Part 2

"Voi sinua viaton karitsa!" huudahti viisas Elsa. "Jos hän elää vaatimattomasti ja on täynnä aatteita ja -ismejä sekä lyö vetoa hevoskilpailuissa, on hän varmasti upporikas. Sellainenhan on niin erinomaisen englantilaista. Muistatko, kuinka me molemmat säälimme Nelly Carteria, jolla oli niin vanha harmaa hame ja kengän korot vinossa ja tukka kampaamaton? Minäkin, joka olen paljon epäluuloisempi kuin sinä kokematon lapsukainen, luulin tyttö parkaa niin auttamattoman köyhäksi, että parasta olisi ollut ostaa hänelle kontti selkään, täyttää se hänen lukemattomilla -ismeillään ja lähettää hänet saarnaretkelle Etelämeren saarille, missä hän saattoi poimia elatuksensa palmujen latvoista... Tunnusta pois, että sinä vuodatit säälin kyyneleitä..."

"Hillitse mielikuvitustasi! Minä en sellaisesta syystä itke — enkä monesta muustakaan syystä..."

"Hi, hi, hii! Ja muistatko, kuinka me molemmat melkein pyörryimme hämmästyksestä saadessamme tietää, että hän oli rikkaan pankkiirin ainoa tytär, jossa ei ollut muuta vikaa kuin hirvittävä määrä periaatteita, mitkä estivät häntä nauttimasta maallisia mukavuuksia. Hän oli rikas kuin Kroisos, mutta hänen elämänsä ei maksanut enempää kuin kuusi penceä päivässä..."

"Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä Stuart Lanen kanssa?"

"Ei muuta kuin että minun täytyy henkilökohtaisesti ottaa selko, onko hän varakas sekä muutoin sopiva."

"Sopiva mihin?"

"Sittenpähän näet... Siis hyvästi huomiseen."

Huomispäivä tuli, ja illalla olivat sekä Elsa että Stuart Lane luonani. Elsa esiintyi aluksi tavallisella varmuudellaan, joka aina oli herättänyt minussa hämmästystä ja salaista ihailua. Vaikka hän oli suomalaisessa pikku kaupungissa syntynyt ja kasvanut, oli hänessä sellainen synnynnäinen varmuus kaikissa suurkaupungin oloissa, että hän veti vertoja kenelle maailmannaiselle tahansa. Hän oli lujasti päättänyt ottaa selvän Stuart Lanen varallisuudesta ja ulkonaisista olosuhteista, olivatpa ne kuinka peitettyjä tahansa tavallisilta silmiltä. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin minulla oli tilaisuutta syrjästä ihaella Elsan sotasuunnitelmia, ja tulin yhä varmemmin vakuutetuksi, että hän oli kuin luotu päähenkilöksi johonkin Bernard Shawn draamaan. Melkein aina hän onnistui aikeissaan, sillä häntä johti erehtymätön vaisto enemmän kuin viisaus.

Tällä kertaa kumminkaan onni ei aivan seurannut hänen aikeitaan. Stuart Lane tuntui heti käsittävän, mistä oli kysymys. Se oli sitä hämmästyttävämpää, koska miehet ylimalkaan alituiseen iskevät kirveensä kiveen, kun he yrittävät naisia arvostella, ja kaiken lisäksi Stuart Lane tuntui hiljaisessa äänettömyydessään tavallista sokeammalta. Nyt hän oli kuin taikaiskun lyömä. Hän näki, hän kuuli, hän puhui. Elsa kadotti kokonaan tavallisen varmuutensa ja alkoi hiljalleen peräytymisliikkeen. Olin oikeastaan kiitollinen Elsalle, joka oli pakoittanut esiin tuon uuden Stuart Lanen, jota en ennen ollut koskaan nähnyt. Ennen hän oli ollut kuin kotonaan, sai polttaa piippuaan niin paljon kuin tahtoi, sai sanoa suoraan, oliko kahvi liian heikkoa, sai hymyillä Conan Doylen spiritismille tahi ihaella viimeistä oopperanäytäntöä, juuri niinkuin itse halusi. Nyt hän ei ollenkaan ottanut esille piippuaan, ennenkuin kehoitin häntä sitä polttamaan, ja vielä sittenkin hänen piti varmuuden vuoksi kysyä, sallimmeko todellakin hänen polttaa piippua vai soisimmeko mieluummin hänen polttavan sikareja. Tiesin vallan hyvin, että hän aina kantoi taskussaan neljä lyhyttä piippunysää, semmoisia kuin englantilaiset aina-polttavat, mutta epäilin suuresti oliko hänellä muita tupakkaneuvoja mukanaan, ja riensin siis vakuuttamaan, että olimme varsin mieltyneet piippuihin, ennenkuin Elsa ennättäisi sanoa jotain sikarien puolesta.

Tämä uusi Stuart Lane, jonka nyt ensi kerran näin, oli tottunut maailmanmies. Kahvipöydässä hän hoiti tarjoilua ja kun jompikumpi meistä naisista nousi ylös, hän heti kiiruhti avaamaan ovea, sanalla sanoen hänestä oli koitunut hermostuttavan kohtelias vieras entisen kotiystävän sijaan.

En voi sanoa, että pidin tuosta muutoksesta. Ensin se kyllä minua huvitti, mutta sitten melkein suututti. Mikä lienee ollut siihen syynä?

Selityksen sain myöhemmin: Stuart Lane ei pitänyt Elsasta, ja hänen erinomainen kohteliaisuutensa oli jonkunmoista linnoituksen rakentamista ympärilleen, joka tehokkaasti esti kaikkein viattomintakin lähestymistä. En voinut muuta kuin ihmetellä ja vastoin tahtoani ihaella tuota psykologista selvänäköisyyttä, joka pani hänet heti iskemään oikeaan kohtaan ja puolustautumaan niin tavattoman taitavasti ja samalla niin öljytyn kohteliaasti, ettei kiukkuisinkaan ihmislapsi olisi voinut häntä moittia. Elämän ulkopuolelle asettuneelle syrjästäkatsojalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin tuollainen taistelu, jossa ei mitään sanota, ei mitään selitetä ja kumminkin kaikki ymmärretään...

Elsa oli masennuksissa tappiostaan. "Että sinä viitsit olla tuon itserakkaan narrin ystävä", hän alotti keskustelumme, kun seuraavan kerran tavattiin. Kun sitten kysyin häneltä, millä lailla mies raukka oli osoittanut suunnatonta itserakkauttaan ja miten hän oli meitä vastaan rikkonut, purskahti Elsa hyvänluontoiseen nauruun ja myönsi heti, että häntä harmitti se, ettei hän mitenkään päässyt päämääräänsä lähemmäksi, ja se tietysti tavallista ihmistä suututtaa.

Elsan harmi ei hävinnytkään aivan heti, kuten aina ennen, sillä kerran myöhemmin hän vallan äkkiarvaamatta sanoi: "Sellaiset miehet, jotka eivät koskaan ole olleet kunnollisesti rakastuneet, ovat ikäviä." Kun sitten kysyin häneltä, ketä hän tarkoitti, hän vain murahti, että kyllä minä ymmärsin, vaikka muutoin vaan ilkeyksissäni kysyin.

Elsan huomautus oli taas yllätys minulle. Olin usein saanut kokea, kuinka hyvä vaisto Elsalla oli, ja huolimatta siitä, että hän hätiköi ja hyppäsi asiasta toiseen, niin että oli vaikea häntä seurata eikä mistään tuntunut tulevan oikein valmista, hän harvoin iski pahasti kiveen huomautuksillaan. Mistä hän oli tuonkin saanut päähänsä, että Stuart Lane ei ollut koskaan oikeata rakkautta tuntenut? Saattoipa se olla hyvinkin totta!

Hain käsiini Stuart Lanen julkaiseman runokokoelman, jonka hän kerran oli minulle antanut, ja aloin lukea. Totta oli, että se mies ei tiennyt rakkaudesta mitään. Kauniita runoja, kylmän kirkkaita, sointuvia, heliseviä, mutta ilman tulta...

Tuli sitten odottamatta aika, jolloin tiemme erosivat. Sota sen sai aikaan. Elsa läksi Suomeen, minä Amerikkaan ja Stuart Lane jäi virkaansa Lontooseen. Alussa oli kirjevaihtomme hyvin hidasta, sillä surut ja huolet painoivat jokaisen mieltä noina hirvittävinä vuosina. Kun sitten sodan loputtua pääsin palaamaan Suomeen, alkoi kirjeitä tulla useammin. Ne toivat aina mukanaan lämpimän ystävyyden tuulahduksen, joka oli kahta tervetulleempi noina särkyneinä aikoina.

Sitten aloin tuntea, että kirjeiden sävy rupesi muuttumaan. En voinut selvin sanoin selittää, mikä se oli, joka teki ne ikäänkuin elävämmiksi, todellisemmiksi. Jotain oli tapahtunut, joka tuntuvasti häiritsi Stuart Lanen hillittyä, tyyntä mielialaa, mutta mikä se oli, sitä en tiennyt. Olin kuullut, että hän oli kohonnut yhteiskunnallisessa asemassaan ja oli nyt vallan tärkeä henkilö ministeriössä, mutta tiesin varmaan, että se ei millään lailla olisi voinut häiritä hänen tavallista tyyneyttään. Semmoisetkin seikat, jotka varsin helposti "nousevat päähän" vähemmän tunnetuilla henkilöillä, eivät mitenkään häntä juovuttaneet. Siitä minulla oli kuvaavana esimerkkinä m.m. se seikka, että hän oli toisena johtohenkilönä suljetussa henkisessä seurassa, jossa jokaisella jäsenellä oli sivistyneessä maailmassa korkealle kajahtava nimi, eikä tuo tosiasia ollut milloinkaan hänen rauhaansa häirinnyt, eikä hän siitä koskaan puhunut, vielä vähemmin hän sillä kerskui. Hän oli yksi heistä ja sillä hyvä. — Muualta syyt olivat haettavat kirjeiden muuttuneeseen sävyyn.

Sain sitten kerran häneltä kirjeen, jossa hän ihastuksella kertoi viimeisestä oopperassa käynnistään ja lisäsi, että "Toinen" oli ollut hänen kanssaan. Sen jälkeen sisälsi jokainen kirje jotain "Toisesta", joka tuntui olevan alituiseen Stuart Lanen seurassa. Minä aloin myöskin, puoleksi todella, puoleksi leikillä puhua "Toisesta", kyselin hänen mielipiteitään kirjallisuudesta, musiikista, y.m., tahdoin tietää, minkä näköinen hän oli, asuiko hän Lontoossa vai maalla ja monta muuta asiaa.

Sitten tuli kirje Stuart Lanelta, jossa hän ilmoitti, että "Toisen" nimi oli Judith, ja siitä lähtien puhuimme aina Judithista, mutta sen enempää en siitä viisastunut.

Muutaman kuukauden perästä pyysin, että hän vihdoinkin lähettäisi minulle Judithin kuvan, sillä olimmehan jo vanhat tutut kirjeitten avulla, joissa aina lähettelimme terveisiä toisillemme, paitsi kyselyjä ja vastauksia. Seuraava kirje Stuart Lanelta sisälsikin Judithin kuvan. Ensin hämmästyin sanattomaksi, sillä siinähän oli Ellan kuva! Tarkemmin katseltuani kuvaa, ymmärsin kumminkin, että se ei ollut Ella, mutta niin paljon hänen näköisensä, että olisin luullut häntä Ellan kaksoissisareksi, ellen olisi tiennyt, että Ellalla ei ollut mitään sisarta. Toinen seikka, joka minua hämmästytti vielä enemmän, oli se, että Judith kantoi käsivarrellaan noin vuoden vanhaa pikku poikaa ja talutti kädestä hiukan vanhemmalta näyttävää tyttöstä. Oliko Stuart Lane salaisesti naimisissa, vai kuinka minun piti se ymmärtää? Suurempia ihmeitä tapahtui sodan aikana.

Eipä muuta kuin piti kysyä: Keitä olivat lapset Judithin mukana? Olivatko ne Judithin lapsia ja olivatko ne Stuart Lanen lapsia? Odotin innokkaasti selitystä arvoitukseen.

Kysymykseni tuntuivat hiukan huvittavan Stuart Lanea, ja hän vastasi, että lapset kyllä olivat Judithin, vaan eivät suinkaan hänen, vaan Judithin aviopuolison, Jack O'Connorin!

Siis taas uusi arvoitus. Stuart Lanen edelliset kirjeet olivat siksi selvästi ilmaisseet, että hän oli syvästi rakastunut Judithiin, etten voinut selittää tätä uutta käännettä. En uskaltanut enää pyytää selitystä, sillä arvasin, että se tuottaisi hänelle mielipahaa, mutta paljon antoi kysymys minulle miettimisen aihetta.

Kun vihdoin taas pääsin muuttamaan vanhaan kotiini Lontooseen, selvisi tämäkin arvoitus minulle. Tässä oli taas uusi elämän murhenäytelmä. Stuart Lane, tuo voittamaton, varovaisuudella panssaroitu olento, oli voitettu, kukistettu. Judith oli hänet lumonnut niin täydellisesti, ettei hän ollut oma entinen itsensä enää. Ja Judith, kaunis mustakiharainen Judith oli toisen oma!

Kun sitten verraten pian tutustuin Judithiin henkilökohtaisesti, hämmästytti minua vielä entistä enemmän hänen ja Ellan merkillinen yhtäläisyys. Ja yhä uudelleen valitin kohtalon ilkkuvaa oikullisuutta, joka ei ollut johtanut Ellaa ja Stuart Lanea yhteen, vaan oli antanut molempien onnen särkyä.

Kerran tuli Stuart Lane kertoneeksi olostaan Cambridgen yliopistossa, eikä ollut vaikea laskea, että hän oli ollut siellä juuri samaan aikaan kun Ella kävi sanotussa kaupungissa. Minuun iski kuin ukkosen nuoli se vakuutus, että juuri hän eikä kukaan muu, oli se mies, jota Ella oli puoleksi hymyillen, puoleksi surumielisesti sanonut unelmiensa sankariksi. En voinut siitä Stuart Lanelle puhua. Oli kuin olisin astunut pyhälle maalle... Mutta olemmehan kokeneet, eikö totta? — kuinka joskus syvimmässä sydämessämme _tiedämme_ asioita, joita ei kukaan ole meille kertonut ja joita emme ole lukeneet emmekä kuulleet. En osaa selittää, mikä mystillinen voima meille tuon tiedon antaa, mutta siellä se on, varmempana, selvempänä, pyhempänä, kuin tavallisilla aistimillamme saavutetut kokemukset... Kysyin itseltäni, oliko Stuart Lane tuntenut samaa kuin Ella, ja jos oli, miksi hän ei ottanut omaansa? — Olisihan minun pitänyt se kysymättäkin ymmärtää. Sehän on niin tavallista, että pelko estää meitä ottamasta, mitä elämä tarjoo, pelko ja "hyvät sivistyneet tavat". Entä sitten, vaikka astuu sydämen murskaksi, kunhan kenkä, joka sen musertaa, on muodikas ja hyvin kiillotettu!

Usein olen miettinyt, olisiko onnellista, jos Stuart Lane ja Ella vielä tapaisivat toisensa? Tuskinpa. Katkerimmat kärsimykset ovat jo ohi. Molemmat ovat jokseenkin tyyntyneet ja tyytyväisiä kohtaloonsa. Molempien tunteet ovat muuttaneet luonnetta, hiiltyneet, lauhtuneet. Hehkuvan rakkauden sijaan on tullut lämmin ystävyys, joka ei polta eikä revi rikki... Miksi pitäisi taas alottaa alusta, kärsiä kaikki uudestaan ja ehkä erehtyä uudestaan? Etkö tunne, että tuon, tuon näennäisesti julman kohtalon oikkujen alla voi piillä syvä ajatus, mikä ei vielä ole selvillä meille, kohtalon leikkikaluille?

Mikä on sallittu, se tapahtuu, sinä Suuri Tuntematon...

LONTOON SUOMALAISIA.

On erittäin mielenkiintoista katsella suomalaisten oloa muilla mailla. Ennen kaikkea tietysti Amerikassa, jossa heitä on niin lukuisasti, että he edustavat kaikkia eri kotimaisia vivahduksia ja vielä amerikkalaisia lisäksi. Amerikka tosiaankin on paras paikka suomalaisten ominaisuuksien tutkimiselle, niin hyvien kuin huonojenkin, sillä me saamme siellä kaikki n.s. pienoispainoksena, jota on helppo käsitellä. Verraten nopeasti voimme siellä nähdä oman kuvamme mitä kirkkaimmassa kuvastimessa.

Lontoossa on myöskin alaa suomalaisen kansan tutkimiselle, vaikka tämä ala on paljoa ahtaampi kuin Amerikassa ja aivan toista laatua. Varsinaisia Lontoossa asuvia suomalaisia on hyvin vähän, tuskin muita kuin lähetystön ja konsulaatin sekä merimieslähetyksen virkailijat ja kourallinen liikemiehiä, jotka viimeksimainitut kumminkin melkein poikkeuksetta lukeutuvat Suomen ruotsalaisiin eivätkä usein näyttäydy suomalaisten parissa. Verrattomasti suurin osa suomalaisia Lontoossa on läpikulkijoita, jotka viipyvät jonkun lyhyen ajan siellä ja sitten poistuvat muille maille. Tällaisia matkustavia suomalaisia on Lontoossa paljon, ennen kaikkia suomalaisia merimiehiä, mutta myöskin muita kansalaisiamme.

Nämä Lontoon matkustavat suomalaiset voimme ensin pintapuolisesti katsoen jakaa kahteen pääosaan, jotka vastaavat jokseenkin Lontoon West Endiä ja East Endiä. Olen usein suomalaisissa kuvauksissa Lontoosta nähnyt West Endiä sanottavan rikkaiden osaksi ja East Endiä köyhien osaksi. Tämä on epäilemättä harhaan johtava kuvaus, vaikka siinä on pieni annos tottakin. Yhtä väärin olisi nimittää West Endissä asuskelevia suomalaisia rikkaiksi ja East Endissä kävijöitä köyhiksi, sillä suomalaisista hyvin vähän voi aavistaa, millaisia heidän varallisuussuhteensa ovat. Ennen varsinkin olivat suomalaiset kuuluisia siitä, että he elivät kuin miljoonamiehet, vaikka heidän omaisuutensa pääasiallisesti oli kokoonpantu veloista. On myönnettävä, että tämä nousukaspiirre nyt on koko joukon vähemmän yleinen kuin aikoina ennen sotaa.

West Endissä oleskelevista suomalaisista nyt lienee suurin osa sellaista väkeä, jotka jostakin tosisyystä ovat saapuneet Lontooseen ja toimittavat siellä asiansa herättämättä huomiota. He eivät tavallisesti viivy siellä kauan, ja harvoin heitä näkee toisten suomalaisten seassa, ellei heillä sattumalta ole tuttavia Lontoon suomalaisten piirissä. Toisin sanoen, siihen ryhmään kuuluvat kaikki nopeasti läpimatkustavat, joita näkee Lontoossa enemmän kuin ehkä missään muualla, ja jotka häviävät tietoisuudesta yhtä pian kuin tulevatkin.

Toisen ryhmän West Endin suomalaisia muodostavat ne, jotka asuvat Carlton- taikka Savoy-hotelleissa ja elävät kuin miljoonamiehet, vahvasti uskoen siten saavuttavansa koko Lontoon ihailun ja kateellisen kunnioituksen. Tämä ryhmä on onneksi hyvin pieni, paljoa pienempi kuin ennen sotaa, ja siihen kuuluu pääasiallisesti nousukasherroja ja rikkaanlaisia finländareitaa, joita sisällinen pakko ajaa edes tällä lailla näyttämään mahtiaan. Heitä katsellessa ei voi olla valittamatta, että meidän maantieteellinen asemamme on niin monessa suhteessa ollut epäedullinen Suomen henkisellekin kehitykselle. Toisella puolen Venäjä, toisella Ruotsi, ja kummaltakin naapurilta suomalaiset ovat aina olleet valmiit lainaamaan kaikkein epämiellyttävimpiä ominaisuuksia. Venäjältä on meille jäänyt perinnöksi tsinovnikka-henki, joka yhä vieläkin usein pistää esiin, varsinkin niiden seassa, jotka suuren osan elämästään ovat viettäneet Venäjän vallan alaisina. Kaikki tasavaltainen yhdenvertaisuus on heille tuntematon, ihmiset ovat jaetut käskijöihin ja käskettäviin, santarmit ja ohranat ovat maallisen onnen ehtoina. Toinen venäläinen perintö on henkinen pelkuruus, joka meillä on niin toivottoman tavallinen. Maailma on täynnä "vaaroja" ja kaikki voi saattaa ihmisen "välikäteen". Ainoa ominaisuus, jota voi nimittää suureksi, tunnustetuksi hyveeksi, on varovaisuus, varovaisuus kaikissa elämän suhteissa, varovaisuus ajatuksissa, puheissa ja töissä. Ei ole lupa käydä pää pystyssä — se on vain tuhmaa ylpeyttä — eikä saa sanoa suoraan mielipiteitään, sillä se voisi loukata niitä, jotka ylempänä majailevat. Tsinovnikka-henki olkoon ohjaajamme kaikessa.

Ruotsista päin on epäilemättä kotoisin tuo hyvin huomattava taipumus rehentelemiseen. Siihen tekevätkin itsensä syypääksi etupäässä meidän ruotsalaisemme paljoa suuremmassa määrässä kuin suomalaiset. Finländarit tietävätkin paljoa tarkemmin kuin suomalaiset, mitenkä Ruotsissa ollaan ja eletään, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta ja kuinka onnellista on, jos nimen edessä sattuu olemaan _von_ taikka _de_ taikka _af_. Siksi meilläkin oikein hienot ymmärtävät, kuinka sopimatonta on ulkomailla asua toisen luokan hotellissa, ja kuinka suorastaan on maineensa menettämistä matkustaa Oberonin kolmannessa luokassa, oli se miten hyvä tahansa. Tietysti on asian laita aivan toinen, jos tuommoista toisen luokan ravintolassa asumista ja kolmannessa luokassa matkustamista voi tehdä salaa, ettei kukaan aavista mitään senkaltaista epäilläkään. On kumminkin aina muistettava, että helsinkiläiset ovat mestareita urkkimaan esille tuollaisia hämäriä kohtia ihmisen elämässä eivätkä tietysti pidä suutaan kiinni.

Westendiläiset suomalaiset eivät iske mitään tuntuvia merkkejä Lontoon elämään, eikä heitä voi mitenkään lukuisuudessa eikä tärkeydessä verrata East Endin suomalaisiin. East Endissä alati vaihteleva, alati mielenkiintoinen suomalainen siirtokunta on löydettävissä. Siellä ovat Suomen monilukuiset merimiehet tavattavissa. Siellä on myöskin heidän yhtymäpaikkansa, suomalaisen merimieslähetyksen kirkko ja lukusali.

Merimiehet ympäri maailmaa muodostavat oman kansakunnan, olivatpa he syntyneet missä tahansa. Heillä on kaikilla isänmaana ensiksikin meri ja sitten vasta toisessa sijassa joku maakaistale jossakin etäisessä maanosassa. Suuren isänmaansa kielenä heillä on englannin kieli, ei tosin aina sekoittamaton "_Queen's English_", mutta kumminkin kieli, jota kaikki merimiehet ymmärtävät ja käyttävät sujuvasti.

Merimiehiin on meri iskenyt niin selvän leiman, että heidät heti tuntee merimiehiksi ilman tarkempaa esittelyä. On vaikea selittää, mikä se on se salainen merkki, josta he itse ja kaikki muut tietävät heidän kuuluvan samaan suureen veljeskuntaan, joka kyntää meriä ympäri maailmaa. Väitetään, että merimiehet sydämensä syvyydessä hiukan halveksivat meitä maan kamaralla kompuroivia, jotka pelkäämme tuulta ja tuiskua ja helposti nostamme tuon supisuomalaisen hätähuudon, että "Vetää! Vetää!" jos ikkuna on sattunut unohtumaan auki kesäkuumalla. Sellainen pikkuinen alaskatsominen ei ole sen vaarallisempaa kuin englantilaisten pieni säälinsekainen ylenkatse kaikkia kohtaan, jotka eivät ole maailmaan syntyneet englantilaisina. Eihän ole ollenkaan ihme, jos maailman laajin isänmaa, meri, panee lapsensa hiukan ylpeilemään suuruudellaan ja voittamattomalla voimallaan.

Se seikka, joka epäilemättä myöskin on iskenyt leimansa meren kyntäjiin, on tietoisuus siitä, että tuo ääretön isänmaa ei ole ainoastaan suuri ja mahtava, vaan myöskin hirvittävän ankara. Se vaatii vuosittain tuhansittain uhreja, ei sääli ketään, ei valikoi. Ei voi kukaan arvata, milloin hänen oma vuoronsa tulee ja milloin meren laaja helma hänelle avautuu.

Tuollainen tietoisuus kohtalon epävarmuudesta antaa elämälle aivan toisen värin, tekee pikku asiat vieläkin pienemmiksi ja suuret asiat jättää suuriksi. Samalla tapahtuu omituinen suuruussuhteitten tarkastus. Moni seikka, joka ennen ei tuntunut juuri miltään, voi saada ensiluokkaisen arvon, ja toinen, jota oli tottunut pitämään erittäin tärkeänä, häipyy melkein näkymättömiin. Silmät tottuvat merellä katsomaan kauaksi ja huomaamaan merkit taivaan rannalla. Samalla näyttää sisällisten silmienkin näköpiiri laajenevan, ja katse oivaltaa seikkoja, joiden olemassaoloa tuskin ennen aavistikaan.

Ne Lontoon suomalaiset, jotka eivät käy East Endissä katsomassa Merimieslähetyksen työtä, menettävät paljon. Ylipäänsä pitää kumminkin myöntää, että enimmät tuon vaistomaisesti tietävät, ja vaikka usein oleskelevatkin ainoastaan lyhyen ajan Lontoossa, varaavat aikaa käydäkseen merimieskirkolla Stepneyssä. Ei sentään aivan kaikki. On niitä sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa siksi hienoja, että käynti Stepneyssä vaikuttaisi heidän hermoihinsa kuin äkkinäinen hyppäys alaspäin. Näin kertoo tarina:

Oli kerran merimiespappi, jolla oli kova suomalainen sisu. Kun hän sai jotain päähänsä, oli se toteutettava, tuli mikä tuli. Ja hän oli saanut päähänsä, että erään hyvin hienon ja korkean herran olisi pitänyt käydä edes yhden kerran merimieskirkossa. Koska emme tahdo mainita nimiä, sanomme vain toista papiksi ja toista Hyvinkorkeaksi. Pappi kirjoitti Hyvinkorkealle ja pyysi kohteliaasti häntä tulemaan merimieskirkkoon. Ei tullut mitään vastausta, eikä liioin Hyvinkorkea näyttäytynyt. Pappi kirjoitti uudestaan, mutta tulos oli sama. Silloin tuskastui pappi ja läksi ensimmäisellä junalla Hyvinkorkean luo, astui hienoon saliin, katsoi tiukasti Hyvinkorkean silmiin ja sanoi: "Herra Hyvinkorkea, me odotamme teitä varmuudella huomenna kello kuusi merimieskirkolla." Kumarsi ja läksi.

Hyvinkorkea jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä... Tuo tuntui melkein uhkaukselta... Mitä hän mahtoi tarkoittaa?... Kuka niitä suomalaisia tietää. Taas oli Helsingin lehdissä pitkä sarja puukotuksia ja ampumisia... Hyvinkorkea pyyhki hikeä otsaltaan... Ellei hän nyt mennyt sittenkään merimieskirkolle, saattoi siitäkin tulla iankaikkinen harmi... Kirjoittavat sanomalehtiin ja koettavat järkyttää muutoinkin heikkoa asemaa... Voivat tehdä ruumiillistakin harmia, panevat vahdin, joka voi öiseen aikaan vaikka ampua... Voi tätä kurjaa elämää, kun eivät anna olla rauhassa! Suo siellä, vetelä täällä, ei pääse pakoon minnekään...

Samassa kuului vieno koputus ovelle ja Hyvinkorkean nuori rouva astui sisään:

"Armaani, miksi näytät noin kalpealta ja suorastaan sairaalta? Ethän vain liene saanut vetoa?" kysyi rouva levottomana.

"Henkistä vetoa olen varmaankin saanut", valitteli Hyvinkorkea ja kertoi rouvalleen papin käynnistä.

Rouvan silmät alkoivat loistaa. Vihdoinkin hänellä oli tilaisuus näyttää syvää rakkauttaan, jota Hyvinkorkea eilen oli melkein tuntunut epäilevän, kun tuli se ikävä lasku siitä suuresta muotiliikkeestä. Miehet eivät ymmärrä, kuinka rouvien _juuri heidän tähtensä_ täytyy olla viimeisen muodin mukaan puettuja. Nyt oli tilaisuus, jolloin Hyvinkorkea saisi nähdä, mitä tosi rakkaus merkitsi.

"Rakkaani, me menemme sinne yhdessä", sanoi rouva urhoollisesti. "Sinun kanssasi en pelkää mitään."

"Oi armahin, en koskaan suostu panemaan sinua mihinkään vaaraan", vakuutti Hyvinkorkea jalomielisesti.

"Sinun kanssasi olen luvannut elää, ja sinun kanssasi tahdon kuolla, jos niin on sallittu", nyyhkytti rouva ja vuodatti kyyneleen Hyvinkorkean kiiltävälle paidan etumukselle.

Ei siinä auttanut muu kuin suostua. Yhdessä päätettiin mennä ja yhdessä sinne mentiinkin seuraavana päivänä. Pappi oli kirkon ovella vastassa, ja Hyvinkorkea antoi autonsa kuljettajalle merkin pysytellä läheisyydessä, jos mitä sattuisi tarvitsemaan. Papin suupielissä nytkähteli omituisesti, vaikka hän muutoin oli hyvin totisen, melkeinpä ankaran näköinen. Tuo pieni värähtäminen suupielissä oli kaiketi vain juhlallisen tapahtuman tuottamaa luonnollista hermostumista.