Part 2

— Hm. Hm, murahteli ukko kaivaessaan seteleitä vanhasta, kuluneesta lompakostaan. — Mutta rahan kanssa on oltava tarkasti, hän lisäsi vakavasti samalla huolestuneella äänenpainolla, jonka poika oli oppinut tuntemaan pienestä nulikasta asti.

* * * * *

Samalla junalla, jolla Matti lähti, lähti myöskin kaksi kaupungin nuorukaista, toinen Matin entisiä koulutovereita, toinen vasta viime syksynä kaupunkiin tulleen henkikirjurin poika.

Molemmat nämä nuorukaiset olivat innokkaita urheilijoita ja olivat jo useamman kerran käyneet pääkaupungin urheilukilpailuissa.

Alvar Sten, henkikirjurin poika, oli lupaava lyhyiden matkojen menijä. Olipa Pihkalakin kehoitellut häntä ottamaan asian vakavammin. Mutta hän oli liian välinpitämätön, tai oikeastaan hänellä ei ollut sitä sitkeyttä, jota säännöllinen treenaaminen kysyisi. Hän antoi ajan kulua ajatellen, että kylläpä hän ennättää joskus toiste. Ja jos hän joskus sai harjoituksensa alulle, ei hän malttanut jatkaa säännöllisesti. Hän oli tosin melko nuorikin vielä, mutta hänen laiminlyönneistään oli jo kehittynyt tottumus, josta hänen olisi myöhemminkin melkein mahdoton päästä.

Toinen pojista oli apteekkiharjoittelijana. Hänen nimensä oli Antti Laukkanen ja kerran oli pituushyppy mestari Tuulos sanonut hänestä:

— Pankaahan mieleenne tuo nimi. Siitä saadaan vielä kuulla.

Sen jälkeen oli Antti innolla ja taidolla harjoitellut, kokeillut eri tyylejä ja koetellut keksiä uusia menetelmiä, joiden avulla voisi lisätä ponnistuksen antamaa vauhtia.

Matti oli kovin mielissään saadessaan matkaseuraa. Eihän hän ollut koskaan matkustanut niin pitkää matkaa, niin että hän oli täydellä syyllä pelännyt ikävystyvänsä.

Mutta enemmän kuin nuorukaisten tapaamisesta hän ilostui siitä, että samassa vaunussa istui sairaanhoitajatar, johon hän oli ihastunut jo vapaussodan aikana.

Sen jälkeen, kun hän sairashuoneella toivuttuaan oli joutunut marssimaan kohti Viipuria, ei hän ollut tyttöä nähnyt. Hän ei tietänyt tytön nimeä eikä ollut varma olisiko tämä enää tuntenutkaan häntä. Siksi hän ei uskaltanut tervehtiä eikä mennä puhuttelemaan.

Lisäksi hän pelkäsi, että tyttö saattaisi nousta junasta millä asemalla tahansa. Mutta tuossa epävarmuudessakin oli oma viehätyksensä, joka teki matkustuksen ja toverien kanssa juttelemisen kevyeksi ja rattoisaksi.

IV.

Ensimmäistä kertaa pääkaupungissa!

Olipa Matilla katselemista niin paljon, että asemasillan ihmisvilinään katosi hänen ihailemansa sairaanhoitajatar.

Kun hän huomasi kadottaneensa tämän näkyvistään, tunsi hän omituista alakuloisuutta. Näkisikö enää milloinkaan tuota tyttöä? Tuskinpa. Sen verran hän oli siellä maaseutukaupungin asemalla huomannut, että tytöllä oli paljon matkatavaroita. Hän ei siis palaisi sinne takaisin, vaan jäisi Helsinkiin, josta Matin täytyisi ylihuomenna lähteä.

Näissä ikävissä mietteissään hän oli kävellyt Alvar Stenin ja Antti Laukkasen mukana, jotka vihdoin huomasivat Matin levottoman pälyilemisen oikeaan ja vasempaan ja hänen huolestuneen ilmeensä.

— No! Mikäs nyt on? huudahti Alvar.

— Ei mitään, vastasi Matti yrittäen naurahtaa ja samalla kokien irtautua tuosta kiusallisesta ajatuksesta. Pian hän saikin tarpeeksensa muuta miettimistä, sillä he saapuivat samalla erääseen aseman läheisyydessä olevaan hotelliin, johon heille ja eräille muualta tulleille urheilijoille oli varattu asunnot.

Saatuaan tilaamansa teen, joka hyvän leivän kanssa olikin sangen virkistävä matkan rasittamille, alkoi puhekin luistaa. Vanhoja urheiluvitsejä alkoi virrata esille ja niitten ohella koeteltiin parhaan ymmärryksen mukaan arvailla vuoden perästä olevien olympialaisten kisain mahdollisuuksia.

— Parasta vain, ettei liikoja odotella, arveli Alvar Sten.

— Niin, pisti siihen Antti Laukkanen, — mistäpä niitä odottelemisia olisikaan, kun sellaiset miehet niinkuin sinäkin, jättävät yrittämisenkin sikseen.

— Mitäpä minun yrityksistä! epäsi Alvar Sten.

— Ole vaiti! Jos sinä olisit harjoitellut edes silläkään tavalla kuin minä, olisit varma olympialaismies! Sellaista lähtönopeutta ei ole monella. Tuskin yhdelläkään suomalaisella, jos ei vähän varasta. Mutta mitäpäs sinä! Sinä vain huilailet, makailet kauneimmat aamutunnit ja ajattelet, että koska pari miestä juoksee niin monta kymmenessekunttia nopeammin, niin ei sinun kannata enää yrittääkään. Ikäänkuin toiset heti synnyttyään pudottelisivat ennätyksiä.

— Älähän taas turhia intoile.

— Turhia! Sen minä vain sanon, että sinä, joka voisit olla Suomen toivo juuri lyhyillä matkoilla, joissa tavallisesti saamme päihimme, sinä olet huono mies, ellet vieläkin ala ankarata treenausta.

— Pikemminhän sinä voit karistaa puuttuvat sentit pituushypyssä ja ajaa ohi Tuuloksesta.

— Ei se niin vain käy. Mutta minä ainakin yritän miehen tavalla. Enkä ollenkaan kainostele tunnustaessani, että sellaiset meiningit minulla onkin.

Antti Laukkanen oli tosiaankin aina avomielinen, aina innostuva ja valmis toisiakin innostuttamaan. Alvar Sten sensijaan rakasti liian paljon mukavuutta, jota rikkaassa kodissa oli yllin kyllin tarjolla. Toistaiseksi hän urheilikin pääasiassa siksi, että sillä syyllä oli helppo päästä liikkumaan milloin mihinkin, tehdä viehättäviä huvimatkoja ympäri Suomen.

Matti kuunteli hymyillen toveriensa ystävällistä kinastelua. Hänellä oli aivan erilainen luonne kuin toisilla. Hän oli hitaampi syttymään; mutta alkuun päästyään hän oli ehdottomasti taipumaton, sanalla sanoen hymyilevä itsepäisyys.

* * * * *

Oli tyyni ja kuuma sunnuntaiaamu, kun toverukset — ainoastaan pari tuntia matkan vaivoista levähdettyään — kiiruhtivat Eläintarhan urheilukentälle. Kilpailujen oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, mutta Matille tahdottiin jo sitä ennen näyttää kenttä ja kertoa paikan päällä niistä otteluista, joita toiset toverukset olivat olleet seuraamassa tai joihin olivat ottaneet osaa.

Tuskinpa he kertoillessaan aavistivatkaan millaisen vaikutuksen heidän kuvauksensa tekivät Matin mielialaan.

Hän sai kuulla loistavista ennätysotteluista, jolloin pari kolme maailman parasta yhteen sattuneina kiristivät kaikkensa. Joskus oli kilpailu syystä tai toisesta muodostunut jokseenkin mitättömäksi. Toisinaan oli sattunut huvittavia kohtauksia, tai oli aina iloinen Tatu pitänyt huumorista huolta.

Matti olisi mielellään katsellut ja kuunnellut miten paljon tahansa, mutta — vaikka olikin voimakas halu pysähtyä seuraamaan radalla harjoittelevien urheilijain tuloksia ja keskusteluja — täytyi heidän toki ennättää levähtämään muutamaksi tunniksi vielä. Sillä eihän pitkän matkan rasitus tasaannu parin tunnin istuskelulla ja muutamalla teelasilla. Olihan heillä aikaa lyhyeen nukahdukseenkin.

Nukkumistarve tuntuikin kohta kun vain oikaisi itsensä sänkyyn. Mattikin, vaikka oli luullut, ettei häntä ollenkaan nukuta, oli heti valmis kun oli silmänsä ummistanut. Eikä hän suinkaan uneksinut ihailemastaan tytöstä, joka oli asemalla kadonnut, vaan kovassa juoksemisen touhussa hän oli olevinaan ja silloin tällöin hänen jäsenensä liikahtelivat kuin jänisjahdista uneksivan ajokoiran.

Kilpailut näyttivät muodostuvan suurenmoisiksi. Suuri joukko maan parhaita urheilijoita oli saapunut, ja kaunis ilma oli houkutellut yleisöä tavattoman runsaasti.

"Helsingin kisaveikot" olivat järjestäneet nämä kilpailut, ja koettaneet panna kaikkensa saadakseen ne hyvin onnistumaan. Toistakymmentä parhainta maalaisseuraakin oli lähettänyt edustajiaan. Sitäpaitsi olivat useimmat kaupunkilaisseurat mukana. Saattoi siis odottaa hyvinkin ankaraa kilpailua.

Matti oli ilmoittautunut viisiotteluun ja sitäpaitsi kymmenentuhannen metrin juoksuun.

Alvar Sten otti osaa sadan ja kahdensadan metrin juoksuihin, ja Antti Laukkanen hyppyihin, jotka olivat hänen erikoisalansa.

Sten, jonka lähtö oli moitteeton, vieläpä esimerkiksi kelpaava, ei kuitenkaan liian vähän treenanneena kyennyt seuraamaan parhaita, vaan jäi neljänneksi sadalla ja kuudenneksi kahdellasadalla.

Antti sensijaan kunnostautui paremmin. Tuloksella 6,90 hän ei pituushypyssä tosin kyennyt Tuuloksen tasalle, joka ponnahti yli 7, mutta toisen paikan hän kuitenkin piti. Sama järjestys oli kolmiloikassa ja suhteellisesti sama tuloserokin. Korkeushypyssä hänkin epäonnistui.

Viisiottelussa jäi Matti neljännelle sijalle. Eikä se ihme ollutkaan. Hänhän oli saanut sittenkin harjoitella vain epäsäännöllisesti. Sitäpaitsi hän oli ehkä ymmärtämättömyydessään rasittanut itseään liikaa ja oli lisäksi matkastakin jonkunverran väsynyt.

Viisiottelun tulokset eivät muuten olleet ensiluokkaisia. Vilen oli ainoa tunnettu tekijä tässä lajissa.

Sitten kymmenentuhannen juoksu.

Siinä tunsi Matti jo etukäteen kilpailun toivottomaksi, sillä Nurmi ja Tatu olivat mukana. Hanneksenkin olisi pitänyt tulla, mutta joku voittamaton este olikin viime tingassa tullut väliin.

Tämä kilpailu näytti kuitenkin pitävän katselijoita kovasti jännityksessä. Useimmat olivat kyllä varmat Nurmen voitosta, mutta muutamat arvelivat, että ei siinä Tatussa ole takeita. Sitäpaitsi oli meillä nähty sellaisiakin ihmeitä, että yks'kaks tulee joku ennen tuntematon nuorukainen, joka pisteleekin vanhoja tekijöitä päihin.

Tatu, nenäliina päässä, otti alussa johdon. Nurmi asettui tyynenä hänen kantapäilleen. Toisen kierroksen lopussa Nurmi näytti pitävän Tatun vauhtia riittämättömänä ja ponnistautui edelle. Tatu ei kuitenkaan sallinut ohimenon tapahtua aivan sovinnolla, vaan pani alaraajansa nopeammin vaihtumaan. Näin juoksivat miehet rinnatusten lähes neljänneksen kierrosta, toisten jäädessä yhä kauemmaksi.

Matti pysyttäytyi sitkeästi neljäntenä miehenä.

Nurmi, joka osaa kuumimmankin kilpailun kestäessä laskea voimansa ja vauhdin nopeuden, antoi Tatun jälleen johtaa. Tatulla näytti olevan aikomus päästä Nurmesta eroon, mutta siinä hän ei onnistunut. Sensijaan hänen liiaksi ponnistettuaan, täytyi hiljentää vauhtiaan. Nurmi painui kuitenkin ohi hänestä ja eteenpäin yhä samalla vauhdilla.

Tatu ei tällä kertaa yrittänytkään seurata, vaan alkoi naureskella syrjässä istuville katselijoille ja heitellä kompasanojaan sivulla seisoskeleville kierrosten laskijoille.

Jälkijoukon etumiehenä vilisti koko ajan Porvoon Liimatainen. Kun hän huomasi Tatun jo hellittäneen, katsoi hän tilaisuuden tulleen asettautua kakkoseksi. Ne kaksi, joitten takana Matti pysyttäytyi, eivät kyenneet seuraamaan Liimataista ja välimatka alkoi huomattavasti suurentua.

Matti koetti parhaansa mukaan ajatella, miten olisi tehtävä. Hän tiesi, että äkkinäinen pinnistys saattaa helposti kostaa. Mutta kun matkaa oli jo tehty kuusi kilometriä, eikä Matti tuntenut mitään väsymystä, niin hän — sivuutettuaan kaksi edellään olevaa — alkoi kiriä Liimataisen vanaveteen päästäkseen.

Aluksi ei Liimatainen näyttänyt välittävän vähääkään pojan lähentelemisistä, mutta kun hän vihdoin huomasi, että tuo veitikka oli jo aivan hänen kintereillään eikä ollenkaan näyttänyt siitä karisevan, silloin teki hän virheen, jota ei olisi uskonut hänen tekevän, hänen, joka oli monasti ennenkin sellaisissa löylyissä ollut. Hän yritti hämmästyttää Matin hirveällä vauhdilla. Hän otti yhtäkkiä sellaisen tahdin, että Nurmikin, joka tuolloin tällöin vilkaisi tyynesti taaksensa, alkoi jo arvella ja epäillä omia laskelmiaan.

Matti pysytteli kuitenkin melkein yhtä lähellä; ja nyt alkoi hänessä kasvaa halu sivuuttaa. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta.

Juuri kun laskijat ilmoittivat vain kaksi kierrosta olevan jäljellä, tuli Matti yht'äkkiä ajatelleeksi, että tyttö, joka häipyi asemalla, on luultavasti täällä kentällä ja kenties suurellakin jännityksellä seuraa parastaikaa hänen otteluaan.

Tuo ajatus aivankuin tulvahdutti hänet voimaa täyteen. Hänen jalkansa eivät tuntuneet enää väsyneiltä ja raskailta, vaan jänteviltä, joustavilta jälleen; ja nyt alkoi niin jännittävä loppupinnistys, että muutamat epäilivät jo Nurmenkin voittamattomuutta.

Liimatainen, vaikka olikin Mattia jätättäessään välillä vallan hengästynyt, ponnisteli kuitenkin ihmeellisellä kestävyydellä loppuun asti, ja nuo molemmat alkoivat lyhentää Nurmen tekemää välimatkaa.

Viimeisen kierroksen puolivälissä oli vauhti hurjimmillaan. Ei kukaan olisi niinä hetkinä voinut etukäteen arvata, miten tämä taistelu tulisi päättymään.

Yhtäkkiä syöksyi Matti ohitse. Liimatainen tunsi olevansa voimaton parantamaan, vaikka hänelle huudettiin: "Hei, kiristä! Kiristä!" Hän ei enää voinut. Sellainenkin hetki tulee määrätyissä tapauksissa, ettei uljainkaan ponnistelu auta.

Nurmi oli saapunut maaliin ehkä viisi-, kuusikymmentä metriä aikaisemmin. Hänelle oli alettu huutaa ja hurrata, ja nyt kun Matin yllättävä, ankarasti taisteltu voitto nähtiin, ei huudosta ja melusta tahtonut tulla loppua. Molemmille annettiin yhtä sydämellinen tunnustus.

Liimatainen ja Nurmi onnittelivat Mattia. He ennustelivat hänestä aivan ensiluokkaista menijää ja olivat hänelle niin ystävällisiä ja veljellisiä, että Matti tunsi aivan nolostuvansa.

Pihkala, katseltuaan ja hiukan puhuteltuaan häntä, kääntyi toisiin päin ja sanoi:

— Uskokaa pois, tämä matka oli liian lyhyt tuollaiselle pojalle. Siitä saadaan oikea maratoonari.

Samalla hän pyysi, että Matti seuraavana aamuna kävisi hänen luonaan, ja lupasi neuvoa niin paljon kuin taitaisi.

Mutta kuka seisoikaan hänen tiellään, kun hän vihdoin oli pukeutunut ja yritti Alvar Stenin ja Antti Laukkasen kanssa poistua kentältä? Kukapa muu kuin neiti Salmi, sama sairaanhoitajatar, jota hän oli tullut ajatelleeksi juuri tiukimmalla hetkellä.

Neiti Salmi tuli erään ystävättärensä kanssa suoraan poikia vastaan ja sanoi:

— Päivää!

Ojensi kätensä kuin vanhalle tutulle, kuin ystävälle, lisäten:

— Ja onneksi olkoon! Me olemme jo ennättäneet kuulla senkin, että Pihkala ennustaa teistä maratonjuoksun voittajaa.

Matti torjui hämillään:

— No eihän toki! Voittaminen on vielä kaukana juoksemisesta.

— Muita hyvänen aika! huudahti neiti Salmi tyttömäisen vallattomasti. — Ettehän te taida tietää minun nimeänikään.

Hän esitteli myöskin ystävättärensä, neiti Lindénin, joka oli niinikään sairaanhoitajatar ja jonka kanssa he asuivat yhdessä, ollessaan Helsingissä täydennyskursseilla.

* * * * *

Seuraavana päivänä Matti kävi ensi töikseen Pihkalan puheilla. Heillä olikin pitkät keskustelut, ja yhä enemmän Pihkala tuli vakuutetuksi siitä, mitä oli edellisenä päivänä otaksunut. Hän oli ennenkin ajatellut, että tuollainen hymyilevä mies, jolla on kuitenkin sisua ja sitkeyttä, voisi olla voittamaton pitkillä matkoilla, erittäinkin maratonmatkalla.

— Te olette kai ennenkin juossut pitkiä matkoja? hän kysyi.

— Ei sentään kovin pitkiä. Kaksitoista kilometriä on ollut pisin matka.

— Useampia kertoja?

— No kyllä... melko monta kertaa.

Mattia pyrki naurattamaan, kun hän muisti kuinka oli viimeksi juossut tuon saman matkan, kaupunkiin, kilpaa ruunan kanssa.

— Onko teillä kotona harjoitusmahdollisuuksia?

— Kyllä, kun vain tahtoo.

Saatuaan jos jonkinlaisia ohjeita ja varoituksia ja luvattuaan käydä useammin kilpailuissa, Matti kiitti ja lähti.

Vielä ovella sanoi Pihkala:

— Ja muistakaa koko aika pitää mielessänne sitä, että jo ensi keväänä on karsintakilpailut olympialaiskisoja varten. Teillä, joka olette jo niin paljon ja kutakuinkin soveliaasti treenannut, on epäilemättä suuret mahdollisuudet päästä mukaan.

V.

Mielellään olisi Matti viipynyt Helsingissä useampiakin päiviä, mutta kun oli tullut isäukolle luvattua, ettei matka kestä kuin kaksi, korkeintaan kolme päivää, niin eipä ollut muuta neuvoa kuin lähteminen.

Neiti Salmi arveli kylläkin, ettei parin päivän ylimääräinen viipyminen niin kovin vaarallista ole, ja että hänkin olisi niin "hirveän mielellään" tahtonut Matin viipyvän, mutta Matti ei ottanut niinkään houkuttelevaa viettelystä kuullakseen.

Asemalla antoi neiti Salmi Matille ruusuja, näytti tosiaankin surulliselta ja pyysi, ettei häntä sentään unhotettaisi ja että kirjettä hän odottaa hyvin pian.

— On niin ihanaa saada kuulla, miten maalla ollaan ja eletään, kun on itse tuomittu tänne "kiven sisään".

Junan lähdettyä tunsi Matti omituisen haikeuden jäävän mieleensä. Hän olisi melkein halunnut hypätä takaisin laiturille, ja siinä hän jo teki vakavan päätöksen kirjoittaa heti kotiin tultuaan.

* * * * *

Kotona oli muuten kaikki entisellään, mutta ruispelto loisteli nyt jo kullankeltaisena.

Sekin pieni muutos vaikutti nyt melkein uskomattomalta. Tuntui ikäänkuin olisi ollut kotoa poissa monta, monta viikkoa. Jokainen soppi, jokainen rakennus ja puu tuntui entistä rakkaammalta. Ikäänkuin hyvää unta nähden Matti käveli ympäri pihamaiden ja kautta kaikkien rakennusten. Ja joku hellästi hyväilevä tunne lämmitti hänen sydäntään.

Siihen vaikutti osaltaan myöskin muisto tytöstä, jolle hän oli luvannut kirjoittaa. Sekin antoi tietysti osan siitä kullanhohteesta, jossa hän nyt koko maailman näki.

Kuitenkin oli mentävä juomaan muorin keittämät tulokahvit ja sitten tartuttava jälleen arkiseen työhön. Arkiseen? Niin, tavallaan. Oli alettava arkijuhlat, jotka ovat siitä hupaisat, että niitä on aina viikossa kuusi päivää perätysten. Työnteko oli Matista aina ollut mieluista, työpäivät tavallisesti viihtyisämpiä kuin sunnuntait. Vaikka hän toisinaan oli aivan loppuun väsynyt, niin mahtava ilon laine huuhteli hänen sieluaan. Ja kun hän sellaisen päivän jälkeen oli nukkunut yön, oli hän tuntevinaan ikäänkuin kaikki lihakset olisivat entisestään paisuneet ja tiivistyneet. Hänen ruumiinsa oli vielä niin nuori, ettei se pahimmistakaan ponnisteluista kangistunut.

Sellaisina aamuina hän tunsi itsensä pedoksi, kesyksi ja lempeäksi, joka liiaksi ärsytettynä voisi kuitenkin olla arvaamattoman vaarallinen. Hän ojenteli jänteviä, sopusuhtaisesti kehittyneitä jäseniään, ei ylpeydellä vaan ilolla. Hän tarkasteli lihasten kaunista, vaihtelevaa paisuilua ruskeaksipaahtuneen ihon alla ja totesi tyydytyksellä niitten nopeuden ja voiman. Ei itserakkaalla tyytyväisyydellä, vaan mielissään siitä, että kaikki hänen ponnistelunsa oli palkittu hänelle paremmin kuin rahalla: joustavilla ja vahvoilla lihaksilla, joista hänellä oli iloa joka päivä, joka hetki.

* * * * *

Kirjeen kirjoittaminen ei ollut Matille mikään helppo asia. Eipä hän ollut tottunut sellaiseen hommaan.

Olihan hänellä paljonkin mielessään, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Kouluaikanakin oli ainekirjoitus tuottanut hänelle monta harmia.

Pyrki aivan tuskastuttamaan koko kirje. Jos hän yritti kuvailla kotiintulotunnelmaansa, huomasi hän heti, että kuvaus oli kaikkea muuta kuin uskottava. Siitä tuli kodin ja maalaiselämän kömpelö, hempeämielinen ylistys. Parempaan tulokseen hän ei päässyt tahtoessaan ilmaista sen, mitä tunsi tyttöä kohtaan. Siitä tuli — jos mahdollista — vielä hullumpaa.

Revittyään pari arkkia hän alkoi kirjoittaa leikkisästi minkä mitäkin sellaista, mitä ajatteli keskustelussakin voivansa sanoa. Siitä tulikin siedettävä, vaatimaton sepustus, jonka hän lähetti, alkaen jo seuraavana päivänä odotella vastausta.

Mutta eipä kuulunut vastausta vielä muutamien viikkokausienkaan kuluttua.

Aluksi hän oli levoton ja ihmetteli, mutta toivoi yhä täydellä luottamuksella. Sitten alkoi mieli käydä surulliseksi ja vähitellen katkeraksikin, kunnes hän huomasi hautovansa aivan tavallisia onnettoman, epäluuloisen rakastajan ajatuksia. "Onhan siellä lähempänäkin", hän ajatteli... "arvaahan sen... pääkaupungin iloissa ei enää tule mieleen kaikki mitättömät maalaistuttavuudet".

Pahinta oli, että tämä asia kiusasi hänet haluttomaksi kaikkeen. Hän huomasi sen kyllä itsekin, mutta samalla hän ikäänkuin nautti siitä, että niin oli. Se tieto tuntui ikäänkuin lievittävän hänen suruaan.

Näihin aikoihin sattui hän kaupungissa käydessään tapaamaan erään koulutoverinsa, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin.

Matti oli tapansa mukaan jalkaisin kaupunkiin menossa. Se olikin muutamien viikkojen aikana ollut hänen ainoa treenausmatkansa. Lähellä kaupungin porttia ajaa huristi auto hänen ohitseen. Siinähän istui joku tuttavan näköinen mies. Samassa auto pysähtyi. Toinenkin oli huomannut kävelijän tutuksi.

— Heipä hei! Eipä ole eilen nähty Lassin-Mattia. Käy kyytiin!

— No peeveli! huudahti nyt Matti. — Sehän on Rantalan Kalle! Terve mieheen!

Ja samaa kyytiä hypähti Matti autoon.

Muutamissa sekunneissa oli ajettu Seurahuoneelle, ja ennenkuin Matti huomasi vastustellakaan, oli hänet johdettu ravintolaan.

— Missä päin maailmaa sinä olet viime vuosina liikuskellut? kysäisi Matti sill'aikaa kun he odottelivat kahvia.

— No en voi sanoa ihan ympäri maailmaa liikkuneeni, mutta onhan tuota tullut oltua paikassa jos toisessakin.

— Ja nyt?

— Vakituisesti olen erään suuren puutavaraliikkeen palveluksessa. Ja sinä jäit sitten lopullisesti turvetta puskemaan.

— Niinpä tuli jäätyä.

— Mikäs sen sievempää.

Puhelin soi.

Vahtimestari tuli kutsumaan "johtaja Rantalaa".

Kun Kalle hetken kuluttua palasi, tapasi hän Matin totisena, surullisena.

— Mikäs sinua vaivaa? hän kysyi.

Matti koetti naurahtaa ja väittää, että hän muuten vain tuntee itsensä hiukan väsyneeksi. Mutta Kalle sanoi:

— Älä valehtele! Kyllä niinä näen, että jotakin on vinossa. Eikä ole kovin vaikea arvata sitäkään, mistä kohdasta kenkä likistää. Se rakkaus, se rakkaus!

— Rakkaus!

— Niin. No mikäpäs sitten? Mutta kuulehan nyt. Minä olen tässä maailmassa nähnyt minkä mitäkin ja ollut kaikkena muuna paitsi puuronsilmänä, ja minä tiedän, että jos nainen on rakastamisen arvoinen, niin se tahtoo tutkistella olemmeko mekin sellaisia. Mutta minkä sille voi, että nainen tutkii asioita omalla tavallaan, meidän mielestämme aivan hullusti. Kaikessa tapauksessa sallikaamme heidän tutkia ja tuomita niinkuin he haluavat. Kyllä asiat selkenevät, jos ovat selvitäkseen, Ei koskaan maksa vaivaa murehtia ja mietiskellä naisen takia. Se ei kuitenkaan asiaa paranna. Pikemmin pahentaa.

Näin puhuessaan oli hän kaivanut matkalaukustaan puolikkaan oikeata ruotsalaista punssia, asetti sen nyt pöydälle ja jatkoi:

— Niin, että otetaan pois tästä vähän virvoitusta.

— Minä en kumminkaan ota, sanoi Matti.

— No mikä on ettet?

— Muuten vain. Ei ole halua.

— Älä lörpöttele. Eihän tätä halun takia otetakaan. Otetaan vain ajan kuluksi ja mielen kevennykseksi. Älä luule, että minä tahdon sinua millään tavalla vietellä, mutta siitä minä olen varma — olen sen itse kokenut — että tämä parantaa lapselliset haaveilut, antaa elämänhalua ja iloa. Ja mitä muuta ihminen enemmän kaipaisikaan! Sehän on juuri kaiken alku ja loppu; että säilytämme elämänhalumme ja -ilomme.

Matti ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tuolla tavalla. Ja kun ei hän liioin ollut tehnyt vakavaa päätöstä — ei ollut sellaista uskonut koskaan tarvitsevansa — niin hän alkoi vähitellen taipua. Hän tahtoi nyt ainakin kokeilla.

— Eipä siksi, hän sanoi — että olisin mitään päätöksiä tehnyt...

— Sen minä kyllä tiesinkin, sanoi Kalle. — Jos päättää jotakin, silloin on eri asia, mutta mitä varten sellaisia päätöksiä tekisimme. Ikäänkuin ei meillä olisi voimaa määrätä aina aikanaan milloin otamme milloin jätämme, miten monta ryyppyä tai eikö yhtäkään.

Hän oli jo kaatanut Matin lasiin, kohotti nyt omansa ja sanoi:

— Vanhojen muistojen kunniaksi!

Matti tunsi suussaan omituisen kylmähkön, makean maun.

— Eipä se hullummalta maistukaan, hän sanoi. Ja huomaamattaan hän vähitellen tunsi olonsa kevyemmäksi, mielensä iloiseksi ja rohkeaksi. Kokemattomana hän ei laskenut muutosta sittenkään punssin ansioksi. Hän luuli, että vanhan koulutoverin tapaaminen oli vaikuttanut häneen virkistävästi.

Onneksi ei Kallella ollut punssia kovin paljon. Se oli pian lopussa eikä se ehtinyt erikoisemmasti vaikuttaa. Mutta hauska heidän oli ollut istua, jutella vanhoja kouluajan juttuja ja naureskella. Ja ihme kyllä, Matti oli vähäksi aikaa kokonaan unohtanut surunsa.