Part 3

Kun hän sitten lähti taas patikoimaan kotia kohti, ajatteli hän hiukan viisaammin tätä asiaa. Hän alkoi nyt vihdoinkin harkita ja päätellä, minkä verran tämä juttu merkitsi hänelle. Tämä harkitsemiskyky ei suinkaan liene ollut punssilasien herättämä, vaan johtui tietenkin siitä, että Kalle oli hänelle lausuillut muutamia totuuksia, joita punnitessaan hän joutui luonnollisesti tähänkin kysymykseen, Lopuksi hän itsekseen naurahteli mokomalle surulle ja teki vakaan päätöksen, että tästä hetkestä lähtien olisi hänen tärkeimpänä ajatuksenaan Pihkalan antamien ohjeitten mukaan harjoitteleminen.

Tällä matkalla hän muuttui aivankuin toiseksi mieheksi, entiseksi hyväntuuliseksi Lassin-Matiksi, joka arvelematta tietää mitä tekee.

Loppumatkalla haihtui punssi hänen päästänsä, ja hän ajatteli: "Onpahan tuokin koettu, mutta siihenpä joutaa jäädä." Sillä hän tunsi, että muutamista tuollaisista maistelemisista saattaa tulla tapa, joka voittaa ja vie turmioon!

VI.

Koko syksy kului ankarassa harjoituksessa sikäli kuin suinkin kotityöt sallivat.

Vielä ensimäisten hallojen tultua kumisi kylmänyt maantie Matin joustavain askelten alla. Hän juoksi edestakaisin tuon kahdentoista kilometrin taipaleen. Ja hulluna pitivät häntä varmaan monet maalaisisännät, jotka köröttivät kaupunkiin pönäköinä, lihavain hevostensa vetäminä.

Sattuipa eräänä tyynenä syyspäivänä, jolloin aurinko sulatteli hallaisia metsiä ja tantereita, että Matti, aikoessaan kääntyä kaupunginportilta, kuuli takanaan kirkkaan naisäänen huutavan häntä. Ja kun hän pysähtyi katsomaan, näki hän neiti Salmen viittoilevan hänelle kauempaa.

Hänen sydämensä ei olisi jyskyttänyt kiivaammin, vaikka hän olisi yhtä mittaa juossut takaisin kotiin asti. Hetkisen hän empi, jäisikö vai kääntyisikö taipaleelle, mutta seuraavassa hetkessä hän alkoi hiljalleen kävellä tulijaa vastaan.

Neiti Salmi oli yhtä iloinen, yhtä raikkaan tyttömäinen kuin ennenkin. Mutta Matti tervehti väkisinkin hiukan jörösti. Hänen mieleensä tuli tuo onneton kirjejuttu ja hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus odottaa neiti Salmelta jotakin selitystä.

Tällä oli kuitenkin aluksi niin paljon kyselemistä ja kertomista, että Matti huomaamattaan oli aivan unohtanut kirjeen.

Senkin he olivat unohtaneet, ettei Matti ollut oikein soveliaasti puettu kävelläkseen aivan keskelle kaupunkia. Niinpä tulikin eräässä kulmassa virkaintoinen järjestyksen valvoja huomauttamaan, että eihän se ole oikein sopivaa kuljeskella melkein alasti pitkin kaupungin katuja.

Matti katsahti nyt nolostuneena lyhyitä urheiluhousujaan, sääriään, jolle päivänpaisteen paikoitellen sulattamaa kuraa oli roiskunut, sekä paitaansa, jota poliisi ei luultavasti paidaksi uskonutkaan.

Neiti Salmi naurahti iloisesti.

Poliisi sanoi vakavasti:

— Ei se ole naurun asia.

— Ei niin, myönsi Matti, mutta alkoipa nyt hymyilyttää häntäkin.

Mutta neiti Salmi selitti, että tämä on tunnettu maratoonijuoksija, joka asuu parin penikulman päässä kaupungista ja harjoittelee ensi kesän olympialaisia kisoja varten, voittaakseen maallensa kunniaa ja mainetta.

Poliisi seisoi hetkisen katsellen Mattia melko tylsänä. Sitten hän sanoi:

— Mitäs neiti. Kyllä minä tämän pojan tunnen. Lassilan poika.

— No eikö Lassilan poika saattaisi olla kuuluisa maratoonin juoksija? kysyi neiti Salmi iloisesti.

— Noo, sanoi poliisi, — enpä tiedä. Vaikka se nyt onkin eri asia.

— Takaisinhan me tästä käännymmekin, sanoi Matti.

Samalla hänelle tuli mieleen sekin kirje.

Kun he lähtivät jälleen kaupunginporttia kohti, kysyi Matti:

— Saitteko minun kirjeeni pari kuukautta sitten? Vai onko siitä jo enemmänkin?

Neiti Salmi katsoi häneen hattunsa reunan alta, hymyili herttaisesti ja vaikeni hetkisen.

— Oletteko kovin vihainen? kysyi hän sitten.

— Ei, vastasi Matti. — Mitäpä minä siitä vihoittelisin, mutta kyllä minä kauan ja hartaasti sitä vastausta odottelin.

— Minä olen kovin huono kirjeitten kirjoittaja, enkä usko koskaan vastausta luvanneenikaan.

Sitä ei Matti tosiaankaan jaksanut muistaa, oliko neiti Salmi luvannut vastata.

— Hm, murahti hän, — vai huono kirjoittaja. Luuletteko, että minä mikään kirjailija olen? Juoksen paljon vähemmällä vaivalla viisi kertaa tämän kaupungin välin, ennenkuin kirjoitan yhdenkään kirjeen. Jospa tietäisitte, mikä työ ja touhu siitäkin vaivaisesta "preivistä" oli, jonka teille lähetin, Huhhuh! Tuskan hiki siinä pusertui, mutta kirjoitinpas vain. Sillä eihän mitään voiteta vaivatta ja tuskatta, ja minun teki kovin mieleni voittaa teiltä kirje.

— Tosiaanko! huudahti neiti Salmi. — Mutta se oli muuten hirveän hauska kirje, jonka lähetitte. Ja minä kun odotin ja odotin useampia sellaisia. Lopulta jo uskoin, että sellaisia ne miehet ovat, ei niitä ole uskottava.

Molemmat olivat siis ajatelleet toisistaan jokseenkin samalla tavalla. Mutta nyt he vihdoinkin olivat oppineet tuntemaan toistensa ominaisuuksia vähän enemmän. He tiesivät, että kirjeiden kirjoittaminen oli kumpaisellekin melkein ylivoimainen asia.

— Teidän pitää kuitenkin luvata käydä useammin tapaamassa minua, sanoi neiti Salmi, kun he vihdoin hyvästelivät.

— Entäs poliisi? kysyi Matti naurahtaen.

— No, eihän teidän aina tarvitse noin ohuesti puettuna juoksennella.

— Niinhän se on sekin, myönsi Matti, alkaen hiljalleen juosta kotiin päin.

Kun hän tien mutkassa vilkaisi taaksensa, seisoi neiti Salmi yhä samalla paikalla ja vilkutti hänelle jäähyväisiksi.

VII.

Muitten ihmisten mielestä ei sinä talvena tahtonut kunnollista jääkeliä tullakaan, mutta Matti sanoi:

— Mainio keli tuolla jäällä.

Toiset ymmärsivät sanat leikiksi, toiset ällistyivät. Mutta Matti antoi heidän miettiä asiaa.

Eihän sitä keliä tosiaankaan olisi voinut tavallinen ihminen missään tapauksessa hyväksi kehua, sillä lunta oli lähes metrin korkuudelta, se oli sitäpaitsi tullut liian aikaiseen ja painanut vettä jäälle, niin että kaikkialla sai kahlata ei ainoastaan lumessa, vaan hyyhmässäkin.

Sellainen se oli Matin hyvä keli.

Hän juoksenteli jään ristiin rastiin, ja oli sitä enemmän mielissään, mitä suuremmat tallat hänen kenkiinsä tarttuivat.

— Se, se opettaa jalkoja nostelemaan, hän naureskellen sanoi kotonaan.

Isä hymähti:

— Lapset tekevät lasten töitä. Ei minun nuorna ollessani tuollaisen miehen olisi annettu vapaana kuljeskella.

* * * * *

Vasta joulun jälkeen saatiin syntymään jonkunlainen hevostie. Ukot ajelivat sitä myöten ja kiroilivat. Heistä oli pirullinen rangaistus ajaa sellaista tietä pitkin, joka heitteli oikealle ja vasemmalle ja pudotti kuin kaivoon, jos oli väistettävä sivuun.

Naapurit eivät enää ihmetelleet Matin "konsteja." He olivat jo kyllästyneet puhumaan koko pojasta. Siihen heillä oli sellainenkin syy, että heidän omat poikansa olivat alkaneet innostuneesti jutella Matista ja tuollaisista "hullujen hommista" niinkuin mokomista juoksentelemisista ja hyppimisistä.

Mutta annahan olla, kun toisinaan sattui joku vieraspaikkakuntalainen ajelemaan talvitietä, jonka sivussa Matti, kengät muodottomiksi könttyröiksi hyyhmettyneinä, loikki ja hymyili. Silloin saattoi sattua jos jonkinlaisia hullunkurisia kohtauksia.

Kerran eräs isäntä kysyi:

— Miks'et tietä pitkin loiki?

— Ei huvita, sanoi Matti. — Täällä on tasaisempaakin.

Isäntä katseli ja katseli, antoi hevosensa pysytellä kohdalla ja lopulta hänen kävi sääliksi. Hän pysähdytti hevosensa ja sanoi:

— Nouse rekeen.

— Enpä nouse.

— Heh! No mikä sinua riivaa?

— Ei mikään, sanoi Matti. — Mutta en toki suurilla surmillani tahtoisi istua reessä ja antaa seuloa sisuksiani sinne ja tänne.

Isäntä hymähti jotain, nykäisi ruunansa täyteen juoksuun, arvellen nähtävästi, kuten monet muutkin, että eipä ole pojan päässä kaikki ruuvit paikallaan.

Hetken kuluttua hän vilkaisi taakseen ja säikähti pahanpäiväisesti nähdessään, että poika juoksi aivan lähellä, melkein hänen rinnallaan. Kummastuneena mutisi hän jotakin käsittämätöntä, sivalsi ruunaansa piiskalla ja karjahti sille, vaikka kenties oli karjaisu tarkoitettu tuolle hullulle, joka kenties aikoi nitistää hänet.

* * * * *

Kylläpä ruoka maistui sellaisilta retkiltä palattua. Mutta ei auttanut appaa sisäänsä liian paljon, sillä jos hän alkaisi lihoa liiaksi, niin mikä helkkarin maratoonari hänestä silloin tulisi. Olipa siinä sitäpaitsi oma nautintonsakin jättää syönti makeimmilleen.

Vähitellen alkoivat harjoittelun ja säännöstellyn elämän tulokset tuntua. Kun hän, esimerkiksi kahden, kolmen viikon ankaran treenauksen jälkeen oli viikonpäivät kunnollisesti levännyt, niin sellaiset ponnistukset, jotka olivat aikaisemmin pyrkineet väsyttämään ja hengästyttämään, tuntuivat nyt leikinteolta vallan.

Kevättalvella, kun oli hankittava metsästä kesäpuut, oli mainio tilaisuus harjoitella siten, että koko matkan kotoa metsään ja metsästä kotiin rämpi hevosen vieressä pehmeässä hangessa. Kengille se ei kylläkään kestävyydeksi ollut, mutta mitäpä siitä. Illoin olivat kyllä jalatkin kosteat, toisinaan aivan likomärät, mutta ponnistelu oli ne pitänyt kuitenkin lämpöisinä ja olihan sitäpaitsi pari, joskus kolmekin kertaa viikossa tilaisuus hautoa raajojaan polttavan kuumassa saunan löylyssä.

* * * * *

Milloinkaan ennen ei Matti ollut odotellut kevättä sellaisella malttamattomuudella kuin nyt. Hän olisi tahtonut päästä koettelemaan, missä ajassa hän voisi suoriutua neljänkymmenen kilometrin maantien matkasta. Hän olisi halunnut nähdä, saattaisiko hänellä olla mitään toiveita. Itse asiassa hän ei epäillyt; ja hän ajatteli jo itsekseen, että hänen koetuloksensa ei tarvitse olla kovinkaan loistava kelvatakseen todistukseksi hänen kuntoisuudestaan. Jos hän kykenisi katkaisemaan matkan kolmessa tunnissa, niin hän ajatteli, silloin hän olisi aivan loistavassa kunnossa ja kykenisi kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Ja jos hän häviäisikin, niin eipä vain sitä voittoa helpolla vietäisi. Sillä toisten kanssa juosten täytyy tuloksen ehdottomasti alentua. Sitäpaitsi hän ehtisi vielä pitkin kevättä harjoitella koko paljon.

Monta kertaa viikossa hän kävi "rataansa" tarkastelemassa, mutta kovin hitaasti tulikin kevät sinä vuonna.

Tuli se sentään kuitenkin, sulatti lumet vainioilta ja houkutteli maantien hiekan näkyviin.

Matti varustautui koejuoksuunsa. Hän sitoi ranteeseensa tavallisen taskukellonsa nähdäkseen millaisissa aikaerissä hänen matkansa osat katkeaisivat.

Oli keväinen, melkein tuuleton päivä. Koko maailma tuntui olevan ihmeellisiä aavisteluja tulvillaan. Aukeamattomat puunsilmut tuoksuivat, kevätpurot lirisivät siellä ja täällä maantien varrella. Olipa joku uskaltanut purkautua tien poikki jollakin hiukan ylävämmällä kohdalla.

Matti pikemmin tunsi kuin näki kaiken tämän painaltaessaan pitkin kosteasantaista tietä ohi talojen ja torppien, ohi punaisten kilometripylväiden yhä eteenpäin, eteenpäin; ei tällä kertaa kaupunkiin, vaan päinvastaiseen suuntaan.

Koko hänen olentonsa tuntui uhkuvan keväistä voimaa ja hänen mielensä oli kevyt ja puhdas kuin poutapilvi.

Hän ei välittänyt vähääkään vastaantulijoista, jotka jäivät suu auki töllistämään, ei hän välittänyt uteliaista, jotka ikkunoistaan kurkistelivat. Hän hymyili vain ja iloitsi siitä, että kilometri toisensa jälkeen katkesi ilman vähintäkään vaivaa.

Olisipa ollut joku urheilumies seuraamassa hänen juoksuaan, olisipa ollut lääkäri määrättyjen matkojen päässä tunnustelemassa hänen sydämensä voimakkaita, mutta säännöllisiä iskuja, niin he olisivat alkaneet ennustella, että maailman merkillisin pitkäin matkain juoksija oli ilmestynyt.

Ja kuitenkin ovat ennustelut ja lausunnot aina enemmän tai vähemmän turhia ja pettäviä. Parhainkin fysiikka voi yks'kaks' pettää, varmimmallekin saattaa milloin tahansa tapahtua jotakin odottamatonta, sattua yllätys, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.

Hyvin teki Matin mieli vilkaista kelloaan jo viiden kilometrin jälkeen, mutta hän malttoi sentään ajatella, että näin, umpimähkään juosten hän voisi ehkä paremmin arvostella kuntoaan ja voimiaan. Siksi päätti hän katsoa ajan vasta juostuaan täyteen neljänneksen matkasta, kymmenen kilometriä.

Hän tiesi kyllä etukäteen, ettei se olisi mikään aika kymmenen kilometrin ajaksi, mutta hän tiesi myöskin voivansa vielä parantaa vauhtiaan. Toisaalta hän kuitenkin ymmärsi, että keskimatkalla ponnisteltu tuntuvampi parannus saattaisi kuitenkin kostaa lopussa.

Viimeiset kymmenet metrit hän juoksi maltittomasti päästäkseen näkemään käyttämänsä ajan. Se oli noin neljäkymmentäkaksi minuuttia.

Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, että oli sittenkin tainnut liiaksi kiirehtiä ensimmäisellä neljänneksellä. Samalla hän kuitenkin lohduttautui sillä, että erehdykset ovat opiksi. Hänhän oli lähtenytkin vain kokeilemaan, päästäkseen mahdollisuuksistaan selville ja tehdäkseen hyödyllisiä huomioita.

Samaa vauhtia pitäen painalsi hän eteenpäin. Hengitys oli taajentunut, sydän löi nopeammin, ja hiki virtasi, mutta pienintäkään häiriötä hän ei tuntenut missään paikassa.

Loppumatkaa päätti hän seurata viiden kilometrin erissä.

Ennen viidettätoista kilometriä tunsi hän sentään lievää pistosta selässään.

Katsoessaan kelloaan, huomasi hän käyttäneensä näillä viidellä kilometrillä ainoastaan kahdeksantoista minuuttia ja parikymmentä sekunttia. "Liian kova vauhti", ajatteli hän. "Pistos johtuu kenties siitä."

Seuraavien viiden kilometrin aikana hän aluksi aikoi hiukan hiljentää vauhtiaan, mutta kun pistosta ei enää vähääkään tuntunut, kun jalat eivät ottaneet väsyäkseen eikä hengästystä ollut, tiukensi hän vauhdin entiselleen, ehkä jonkunverran lujemmaksikin, niin että tämän viidenkilometrin erään tuli käytetyksi ainoastaan tasan kahdeksantoista minuuttia.

Nyt oli hän käännekohdassa; jäljellä oli siis puolet matkasta. Ensimmäiseen puoliskoon oli siis kulunut tunti ja kahdeksantoista minuuttia. Jos hän jaksaisi toisenkin puolen siinä ajassa, voisi hän olla tyytyväinen.

Mutta toinen puoli, etenkin lopputaival, oli koko lailla tiukempaa. Jaloissakin alkoi viimeisten kymmenen kilometrin aikana tuntua väsymyksen oireita ja hengitys kävi liian lyhyeksi. Mutta jälleen tasaantui hänen kuntonsa ja matka katkesi entisellä vauhdilla. Hänen jalkansa eivät tosin kohonneet yhtä huomaamattomasti, eikä hänen tajuntansa jaksanut enää seurata ympäristön ääniä eikä keväisiä tuoksuja. Hän juoksi koneellisemmin. Pää humisi lämpöisenä, jäsenet toimivat ikäänkuin tiedottomasti. Mutta ne toimivat kuitenkin vaivattomasti vielä.

Vasta viimeisillä kilometreillä laukesi ruumiin ja hengen jäntevyys huomattavasti, ja Matista tuntui niinkuin hän olisi juossut aivan liian hitaasti. Asian paikalla olisi hänellä tosin ollut varaa parantaa, mutta nyt hän ei välittänyt. Hän tiesi jo, että hänen tuloksensa oikeuttaa hänet toivomaan; vieläpä hän väsymyksestään huolimatta jaksoi luottaa itseensä niin paljon, että hän suoriutuisi varmasti karsintakilpailuissa hyvin ja pääsisi olympialaisiin.

Kun hän tämän jälkeen lepäili kaikessa rauhassa ja ruumiinsa vähittäisestä vetreytymisestä nauttien, mietiskeli kokeensa yksityiskohtia, huomasi hän ilokseen, että hän oli paljonkin hyötynyt. Vielä muutamia samanlaisia koejuoksuja, ja hän olisi selvillä ansioistaan ja puutteistaan, tietäisi miten hänen olisi juostava ja milloin olisi edullisinta tiukata, milloin muista välittämättä hellittää otettaan.

VIII.

Matin viime kesäistä alkumenestystä, toista sijaa kymmenellä kilometrillä, ei monikaan enää muistanut karsintakilpailujen alkaessa.

Mutta saatiinpa nähdä, että hän oli mies, joka ensimmäisten joukossa määrättiin mukaan.

Nyt alettiin hänestä jo puhua. Urheilulehdessä oli kirjoitus, tavallaan haastattelu, jossa tehtiin kunniaa Matti Lassilalle, yhdelle niistä harvoista, joihin kiinnitetyt toiveet eivät kaikesta päättäen petä. Jokapäiväisetkin lehdet mainitsevat hänestä urheiluartikkeleissaan "nuorena, paljon lupaavana kykynä."

Tuo hälinä, tosin verrattain vaatimaton ja varmasti parhaassa tarkoituksessa nostettu, oli Matista joutavaa hölyämistä, jota hän ei olisi tahtonut. Itsekseen hän aivan pahoitteli sitä. Sillä nuo "toiveet" ja tuo "lupaava kyvykkyys" painostivat häntä; ne ikäänkuin orjuuttivat, velvoittivat ja tekivät tavallaan epävarmaksikin.

Jos hän olisi jo todellakin saanut aikaan jotakin erinomaista, voittanut muutamia hämmästyttäviä, ihmeellisiä voittoja, silloin sen olisi voinut ymmärtää jotenkuten, mutta näin ollen se oli aivan liian aikaista.

Eipä siksi, että hän olisi pienestä kehuskelusta pilautunut. Ei ollenkaan. Hänhän ei piitannut julkisesta kiitoksesta eikä moitteesta. Hän tahtoi tehdä voitavansa ja hän oli hyvillään ainoastaan muutamien harvojen tunnustuksesta.

* * * * *

Isäukko oli naureskellut Matin haaveille päästä Parisin olympialaisiin, mutta nyt hän tuli totiseksi, kun poika ilmoitti pääsevänsä.

Eihän ukko ilmoisna ikänä olisi tuota uskonut. Hänellä oli ollut joku hämärä käsitys sellaisista merkillisyyksistä, jotka saavuttavat huipputuloksia. Hän oli vain kuullut niistä puhuttavan ja ajatellut, että ne ovat eri miehiä kuin muut miehet, jollain tavalla ikäänkuin tavallisiin ihmisiin kuulumattomia. Ja nyt yksi sellainen on muka hänen oma lihallinen poikansa, tuo piimäsuu poju, joka vielä äsken ikään oli kapalovauvana. Eikö mitä!

Täytyihän se tietysti vihdoin uskoa, eihän siinä mikään auttanut, mutta se ei käy päinsä kuitenkaan, että parhaana heinäntekoaikana livistetään sellaisille huvireissuille. Ohoh! Saadaanpas nähdä.

— Mikäs "Urheilu" se sitten maksaisi minulle rivakan heinämiehen? kysyi ukko.

Matin olisi tehnyt mieli ryhtyä selvittelemään ja kiistelemään, mutta hän huomasi ukon olevan nyt sillä päällä, ettei siitä mitään murene. Siksi päätti hän jättää asian toistaiseksi, ehkä äidin ajettavaksi. Mutta samalla hän ajatteli: "Mitähän tästä tuleekaan. Eihän se tiedä vielä sitäkään, että valmennusleirille olisi jo aikaisemmin mentävä."

* * * * *

Mutta ukko oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut jostakin selvän koko jutusta ja eräänä kauniina päivänä hän yllätti poikansa kysymällä:

— No, eikös sinun jo pitäisi alkaa manöveerata sinne leirillesi?

Matti ällistyi pahanpäiväisesti. Hän oli kuin puusta pudonnut eikä oikein ymmärtänyt mitä olisi pitänyt sanoa.

Vihdoin hänen oli kuitenkin jotain sanottava, sillä kyllä ukko osaa joskus ymmärtää vaitiolon muuksikin kuin myöntämisen merkiksi.

— Kyllähän sinne tietenkin mentävä olisi.

— Niin no, mitäs siinä sitten enää jahkailet? Pillit pussiin vain ja mars matkaan. Kyllähän täällä jotenkuten pärjätään.

Sillä se oli sovittu.

Parin päivän perästä Matti lähti, käytyään sanomassa jäähyväiset neiti Salmelle, joka huusi hänen jälkeensä:

— Parisissa tavataan.

IX.

Harjoitusleirillä oli toverillinen ja ystävällinen mutta ankara komento, johon jokainen suostui vapaaehtoisesti ja ilomielin.

Tällainen säännölliseen elämään, valmentajain neuvomaan ja silmälläpitämään harjoitteluun kokoontuminen on varmasti erinomainen keino miesten kuntoisuuden kohottamiseksi suurten kilpailujen edellä.

Rahoja sellaisen joukon ylläpitäminen kysyy, mutta kansan käsi on karttuisa, jos vain hyvää tahtoa löytyy. Ja olihan sitäkin ollut. Emmehän me tosin koskaan voi kilpailla kaikenlaisten mukavuuksien kustantamisessa, kuten mahdollisesti amerikkalaiset ja monet muut rikkaat kansat, mutta onhan miehissämme sensijaan suhteellisesti enemmän spartalaisuutta kuin monen muun kansan miehissä.

Olipa vihdoin lähtöpäivä käsissä. Se oli oikea juhlapäivä, jonka juhlallisimmaksi hetkeksi muodostui kotimaan rannasta eroamishetki.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä oli saattelemassa noita poikia, joitten lihasten voimaan ja sitkeyteen, hengen joustavuuteen ja sisun pettämättömyyteen tahdottiin luottaa nyt niinkuin usein ennenkin.

Seisoihan siellä suuren laivan kannella koko kansan valiojoukko, suureksi osaksi jo aikaisemmin koeteltuja sankareita, mutta osaksi sellaisia, jotka nyt vasta ensimmäistä kertaa saivat lähteä tulikastettansa kohti.

Tuohon uljaaseen joukkoon katsoi tuhatlukuinen ihmismeri, ja jokaisen katsojan mielessä paloivat parhaat toivomukset.

Soittokunnat, puheet, laulut! Ne vaikuttivat yhtä valtavasti, liikuttavasti ja innostuttavasti niin lähtijöihin kuin saattajiinkin.

Matista tämä kaikki oli niin suurenmoista, ettei se enää tuntunut oikein todeltakaan. Hän pysyttelihe syrjemmässä neiti Salmen kanssa, joka myöskin oli lähtenyt mukaan, niinkuin oli aikaisemmin luvannutkin. Mutta heidän syrjäiseen soppeensa, jonka he olivat valinneet laivan irtautuessa satamasta, sinnekin näkyi liinojen liehunta rannalla ja kuuluivat nuo loppumattomat eläköön-huudot.

Tämä hetki oli Matin tähänastisen elämän suurenmoisin hetki. Kaiken tuon juhlallisen rannasta lähdön lisäksi tunsi hän ihmeellisiä aavisteluja kaikesta siitä, mikä odotteli kaukana vieraassa, oudossa maassa, johon ei muutamia vuosia sitten voinut edes uneksia pääsevänsä.

Nyt oli hän matkalla Pariisiin ja hänen mukaansa oli lähtenyt toinen, jonka hennot sormet silloin tällöin sivelivät hänen kättänsä.

Jos hänelle olisi pari kolme vuotta sitten ennustettu näitä elämyksiä, ei hän olisi viitsinyt vaivautua loppuun asti kuuntelemaan. Niin mahdottomilta ne olisivat tuntuneet.

* * * * *

Pariisiin saavuttua oli Matin sanottava neiti Salmelle hyvästi ja mentävä muun joukon mukana yhteiseen hotelliin.

Olipa se eri meteliä ja mutinaa, mikä kohtasi heidät maanalaisen rautatien asemalla.

Matista tuntui, etteivät he sieltä ikinä mihinkään selkenisi. Ihmisiä kaikenkarvaisia ja -kielisiä aaltoili sakeana merenä hälisten ja hätäillen. Kaikilla näytti olevan tulenpalava kiire.

Kun he vihdoin saapuivat hotelliinsa, joka oli varattu yksinomaan suomalaisille urheilijoille, olivat he koko lailla väsyneet. Ei tahtonut oikein sujua leikinlaskukaan, vaikka pojat olivatkin siihen valmiit melkein milloin tahansa. Jokainen halusi nyt hiukan jotakin suuhunpantavaa, ja sitten levolle. Huomennahan oli oleva ensimmäinen kilpailupäivä.

* * * * *

Seuraava aamu valkeni kuumana, helteisenä ja aivan tyynenä.

Koko aamupäivä meni lähtö-valmisteluissa, ja tuntuipa olevan jotakin tavallista levottomampaa tuossa muuten rauhallisessa joukossa. Jonkunlainen "urheilukuume" oli siis kuitenkin tarttunut. Eikä se säästänyt niitäkään, jotka jo ennenkin olivat olleet mukana.

Kolmen tienoissa iltapäivällä oli oltava stadionilla. Silloin järjestettäisiin juhlakulkue.

Olipa sitä kulkuetta nautinto katsella. Olihan siinä noin kolmenkymmenen kansakunnan parhaat edustajat. Eikä tarvinnut suomalaisten hävetä ryhdikkäitä poikiaan, joita olikin nyt lähetetty tavallista runsaammin, nyt, kun varoja oli saatu tarpeellinen määrä kootuksi.

Sitten alkoivat kilpailut.

Matti sai olla syrjästäkatsojana monta päivää, sillä maratonjuoksu, johon hänet oli ilmoitettu, oli vasta kisojen viimeisenä päivänä.

Hän seurasi kilpailuja kuvaamattomalla mielenkiinnolla, ja rajaton oli hänen riemunsa nähdessään tovereittensa uljaita voittoja. Miten ylpeä hän olikaan heidän puolestaan, miten ylpeä siitä, että oli suomalainen. Ja jokainen voitto, jonka toiset saavuttivat, oli velvoittamassa häntä itseään. Kymmenet hiljaiset valat hän itseksensä vannoi, ja kuitenkin, aina kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän saisi seisoa neljänkymmenen kilometrin rajaviivalla ja niitä tunteja, joitten kuluessa hän saisi näyttää, mihin kykenee, aina tunsi omituisen levottomuuden. Se oli vain aivan hyvin ymmärrettävää kilpailukuumetta, jonka ilmestymistä eivät teräksisimmätkään hermot voisi estää.