Ei, on kihlajaispäiväni!

Ikäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat hänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana katsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.

— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.

Dora alkoi nauraa.

— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!

Ja hän jatkoi hiukan levottomana:

— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!

— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouva Carroll.

— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra Sant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana teki _veglionessa_, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka minä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen leikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä puolestani olen sangen onnellinen!

— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.

— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa, joka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen aiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!

— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neiti Beauchamp kylmästi.

— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan luullut sellaisen avioliiton minua odottavan.

— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi... Minä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.

Dora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja hänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän voitti nopeasti harminsa.

— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi — vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen suuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka tulevat minua kadehtimaan.

— Oh! Dora, ethän toki ole antanut turhamielisyyden houkutella itseäsi! sanoi rouva Carroll.

— Älä pelkää, äiti, juuri minun sydämeni on mennyt onkeen. En ole sentään niin turhamielinen kuin näytän.

— Minä tulin vain ajatelleeksi, mitenkä teidän luonteenne sietää eurooppalaisen miehen vaateliaisuutta, lausui neiti Beauchamp.

Dora nosti kyynärvartensa pöydälle, leukansa kämmenten väliin ja katseli vanhaapiikaa mahdollisimman terävästi.

— Oletteko te koskaan rakastanut? kysyi hän tältä sitten ihan vakavissaan.

Sofia-täti sävähti aivan tummanpunaiseksi ja rohkeasta kysymyksestä loukkaantuneena vain puristi huuliansa yhteen.

— Jos olette rakastanut — jatkoi neiti Carroll, — niin täytyy teidän tietää, että rakkaus tekee kaikki helpoksi, kaikki mahdolliseksi, jos taas ette sitä tiedä, niin vedotkaa minuun, sillä minä olen sen juuri kokenut; siitä ei ole vielä pitkä aika kuin en sitä tiennyt.

— Te rakastatte siis todellakin herra Sant'Annaa? kysyi rouva Carroll.

— Minä jumaloin häntä!

Ja kietoen kätensä äitinsä kaulaan painoi hän poskensa tämän poskea vasten.

— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää markiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan Roomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet lapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa. Minä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä... Ja sitten, se tuntui olevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä jouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja heidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa rimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle sangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.

— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella äänellä:

Rouva Ronaldia hieman puistatti.

— Minäkö? En mitään... Minä kuuntelen ja ihmettelen.

Neiti Carroll nousi pöydästä.

— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän nyt kuin ennen.

XIX.

Helena ei seurannut Doraa saliin, vaan palasi huoneeseensa. Sinne tultuaan sytytti hän sähkövalon ja, niinkuin unissakävijä nukkuessaan ryhtyy mielityöhönsä, istuutui peilin ääreen ja kampaili tukkaansa, hiveli puuteriuntuvaimella poskiansa, hengitti hajuveden tuoksua, kiilloitti kynsiänsä, ja vihdoin tähän konemaiseen toimeen väsyen, istui liikkumattomana silmät auki, mutta ilmeettöminä tuijottaen peiliin.

Dora ja Sant'Anna! Nämä kaksi nimeä liikkuivat lakkaamatta hänen päässään ja tuottivat hänelle tuskaa, jonka vaikutukset näkyivät hänen kasvojensa ilmeissä. Pitikö sen liiton sittenkin syntyä! Hän ei ollut sitä uskonut, hän koetti vieläkin olla sitä uskomatta. Ja tuhannetta kertaa palasi Ouchyn kohtaus hänen mieleensä. Muisti, jolla joskus saattaa olla niin ihmeellinen säilytysvoima, näytti hänelle jälleen Lelon hehkuvan ilmeen, ja kaikki hänen lemmen pyyntönsä vivahteet. Dora ei tietysti voinut aavistaa, että hänen sulhasensa oli ollut rakastunut häneen, Helenaan, tunkeutunut illalla hänen huoneeseensa niinkuin varas! Jos hän sen tietäisi, menisikö hän sittenkin Sant'Annan kanssa naimisiin? Ei, ehkä... Mutta, kukaties kuitenkin? Hän oli niin hurjasti rakastunut!... Mitä oli Sant'Anna Doralle sanonut Pamfilissa? Helena kuvitteli häntä kumartuneena nuorta tyttöä kohti, puhelemassa hänelle lämpöisellä äänellään, kiehimässä kiehtovalla katseellaan. Tämä kuvitelma tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän nousi kävelemään sitä haihduttaakseen. Hän katseli itseään taas peilistä ja häntä puistatti; hän luuli sen tulevan vilusta ja soitti palvelijan luokseen käskien tehdä tulta. Kun tuli oli sytytetty, istui hän valkean ääreen ja sen heijastama lämpö synnytti jonkinlaista hyvinvointia, joka vaikutti mieleenkin tyynnyttävästi. Hän tunsi vointinsa paremmaksi ja hengitti vapaammin. Silloin kääntyi hänen ajatuksensa Jackiin. Hän näki entisen sulhasen istumassa vaununkolkassa, kädet taskussa, hattu silmillä, sielu kuohuksissa Doran uskottomuuden vuoksi, kohtalon voimat kuljettamassa häntä loitos lemmitystään, ja säälin valtaamana lausui Helena ääneen:

— Poikaparka!

Hän tunsi kiivasta katkeruutta rouva Vergaa kohtaan: tämä avioliitto oli hänen tekoansa; hän oli yllyttänyt Dorassa arvonimen janoa eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta toimittaa hänet yhteen Sant'Annan kanssa, vaikka tiesi hyvin tytön olevan kihloissa ja aivan naimisiinmenossa. Se ei ollut arvokasta. »Sitä ei ole epäilemistäkään;» ajatteli hän, »Eurooppa turmelee amerikattaret.» Puuttui vain, että Jack luulisi hänen ottaneen osaa juoneen! Hän ryhtyi heti kirjoittamaan Jackille, sanoisi herra Ronald kuullessaan sisarentyttären purkaneen kihlauksensa? Varmaankaan hän ei soisi sitä Doralle anteeksi. Ja kuitenkin se oli juuri hänen, herra Ronaldin, syy: jos hän olisi tullut Roomaan, ei näin olisi käynyt!... Ajatus, että hänen miehensä niin itsepintaisesti pysyi Amerikassa, herätti eleille koko Helenan suuttumuksen häntä vastaan. Seitsemään kuukauteen ei Henrik nyt ollut hänelle kirjoittanut. Viisi kuukautta vielä, ja hänellä olisi oikeus vaatia eroa hylkäämisen nojalla...

Tämä ajatus, joka kosketti hänen sydämensä sisintä, nosti tumman punan hänen poskilleen. Erota, hänkö, Helena! Se olisi toki nurinkurista!... Hän naurahti hermostuneesti. Sitten käveli hän ikäänkuin tasapainoon päästäkseen pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessaan, istuutui vihdoin valkean ääreen ja tarttui kynään kirjoittaakseen Jackille. Omituinen sielunilmiö oli, että myötätunnon sanat, joita hän Jackille kirjoitti, lohduttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat olleet lausutut hänelle itselleen.

Helena oli siihen saakka aina herännyt hilpeällä mielellä, mutta avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän tunsi sitä lemmen haikeutta, joka moneen kuukauteen tämän jälkeen ei ollut häntä jättävä ja jonka vaikutuksen alaisena hänen sielunsa muovautui ja muuttui.

Ajatus, että kreivi Sant'Anna luultavastikin jo tänään saapuisi rouva Carrollilta pyytämään Doran kättä, häiritsi häntä hetken. Hän ei silloin tahtonut olla hotellissa ja ehkä tilaisuudessa läsnä. Kiiruhtaen pukeutumistaan meni hän erään amerikkalaisen ystävättärensä luo ja ehdotti tälle retkeä Frascatiin, mihin tämä heti suostuikin.

Kuten kaikki amerikattaret, oli rouva Ronaldkin tahdon lujuuteen luottava; olipa hänellä tähän sisäiseen voimaan miltei liioiteltu usko. Hänen tahtonsa ei ollut häntä vielä milloinkaan pettänyt vaikka hän usein siltä oli vaatinut miltei ihmeitä kuten esim. Ouchyn seikkailussa. Nyt vetosi hän siihen uudelleen, ja illalla palatessaan hotelliin hallitsi itseään täydellisesti. Lelo oli tullut: Helenan täytyi kuulla hänen käynnistään yksityiskohtainen kertomus; rouva Carroll oli italialaisen viehättävästä tavasta ihastunut eikä ollut lakata ylistelemästä. Kylmyys, jolla rouva Ronald ja neiti Beauchamp kuuntelivat kaikkea tätä, ei vaikuttanut Doraan; hänessä oli sellainen riemu, hän ei olisi välittänyt koko maailman paheksumisesta. Kun rouva Ronald nousi lähteäkseen huoneeseensa, ilmoitti Dora, että kreivillä oli aikomus huomenna kello kahden aikaan tulla häntä tervehtimään.

— Älkää olko hänelle kovin epäkohtelias, lisäsi hän; hän voisi luulla, että te ette soisi hänen menevän naimisiin. Miehet ovat niin omituisia.

Rouva Ronald kalpeni hiukan ja sanoi sitten avaten silmänsä selälleen ikäänkuin hämmästyksestä.

— Että en soisi hänen menevän naimisiin, minä! minkä vuoksi?

— Ah, nähkää, kun te olette keimailleet yhdessä. Hän liehitteli teitä... arvatenkin minua odottaessaan, sanoi neiti Carroll leikkisällä äänellä.

— Onko suuruus jo noussut teille päähän?

— Ei, ei, minun pääni on vielä mainiossa kunnossa.

— Ei siltä oikein tunnu! vastasi Helena kuivasti.

Doralla oli tavaton vaisto, läpitunkeva äly, niinkuin X-säde. Sanat, jotka ilmaisivat hänen ensi vaikutelmaansa, kantoivat usein sangen kauas ja tarkkaan. Äskeiset sattuivat kipeästi rouva Ronaldiin. Hyvä Jumala! entä jos kreivi kuvittelisi, että hän tuntisi katumusta!... Katumusta!... hän, se olisi liian hurjaa!... Totta kyllä tämä liitto oli hänelle vastenmielinen, suorastaan koski häneen, mutta yksinomaan senvuoksi, että se mursi Jackin elämän, senvuoksi, että neiti Carrollin uskottomuutta pidettäisiin New Yorkissa skandaalina ja että tämä skandaali loi varjoa hänenkin perheeseensä. Hän selittäisi sen herra Sant'Annalle, ja ellei tuo mies ole tuhma tai narri, täytyy hänen täysin käsittää nämä Helenan tunteet.

Niin hyvin sai Helena itsensä tähän tunnelmaan tuuditetuksi, että hän oli täysin kylmäverinen ja arvokas seuraavana päivänä, kun kreivi ilmoitettiin saapuneeksi.

— Minun onnitteluni! sanoi hän hiukan pilkallisella äänellä, mutta kättelyltään aivan luontevana.

Lelo joutui tästä vastaanotosta hiukan hämilleen. Dora oli kertonut hänelle, että rouva Ronald oli raivoissaan; hän toivoi nyt saavansa hänet lopultakin unohtamaan itsensä päästäkseen nauttimaan kostostansa. Hän tointui kuitenkin pian.

— Minä otan vastaan onnittelunne sitäkin suuremmalla ilolla, kun tiedän ne vilpittömiksi... kuten kaikki teissä!

Helenan silmät rävähtivät hiukan, hänen sieraimensa suurenivat ja hän kohotti päätään.

— Minä onnittelen teitä vilpittömästi, sanoi hän kun naitte amerikattaren. Se on kenties vaateliasta minun puoleltani, mutta minä luulen, että me olemme uskollisia, ymmärtäviä, että meillä sanalla sanoen on erinäisiä arvokkaita ominaisuuksia.

— Teillä on niitä paljon... ja kaikkein parhaita. Minä puolestani katson itseni sangen onnelliseksi voittaessani neiti Carrollin sydämen. Onko totta, että te ette hyväksy hänen vaaliansa?

Rouva Ronaldin katse ei värähtänyt tästä mutkattomasta kysymyksestä.

— Ei, hänen vaaliansa minä en paheksu, uskokaa se; ainoastaan hänen lupauksensa rikkomista. Amerikassa pidetään sitä melkein yhtä pahana kuin avioeroa. Minä olen tuntenut herra Ascottin koko elämäni ja, sanon sen teille suoraan, minä asetun hänen puolelleen. Hän ei ole ansainnut sitä kohtelua, mikä on tullut hänen osakseen. Hän on sydämeltään mitä uskollisin, mitä kunnollisin! — lisäsi Helena toivoen, että nämä sanat eivät kreiviä miellyttäisi.

— Minä uskon sen, vastasi kreivi tyynesti, mutta täydellisillä miehillä ei naisten suhteen aina ole täydellisintä menestystä! Kaikista ominaisuuksistaan huolimatta ei herra Ascottin ilmeisesti ollut onnistunut herättää neiti Carrollissa rakkautta. Neiti Carroll luuli häntä rakastavansa, mutta ajoissa on huomannut erehdyksensä.

— Se on mahdollista, mutta tämä hairahdus silti molemmille ikävä. Mieheni ei milloinkaan tule antamaan sitä Doralle anteeksi.

— Niin. Dorahan on herra Ronaldin sisarentytär?

— Hänen sisarpuolensa tytär ainoastaan.

Sant'Anna purskahti nauramaan.

— Mutta sittenhän minä tulen olemaan teidän nepaanne? Ei, se on liian hassua! Elämä on joskus omituista!

— Minun nepaani! toisti Helena koomillisesti kauhistuneena.

Mutta räikeätä todellisuutta ajatellen hän hiukan kalpeni.

— Se on totta, minä en ollut sitä ajatellut. Minä olen aina pitänyt Doraa nuorempana sisarena, eikä hän milloinkaan ole sanonut minua »tädiksi»... Eikä hän oikeastaan olekaan minulle kuin käly-puolen tytär.

— No, sitten minä tulen olemaan vain nepaapuoli, mutta hyvä niinkin!... Joka semmoista minulle olisi sanonut silloin, kun näin teidät ensi kerran... Rivoli-kadun pylväistön alla... muistatteko? — sanoi kreivi luoden Helenaan kavalankiehtovan katseen. — Minä luulin seuraavani teitä ja te hyvänä haltiattarena saattelittekin minua avioon... josta silloin luulin olevani niin kaukana!

— Ja johon, sivumennen sanoen, teillä näytti olevan vähän kutsumusta! — vastasi Helena niin itseään hilliten, että kykeni leikkiä laskemaan.

— Tosiaan!... mutta kutsumus tulee, kun tapaa naisen, jonka kohtalo on määrännyt... Minun avioni on tosiaankin alkanut kuin todellinen romaani.

— Toivotaan, että se jatkuu ja päättyy samalla tavalla. Hyväksyykö teidän perheenne sen?

— Minun perheeni ei hyväksy mitään, mitä minä teen, vastasi Lelo, jonka sydäntä vielä kaiveli vähää ennen kamppailtu perhekohtaus. — Minä olen toista aikakautta.

— Niin, te olette amerikatarten aikakautta, te! sanoi rouva Ronald hieman ivallisella äänellä.

— Juuri niin!... Ja siitä voin onnitella itseäni. Minä tarvitsen vaimon, joka puhaltaa minuun uutta henkeä.

— Oh! Siitä kyllä Dora huolehtii! Häntä pidetään New Yorkissakin hyvin uudenaikaisena.

— Rooman ilmanala tulee vaikuttamaan häneen, kuten se on vaikuttanut kaikkiin teikäläisiin. Se piiri, jossa hän tulee liikkumaan, vaikuttaa häneen paljon, saattamatta häntä kuitenkaan, toivoakseni menettämään omaperäisyyttään ja hilpeyttään. Minä olen varma, etten milloinkaan hänen seurassaan ikävysty.

— Niinkö, että te voitte aina hätätilassa puhua hevosista? sanoi Helena hienolla ylenkatseen vivahduksella.

— Onhan se aina jotakin, kun jokin maku jopa jokin intohimo on yhteinen!... No niin, te ette siis tosiaankaan ole minulle tästä nyrpeä? kysyi Lelo säälimättömästi tarkastaen Helenan kasvoja.

— Teillekö? En ensinkään! — vastasi hän uljaasti vastaten katseeseen. — Te ette olisi kosiellut Doraa, ellei hän olisi teitä siihen oikeuttanut. Minä koetan aina olla oikeudenmukainen.

— Koettakaa myöskin olla laupias, neiti Carroll toivoo teidän lepyttävän hänen enonsa.

— Siinä hän pettyy: minä en siihen puutu, velvollisuudesta herra Ascottia kohtaan. Aika asettaa kyllä kaikki, ilman että minä siihen sekaannun. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin vain toivottaa teille paljon onnea.

— Ja paljon lapsia!

Helena punastui hiusrajaan saakka.

— Oh, suokaa anteeksi. Minä unohdin, että niistä asioista ei puhuta amerikattarelle.

— Ehkei kyllä! vastasi Helena kylmästi.

Tällä hetkellä tuli Giovanni ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiita. Kreivi nousi, ja rouva Ronald teki samoin.

— Minä en pidätä teitä, sanoi hän, kun iltapäiväni on kovin jaoitettu... Näkemiin.

Sant'Anna tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä keveästi, tuntematta huultensa alla vähintäkään värähdystä.

»Tuo rouva on raivoissaan, minä olen siitä varma, ajatteli hän astuessaan alas hotellin portaita; mutta sitä ei piru vie voisi aavistaa!...»

Ja hetken kuluttua lisäsi hän ivallisena ja harmissaan:

»Tuollaista nyt siis on järkivaltaisuus!»

XX.

Rooman ylhäisö ei vastaanottanut sanomaa kreivi Sant'Annan kihlauksesta neiti Carrollin kanssa paheksumatta. Mustan ylhäisön piirissä moitittiin sitä ääneen ja ankarasti, valkoisen keskuudessa herätti se paljon kateutta ja mustasukkaisuutta. Italialais-amerikkalainen kerho sitävastoin oli ilmeisesti iloissaan voidessaan liittää uuden, suuren nimen kultaiseen kirjaansa.

Kreivitär Sant' Annaan teki ilmoitus Lelon kihlauksesta vaikutuksen, joka syvästi järkytti hänen mieltään. Hänen poikansa naimisiin muukalaisen, vieläpä protestanttista uskoa olevan kanssa, hänen poikansa, hänen, syntyperäisen Salvonin, jonka veljestä, kardinaalista, yleisesti odotettiin Leo XIII:n seuraajaa!...

Donna Teresa oli ollut sangen kaunis, palavasti kosieltu. Uskonto ja ankaran ja ylhäisen suvun ylpeys oli suojellut häntä kiusauksilta, joihin italiatar niin helposti lankeaa, mutta jotka eivät jätä merkkiä hänen elämäänsä. Hän vanheni niinkuin muinoin Rooman ylhäisön naisten oli tapa vanheta; hän supisti suuresti elämäänsä. Tyttärensä naimisiinmenon jälkeen oli hän pienentänyt talouttaan ja siirtynyt palatsinsa toiseen kerrokseen. Hän ei enää käynyt seurapiireissä, mutta otti vielä itse vastaan joka päivä kello viiden jälkeen eikä hänen salinsa ollut koskaan tyhjä. Näköjään huomaamatta oli hänellä suuri vaikutusvalta. Vuodet olivat vieriessään vähitellen vähentäneet ihailijain joukkoa, joka oli ollut hänen nuoruutensa ylpeytenä, mutta hänellä oli vielä kuusikymmenvuotiaana nojatuolinsa ympärillä kerho hartaita ystäviä. Tämän viimeisen taipaleen tovereita oli m.m. markiisi Boni, hänkin jo menevän polven väkeä. Hän oli kreivitärtä kohtaan tuntenut sitä platoonista rakkautta, joka nyttemmin on yhä harvinaisempaa ja jota tuskin lainkaan enää tapaa muualla kuin Italiassa. Markiisi oli rakastanut häntä lapsena, nuorena tyttönä ja vaimona, oli elänyt hänen kauneutensa säteilyssä, suojellut häntä ritarillisen hartaasti, palvellut väsymättömän alttiisti ja luonteensa arvolla vaientanut parjauksen ja ilkimielisyyden. Jo noin viidentoista vuoden aikana oli hän syönyt kreivittären luona päivällistä ja ottanut sen jälkeen osaa korttipeliin. Lähtiessään suuteli hän kreivittären kättä, ja tämä lausui muuttumattomasti:

— Buona sera, marchese, domani alle sette (hyvää yötä, markiisi, huomenna kello seitsemän).

Ja seuraavana päivänä oli hän taas täsmälleen paikalla, nuhteettomasti seurapuvussa, ja tulisi arvatenkin olemaan joka päivä kunnes vihdoin kuolema vapauttaisi hänet tästä ritarillisesta palveluksesta.