Part 1

language: Finnish

VOITTAMATON

Kertomus suomalaisesta sisusta olympialaisissa kisoissa

Kirj.

JUHO POUTANEN [Viljo Kojo]

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1924.

I.

Matti Lassila oli tavallinen suomalainen talonpojan poika. Ja häneltä, niinkuin monelta muultakin kansanlapselta, jäi koulunkäynti kesken. Ei siksi, ettei päätä olisi piisannut, vaan siksi, että kotitalo tarvitsi hänen nuoret voimansa.

Viisi luokkaa hän ennätti kuitenkin suorittaa läheisen maaseutukaupungin yhteiskoulussa, ja nämä viisi kouluvuotta vaikuttivat myöskin sen, että hän tahtoi joskus koetella voimiaan urheilijana suuremmissakin kilpailuissa kuin mitä koulukaupungin ja lähiseutujen seurat kykenivät järjestämään. Sillä se urheilu-innostus, joka kouluvuosina oli herännyt, ei laimentunut myöhemminkään, vaikka Matin olikin ponnisteltava kesät niityillä ja pelloilla, talvet tunkioiden teossa.

Hän osasi kuitenkin käyttää pienimmätkin väliajat harjoitukseen.

Kun oltiin heinäniityllä, kolmen kilometrin päässä kotoa, oli hänellä kuula ja keihäs mukanansa. Isäukko murisi. Sanoi, että joutaisivat jo sellaiset lapselliset leikittelyt jäädä.

— Etköhän tuosta vielä saane oikeastakin työstä tarpeeksesi, arveli ukko. — Elukat ja ihmisetkin lävistät vielä seipäinesi. Eipä toki ennen mokomista tiedetty, mutta nykyään niitä keksitään kaikenlaisia pirun kotkotuksia.

Matti hymyili vain, sanomatta sanaakaan, mutta kun toiset vetelivät ruokalepoja, työnteli hän kuulaa tai lennätti välkkyvän keihään kerran toisensa jälkeen yli laakean niityn.

Jos kotoa oli jotakin haettava, niin Matti oli aina ensimmäisenä valmis juoksemaan tuon kolmen kilometrin taipaleen edestakaisin, eivätkä olleet niityllä olijat uskoa silmiänsä, nähdessään hänen niin pian palaavan.

Ja kun illalla lähdettiin kotiin, eivät toiset nähneet Mattia kuin metsäpolun veräjällä. Ennenkuin he tulivat, oli Matti ennättänyt tehdä tekemättömätkin. Hän oli kantanut vettä, pilkkonut puita, muuttanut kotipellossa herkuttelevan, äsken poikineen lehmän uuteen, heinäsempään paikkaan ja korjaili jo aitan rapuilla kaikessa rauhassa haravia tai vuoleskeli muita tarvekaluja.

Pian huomasi ukkokin, että Matti ei suinkaan haaskannut työaikaa urheiluharjoituksiin.

Matin into tarttui jollakin tavalla myöskin palvelusväkeen. Rengit alkoivat hävetä vetelehtimistä, nähdessään, että Matti teki monin verroin enemmän kuin muut ja että hän kuitenkin aina hymyili, oli aina ensimmäisenä joka paikassa ja jaksoi vielä kaiken lisäksi heitellä keihäitään ja kuulaansa työntää ja juoksennella ja hyppiä kuin hirven vasikka.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut harjoitella säännöllisemmin ja perinpohjaisemmin ja välillä kunnollisesti levätä, mutta sellaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut. Hänen täytyi siis käyttää osa lepäämisajastaan harjoituksiin ja siten rasittaa ehkä liian paljon itseään. Toisaalta saattoi olla niinkin, että juuri nuo hänen jossain määrin liialliset ponnistelunsa kasvattivat hänen kestävyytensä lannistamattomaksi. Jos hänen lihaksensa olisivatkin voineet järjestelmällisen harjoittelun kautta hyötyä enemmän, niin tällä tavalla sensijaan kasvoi hänen henkinen jäntevyytensä, terästyi hänen tahtonsa, sitkistyi hänen sisunsa.

Hänen kotitalonsa lähellä oli korkea vaara, metsäinen ja jokseenkin jyrkkärinteinen. Sen kiireelle kiipeäminen, vaikkapa rauhallisesti kävellenkin, pani tottumattoman läähättämään, mutta Matti oli sinne jo pikku poikana niin monasti juossut, ettei hän ollut yhdestä kerrasta tietääksensäkään. Nyt hän kaiket kesät juoksi tuon rinteen joka aamu useampia kertoja ylös ja alas. Tuskinpa hän yhtenäkään aamuna unhoitti heti sängystä noustuaan tuota leikkiään.

Illalla hän meni ajoissa nukkumaan, mutta aamulla oli hän äitimuorin ja auringon kanssa kilvaten jalkeilla. Ja sill'aikaa kuin kahvipannu kiehui, Matti juoksi rinnettä ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes muori ilmestyi pihamaalle huutelemaan häntä.

Muori torui ja hymyili; joskus oikein vakavissaankin moitiskeli, että eihän mokomaa rässiä masinatkaan kestäisi.

— Onko tämä nyt ihmislapsen tehtävää, että tuolla tavalla heti herättyä rimpuilla, motkotteli muori. — Iankaikkiset vammat siitä vielä seuraavat, panehan mieleesi. Kaikkihan tuossa jo sisuksetkin ryllöytyvät sekaisin.

Niin se ennusteli muori, kävellessään laihana ja vähän jo kumaraisena solakan, suoravartisen poikansa edellä pirttiin, missä kahvikulta pöydällä odotteli.

Mutta Matilla oli omat ajatuksensa. Hän oli innokkaasti seurannut yhä kehittyvää urheiluelämää ja hänkin halusi saada jotakin aikaan. Ikävä vain, ettei hän itsekään ymmärtänyt, mihin lajeihin mahdollisesti olisi pitänyt keskittyä, eikä hän myöskään tiennyt, miten olisi pitänyt harjoitella, päästäkseen mahdollisimman hyviin tuloksiin. Hän yritteli umpimähkäisesti, mutta hartaasti, toivoen joskus saavansa tilaisuuden keskustella jonkun näitä asioita ymmärtävän miehen kanssa.

Se, mikä häntä eniten arvelutti, oli hiihto. Jostakin hän oli kuullut, että hiihto ei muka olisi suositeltavaa urheilua viisi- ja kymmenottelijalle. Itse hän ei tuota oikein uskonut, mutta kuitenkin hän oli varovainen. Ja kun hän tiesi, että kävely ei ainakaan vahingoita, niin häntä ei saatu millään hinnalla hevoskyytiin, vaikka matka olisi ollut pari kolme peninkulmaa.

Sattuipa kerran, että eräs tuntematon isäntämies näki Matin kävelevän paksussa lumessa pienen myllykuorman vieressä.

— Jos olisi kävellyt tiellä, niin vielähän tuon olisi jotenkuten ymmärtänyt. Mutta kun rämpii hangessa haarukoitaan myöten, niin tämähän on höperö, tällainen mies.

Niin oli isäntä sanonut.

Ne taas, jotka eivät häntä aivan hulluna pitäneet, arvelivat — olivatpa muutamat aivan vakuutettuja — että Matti on oikea kitupiikki; ja he ennustelivat Lassilaan sellaista isäntää, joka laskee pennin soikeana näpistään ja syömisajaksi menee haistelemaan mistä päin tuuli puhaltaa.

II.

Niin kului kaksi vuotta, kaksi vaiherikasta vuotta. Oli ehditty käydä vapaussotakin, jossa Matti teki tehtävänsä ihmeteltävällä sitkeydellä ja onnella. Ilman omituisia kestävyysharjoituksiaan ei hän olisi voinut kunnialla ja vahingoittumatta selvetä sellaisista tilanteista, joihin hän sodan aikana joutui.

Hän oli antautunut sellaiseenkin vaaraan, että lähti ehdoin tahdoin vakoilijaksi. Hän luotti itseensä ja vaikkei hän milloinkaan ylpeillyt, oli hän varma, ettei kukaan rintamalla olevista miehistä olisi elävänä takaisin tullut.

Mutta näistä kokemuksistaan ei Matti koskaan huudellut. Hän oli aina sama vaatimaton, hiukan harvasanainen ja hymyilevä poika, jonka harmaat silmät vain tuikahtelivat tuimempina kuin tavallisen pojan. Mitään muuta merkkiä hän ei liioin vapaussodasta saanut kuin tuon aivan tavallisimman, jonka saivat melkein kaikki, nekin, jotka istuivat kotona ja ihmettelivät, että tykkien jyske saattoi sinnekin asti kuulua.

— Mitäpäs tuosta! oli Matin tapana sanoa, jos joku tästä asiasta huomautti. — Eihän sinne sotaan sitä varten menty.

Ja kun siihen tahdottiin lisätä, että mitä varten sitten urheilukilpailuissa otellaan viimeistä nikaraa myöten, niin Matti pudisti hymyillen päätänsä ja sanoi:

— Minä en ainakaan kilpaile jonkun kupin tai lusikan takia. Sitä on vain utelias näkemään, mihin pystyy. Ja onpa niin hyvä olokin sellaisten ponnistusten jälkeen.

Sotakuukaudet olivat paljon miehistyttäneet häntä, niin että hän nyt ryhtyi harjoituksiinsakin entistä vakavammin ja perinpohjaisemmin. Kilpailuihinkin, maalaisseurojen järjestämiin, hän otti usein osaa. Tulokset olivat niihin oloihin nähden melkoisia, mutta eivät suinkaan yllättäviä. Hän voitti ja hävisi eikä siitä sen enemmän välittänyt, sillä hän piti näitä kilpailujakin ikäänkuin harjoituksina eikä hänessä siis palanut erikoinen voittamisen into.

Syrjästä katsoen olisikin saattanut päätellä, ettei hän koskaan kykenisi pusertamaan itsestään kaikkea mahdollista. Tämä johtui kuitenkin siitä, ettei hän milloinkaan tuntenut rinnallaan miestä, jonka kanssa olisi haluamalla halunnut kilvoitella. Siksipä hän ponnisti miten sattui ja siksi myöskin sattui, että hän ikäänkuin vahingossa jäi huonommaksi kuin toinen, joka tunsi kunnia-asiakseen koettaa voittaa hänet.

Mutta tulipa sitten kirkonkylään kaupanhoitaja, joka oli jo monet vuodet tottunut pitämään itsensä voittamattomana tällaisissa maalaisseurojen kilpailuissa. Hän oli pitkänpuoleinen, hyvinvoivan näköinen mies, jolla olikin kieltämättä hyvät edellytykset erinäisiin lajeihin, mutta jonka henkinen taso oli sentään siksi keskinkertainen, ettei hänestä ainakaan niillä ruumiillisilla edellytyksillä mitään mainittavaa urheilumiestä olisi voinut kehittyä.

Hänen herättävä vaikutuksensa niihin maalaisseuroihin, joitten keskuudessa hän esiintyi, oli kuitenkin hyvin merkitsevä. Siellä, missä urheiluseuraa ei ollut, hän perusti sellaisen, ja missä seura oli, siellä hän oli innokas toimija, kilpailujen järjestäjä ja kilpailija.

Niin kauan kuin hän oli ylivoimainen voittaja, oli hän muutenkin mukiinmenevä mies, mutta tappion pelko, jopa pieni epävarmuuskin, muutti hänet vastenmieliseksi kehuskelijaksi ja jos jonkinlaisten vammojensa valittelijaksi.

Tässä miehessä Matti tunsi ensi kerran kilpailijan, jonka voittamista teki mieli tavoitella. Kun hän nyt ajatteli kilpailuja, tunsi hän säkenöivää innostusta, niin että hän joskus aivan vavahteli otteluhalusta. Kaupanhoitaja, jota pidettiin erinäisissä lajeissa — kiekossa, keihäässä ja lyhyiden matkojen juoksussa — koko piirin voittamattomana mestarina, sai Matista arveluttavan vastustajan.

Juhannuksena oli Matin koulukaupunkiin järjestetty kaksipäiväiset laulu- ja urheilujuhlat, joista piti tulla tavallista merkittävämmät, sillä kilpailuihin oli kutsuttu sellaisiakin mestareita kuin Hannes ja Myyrä, joista jälkimmäinen oli varmasti lupautunut, edellinen antanut epävarman vastauksen.

Juhannusaattona kilpailtiin heitossa ja eräissä juoksuissa.

Kaupanhoitaja oli hermostunut. Myyrän saapuminen himmensi nyt hänen maineensa, hänen, joka ei ollut parhainta lajia urheilija, vaan kateellinen ja itserakas. Jos Hanneskin olisi tullut, olisi kaupanhoitaja luultavasti jonkun tekosyyn nojalla jäänyt pois koko kilpailusta. Nyt hän valmistautui tyytymään varmaan häviöön ainakin keihäässä. Muista lajeista hän ei ollut levoton. Ne hän uskoi kyllä hoitelevansa.

Mutta hän oli jättänyt erään tekijän huomioonottamatta, tekijän, joka aiheutti hänelle tarpeeksi harmia molempina päivinä.

Aattopäivä oli mitä kaunein keskikesän päivä, melkeinpä liiankin helteinen voidakseen pysyä yhtä kauniina iltaan asti.

Kansaa oli kertynyt enemmän kuin saatettiin edeltäkäsin aavistaakaan. Kaikki odottelivat jännityksellä kilpailujen alkamista, sillä olihan tämän päivän ohjelmassa muun muassa keihäänheitto, eikä niillä kulmilla oltu vielä siihen asti nähty sellaista miestä kuin maailmanmestaria.

Kaupanhoitaja jutteli Myyrän kanssa. Hän oli tullut tänne muualta ja koettanut saada "tässäkin läänissä" nuorta väkeä innostumaan.

— Ja kyllähän sitä alkaa innostusta ollakin, hän sanoi, — mutta ei täällä kohtakaan ennätyksiä pistellä.

— No, eihän se sentään tärkeintä olekaan, huomautti Myyrä vaatimattomasti.

— Eipä tietenkään, myönsi kaupanhoitaja, — minä vain luulen, että tämän kulman kansa ei koskaan kykene mihinkään erikoiseen.

— Sitä ei suinkaan voi mennä vakuuttamaan, sanoi Myyrä. — Kaikki kypsyy aikanaan.

— Toivottavasti.

— Eikö ole yhtään lupaavaa alkua!

— Eikä ole. Minä en ainakaan ole huomannut. Minähän en ole mikään erikoisempi urheilija — tällainen tiskin takana seisoja, jolla ei ole aikaa harjoitellakaan — mutta ei vain näy koko piirissä sen kummempaa miestä ilmestyvän, ei ainakaan sellaista, joka edes kutakuinkin kykenisi useampiin lajeihin. Täällä en tosin ole kilpailussa ollut, mutta piirimestaruuskilpailuissahan saa aina tavata parhaat miehet.

* * * * *

Ensimmäisenä lajina oli kuulantyöntö.

Kaupanhoitaja oli varma voitostaan. Hän katseli ylimielisesti hymyillen "yhdentoista metrin miehiä", ja kun hänen vuoronsa tuli, työnsi hän oikealla kahteentoista metriin ja vasemmalla melkein saman tuloksen.

Hänen hämmästyksensä ei ollut suinkaan vähäinen, kun hän näki Myyrän, joka otti osaa myöskin kuulaan ja kiekkoon, työntävän hänen äskeisen tuloksensa yli.

— Kas vain! hän teeskennellyn iloisesti huudahti, — lentääpäs niistä kourista rautakeräkin tavallista vinhemmin.

Mutta kun Matti Lassila lopuksi osoittautui kuulantyönnössä kilpailujen parhaaksi, kaupanhoitajan jäädessä kolmanneksi, silloin ei kaupanhoitajan suu ottanut enää pysyäksensä syyringillä. Hän huomautteli jalkansa nyrjähtäneen keväällä, sanoi sorminivelensä pahasti koskeneen, kun olivat kaupalla kilpailleet sormikoukun vedossa.

Sellainen oli hänen tapansa aina ollut, että jos hän jossakin lajissa hävisi, niin hän ei ollut oikein terve. Mitä tuntuvammin hän hävisi, sitä vaikeampia vammoja hänellä sattui silloin olemaan. Se oli hänen heikkoutensa, hänen sisäinen puutteellisuutensa ja lopultakin oli tuo ominaisuus hänen kehityksensä pahimpana esteenä. Sillä edellytyksiä hänellä tosiaankin olisi ollut. Jos hän ei olisi ollut niin raukkamainen, vaan olisi hävittyään uskaltanut avomielisesti tunnustaa, että oli pannut parastaan, mutta ei ollut onnistunut tai ei ollut enempään kyennyt, niin hänen henkisetkin voimansa olisivat kerta kerralta yhä enemmän vahvistuneet, ja kyenneet auttamaan hänen ruumiinsa ponnisteluja hyvinkin paljon.

Miks'ei hän muuten voinut yhtä hyvin pysyä vaiti, hymyillä ja vaieta, niinkuin esimerkiksi Matti, jonka kiekonheitosta ei tullut mitään. Sattui nimittäin ensimäisellä heitolla kiekko luiskahtamaan liian aikaisin, ja vähällä oli, ettei se sattunut syrjässä seisoskelevaan lapsilaumaan. Matti säikähti pahanpäiväisesti eikä uskaltanut enää seuraavia heittoja todenteolla yrittääkään. Mutta eipä hän siitä sanaakaan sanonut, hymyili vain ja näytti olevan yhtä tyytyväinen.

Niin, tyytyväiseltä hän kylläkin näytti, mutta sisimmässään hän lujasti päätti, että kiekko ei toisissa kilpailuissa lentele minne sattuu. Hän päätti harjoitella niin huolellisesti ja niin paljon, että voisi vaikka vannoa suunnan, heittää vaikka parin sylen kujannetta pitkin. Mutta visusti hän vaikeni. Ei etevinkään psykoloogi olisi kyennyt aavistamaan, mitä tuo hymyilevä nuorukainen hengessään hautoi.

Seuraavana päivänä, juhannuksena, oli neljänsadan ja tuhannenviidensadan metrin juoksut.

Kaupanhoitaja oli eilisten tappioittensa jälkeen hermostunut. Hän yritti neljällesadalle lähdettäessä kaksi kertaa varastaa, eikä hän kai aivan siivolla lähtenyt kolmannellakaan kerralla, mutta lähettäjä antoi hänen kuitenkin mennä.

Noin sata metriä piti hän sellaista vauhtia, että ymmärtämättömät katsojat alkoivat kesken kaiken huudella hänelle, mutta Matti, joka oli muusta jälkijoukosta tuntuvasti eroittautunut, alkoi nyt vasta hiljalleen lisätä vauhtiaan.

Kahdensadan metrin jälkeen oli hän kaupanhoitajan kintereillä. Tämä vilkuili taakseen ja yritti parantaa, mutta ennen viimeistä sataa metriä oli Matti kiristänyt ohitse, ja vaikka kaupanhoitaja pari kertaa yritti jälleen johtoon, piti Matti tiukasti paikkansa. Kaupanhoitajan yritykset olivatkin jo ylivoimaisia. Hänen kasvoillaan oli surkea irvistys, hänen jalkansa nousivat jo huomattavan jäykästi ja vähällä oli ettei hän jäänyt kolmanneksi.

Tietysti saivat urheilutoverit, vieläpä osa yleisöäkin kuulla uudestaan tuosta onnettomasta nyrjähdyksestä.

Mutta kun joku puoleksi pilkalla kysyi, voiko hän viidelletuhannelle yrittääkään, niin kaupanhoitaja vastasi, että tietysti hän juoksee.

— Kas, enhän minä ole niin lapsellinen, että välittäisin siitä, voitanko vai häviän, hän sanoi.

Itse asiassa hän oli kuitenkin varma voitostaan viidellätuhannella. Sillä vaikka hänellä oli hyvät edellytykset, ei hän osannut ollenkaan järkevästi arvioida toisten ansioita ja mahdollisuuksia.

Jos hän olisi ollut vähemmän itserakas, mutta sensijaan ymmärtäväisempi, olisi hän varmaankin jonkunverran epäröinyt viidelletuhannelle lähdettäessä ja koettanut viisaasti laskien säästellä voimiaan.

Olisihan hänen pitänyt huomata Matin leveä rinta ja viimeaikoina jäntevöityneet jäsenet. Olisihan hänen luullut ymmärtävän verrata omaa, hiukan liian hyvinvoipaa runkoaan tuohon kimmoisaan nuorukaisvartaloon. Lisäksi olisi hänen luullut aavistavan, mikä hellittämätön hengen jäntevyys piili tuon tiukoilla huulilla väreilevän, äänettömän hymyilyn takana.

Jos hän olisi sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi hän varmaan aavistanut saavansa tavallista tuimemman kilpaveikon.

Kaupanhoitajan ylpeys oli ennenkin ollut hänen lankeemuksensa. Eikä hän nytkään voinut olla pitämättä itseään muita parempana.

Nyt, kun matka oli pitempi, tahtoi hän näyttää, ettei hänellä ole mitään hengenhätää taipaleelle. Hän tahtoi vähän "piikata" lähettäjää, joka oli kahdesti keskeyttänyt neljällesadalle lähdön. Hän jättäytyi nyt tahallaan viimeiseksi, vieläpä lähtiessään katsahti merkinantajaan ikäänkuin kysyäkseen, onko lupa mennä vai onko ehkä nytkin »varastettu.

Helposti hän sentään saavutti toiset, mutta Matti oli ennättänyt tehdä niin pitkän "kaulan", ettei sen tasoittaminen käynytkään yhtä helposti. Yrittäessään päästä Matin kintereille hän ponnisti liikaa, ja kolmannella ja neljännellä kierroksella hänen täytyi hellittää, tyytyä säilyttämään saavuttamansa välimatka jälkijoukon kanssa ja antaa Matin vähitellen edentyä.

Matti sensijaan juoksi vaivattomasti samalla vauhdilla matkan puoleen. Silloin alkoi kaupanhoitaja, joka oli jäänyt Matista melkein kokonaisen kierroksen, kiristää vauhtiaan. Matti antoi hänen lähentyä muutamain kierrosten aikana, mutta sitten alkoi hän hellittämättömästi lisätä "kaulaa" ja kolmen viimeisen kierroksen ollessa jälellä, sivuutti hän kaupanhoitajan, ollen siis tästä kokonaisen kierroksen edellä. Kuitenkin jaksoi hän vielä viimeisellä kierroksella sellaisen loppupinnistyksen, että se lähenteli sadan metrin vauhtia.

Nyt sai kaupanhoitaja vihdoinkin tuntuvan todistuksen siitä, että oli niitä nousemassa tekijöitä, oli niitä miehiä muitakin kuin hän.

III.

Tämän kilpailun jälkeen Matti vasta tunsi, minkäverran hänellä on mahdollisuuksia, mutta samalla hän entistä selvemmin ymmärsi, että edistyminen oli ankaran työn takana.

Kunpa hän vain olisi tietänyt, mihin keskittyä ja miten harjoitella.

Hänen ensimäisenä päämääränään oli nyt päästä syyskesällä suuriin, pääkaupungissa pidettäviin urheilukilpailuihin, sillä hän aavisti siellä käydessään oppivansa monta tärkeätä seikkaa ja samalla hän toivoi saavansa tilaisuuden puhella itsensä Pihkalan kanssa. Ja jos Pihkala katsoisi hänet mahdolliseksi, niin eipä hän toiveita pettäisi. Ei! Hän tahtoisi alistua pilkulleen jokaiseen saamaansa määräykseen, hän haluaisi olla moitteeton esimerkki järjestelmällisen harjoittelun siunauksesta.

Yksi seikka häntä kuitenkin huolestutti: Mitä sanoisi isäukko? Mitä sanoisi hän ensiksikin koko pääkaupunkiin menosta ja kuinka hän myöntyisi, jos harjoitusten takia olisi uhrattava muutamia hetkiä parhaasta työajasta? "No niin", ajatteli Matti sitten, "se olkoon sen ajan murhe". Ja entistä innokkaammin jatkoi hän treenaustansa.

* * * * *

Heinä oli tehty, mutta ruis ei ollut vielä valmistunut silloin kun Matin olisi ollut lähdettävä Helsinkiin urheilukilpailuihin. Hän oli ahertanut kotona entistä enemmän. Hän oli tahtonut näyttää isäukolle miten pian heinäpelloista selvitään, jos vain oikein todenteolla yritetään.

Mutta kun hän sitten eräänä iltana uskalsi ilmaisia isälle aikomuksensa, niin tämä alkoi nauraa.

— Sehän se vielä puuttuisikin, että sellaisia matkoja tekemään kiireimpänä aikana. Etkö tännempänä saa siitä loikkimisesta tarpeeksesi.

Äitikin asettui vastahankaan, niin että koko matka näytti aluksi aivan mahdottomalta.

Matti ei olisi koskaan tahtonut antaa aihetta erimielisyyteen ja ikäviin kiistoihin, mutta nyt hän ei malttanut olla sanomatta:

— Ei suinkaan täällä nyt juuri mitään hengenhätää liene. Ruis on vielä vihanta, heinä on poikki, enkä minä siellä viivy kuin pari päivää.

— Kyllä tekijälle aina työtä löytyy, murahti isä.

— Onpa tuota jonkunverran tehtykin, sanoi Matti hiukan kiivastuneena ja käveli ulos.

Hän oli kovin pahoillaan siitä, että vanhukset eivät vähääkään ymmärtäneet hänen pyrkimyksiään. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä. Sillä tiesihän hän minkä verran monet muut talollisten pojat kotona ahertivat: koettivatpahan jotenkuten saada aikansa kulumaan. Ja kuitenkin he saivat lähteä milloin tahansa ja palata miten sattuivat joutumaan.

Seuraavana päivänä ihmettelivät palkolliset ja päiväläiset Matin totisuutta. Kävelihän hän töissä haluttoman näköisenä, sanattomana ja synkkänä. Eikä hän liioin koskenut urheiluvälineihinsä.

Rengit yrittivät illan tultua kuulantyöntöä, mutta eipä se vain tuntunut sujuvan, kun Matti ei ollut mukana.

Päivän kuluessa olivat isä ja äiti kuitenkin keskustelleet asiasta. Äiti oli jo kääntänyt kelkkansa niin päin, että täytyihän Matin joskus sallia päästä hiukan muutakin maailmaa katsomaan. Isä jarrutti vastaan, mutta ei enää ehdottomalla jyrkkyydellä: Hän lupasi lopuksi ajatella asiaa. Sen enempi ei äiti uskaltanut sillä kertaa tiukata. Tunsihan hän ukon sellaiseksi, että se saattaa liiasta kiusaa suutahtaa, ja silloin sen päätä ei mikään muuttamaan.

* * * * *

Ukko oli nyt jo pari päivää miettinyt puhumatta mitään.

Nyt oli lauantai, ja nyt olisi Matin pitänyt lähteä, jos olisi mielinyt sunnuntaiksi Helsinkiin.

Aamiaisen jälkeen hän pyysi Matin valjastamaan hevosen.

— Mennään pistäytymään kaupungissa, hän sanoi.

Tämä isän ehdotus ei ollut Matista mikään merkillinen, sillä usein ennenkin olivat he tehneet kaupunkimatkat yhdessä. — Onpahan rattoisampi kahdenkesken, oli isä aina sanonut ja niin hän nytkin sanoi.

Yöllä oli satanut, mutta nyt oli jälleen tyyntä ja kirkasta ja maailma tuoksua täynnä.

Ensimmäisessä ylämäessä Matti tapansa mukaan laskeutui kävelemään eikä hän noussut kärryihin vielä alamäessäkään, vaan lähti juoksemaan Ruunan rinnalla.

Isä naurahti, tiukkasi ohjaksia ja sanoi:

— No niin! Tässä sinun nyt sopii kilpailla.

— Mitäpäs tämä olisi, vastasi Matti. — Eihän tuollaisen elukan kanssa mitään kilpaa edes synnykään.

— Niinköhän luulet, innostui isä. — Jospa koitettais oikein toden teolla?

— Koitetaan pois!

Matti riisui juostessaan takkinsa ja heitti sen isälle. Sitten hän noin puoli kilometriä juostuaan, alkoi parantaa vauhtia.

Isä tiukkasi ohjaksia ja yllytti ruunaa, mutta siltä se vain näytti, että Mattia ei sellainen vauhti ollenkaan rasittanut.

— Kyllähän sinä jonkun matkaa... huusi isä. — Mutta juoksehan kaupunkiin asti.

Silloin pälkähti Matin päähän sanoa:

— Jos juoksen kaupunkiin asti, niin saanko astua kaupunkiin tultua suoraan asemalle ja matkustaa Helsinkiin?

— Kiinni on. Mutta jos et jaksa, ei koko asiasta enää virketa mitään.

— Ei siitä kannatakaan sitten enää... Kilpailut ovat huomenna. Mutta matka-rahat minun on saatava nyt heti, sillä minä en aio odottaa sinua enempää kuin ruunaakaan. Ja takki tänne!

— Hullu poika! huusi nyt ukko. — En minä anna sinun kuitenkaan juosta itseäsi hengettömäksi.

— So so! Sanasta miestä!

— No mutta ehdit sinne asemalle vielä hevoskyydilläkin.

— Se on eri asia.

— Nouse kärryille sitten!

— Eipä ole väliä. Kyllä minä sinun ruunallesi tahdon ensin antaa oikean lämpimän.

Niin mentiin kilometri toisensa perästä, kunnes ukko huuteli kauempana kiitävälle pojalleen:

— Annahan olla! Hei! Annahan olla.

Kun Matti sitten nousi kärryihin, naureskeli isä ja sanoi, ettei hän sentään mokomaa olisi uskonut.

Matti huomasi nyt, että ukko on hyvällä tuulella. Hän siis istui ukon mieliksi kärryissä ja käytti samalla tilaisuutta hyväkseen saadaksensa matka-rahoja mahdollisimman runsaasti.

— Kyllähän loput saat takaisin, hän sanoi. — Mutta minunhan täytyy ostaa puvut ja kengät ja...

— Oi-oi! säikähti ukko. — Sinähän teet vanhasta isästäsi yhdellä kertaa köyhän miehen.

— Säästetään sitten taas ja yritetään kovemmin.