Part 3

Kaikki katsottiin tarkkaan, kirkot ja lukusalit, sakaristot ja etehiset. Kaikki kansa oli noussut seisomaan ja kumarsi syvään Hyvinkorkean astuessa ohi. Hyvinkorkea nyökäytti armollisen hyväksymisensä, ja jokainen tunsi hetken tärkeyden isänmaan tulevaisuudelle.

Varsin suopeasti hymyillen lausuivat sitten Hyvinkorkea ja hänen armollinen rouvansa jäähyväiset papille ja kokoontuneelle kansalle ja astuivat papin saattamina autolleen. Juuri ennen astumistaan autoon puhkesi Hyvinkorkean rouvan rinnasta kiitollisuuden huokaus, ja hän lausui kirkkaalla englanninkielellä, jota ei olisi luullut kansan eikä heidän vaatimattoman pappinsa ymmärtävän: "Rakkaimpani, eivät he todellakaan näyttäneet yhtään vaarallisilta. En osannut pelätä vähääkään."

Lähellä seisovat merimiehet hymyilivät leveästi, ja vakavan papin suupielissä oli taas omituinen värähdys. Aivan varmaan se oli hermostumista, sillä mitäs muuta se saattoi olla?

Joka paikassa missä suomalaisia on joukoittain koolla, löytää aina muutamia erittäin mielenkiintoisia henkilöitä. Tekisipä mieleni väittää, että suomalaiset siinä suhteessa ovat paremmassa asemassa kuin useimmat muut kansat, ainakin se on pienistä kansoista, merkillisimpiä. Pienet kansat eivät yleensä ole mielestäni miellyttäviä, varsinkin jos ne ovat aina eläneet toisten suojaamina, rauhallisina, itsekylläisinä. Sellaisessa ympäristössä tietysti helposti kehittyy pikkumaisia, ahdasmielisiä olentoja, joilla ei ole mitään vastuunalaisuuden tunnetta suurta ihmiskuntaa kohtaan eikä muita huolia kuin että laittavat oman pikku ympäristönsä niin mukavaksi kuin suinkin. Suurten, maailmaa hallitsevien kansojen lapset saavat pakostakin laajempia näköaloja, suurpiirteisempiä ihanteita, vastuunalaisuutta heikompia kohtaan. Tosin heissä myöskin usein tapaa melkein lapsellista vakuutusta, että he tietysti ovat syntyneet maailmaa hallitsemaan ja kaikkia muita kansoja johtamaan, eikä ole viisasta kenenkään niskoitella sallimusta vastaan. Tämä puoli on varsin näkyväinen esim. englantilaisissa, jotka kehuvat sillä, että heidän valtakunnassaan ei aurinko koskaan laske. Syy miksi heihin ei kumminkaan voi suuttua eikä tuskastua, on mielestäni siinä, että heissä aina suojelemisen halu tuntuu olevan hallitsemisen halua suurempi. Taikka oikeastaan ei voi sitä nimittääkään haluksi, vaan ennemmin vaistoksi, sillä sekä hallitsemisen varmuus että suojelemisen pakko on vuosisatojen kuluessa muuttunut selväksi vaistoksi heissä.

Suomalaiset ovat pelastuneet pikku kansojen joskus hyvinkin huomattavasta luonnollisesta näköpiirin pienuudesta siksi, että heidän on aina pitänyt taistella. Ensin heillä on ollut ainainen taistelu ankaran luonnon kanssa saadakseen irti leipäpalan elatuksekseen. Sitten on ollut ylivoimaisia naapureita idässä ja lännessä, jotka ovat uhanneet surmata omantakeisen henkisen kehityksen. Oma kieli on taistelun avulla pelastettu, omat unelmat taistelulla tuotu ilmoille. Ja syvälle on se tietoisuus syöpynyt, ettei ole vieläkään aika asettua nukkumaan. Vireillä saa olla ja valmiina puolustukseen, jos joku yrittää kalliisti saavutettuja aarteita varastaa.

Tuollaiset olot ovat omiaan synnyttämään omintakeisia ja tervevaistoisia henkilöitä. Muilla mailla ne astuvat vallan luonnollisesti esiin muusta joukosta ja vetävät huomiomme puoleensa. Lontoossa meillä on kuten muuallakin maailmassa tuollaisia päätä pitempiä olentoja, jotka meille toisille ovat ainaisena apuna. Tekee mieli kertoa ainakin yhdestä sellaisesta, nimittäin Jannesta.

Janne on henkilö, joka on aina ja joka paikassa läsnä, missä tarvitaan. Hänellä on työtä enemmän kuin monella yhteensä, mutta niinkuin usein sellaisissa tapauksissa olemme kokeneet, hänellä on aikaa monta vertaa enemmän kuin niillä, joilla ei ole mitään työtä. Sellainen näkyy olevan luonnon laki. Hän asuu tietysti kaukana East Endissä.

Parin tunnin automatkan päässä Jannen asunnolta suoraan länteen päin asuu vanha luuvaloa poteva entinen opettajatar, Miina, ja hänen sisarentyttärensä Irma. Miina hoitaa taloutta, ja Irma, joka on nuori ja ihana, on puhtaaksikirjoittajana eräässä virastossa. Ei kumpikaan heistä voi kuvitellakaan elämää ilman Jannea, sillä he ovat tottuneet aina kääntymään Jannen puoleen, jos mitä tarvitaan. Talossa tarjotaan aina hyvää kahvia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, kuten hyvä suomalainen tapa vaatii. Muuta merkillistä siinä talossa ei ole. Mutta siellä tiedetään paremmin kuin missään, mihin kaikkeen Janne kykenee, ja millaisissa tapauksissa hänen apunsa on välttämätön.

Sattui kerran niin, että Lontoossa oli musta sumu. Toisessa huoneessa oli ikkuna hiukan auki ja huone täyttyi nopeasti paksulla mustalla sumulla. Kun taivas selkeni ja sumu poistui, olivat huoneen vaaleat seinäpaperit likaisen harmaat. Ei muuta kuin hätääntynyt soitto Jannelle. Parin päivän perästä oli ihme tapahtunut. Seinäpaperit olivat uudet ja puhtaat, entistä ehommat.

Seuraava harmi johtui siitä, että Irma kerran harjoitellessaan charlestonia sattui potkaisemaan kumoon hienon mahonkipöydän, ja jalat katkesivat. Nimittäin pöydän jalat, ei Irman, ihme kyllä. Sitä seurasi katkera valitus Jannelle ja Jannen taikasauvan kosketus paransi pöydän yhtä nopeasti kuin seinäpaperitkin. Sellaisia pieniä vastoinkäymisiä ei tietysti koskaan voi välttää, mutta hätäkös niitä oli hoitaessa, kun Janne on aina apuna, koskipa asia papereita tai pöytiä, muotihameiden ja pitsikauluksien suurentamista tai pienentämistä, taikka mitä tahansa, jota ihminen elämän mukavuudeksi tarvitsee.

Janne tuntee East Endissä joka sopukankin, ja vielä tärkeämpää on, että East End tuntee Jannen. Hänen kanssaan on siitä syystä varsin turvallista liikkua sellaisillakin seuduilla, mistä westendiläisen muutoin on viisainta pysyä erillään. Jannen kanssa voi rauhallisesti mennä katsomaan tanssia Charlie Brovrain merimieskapakassa eikä tarvitse säikähtää, jos hän joskus kesken tanssia vetää jonkun suomalaisen meripojan syrjään, kuiskaten hänen korvaansa: "Meneppäs nyt kotiin, poika —. Täällä sinulta menee rahat ja järki..." Monen pojan on Janne siten pelastanut Lontoon kiusauksista.

Elämässä sattuu kumminkin paljoa vaikeampiakin asioita kuin pöytien ja tuolien korjauksia, ja aina on Janne valmis auttamaan. Tapahtuipa kerran niin, että Katri tuli käymään Miina-tädin ja Irman luo, valittelemaan surujaan. Katri, joka oli suomalainen tyttö, oli lastenhoitajana englantilaisessa perheessä, mutta viihtyi huonosti Lontoossa ja kuvitteli siitä syystä potevansa jos jonkinlaisia tauteja. Milloin hän tunsi kovia pistoksia sydämessään, milloin hänellä oli selviä keuhkotaudin oireita ja melkein mitä tautia tahansa, jonka nimen hän oli joskus sattunut kuulemaan. Tällä kertaa hänellä oli pakotusta vasemmassa käsivarressaan, ja hän itki ääneensä, kuten tavallista.

"Ei saa tuolla lailla itkeä ja ulista", torui Miinatäti. "Sinua ei vaivaa yhtään mikään muu kuin koti-ikävä... Sievä ja hyvä tyttöhän sinä olet ja joudut varmaan vielä naimisiinkin..."

"Uu-uhuu — ei minusta ole muuta kuin kuolemaan... Uu-uhuu..."

"On sinusta elämäänkin, ja minä toivoisin, että joutuisit pian naimisiin, niin sinusta tulisi oikea ihminen..."

"Minä menisin niin kauhean mielelläni naimisiin, mutta ei kukaan minusta huoli, uhuuu-uu..."

"Miksi ei kukaan sinusta huoli?"

"Kun minä olen niin köyhä, uu-uu..."

Ei tässä muu auta, vaan pitää neuvotella Jannen kanssa, arveli Miina-täti, ja Irma, joka samassa tuli kotiin, oli samaa mieltä. Ellei Janne kyennyt auttamaan, niin ei suinkaan kukaan muukaan siinä mitään voinut. Paras oli turvautua puhelimeen heti:

"Halloo, herra Janne... Kuinka teillä jaksetaan?" aloitti Miina-täti.

"Kiitoksia kysymästä... Eteenpäin eletään pikku hiljaa vain."

"Olisi taas pyydettävä apua hiukan vaikeassa asiassa."

"No mikäs nyt on hätänä? Eihän meillä ole ollut mustaa sumuakaan pitkään aikaan... Vai onko Irma-neiti taas harjoitellut charlestonia?"

"Ei, ei mitään sellaisia asioita nyt ole huolehdittavana... Tiedättekö te ketään, joka sopisi Katrille sulhaseksi ja aviomieheksi? Hänestä tulisi oikein hyvä emäntä, mutta ei hänestä ole nykyiseen työhönsä..."

"No, johan nyt kummia kuuluu..." Puhelimessa kuului Jannen heleä nauru. "Parasta kai on, että tulen sinne keskustelemaan, sillä ei tällaista oikein voi puhelimessa järjestää..."

Parin tunnin kuluttua istui Janne Miina-tädin kiikkutuolissa ja kahvipannu porisi keittiössä. Alettiin heti tuumia tärkeätä kysymystä Katrin tulevaisuudesta, ja Janne myönsi hiukan ujostellen, että eihän tämä ollut aivan ensi kertaa, jolloin hänen oli pitänyt ottaa lähimmäisensä onnen ohjat käsiinsä. Eihän ne nuoret aina ymmärrä omaa etuaan, ellei joku vanhempi ja viisaampi heitä ohjaa... Kyllähän hänellä nytkin oli tiedossa nuori mies, siivo ja eteenpäin pyrkivä, joka olisi kuin luotu Katrille...

"Mutta jos ne eivät rakasta toisiaan", pisti väliin Irma, sillä hänellä oli taipumusta runollisuuteen. Janne tuntui hiukan tuskastuvan: "Miksi he eivät rakastaisi toisiaan? Tietysti heidän pitää rakastaa... Ei Irma-neidin ollenkaan tarvitse luulla, että minä kenenkään soisin menevän naimisiin ilman rakkautta. Ei yhtään. Minä pidän siitä, että nuoret rakastavat toisiaan, ja totta kai he rakastavatkin... Kaksi nuorta ihmistä, jotka ovat terveet ja sievän näköiset. — Totta vissiin he rakastavat..."

Janne on suuri ihmistuntija — ja varsinkin hän tuntee hyvin omat hoidokkinsa. Kun molemmat asianomaiset ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, rakastuivat he aivan heti, kuten Janne oli vakuuttanut, mutta koska asia ei ole vielä loppuun asti kehittynyt, en siitä kerro sen enempää. Jokainen voi vallan hyvin itsekin arvata, millaista se on se ikuisen onnen alku.

Jannen oma koti on englantilais-suomalaisen kodin ihannekuva. Reipas, miellyttävä emäntä ja hyvin kasvatetut lapset — jokainen, joka sen on nähnyt, tulee mielellään takaisin. Ja suomalainen vieraanvaraisuus on aina sama ulkomailla niinkuin kotonakin.

Kuten jo olen maininnut, on suomalaisten pääasiallisena yhtymäpaikkana jo vuosikymmeniä ollut merimieskirkko. Sinne voi tulla aivan vaatimattomasti, juoda kupin kahvia ja keskustella maailman asioista. Viime vuosina virolaiset ovat siellä myöskin usein nähtyjä vieraita. Heillä ei ole omaa kirkkoa Lontoossa, vaikka heillä kyllä on Viron lähetystössä laaja huone, jossa he saavat vapaasti kokoontua, pitää iltamia, esittää näytelmäkappaleita ja hakea kaikenlaisia kasvattavia huveja.

Lontoon suomalaisista ja siellä säännöllisesti käyvistä merimiehistä on kyllä koetettu huolehtia, mikäli olosuhteet ovat sallineet, mutta paljon on vielä toivomisen varaa. Suomalaisissa on muutamia vallan synnynnäisiä ominaisuuksia ja mielitekoja, joita on hyvä tyydyttää. Sellainen selvästi esiintyvä mieliteko on, että pitää hankkia oma talo, jossa on kokoussali ja teatteri. Toinen kiihkeiden toiveitten esine on suomalainen sauna. Onko kukaan koskaan tavannut suomalaista yhteiskuntaa, joka tuntisi olevansa onnellinen ilman teatteria ja saunaa? Ei koskaan?

Kyllä se aika vielä koittaa meille Lontoon suomalaisillekin, että meillä on talo, jossa on suuri sali, missä suomalaista taidetta on nähtävänä, ja missä suomalaisia näytelmiä esitetään. Ja vallan talon vieressä on tietysti suomalainen sauna, missä kuumat höyrykylvyt vievät pois kaikki pahat tuulet ja muut harmit. Toivon, että kun Suomen rikkaat tuon tulevat tietämään sekä myöskin käsittämään, kuinka tärkeätä on laittaa Lontooseen pieni Suomi, missä maatamme voidaan ajanmukaisesi edustaa, niin joku heistä järjestää asian kaikkien tyydytykseksi.

HALE MAKANI — TUULIEN TUPA.

Kun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas Tuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden mango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly ja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.

Hale Makani ei ole sattuman taikka ulkonaisten olosuhteitten luoma talo, kuten useimmat muut asunnot, sitä pahempi, ovat. Se ei ole syntynyt siten, että joku vieras arkkitehti, jolla ei ollut muuta silmällä pidettävää kuin huoneitten lukumäärä ja laajuus sekä hintamäärä, laati piirustukset ja sitten yhtä tuntematon rakennusmestari rakensi talon, eikä kukaan antanut siihen mitään omasta itsestään. Eihän tietysti sellaista voi pyytääkään. Mitähän mahtaisi arkkitehti sanoa, jos joku pyytäisi häntä laatimaan piirustukset taloon, jonka peruskiveksi pantaisiin kaunis unelma ja kurkihirreksi toteutunut aate! Hän tietysti nauraisi itsensä näännyksiin. Ja kumminkin on olemassa talo, joka sai alkunsa unelmasta ja jonka tarkoituksena oli osoittaa, kuinka joku lempiaate elämässä toteutetaan. Se on Hale Makani, suomeksi käännettynä 'Tuulien Tupa', siellä akaasia-tien päässä, Honolulun läntisimmällä kukkulalla. Näin se sai alkunsa:

Oli kerran Honolulussa kaksi nuorta neitosta, Polly ja Ruth, jotka päättivät laittaa itselleen asunnon maailman ihanimpaan kolkkaan. Rahoja heillä oli tuskin nimeksikään, mutta eihän niitä paljoa tarvitsekaan siellä tropiikeissa, missä luonto antaa kaiken muun, kunhan vain saa hiukan sateen suojaa ja varjoa auringon polttavilta säteiltä. Polly ja Ruth kumminkin päättivät pyytää kahta ystäväänsä yhtymään rakennustuumaan ja siten oli sen toteuttaminen mahdollisempaa. Talon piti ennen kaikkea kuvastaa emäntiensä yhteiskunnallista vakaumusta. Jos joku kysyi millainen heidän vakaumuksensa oli, sai hän vastaukseksi, että he olivat itsetietoisia sosialisti-individualisteja. Jos sama "joku" sitten katsoi neitosiin kysyvästi ja sanoi, että eivätkö nuo sanat merkinneet yhdistämättömiä vastakohtia, hymyili Polly tyynesti ja sanoi "ei ollenkaan", ja Ruth, joka on pikkunen kasvultaan ja kymmenen kertaa Pollya vilkkaampi, asettui taisteluasentoon, valmiina puolustamaan individualisti-sosialismia vaikka ketä vastaan. Se joka ei muutoin ymmärtänyt, tulkoon Hale Makaniin. Siellä oli ilmakin täynnä individualisti-sosialismia. Siellä asia varmaankin selviää.

Hale Makanin pohjapiirros seuraa tässä mukana. Sen laati Polly, Ruthin avustamana:

Hale Makanin huoneet ja lanait:

1. Kylpyhuone. 2. Pollyn huone. 3. Ruthin huone. 4. A:n huone. 5. B:n huone. 6. Pollyn lanai. 7. A:n lanai. 8. Ruthin lanai. 9. B:n lanai. 10. Yleinen lanai. 11. Keittiö.

Talon keskustassa neljä huonetta ja niiden välillä käytävä, josta avautuu joka huoneeseen ovi ja jonka toinen pää johtaa kylpyhuoneeseen ja toinen pää avautuu "lanaihin". "Lanai" on Honolulun kieltä ja merkitsee jotenkin samaa kuin kuisti. Leveä varjokas lanai ympäröi koko taloa, ja se on jaettu verhoilla siten, että yksi sivu muodostaa ruokasalin ja yhteisen seurustelulanain. Loppuosasta on eristetty pieni keittiö ja yhtä pieni kylpyhuone. Näiden lisäksi tulee neljä yksityis-lanaita, yksi kullekin emännälle, joka saa sen oman mielensä mukaan sisustaa ja järjestää, pitää eristettynä taikka yhdistää naapurin lanaihin. Jokaisesta yksityis-lanaista menee eri ovi ja eri portaat puutarhaan, missä myöskin jokaisella on oma osansa, jossa hän saa kyntää ja kuokkia juuri niinkuin itse haluaa. — Sattuu sitten joskus niinkin, että emännät ovat seurustelutuulella ja tahtovat nähdä vieraita luonaan. Silloin työnnetään kaikki väliverhot syrjään ja koko laaja lanai talon ympärillä on yhteisenä seurusteluhuoneena, jossa on hyvä laulaa, soittaa, tanssia, puhella ja pitää iloa monella eri tavalla. Hale Makanin neljästä emännästä Polly ja Ruth olivat minun erityisiä ystäviäni, ja koska he myöskin tuntuivat olevan sieluna ja sydämenä tuossa pienessä yhteiskunnassa, kerron etupäässä heistä.

"Kuinka sinä oikeastaan heihin tutustuit, ja kuka sinut esitti heille?" kysyi suomalainen ystäväni eräänä päivänä Helsingissä kun kerroin hänelle Pollysta ja Ruthista. — Hm! Kuinka minä sen oikeastaan osaisin selittää! Ei kukaan esittänyt. Itse tulivat tervehtimään, kun saivat selville, missä asuin. Honolulu on pikkunen nurkkakunta, jossa helposti saa selville jokaisen olopaikan. — "Mutta ei tuo nyt mielestäni ollut oikein sopivaa", sanoi suomalainen ystäväni huolestuneen näköisenä. "Ethän sinä edes voinut tietää, olivatko he vallan — hm — tuota noin — vallan oikeita ihmisiä, tarkoitan hyvään seurapiiriin kuuluvia, sivistyksen saaneita, seurustelukelpoisia henkilöitä. En minä vain luottaisi tuollaisiin ulkomaalaisiin sosialisteihin..."

Kerron tuon pikku kohtauksen siksi, että se oli niin erittäin kuvaava "oikeille — tuota noin — seurustelukelpoisille" helsinkiläisille. Kaikki mikä hiukankaan eroaa tavallisesta, peloittaa heitä pahanpäiväisesti. He vainuavat vaaraa kaikessa, jota eivät ennen ole nähneet taikka kuulleet. Ja jospa he edes tyytyisivät siihen, että itse menettävät elämän parhaimman osan, mutta siihenpä he eivät koskaan tyydy, vaan vaatimalla vaativat kaikkia muitakin ajattelemaan ja tuntemaan juuri samalla lailla. Kaikki on vaarallista ja pahaa, mikä ei "mahdu systeemiin". Sillä lailla elämä kuluu. Ja juuri se osa sen runsaita antimia, jonka tarkoitus oli opettaa ymmärtämään sen suuria arvoituksia, on heitetty syrjään, poljettu jalkoihin, uhrattu juorujen alttarille...

Polly ja Ruth arvattavasti olisivat täyttäneet ankarimmatkin vaatimukset, sillä heidän elämänsä siihen saakka oli rajoittunut melkein yksinomaan unelmien uneksimiseen Hale Makanissa, mangopuitten varjostamalla lanailla. Se mikä heidät pelasti itsekkäästä kuivuudesta ja ahdasmielisestä pikkukaupunkilaisuudesta, oli Honolulun ihmeellinen "aloha"-mieliala, kuten Ruth sitä kutsui. "Aloha" on oikeastaan hawailainen tervehdyssana, mutta sen merkitys ulottuu tervehdystä pitemmälle ja sitä käytetään yleensä osoittamaan suosiota ja hyvää tahtoa. En ole koskaan saanut kirjettä Honolulusta, joka ei olisi sekä alkanut että loppunut "aloha" sanalla. "Aloha" tuntuu syöpyneen itse ilmaankin siinä maallisessa paratiisissa, jossa kaikki uhkuu kauneutta ja luonnon antimien runsautta. Kuinka voisikaan siellä vihata ja kadehtia ja hautoa kostoa! Sitä muistellessa täytyy väkisinkin kuiskata: Aloha sinulle Hale Makani! Aloha kukkien runsaudelle, Etelän Ristin kirkkaudelle kuutamoöinä, ukulelen surumieliselle soitolle, aloha, aloha maailman ihanimmalle saarelle!

Polly ja Ruth tuntuivat minusta heti aloha-hengen eläviltä edustajilta, ja se oli kai syynä siihen, että heidän kuvansa heti liittyi siihen tapaamieni henkilöiden kuvasarjaan, joka ei unohdu, joka aina lämmittää mieltä ja joka ei ole riippuvainen ajasta eikä etäisyydestä. Ystävyys ei tarvitse pitkiä ajanjaksoja herätäkseen eloon. Jokainen kai on kokenut, että se voi syttyä silmänräpäyksessä, jos on kerran syttyäkseen, ja se voi myöskin olla heräämättä, vaikka eläisi vuosikausia yhdessä.

Pollyssa ja Ruthissa oli tuo verraton harvinainen yhtymä melkein lapsellista hyvyyttä ja terävää järkeä, jota höysti suuri annos huumoria. Se oli kai tuloksena kaikesta ympäröivästä kauneudesta ja aloha-hengen luomasta onnen tunteesta. — Kolmen viikon ajalla olimme yhdessä joka päivä, ja he auttoivat minua enemmän kuin kukaan muu tuntemaan elämää ja ihmisiä Honolulussa. En suinkaan sillä tahdo sanoa, että koko Honolulu oli täynnä Hale Makaneja ja että kaikki ihmiset olivat vain eri muotoja Ruthista ja Pollystä. Ruth ja Polly ovat poikkeusihmisiä, niinkuin Hale Makani oli poikkeustalo.

Tuo merkillinen laki, joka niin usein pakoittaa muistelemaan vastakohtia, kaiketi oli syynä siihen, että Hale Makanissa aina muistui mieleen Suomi. Suomesta siellä keskustelimme ja Suomesta piti kertoa niin paljon, että sekä Ruth että Polly ovat luvanneet tulla Suomessa käymään. Siihen aikaan — huhtikuussa — Suomi oli vielä lumen peitossa ja sen muutoinkin karu luonto tuntui kaiketi vielä karummalta... Honolulussa oli tuhansien kukkien loisto ja auringon paiste... Kuka voi ihmetellä, jos kylmä ja alituinen taistelu ankaraa luontoa vastaan tekee ihmiset katkeriksi? Kuka voi ihmetellä, jos monesta tulee "pahansuopa suuremmille, pilkan suopa pienemmille?" Ja kuka voi ihmetellä, jos tropiikkien ihanuus ja runsaus herättää ihmisissä kaiken sen rakkauden ja hyvän tahdon, minkä heidän sydämensä voi sisältää?

Olin juuri saanut kirjeen Suomesta, jossa ystäväni kertoi kovasta vuodesta, joka uhkasi katoa, ja samalla hän mainitsi yhteisestä nuoresta tutustamme, 18-vuotiaasta Annikki-tytöstä, joka hiljalleen kuihtui pois taudin murtamana. Näin hän kirjoitti: "Sydän on pakahtua tuskasta, kun näen suloisen Annikki-lapsen posket yhä kalpenevan ja silmät käyvän yhä suuremmiksi ja tummemmiksi. Syksyllä aloin jo toivoa, että nuoruus ja onnen unelmat voittaisivat taudin, mutta sitten tuli hirveän ankara talvi, jota vastaan ei nuoruus kestänyt... Nuoret onnen unelmat murtuivat silloin, kun Martti aivan odottamatta julkaisi kihlauksensa. Annikki ei koskaan siitä virkkanut sanaakaan, kävi vain niin merkillisen hiljaiseksi. Nämä pohjoismaiset tytöt antavat iskujen sattua liian syvään, menettävät uskonsa elämään ja onneen liian helposti. Heissä on kai suuri annos synnynnäistä pessimismiä, joten kohtalo jo edeltäkäsin heidät vihkii kärsimykseen..."

Niin, mahtoiko ystäväni olla oikeassa? Oliko Pohjolan kova luonto valanut synkkyyttä nuoriin mieliin, että ne kärsivät enemmän ja syvemmin kuin tropiikkien lämmön ja loiston lapset?

Illalla, kun kuu valaisi lanaita, pyysin Pollya ja Ruthia kertomaan, miksi eivät olleet menneet naimisiin... Eikö se oikea ollut heitä löytänyt, vai oliko heiltä sydän murtunut, vai mitenkä se tärkeä puoli elämästä oli heille muodostunut? — Pollya huvitti kysymys paljon, mutta sitten hän kävi vallan vakavaksi ja sanoi: "Niin, tietysti verhottu lanai ei suojele rakastumista vastaan, vaikka täällä onkin verraten hyvässä suojassa auringon kuumilta säteiltä. Kuumuutta on niin monenlaista, ja muista, että tropiikeissa siitä kärsii enemmän kuin muualla! Suomessa on niin paljon lunta. Ei suinkaan siellä rakkauskaan ketään voi tuhaksi polttaa..."

Vakuutin hänelle, että hänen punaiset poskensa ja kiiltävä vaaleanruskea tukkansa eivät mitenkään näyttäneet hiiltyneiltä, niin että siitä päättäen hän tuskin lienee ollut lumen tarpeessa sammuttamaan tunteitaan.

"Ah, sinä et muista, että tropiikeissa parantuu pian, vaikka haava olisi ollut miten syvä tahansa.."

"No kerro sitten hiukan, mitenkä tropiikeissa haavoittuu ja mitenkä paranee..."

Hän naurahti: "Hyvä on, että otat sen noin puoleksi leikillä. Leikkiähän on yhtä paljon elämässä kuin tottakin, ja oikeastaan sitä on paljoa enemmänkin, jos leikiksi sanomme kaikkea sitä, mikä hetkisen kiihoittaa ja pian sitten haihtuu... No niin, yksi 'oikea' läksi San Fransiskoon... Polttavaa tuskaa pari kolme kuukautta... Sitten ihmeellinen luonto ja 'aloha'-tunnelma paransi haavan... Kuka voisi täällä olla ikänsä onneton!"

"No, vaikkapa ei koko ikäänsä, mutta sentään enemmän kuin kolme kuukautta!"

"No, sanokaamme neljä kuukautta, mutta ei toki sen enempää!"

"Niin, kai sinä olet oikeassa! Siellä lumisessa pohjolassa on luonnollisempaa olla onneton ja surra särkynyttä sydäntään, kuin täällä paratiisissa..."

Pollya nauratti. "Eihän rakkaus täälläkään sentään lopu noin aivan äkkijyrkästi. Ensin seuraa kiihkeä kirjevaihto ja tuhannet vakuutukset. Sitten kirjeet harvenevat, ja sitten hiljalleen, melkein huomaamatta ne lakkaavat kokonaan... Tunteet kadottavat hehkunsa, ja vihdoin ei ole jälellä muuta kuin kaunis muisto. Muisto onkin paras osa koko lemmentarinasta. Se jää meille jälelle ikipäiviksi, jos olemme antaneet unelmamme ja elämyksemme hiljaa häipyä pois ilman mitään keinotekoisia maanjäristyksiä ja ukkosilmoja..."

"Jäikö se ainoa ikipäiviksi San Fransiskoon?" "Sanoinko minä 'ainoa'? En suinkaan... Verraten pian tuli toinen 'ainoa', mutta hän läksi Chikagoon..."

"Kuule, tuo tuntuu jo aivan pöyristyttävältä! Jos lähetyssaarnaajan rouva Waikiki-rannikolta tuon kuulisi, pitäisi hän sinua melkein kadotettuna olentona."

"Mutta hänpä ei kuule! Ei muut kuin sinä, suomalainen jääpalanen, sitä saa kuulla..."