Part 4

Usein olen muistanut tuota keskusteluamme, jossa varmaan oli totta toinen puoli. Ihana luonto ja ikuinen kesä epäilemättä helpoittavat surujen ja vastoinkäymisten kestämistä. Sen kai jokainen on saanut kokea. Mutta syvintä kaipuuta ne eivät tukahduta. Polly ja Ruth sen kerran tunnustivat, kuinka usein he kaipasivat pois, kauas pois, sellaiseen seutuun, jossa piti enemmän ponnistaa voimiaan, jossa ikuinen kauneus ja runsaus ei tukehduttanut sielua... Ja sitten seurasi sama valitus, jonka olin sekä kotimaassa että muualla kuullut tuhansia kertoja: ei ollut rahaa! Kuinka hirveän vaikea tuntuu olevan saada "sivistyneitä" nuoria käsittämään, että raha on aivan toisarvoinen kysymys. Entä sitten vaikka kukkaro on tyhjä, jos on voimaa käsivarsissa ja aivoja pääkopassa! Siinä on rahaa aivan tarpeeksi. Rohkeutta sitten vain, niin kaikki käy hyvin.

Sen kyllä vihdoinkin sekä Polly että Ruth käsittivät ja he päättivät lähteä maailmalle. He lähtivät ja onnistuivat. Polly oli taitava konttoristi, Ruth sanomalehtikirjailija. Suurena apuna oli tietysti se, että molemmat osasivat puhtaasti suurinta maailmankieltä.

Sellainen on ihmisluonto. Ei tyydy kuumaan, ei tyydy kylmään, vaihdosta vaatii, yhä vain vaihdosta...

Kun äskettäin kävin Suomessa, oli siellä melkein kulkutautina kaipaus Etelämeren saarille. En tiedä kuinka monta kävi luonani kysymässä, että mitenkä sinne Hawaiin olisi paras mennä, mitä maksaa matka, miten siellä tulee toimeen, jos kerran sinne pääsee, j.n.e.

Ei ollut minusta paljon apua kysyjille. En tiedä mitä maksaa matka ja teitä on monta valittavana. Toimeen tulee väkisinkin, jos kerran sinne asti menee. Luonto uhkuu rikkauksia ja ihmiset ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia. Mikä on tullessa toimeen!

Moni tuntui tahtovan lähteä sinne itseään pakoon, mutta en luule, että sellaisessa tapauksessa pako auttaa. Toisia oli, joiden huolena tuntui olevan, että mistä saisivat matkatoverin. Ei pitäisi sellaisten lähteä, jotka matkatoveria kaipaavat. Se on pelkuruutta, ja pelkurit eivät menesty missään... Toiset sanoivat, että tahtoisivat mennä sinne pois maailmasta, unohtamaan, kuolemaan. Niille ei maksa vaivaa vastata.

Polly ja Ruth, kuten sanoin, jättivät mangopuitten varjostaman Hale Makanin, ei unohtaakseen, ei kuollakseen, vaan elääkseen elämää, nähdäkseen uutta, kokeakseen... Sain heiltä ensin kirjeen Shanghaista ja sitten vuotta myöhemmin Wienistä. "Nyt kun ollaan näin lähellä, melkein naapurukset, pitää meidän kohta tavata toisemme", kirjoitti Ruth. Totta kai piti tavata. Sattui niin, että olin Suomessa käymässä ja päätin lähteä Lontooseen Berlinin kautta. Kirjoitin minä päivänä tulisin olemaan Berlinissä ja missä tulin asumaan. Läksin sinne ja pari tuntia saapumiseni jälkeen Berliniin, saapuivat Polly ja Ruth sinne. Kolme päivää olimme siellä yhdessä ja kävimme läpi entiset muistot. Hämärässä huoneessa puhellessamme hävisi ruma berliniläinen ravintolasali silmien edestä ja taasen näkyi selvästi aurinkoinen lanai Hale Makanissa... Kuulimme taas Tyynenmeren aaltojen loiskeen korallirantoja vastaan ja kukkien tuoksun lei-seppeleistä... Ruth hyräili hiljaa Liliukalani-kuningattaren kaunista laulua "Lei na Kauilani" ja ukulelen säestys kuului etäältä... Ei sujunut puhe enää. Olimme kaukana merten takana...

Kolmen päivän perästä erosimme kukin omalle suunnallemme.

Tätä kirjoittaessani sain kirjeen Wienistä Pollylta ja Ruthilta. He nauttivat paljon sikäläisestä musiikkielämästä ja käyvät konserteissa niin usein kuin aikaa riittää. Molemmat ovat kovassa työssä, Polly eräässä oman maansa virastossa, Ruth kirjoittelemassa kokemuksiaan lehtiin. Mutta mieli alkaa vetää pois uusia kokemuksia saamaan, uusia ihmeitä näkemään. Näin he kirjoittavat:

"Olemme paljon miettineet, miten saisimme sen tuuman kohta toteutetuksi, josta niin paljon puhuimme sekä Hale Makanissa että Berlinissä, sen, joka koski tulevaa asuinpaikkaamme. Amerikkaan pääsy on vaikeata nyt, kun siellä on laitettu kaiken maailman esteet vapaalle matkustukselle. Olemme arvelleet, että olisi paras hankkia pieni maatilkku Texasissa, Meksikon rajalla. Se saisi olla molemmin puolin rajaa, niin että tulisimme asumaan kahdessa valtakunnassa yhtaikaa. Jos sen asian oikein järjestää, luulen että voimme siten välttää siirtolaisrettelöt. Sinne rakentaisimme uuden Hale Makanin ja meitä tulisi taas olemaan neljä, sillä olemme täällä löytäneet yhden, joka aivan selvästi kuuluu samaan joukkoon. Olemme näet vihdoinkin huomanneet, kuinka tosi sinun, oppisi salaisesta vapaamuurariudesta on. Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään toistensa olemassaolosta, löytävät toisensa heti, jos kohtalo heittää heidät yhteen... Sitten istumme yhdessä uudella lanaillamme ja keskustelemme kaikki maailman asiat halki... Polly lupaa yksin hoitaa koko puutarhamme, josta saamme poimia papaiaa aamiaiseksi ja mangoja, banaaneja, guavaa, ja muita etelän hedelmiä... Sinä ja minä ja Bob (se uusi, neljäs) istumme kirjoituskoneittemme ääressä ja lähetämme maailmalle kaikki keksimämme uudet tuumat..."

Voi sinua tropiikkien lapsi, kun et käsitä, että vaikka onkin ihanaa olla viikon tai pari Hale Makanissa, olipa se sitten Honolulussa taikka Meksikossa, eivät lumisen pohjoisen lapset siellä kauan viihdy. Mikä lienee kohtalotar sitonut sydämen ja sielun niin lujasti karuun luontoon, ettei siitä koskaan pääse kokonaan eroon, yrittipä kuinka paljon tahansa...

MUUAN KATOLINEN PAPPI.

Olin esitelmöimässä Amerikassa, eräässä Keski-Lännen pikkukaupungissa, josta oli noin viiden tunnin matka pikajunalla lähimpään miljoonakaupunkiin. Esitelmä oli pidettävä metodistikirkossa, ja pappi oli ilokseni painattanut ilmoituksiin ja sanomalehti-uutisiin, että siellä oli pidettävä "esitelmä" eikä saarna, josta seikasta olin hänelle hyvin kiitollinen. Vähää sitä ennen olin puhunut eräässä Lännen suuren yliopiston kirkossa, ja ilmoituksissa luin kauhukseni, että "saarnan pitää rouva A. M." Minut valtasi kova pelko, joka ei suinkaan parantunut siitä, että olkapäilleni ripustettiin yliopiston juhlapukuun kuuluva kaapu sekä selitettiin laajasti, miten minun oli astuttava, missä seisahduttava, kenelle kumarrettava j.n.e. Ellei hyvä kuiskaaja olisi minua ohjannut, milloin pään nyökähdyksillä, milloin kuiskauksilla, taikka salaisilla kirjelipuilla, olisi koko komento mennyt vallan sekaisin. Nyt kun esitelmää sanottiin esitelmäksi, olin kuin kotonani. Elämässä saa alituiseen kokea, kuinka paljon nimet vaikuttavat.

Isäntäni, metodistipappi, miellytti minua paljon. Hän oli sivistynyt ja laajanäköinen mies, joka tunsi meidänkin maamme oloja enemmän kuin siellä päin maailmaa oli tavallista. Läksin mielelläni hänen kanssaan, kun hän pyysi minua katselemaan kaupunkia ennen esitelmääni. Aikaa oli vielä paljon, ja vanha kokemus sanoi minulle, että sitä parempi tulevan esitelmäni onnistumiselle, jota selvempi käsitys minulla oli ympäristöstä ja tulevasta kuulijakunnastani. Ensin tietysti olimme katselleet metodistikirkkoa, jossa minun piti illemmalla esitelmöidä. Kirkko miellytti minua yhtä paljon kuin pappikin, joka vakuutti, että se tuli illalla olemaan tulvillaan kuulijoita — niinkuin kävikin.

Mentyämme kävelemään, pisti silmään heti korkealla kukkulalla sijaitseva hyvin komean näköinen kirkko, jonka jo kaupunkiin tullessani olin junan ikkunasta huomannut. Pyysin siitä tietoja, ja isäntäni innostui heti siitä kertomaan. Hän vakuutti, että se oli mielenkiintoisin paikka koko kaupungissa ja vielä enemmän siinä toimiva pappi. Se oli nimittäin katolinen kirkko, ja sen kirkon pappi tuntui olevan sen seudun merkillisin mies. "Mikä vahinko, että isä O'Brian on juuri tänään lähtenyt tämän valtiomme pääkaupunkiin", valitti isäntäni, "muutoin olisin varmaan hänet esittänyt teille. Hän on hyvin lahjakas mies ja runoilijana huomiota ansaitseva. Hiukan omituinen hän usein on, mutta en luule, että kenenkään tulee ikävä hänen seurassaan, sillä hän on täynnä tuumia, joissa hänen laaja sydämensä ja syvä elämäntuntemus selvästi pistää esiin." — Minusta oli hauska kuulla, että toiseen uskontoon lukeutuva pappi noin ystävällisesti arvosteli virallista vihamiestään, mutta sellainenhan se on tämä maailma! Viralliset vihamiehet ovat usein ystäviä ja viralliset ystävät vihamiehiä!

Pyysin häntä kertomaan hiukan enemmän isä O'Brianista, ja hän suostui vilkkaasti pyyntööni. Isä O'Brian oli seudulla tunnettu etupäässä puhujana, josta syystä ihmisiä tulvaili läheltä ja kaukaa häntä kuulemaan. Paitsi sitä tiesivät hänen ystävänsä, että hän oli julaissut useita kirjoja, vaikka tosin ei omalla nimellään eikä edes julkisesti kenen tahansa luettaviksi, mutta ne, joille hän oli niitä antanut, tuntuivat ihailevan häntä varsinkin runoilijana, Runot olivat hyvin omituisia, ja ne olivatkin tuottaneet hänelle yhtä paljon moitetta kuin ihailua, ehkäpä enemmänkin, ei muotonsa tähden, jonka kaikki myönsivät täydelliseksi, mutta sisällyksensä tähden, joka tuntui useita loukkaavan. — Aloin yhä enemmän valittaa huonoa onneani, joka oli minulta riistänyt tilaisuuden tutustua isä O'Brianiin.

Esitelmäni illalla meni hyvin, sillä kuulijakunta ja ympäristö oli sellaista, että se loi voimakkaan, suosiota henkivän tunnelman ympärillemme. Olen aina sydämessäni hiukan kadehtinut niitä, jotka eivät ole ollenkaan riippuvaisia tuollaisista tunnelmista, vaan sanovat sanottavansa yhtä selvästi ja yhtä pontevasti, olipa ympäristö millainen tahansa ja kuulijakunta kuinka suosiollinen taikka vihamielinen tahansa. Itse en ole koskaan voinut sellaista vapautta saavuttaa.

Aikaisin seuraavana aamuna menin metodistipapin kanssa junalle, jonka piti viedä minut samaan miljoonakaupunkiin, minne isä O'Brianin kerrottiin eilen lähteneen. Juna oli hiukan myöhästynyt, ja kävelimme siksi rauhallisesti asemasillalla. Ilma oli leutoa, aurinkoista, täynnä seikkailutunnelmaa. Tiedättehän, kuinka ihminen joskus selvästi tuntee, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tulossa. Ei sen tarvitse olla parempaa eikä pahempaa, mutta erilaista sen tulee olla... Vaikka en tiennyt mitään muuta varmuudella odottaa kuin viittä kuivaa tuntia tomuisessa junassa, oli mieleni tavallista iloisempi. Eilinen esitelmätunnelma ei kaiketi vielä ollut kokonaan haihtunut.

"Ei, mutta katsokaapa tuonne", huudahti metodistipappi äkkiä. "Tuollahan on isä O'Brian, jonka luulimme eilen matkustaneen pois!"

Asemasillan toisessa päässä näin katolisen papin, joka alkoi astua meitä kohti. Hänellä oli yllään katolisen papin pitkä musta kauhtana ja hyvin matala, ruma hattu-lällä päässä. Isäntäni esitti minut hänelle ja pyysi häntä pitämään huolta minusta matkalla suurkaupunkiin. Isä O'Brian vastasi hyvin ystävällisesti myöntäen ja lisäsi arvanneensa, että meistä tulisi matkatoverit, koska hän oli ollut kuulemassa esitelmääni eilen illalla, vaikka emme olleet häntä tungoksessa huomanneet, ja siellä hän oli kuullut, että minun piti seuraavana aamuna lähteä samaan suurkaupunkiin, jonne hänen oli määrä mennä jo edellisenä aamuna, vaikka satunnainen este oli pakoittanut hänet siirtämään matkansa tähän päivään. Irlantilaisena hän tahtoi kuulla hiukan enemmän Suomesta, jonka urhoollisesta taistelusta tsaarin hirmuvaltaa vastaan hän oli suurella mielenkiinnolla lukenut.

Isä O'Brian näytti olevan ennemmin alle kuin yli viidenkymmenen, ja hänen äänessään oli hyvin miellyttävä kaiku. Sanomattakin olisin tiennyt, että hän oli irlantilainen, sillä hänen puheessaan ei ollut hiukkaakaan amerikkalaisia nenä-ääniä, mutta sen sijaan vahva irlantilainen sävy, ja sellaisia tummansinisiä, melkein sinivuokon värisiä silmiä harvoin näkee muilla kuin irlantilaisilla.

Juna oli täpösen täynnä matkustajia, mutta sain kumminkin istumapaikan käytävän vieressä. Isä O'Brian otti matkalaukkuni ja sanoi menevänsä katselemaan, eikö muissa vaunuissa olisi enemmän tilaa meille. Hän viipyi kotvan aikaa, mutta palasi vihdoin tyytyväisen näköisenä ja pyysi minua seuraamaan häntä sinne, minne hän oli jo sijoittanut tavaramme. Kuljimme vaunusta vaunuun, kunnes saavuimme ravintolavaunuun asti, joka siihen aikaan oli tyhjänä, ja jossa hän oli saanut kokonaisen vaunun puoliskon käytettäväksemme. Siellä oli meille katettu teepöytä englantilaiseen tapaan. Istuimme siis rauhassa juomaan teetä ja keskustelemaan.

Hän kyseli paljon Suomesta ja sen vaiheista Nikolain rautakoron alla ja selitti taas innostuksella, kuinka luonnollista oli, että hän irlantilaisena tunsi mitä syvintä myötätuntoa meitä kohtaan. Kuinka hyvin tunsin tuon irlantilaisen ystävyyden! Kuinka kovasti paljon he meitä suosivat ja säälivät ja kuinka hirveän vähän he tilaamme ymmärsivät! Isä O'Briankaan ei malttanut olla huudahtamatta: "Kyllä tsaari on ollut julma Suomea kohtaan, mutta ei sentään niin julma kuin englantilaiset meitä kohtaan!" Sellaista se on aina. Jokainen mielellään uskoo, että hänen kohtalonsa on kovempi kuin kenenkään muun. Aivan äskettäin eräs tunnettu virolainen sanoi minulle: "Paljonhan teitä tosin uhattiin, mutta ei teille vielä tehty oikeastaan mitään väkivaltaa. Toista oli meidän virolaisten kohtalo! Me saimme käydä läpi kaiken sen, millä teitä uhkailtiin!"

Tahdoin mielelläni vaihtaa keskusteluainetta ja sanoin hänelle kuulleeni metodistipapilta, että hän, isä O'Brian, oli suosittu kirjailija, ja pyysin häntä hiukan kertomaan minulle kirjoistaan. Hän hymyili omituisesti: "Mielelläni. Ehkä tahtoisitte lukea pienen runon, jonka käsikirjoitus sattuu olemaan taskussani? Se ei ole pitkä..." Hän veti taskustaan paperin, jossa näin päällekirjoituksena: _"Roma Quare"_. — Aloin lukea sitä, enkä arvattavasti voinut kyllin huolellisesti peittää hämmästystäni, kun uskonnollisen, taikka ainakin puoli-uskonnollisen hymnin asemesta luin mitä hehkuvimman rakkausrunon, jossa hän katkerasti valitti sitä, että Rooma selibaatti-vaatimuksellaan särki häneltä elämän onnen. Sekä hänen äänessään että hänen irlantilaisissa silmissään oli selvä pilkallinen ilme, kun hän hymyillen kysyi, mitä pidin hänen runostaan. Tietysti vastasin jäykän kohteliaasti, että se oli mielestäni kaunis, sillä kaunis se epäilemättä olikin. Itsekseni harmittelin, että voi, voi tätä meidän sivistynyttä yhteiskuntaamme, joka heti pakoittaa ihmisen panemaan naamarin kasvoilleen ja koko sielulleen, kun äkkiarvaamatta joutuu katsahtamaan jonkun ihmisen avattuun sieluun. Sellaista sanotaan sivistykseksi! Ja vielä lisäksi hän oli irlantilainen, Shawn kansalainen, jolla tuntui olevan sama ominaisuus kuin Shawllakin, että hän saattoi hymyillen katsoa sydämen syvimpiin sopukkoihin!

Isä O'Brianin silmissä oli yhä vielä sama pilkallinen ilme aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kuka käski kysymään! Siinä nyt saatte kantaa seuraukset uteliaisuudestanne, vaikka nähtävästi olette samanlainen kana kuin niin kovin monet muutkin jotka heti kauhistuvat, kun joku sattuu hipaisemaankin elämän suuria kysymyksiä. Hänen hymynsä hermostutti minua siksi paljon, että minun piti pyytää häntä näyttämään vähemmän pilkalliselta. Jos olin osoittanut hieman hämmästystä, oli siihen syynä se, että runon sisällys oli niin odottamaton, mutta elämän totuuksia en pelännyt, ja olin hänelle kiitollinen, jos hän kohteli minua kuin täysikasvanutta olentoa ainakin eikä kuin pikku lasta. Puhelin ensi kerran elämässäni katolisen papin kanssa, ja jokainen uusi kokemus oli minulle suuriarvoinen. "Mitä uskontoa olette?" kysyi isä O’Brian. "Isäni oli luterilainen pappi." Isä O'Brianin hymy muuttui iloisen ystävälliseksi j pilkka muuttui huumoriksi: "Minä pidän teidän välttelevästä vastauksestanne. Maailma opettaa sellaista..." Minun piti myöskin naurahtaa ja jäinen muuri välillämme suli pois nopeasti. Sen jälkeen keskustelu sujui luonnollisesti ja esteettömästi eteenpäin.

Äsken lukemani runon johdosta isä O’Brian alkoi puhua elämästä, varsinkin Amerikan suurkaupunkien elämästä, ja vaikka hänen puheensa oli moitteetonta ja sopivaa missä seurassa tahansa, kuten sopi odottaa sivistyneeltä mieheltä, saattoi helposti lukea rivien välissä, että hänellä oli melkein peloittavan laaja elämäntuntemus ja että hän oli syönyt paljon sekä hyvän- että pahan-tiedon puusta.

Annoin hänen puhua keskeyttämättä, kunnes hän itse lakkasi, mahdollisesti oudoksuen, etten mitään virkkanut. Mutta mitäpä siihen saattoi sanoa! Tiesin, että hän puhui totta, ja paitsi sitä hänen puhetapansa oli viehättävä, selvä ja mielenkiintoinen. Pappi ja runoilija, filosoofi ja maailmanmies! En voinut sanoa, kuka noista neljästä kulloinkin oli voitolla, mutta yhtymä sellaisenaan oli voittoisasti puoleensa vetävä. Anglosaksien parissa harvoin tapaa tuon väsyttävän ihmislajin, johon ei koskaan mahdu muuta kuin yksi asia kerrallaan, joka ei mitenkään voi ilman ponnistuksia, kevyesti, melkein huomaamatta siirtyä toisesta mielialasta toiseen, huvittaen, innostuttaen, naurattaen, liikuttaen, — ja aina antaen, rikastuttaen...

Hetken miellyttävä kokemus usein — kuten hyvin tiedämme — vetää ajatukset johonkin päinvastaiseen kokemukseen. Niinpä nytkin. Muistui äkkiä mieleeni, kuinka äskettäin käydessäni Helsingissä, eräs entinen koulutoverini, jota en ollut pariin kymmeneen vuoteen nähnyt, tuli vastaani Aleksanterilla. Olin kouluaikana pitänyt hänestä hyvin paljon, ja hän oli vallan entisensä näköinen vielä nytkin. Siis riensin häntä vastaan, kädet ojennettuina tervehdykseen. Hän tarttui oikeaan käteeni molemmilla käsillään, katsoi minua silmiin peloittavan vakavana ja sanoi: "Kuinka on sinun sielusi laita?" — Se oli niin kauhean noloa.

"Mikä ajatus teitä huvitti?" kysyi isä O'Brian. Kerroin hänelle tuon tapahtuman ja sanoin olevani kiitollinen, että hän ei yrittänyt tutkia sieluni tilaa eikä ruvennut minua kääntämään.

"Ah, älkää olko niin kovin varma siitä", naurahti isä O'Brian. "Minun mielessäni oli juuri ajatus, että tahtoisin mielelläni teille kertoa, kuinka katolinen kirkko on ainoa, joka voi täydellisesti ymmärtää ja tyydyttää ihmissielun kaipausta, täydellisesti rakastaa, täydellisesti rauhoittaa, lohduttaa, antaa anteeksi..."

Kas niin, taisinpa joutua vaaralliselle alueelle taas! Mutta mitäpä siitä! Mies oli omituisen mielenkiintoinen. Hyvin maallisesti eroottinen, kiihkeästi uskonnollinen, uneksija, filosoofi... Yritin kumminkin siirtyä toiselle alalle ja kysyin hyvin typerän kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että teillä, isä O'Brian, on niin laaja ja täydellinen elämäntuntemus?" — Huh, kuinka kaduin kysymystäni, kun ihmeekseni kuulin oman ääneni sen lausuvan! En ollut siinä silmänräpäyksessä muutakaan keksinyt, ja nyt pelkäsin, että se tuntui kovin tungettelevalta. Mutta isä O'Brian naurahti varsin hyväluontoisesti ja silmäkulmassa välkkyi selvä annos huumoria:

"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan eristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään elämästä..." Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli epäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.

Isä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka sai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin mitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: "Te ette muista, että meillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin sopukkoihin... Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän elämästä kuin useimmat muut..."

Niinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin... Kysyin häneltä, olivatko ihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko niistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän mietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus ei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan mitä väsyttävin samanlaisuus. "Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen ensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa... Aina vain samaa... Samat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!"

Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta: "Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa, joka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena jo parin tunnin ajan... Ja kumminkin se on yhä vaihdellut..." Hän osoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei näkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: "Tuollainen maisema minusta aina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että jokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä rakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa suuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä laaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat... Monta vuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen että Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen. Satuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon yli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden ja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa päivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina ihanin, pyhin... Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi. Kun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon eteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden... Barbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi Angelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu... Siksi ovat nämä Amerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon pyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta ja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot vaikenemaan... Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta..."

Muutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa ja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun muistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on varmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta, varsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen. "Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta", sanoi amerikkalainen ystäväni... Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta eroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä...

"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet miljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia ennenkuin juna lähtee New Yorkiin... Annattehan nuo viisi tuntia minulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?" — Mielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen päivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä toimittamista.