Part 7

Philip Snowdenin syntymäkaupungissa, Cowlingissa, kerrotaan paljon kaskuja hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sattui kerran, että kun kutojat menivät päivällislomalleen, he huomasivat väkijoukon seisovan korkean kivimuurin vieressä tarkkaan kuuntelemassa puhujaa, joka piti mitä kiihkeimmän puheen vapaamielisen parlamenttiehdokkaan puolesta. Ääni oli vallan kuuluva, mutta silti kovin lapsellinen. He menivät lähemmäksi, ja kenet he tapasivat? Siinä istui yhdeksänvuotias Philip Snowden korkealla kivimuurilla pitämässä ensimmäistä valtiollista puhettaan! Vielä tänäkin päivänä Snowden selvällä mielihyvällä muistelee tuota ensimmäistä, tulevaa valtiomiestä ennustavaa yritystään.

Philip Snowden on kirjailijana aina hauska, kirjoittipa hän mistä aineesta tahansa. Hänen kirjoitustapansa on hyvin lyhyttä ja sattuvaa ja aina selvää. Sanomalehtiin hän nähtävästi kirjoittaa kaikkein mieluimmin kaikenlaisiin ja kaikenvärisiin lehtiin. Siinä on myöskin englantilainen omituisuus: sosialistit eivät suinkaan ole sidottuja kirjoittamaan ainoastaan sosialistisiin lehtiin, vaan he saavat aivan vapaasti kirjoittaa minkävärisiin lehtiin tahansa. Pääasia on, että heidän kirjoituksensa osoittavat heidän sosialistisen värinsä. Melkeinpä pidetään suotavana, että sosialistit kirjoittavat porvarillisiin lehtiin ja tekevät siten oman puolueensa kannan tunnetuksi. Ja koska Englanti on maailman ensimmäinen kulttuurimaa, kilpailevat kaikki lehdet hyvästä kirjoittajasta, välittämättä siitä, mitä mielipiteitä hän edustaa.

Philip Snowdenin suorapuheisuus ja rohkeus on tullut melkein sananparreksi. Sodan aikana hän pani koko poliittisen uransa alttiiksi sillä, että ei hetkeksikään luopunut jyrkästä, sotaa vastustavasta kannastaan. Siinä suhteessa hän oli samaa mieltä kuin MacDonald, vaikka Snowdenin vastustus ylimalkaan oli jyrkempää, vailla kaikkea suvaitsevaisuutta. Siihen oli tietysti syynä molempien johtomiesten aivan erilainen luonne. MacDonald on uneksivampi, tekisi mieleni sanoa runollisempi, Snowden on terävämpi.

Philip Snowdenista puhuessa täytyy, aivan kuten Webbeistä puhuessa, myöskin kertoa hänen vaimostaan. Mutta aivan yhtä selvästi kuin Webbit ovat yksi ja erottamaton yhteys, aivan yhtä selvästi Philip ja Ethel Snowden ovat kaksi eri henkilöä, joilla kummallakin on oma henkilökohtainen käsityksensä maailman menosta, oma itsenäinen ura, jonka he ovat valinneet vakaumuksesta ja syvän harkinnan tuloksena. Sattumalta he ovat yhtä mieltä pääkysymyksissä, mutta jokainen saa heistä sen käsityksen, ettei kumpikaan ole toista sitonut, ettei toinen ole kaikuna toisesta, vaan oma järki on johtanut kumpaakin, ja onnellinen kohtalo on antanut heidän tulla samoihin johtopäätöksiin useimmissa asioissa. Ethel Snowden on epäilemättä merkillisimpiä naisia nykyisessä Englannissa, kaunis, harvinaisen nerokas, Annie Besantin veroinen puhuja, ihailtu, kadehdittu, rakastettu, vihattu. On kuin ihmiset eivät koskaan voisi häntä tyynesti arvostella, vaan häntä kohtaan täytyy aina "tuntea", jotakin. Tuollainen "tunteminen" on hirvittävän rasittavaa, mutta minkä sille voi. Toiset ihmiset ovat siten luotuja, että he panevat tunteet liikkeelle enemmän kuin kylmän järjen. Ethel Snowden on varmasti yksi heistä.

Muistan hyvin, mitä tunsin, kun ensikerran tapasin Ethel Snowdenin, monta vuotta sitten. Muistaakseni se oli kesällä 1910. Menin kuuntelemaan häntä suureen kokoukseen, missä hän oli pääpuhujana ja minne sen vuoksi oli kokoontunut väkeä niin paljon kuin saliin suinkin sullomalla mahtui. Ethel Snowden ei puhu milloinkaan tyhjille seinille. Olin vallan hurmaantunut hänen puheestaan, joka oli täydellisin puhe, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja sitten myöhemmin tulin hänelle esitellyksi enkä voinut lakata ihailemasta hänen kaunista ulkomuotoaan, yksinkertaista, mutta mitä aistikkainta pukuaan ja herttaista ystävällisyyttä, jolla hän heti vastaanotti tuntemattoman muukalaisen. Kaiken tuon naisellisen sulon ohessa hän tuntui uhkuvan voimaa ja rohkeutta niin suuressa määrin, että se, enemmän kuin mikään muu, herätti minussa suurta ihailunsekaista ystävyyttä, joka vuosien kuluessa on pysynyt muuttumatta. Monta kertaa on sattunut, että olemme olleet aivan eri mieltä, mutta se ei tietysti vähimmässäkään määrässä vähennä kunnioitustani ja ihailuani häntä kohtaan.

Ethel Snowden on kirjailijana — en tahdo sanoa tunnetumpi — mutta varmaan luetumpi kuin Philip Snowden. Hänen kirjansa ovat, niinkuin hän itsekin, rohkeita, suorapuheisia, vilkkaita. Vuonna 1920 hänet oli kutsuttu yhdessä muutamien muiden englantilaisten edustajien kanssa Venäjälle näkemään, millaiset olot siellä vallitsivat. Heitä kohdeltiin, kuten yksi heistä, tohtori Bertrand Russell, sanoo, "kuten Walesin prinssiä", ja heille näytettiin kaikkea, mikä arveltiin hyväksi heidän sieluilleen. Kuten tiedämme, ovat venäläiset Potemkinin ajoista saakka olleet taitavia kulissimaalareita. Mutta Ethel Snowden oli hankala vieras hoitaa, sillä hän alkoi vaeltaa yksin, minne halusi, ja pääsi siten kurkistamaan kulissien taaksekin. Naisten uteliaisuus on kauhea! Kotiin tultuaan hän kirjoitti kirjan matkastaan ja kokemuksistaan. Sekös herätti melua! Hukkaan olivat menneet kaikki bolshevikkien ponnistukset, hukkaan kaikki hyvät humalat, sillä Ethel Snowden oli, kuten jo sanoin, päässyt näkemään aivan liian paljon. Näkemistään hän kertoi vapaasti ja pelottomasti, siten raapien pois kaiken sen kauniin kultauksen, jota runsaalla kädellä oli sivelty kulissien koristukseksi.

Venäjän kysymyksessä Philip Snowden on aivan samalla kannalla kuin hänen vaimonsakin, ja vaikea on hänen teräviltä silmiltään peittää seläntakaisia juonitteluja, joilla koetetaan Englannin työväkeä johtaa harhaan.

Paitsi kirjaansa Venäjästä rouva Snowden on kirjoittanut useita muita kirjoja, naisasiasta, rauhan kysymyksestä y.m., mutta ei mikään niistä ole herättänyt niin paljon huomiota ja niin paljon katkeruutta. Sen lisäksi on tullut kaikenlaisia muita seikkoja, jotka ovat antaneet hänen vihamiehilleen aihetta ankariin hyökkäyksiin. Pääasiallisesti moititaan hänen seurapiiriään. Hän on hyvin suosittu hovissa eikä epäile pukeutua hovipukuun ja mennä hovikutsuihin eikä myöskään epäröi itse panna toimeen kutsuja, joissa kaikenlaisia prinsessoja y.m. merkillistä joukkoa on läsnä. Jos siitä hänelle jotakin sanoo, vastaa hän tyynesti, että hän määrää itse seurapiirinsä kysymättä neuvoja taikka lupaa keneltäkään. Se joka ei siitä pidä, olkoon pitämättä. Se ei tule millään lailla vaikuttamaan hänen toimintaansa.

Kaikesta hovihullutuksesta huolimatta hän voi myöskin olla hyvin vaatimaton ja koristelematon. Eräs sanomalehtimies kertoo, kuinka hän kerran, kesällä 1924, oli Victoria-asemalla ja näki kahden henkilön astuvan ulos junasta. Toinen oli köyryselkäinen, hiukan ontuva ukko-rähjä, joka kulki kahden sauvan varassa, toinen nuorehko, kaunis nainen, joka kantoi matkalaukkua ja lukemattomia kääröjä. "Kaksi maalaisserkkua, jotka ovat tulleet Lontoota katselemaan", ajatteli sanomalehtimies, ja vasta kun he tulivat aivan lähelle, hän huomasi, että mieshän oli pääministerin lähin mies, Englannin mahtava valtiovarainministeri, eikä asemalla ollut edes sihteeriä häntä vastassa, vaan yksin ja huomaamattahan sai kauniin rouvansa kanssa hakea auton, joka kuljetti hänet ja rouvan sekä kaikki matkalaukut ja kääröt pois asemalta. Ethel Snowden on käynyt esitelmöimässä Amerikassa toistakymmentä kertaa ja matkustanut ristiin rastiin Yhdysvalloissa. Siellä satuin yhteen hänen kanssaan vuonna 1917, ja yhdessä me sitten kävimme muutamissa kaupungeissa. Sain monta kertaa tilaisuuden nähdä, kuinka suosittu hän oli esitelmöitsijänä. Huoneet olivat aina aivan täynnä ja suosionosoitukset myrskyisät. Täällä Englannissa hänelle on kertynyt nyt niin paljon työtä, ettei hän ainakaan ensitilassa ajattele Amerikkaan menoa.

Monet ovat kysyneet, mikä on syynä siihen, että Ethel Snowden ei ole parlamentissa. Siellähän hänen puhujataitonsa voisi tuottaa hyvinkin arvokkaita hedelmiä. Vastaus on, että hän on jyrkästi kieltäytynyt ottamasta vastaan ehdokaspaikkaa, vaikka hänelle on sitä tarjottu monta kertaa. Hän sanoo voivansa toimia paljon enemmän, kun hän jättää parlamentin miehelleen ja on itse vapaa toimimaan, missä milloinkin tarvitaan. Snowdenit asuvat maalla ostamassaan huvilassa ja pitävät kaupunkiasuntonaan vain huoneen suuressa Victoria-hotellissa. Ennen, pari vuotta sitten, heillä oli vakinainen asunto Lontoossa, ja silloin heillä oli usein erittäin miellyttäviä kutsuja. Muistan erityisesti yhden, jonne Ethel Snowdenin iloinen kirje minut kutsui ja vakuutti, että siellä tulee olemaan läsnä kaikki, joihin maksaa vaivaa tutustua. Vakuutuksessa oli totta toinen puoli. Englantilaisia, amerikkalaisia, saksalaisia, unkarilaisia, melkeinpä kaikkien valtakuntien jäseniä vilisi huoneissa. Tuossa seisoi Rockefellerin marmoritemppelin kuuluisa saarnaaja tohtori Aked, tuossa pääministeri Baldwinin vasemmistolainen vanhin poika Oliver Baldwin. Tuossa oli hirvittävän varovaisen näköisiä vanhoja diplomaatteja, joille oli vaikea olla sanomatta, että rauhoittukaa vain, ei täällä kukaan pure. Nuorehko mies nousee puhumaan ja kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kaikki jää sulaa heti, ja vilkkaassa keskustelussa kuluu ilta nopeasti. Emäntä on suorastaan hurmaava, ja kuulin erään läsnäolijoista sanovan, että ehkä siinä kumminkin piili jokin syvä aate, että sinne oli kutsuttu kokoon mitä sekalaisin seurakunta. Varmaan hän oli oikeassa. Kun Snowdeneilla on kutsut, he eivät ollenkaan kysy, mihin valtiolliseen puolueeseen kukin kuuluu, yhtä vähän kuin he tahtovat tietää, mitä uskontoa kukin tunnustaa, vai tunnustaako mitään ollenkaan. Iloiset ja hyväluontoiset, intelligentit ja rehelliset ihmiset ovat tervetulleet siihen taloon, mutta eivät koskaan happamet, pahansuovat ja juoruavat.

Sekä Philip että Ethel Snowdenilla on se maine, että he aina tarkoittavat juuri sitä mitä sanovat ja että he sanovat sanottavansa niin selvästi, ettei mitään väärinkäsitystä voi syntyä. Molemmat ovat parlamentaarisuuden ankaria puoltajia, ja se seikka yksin tekee heistä bolshevismin leppymättömiä vastustajia.

Onnettomana asianhaarana, pienten rajakansain kannalta katsoen, on se, että parlamentteja vastustavan ja bolshevismia suosivan ryhmän mielestä rajakansat ovat pahana vastuksena bolshevismin leviämiselle. Siitä syystä on huomattavissa hyvin selvä vihamielisyys rajakansoja kohtaan niiden taholta, jotka erittäin innokkaasti moittivat parlamentteja ja kiittävät venäläistä järjestelmää. On kyllä ilahduttava tosiasia, että Työväenpuolueen jättiläiset, sellaiset kuin Bernard Shaw, MacDonald, Webbit, Snowden ja monet muut, ovat yhtä uskollisia pienten kansojen ystäviä kuin konsanaan ennenkin. Vaarallista olisi kumminkin mielestäni sulkea silmänsä siltä tosiseikalta, että työtä tehdään ja rahoja pannaan likoon, jotta Englannin Työväenpuolue saisi väärän käsityksen rajakansojen asemasta ja toiminnasta Venäjään nähden. Järjestetty, itsetietoinen työ rajakansojen aseman selvittämiseksi on tietysti nykyhetken jyrkkä vaatimus. Sellaiset henkilöt kuin Philip ja Ethel Snowden, joilla on terävä kynä ja loistava puhelahja, voivat olla siinä työssä arvaamattomana apuna.

KREIVITÄR WARWICK.

Juna kiitää vinhaa vauhtia Essexin kenttien halki. On ruusujen paras kukkimisaika. Ohi vilahtavat tutut englantilaiset maisemat, yhtä ystävälliset, yhtä ikivanhan kulttuurin hiomat kuin ovat asukkaatkin tässä siunatussa maassa. Ruusujen tuoksu tuntuu avonaisten junan ikkunoiden läpi, ja tuolla etäällä ovat kentät täynnä loistavanpunaisia unikkoja. Olin juuri lukenut päivän lehdet ja nähnyt niistä, kuinka hirvittävät ajat olivat idässä, niissä vesikauhun saastuttamat susilaumat levittivät kauhua Venäjän laajoilla maaseuduilla. Itä ja Länsi! Niiden etäisyys toisistaan on ääretön! Voiko koskaan koitua se aika, jolloin ne toisiaan ymmärtävät?

Vauhti alkaa vähentyä, ja nyt näkyy radan vieressä ruusuaita täydessä kukassaan. Muistin sen hyvin viime vuodesta ja tiesin, että juna kohta seisahtuu pienellä Easton Lodgen pysäkillä. Pari kolme matkustajaa astuu ulos vaunuista, ja auton kuljettaja, jonka myöskin muistin edellisestä vuodesta, lähenee minua ja ottaa matkalaukun sekä vie sen pieneen kahdenistuttavaan autoon. "Kreivitär lähetti oman autonsa, jota hän aina itse kuljettaa", selitti kuljettaja, ja minä ymmärsin että se oli pieni, herttainen ystävällisyydenosoitus minulle. Pyysin kuljettajaa ajamaan hiljaa, sillä tiesin, että tie oli satumaisen kaunis, enkä tahtonut, että syöksyisimme tuulen nopeudella eteenpäin.

Tie kierteli sadoissa mutkissa ikivanhojen tammien ja lehmuksien suojassa. Suuri puisto tuntui vieläkin suuremmalta, kun alituisesti käännyimme, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tuolla häämötti laaja tenniskenttä puiden takana. Siis olimme parin minuutin kuluttua perillä. Auto seisahtui kohta päärakennuksen eteen, ja suuressa aurinkoisessa eteisessä — vai miksi sitä sanoisin — odotti valmiiksi katettu teepöytä. Paitsi teepöytää oli samassa eteisessä vielä kaksi jättiläispöytää täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja sekä uusimpia, huomiota herättäneitä kirjallisia tuotteita. Mitä muuta saattoi ihminen toivoa! Hovimestari ilmoitti, että kreivitär saapuu kohta, heti kun parhaillaan esitettävä Shakespeare-näytäntö oli lopussa. Siitä kerron myöhemmin enemmän.

Vähän ajan perästä tulikin kreivitär. Viime vuodesta, jolloin olin hänet viimeksi nähnyt, hän ei ollut muuttunut vähääkään, ellei hän ehkä ollut nuortunut ja vielä entisestään kaunistunut. Sillä kaunis hän on yhä vieläkin, vaikka on jo 65 vuotta täyttänyt. Hän oli nuoruudessaan Viktorian hovin kuuluisin kaunotar, ja kovin vähän ovat vuodet häneen koskeneet, vaikka tukka onkin lumivalkeaksi muuttunut. Sama kuninkaallinen ryhti ja sama sanomattoman miellyttävä käytös kuin ennenkin. Maailmannainen kiireestä kantapäihin.

Istuessamme teepöytään hän ilmoitti, että meillä oli nyt kokonainen tunti käytettäväksi aivan kahdenkesken, jotta saimme keskustella rauhassa vaikka mistä. Kiirehdin heti käyttämään hyväkseni lupausta ja kyselin "vaikka mitä". Kaikkein ensiksi tahdoin saada tietää seikasta, mikä minun, ja varmaan monen muunkin, mielestä tuntui käsittämättömältä: Kuinka tuosta kauniista, rikkaasta hovien suosikista oli koitunut sosialisti? Se ei ollut hänessä mikään muodin oikku, sillä hän oli sosialisti jo William Morrisin aikana ja — sen tiesivät kaikki — oli saanut paljon kärsiä vakaumuksensa tähden.

"Mielelläni kerron sen teille", aloitti kreivitär, ja pehmeällä, Sarah Bernhardtin "kultaista" ääntä merkillisesti muistuttavalla äänellä hän alkoi kertoa "kääntymyksestään".

Kreivitär Warwick syntyi hyvin rikkaassa kodissa, missä häntä ympäröi kaikki se mukavuus ja loisto, minkä rikkaus ja ylhäinen asema saattoi luoda. Jo aivan nuorena hän tapasi kuningatar Viktorian, joka mieltyi suuresti tuohon kauniiseen, vilkkaaseen tyttöön ja pyysi häntä alituisesti hoviinsa. Hänen lapsuutensa ja aikaisin nuoruutensa kului siis Englannin loistavissa hovi- ja ylimyspiireissä. Jo lapsena hän kuuli ympäristössään puhuttavan kahdenlaisista ihmisistä, niistä, jotka kuuluivat hänen piiriinsä, ja niistä, jotka olivat tuon piirin ulkopuolella ja joita ei koskaan voinut ylimysten pariin päästää. Lapsessa heräsi kiihkeä uteliaisuus saada selville, mitä nuo tuntemattomat olennot oikeastaan olivat, ja hän alkoi kysellä. Hän sai selville, että ne olivat köyhiä ja että niiden piti tehdä hyvin kovaa työtä voidakseen elää. Pikku tyttö ei ollutkaan aivan tavallinen ylimyslapsi, joka tyytyy siihen, että tuollaisista köyhistä olennoista, jotka eivät yhtään ymmärrä ylimysten elämää ja oloa, on paras pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Hän tahtoi itse nähdä ja kokea.

Kun lapsesta kasvoi neitonen, hän alkoi tosiaankin ottaa selvää köyhän väestön oloista. Hän näki itä-Lontoon kurjuudenpesiä ja kaivostyöläisten ankaraa elämisentaistelua. Hänessä heräsi, halu auttaa. "Minä kuuluin kaikkiin hyväntekeväisyysseuroihin, joista suinkin sain kuulla, ja lopuksi tarjouduin työhön pelastusarmeijankin kanssa", lady Warwick kertoi hymyillen. Koko paljon apua hän saikin aikaan, mutta tyytyväisyyttä hän ei saavuttanut. "En ymmärtänyt mikä minua vaivasi", hän selitti. "Mielestäni olin tehnyt kaiken voitavani. Mitä vielä saatoin tehdä?"

Siihen aikaan Robert Blatchford julkaisi "Clarion" lehteään, ja kreivitär Warwick tilasi sitä. Vaikka hän löysi siinä paljon, mikä asioita selvitti, ei se kumminkaan riittänyt. Sitäpaitsi monet muut puuhat vetivät hänen mielensä pois yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kuningatar Viktorian lempiunelma oli naittaa nuori, rikas ylimystyttö nuorimmalle pojalleen, Albanyn herttualle. Tyttö oli kumminkin jyrkästi tuota tuumaa vastaan, ja jonkin ajan kuluttua terveydeltään heikko prinssi kuoli. Siihen aikaan oli neitosen maine hovin kuuluisimpana kaunottarena levinnyt laajalle, ja kosijoita vilisi hänen ympärillään. Niistä hän valitsi Warwickin jaarlin, jonka suku oli Englannin vanhimpia ja vihaisimpia ja jonka rikkaus oli sopusoinnussa suvun ylhäisyyden kanssa. Nuori pari muutti asumaan Warwickien sukulinnaan Warwick Castleen, ja kreivitär jatkoi hyväntekeväisyyttään entiseen tapaansa ja yhtä vähän tyydytystä tuntien.

Sattui sitten ratkaiseva muutos hänen elämässään. Talvi 1892 oli tavattoman ankara Englannissa, ja työttömyys kasvoi mitä hirvittävimmässä määrässä. Nuori kreivitär tahtoi "auttaa". Päätettiin pitää suuret pukutanssiaiset Warwick Castlessa. Sinne kutsuttiin kaikki, mikä Englannissa oli rikasta ja ylhäistä, hovipiireistä ylhäisimpään maa-aatelistoon saakka. Pukuja ommeltiin viikkokausia ympäri maata, toinen toistaan komeampia. Alan taiteilijat ahersivat keksien uusia naamiopukuja, ja mielikuvituksen ihanimmat luomat tulivat käytäntöön.

Warwick Castle on suuri vanha linna, jossa helposti on tilaa usealle sadalle hengelle, ja loistava seurue täytti pian vanhan linnan historialliset salit. Kaikki suuret sanomalehdet olivat lähettäneet kirjeenvaihtajansa kertomaan komeudesta, ja kun sitten lehdet saapuivat Warwick Castleen juhlan jälkeen, olivat kaikki yksimielisiä siitä, että sellaista juhlaa ei ennen oltu Englannissa nähty. Pukujen loisto, virvokkeiden ylellisyys, kaikki oli ennenkuulumatonta rikkaudessa ja runsaudessa.

Kreivitär oli noussut ylös aikaisin ja istui linnan laajassa eteisessä lukemassa lehtiä. Eihän hän voinut sille mitään, että sydän sykki tavallista nopeammin hänen lukiessaan noita ylenmääräisiä ylistysvirsiä. Juhlan täydellinen onnistuminen ja sitä seuraava ylistys tuotti hänelle iloa ja tyydytystä...

Kun hän siinä nojautui sohvan selkämykseen, tuli hän työntäneeksi sanomalehtiä hiukan syrjään, ja niiden välistä putosi jotakin lattialle. Hän kumartui katsomaan mikä se oli, ja siinä makasi Blatchfordin "Clarion" hänen edessään, ja ensimmäisellä sivulla siinäkin hän näki otsakkeen: "_Warwick Castlen suuret pukutanssiaiset_." Kaunis kreivitär hymyili... Kas vain: Blatchfordkin tahtoi kantaa kortensa kekoon ylistyshymnien viehättävään kuoroon! Hän istui mukavasti lukemaan...

Mutta mitä tämä oli? Kalpeana ja silmät säihkyen kreivitär hypähtää tuoliltaan ja soittaa rajusti palvelijaa. "Hevoset on valjastettava heti! Minun pitää ennättää ensimmäiselle junalle, joka lähtee Lontooseen!" Säikähtynyt palvelija juoksee toimittamaan asiaa, ja kun kreivittärellä on hattu päässä ja takki yllä, ovat hevosetkin oven edessä. Kreivitär käskee ilmoittamaan vieraille, jotka vielä nukkuvat sikeätä unta, että hän tulee kotiin muutaman tunnin kuluttua. Siihen saakka hän toivoo heidän huvittelevan parhaiten. Yhä vielä puristaen Clarionia kädessään hän ajaa vinhaa vauhtia asemalle ja ennättää ajoissa Lontoon junaan.

Junassa hän lukee vielä kerran kirjoituksen, ja silmät täyttyvät suuttumuksen kyynelillä. Tuo kurja Blatchford! Kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Katkerasti ivaten hän kertoo, kuinka ylhäisö huvittelee pukutansseissa, sillä aikaa kuin työväki on nälkään nääntymässä... Eikö hän tiedä, että nuo pukutanssit ovat antaneet työtä sadoille henkilöille jo kuukauden ajan? — Nuori kreivitär ei voi tyyntyä. Suuttumus kasvaa kasvamistaan...

Vihdoin ollaan Lontoossa. Kreivitär ajaa niin nopeasti, kuin hevonen voi juosta, suoraan Clarionin toimitukseen, jonka osoitteen hän on sanomalehdestä löytänyt. Vaunut seisahtuvat vanhan talon edustalle Fleet Streetin sanomalehtikorttelissa. Kreivitär kysyy, onko Blatchford tavattavissa, ja hänelle ilmoitetaan, että tämä lienee kyllä toimistossa, viidennessä kerroksessa. Kreivitär melkein juoksee ylös hirveän kapeita, jyrkkiä portaita viidenteen kerrokseen ja koputtaa ovea. Ääni sisältä pyytää astumaan huoneeseen, ja tuossa kirjoituspöydän ääressä istuu Blatchford aivan yksinään. Vilkas kreivitär viskaa Clarionin hänen eteensä ja kysyy, kuinka hän uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Eikö hän tiedä, kuinka paljon noista pukutansseista on ollut hyötyä juuri työttömille ja apuatarvitseville. Tuo kirjoitus on täynnä tahallista solvausta ja myrkkyä...

Blatchford istui rauhallisesti tuolillaan, kunnes kreivittären sanatulva loppui. Sitten hän pyysi vierastaan istumaan hetkeksi. Huoneessa ei ollut kuin yksi tuoli, nimittäin juuri se, Ma Blatchford itse oli istunut pöytänsä ääressä, mutta hän nosti sen kohteliaasti kreivittärelle ja istui itse pöydälle. Siinä hän sitten alkoi selittää sosialismin aakkosia kauniille vieraalleen. Kokonaisen tunnin hän puhui yhtämittaa, lämmeten yhä enemmän, yltyen yhä kaunopuheisemmaksi. Huoneen ainoalla tuolilla istuva kuuntelija kylmeni ja lämpeni, kiihtyi ja innostui. Se oli hänen ensimmäinen herätyksensä näkemään totuutta. Ei auttanut pintapuolinen "hyväntekeväisyys", systeemi oli muutettava. Opettaja ja oppilas erosivat ystävinä, ja se ystävyys kesti koko elämän.

Siitä päivästä alkoi kreivitär Warwick täydellä todella tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän tunsi kipeästi, kuinka tärkeätä hänelle oli tavata muita samalla alalla työskenteleviä, mutta missä ja miten? Sanomalehdistä hän näki, että Hyndmanin perustamalla sosialidemokraattisella liitolla oli suuri kokous Manchesterissa. Eipä muuta kuin lähteä sinne! Sinne hän läksi, meni kokouspaikalle ja lähetti sisään nimikorttinsa. Kohta saapui paikalle ukko Hyndman, silmät pyöreinä ihmettelystä. Mitä kaiken järjen nimessä tuolla loistavalla ylimyksellä oli tekemistä työväen kokouksessa? Lady Warwick selitti asiansa, ja ukko Hyndman ihastui ikihyväksi. Hän saattoi sisään vieraan ja asetti hänet istumaan viereensä puhujalavalle. Se oli ensimmäinen kerta, mutta ei suinkaan viimeinen, sillä yhä useammin vuosien kuluessa istui lady Warwick Hyndmanin vieressä puhujalavalla.

Muistan hyvin, kuinka ensikerran näin lady Warwickin valokuvan William Morrisin kuvan vieressä Hyndmanin tulisijan hyllyllä. Kysyin häneltä, kuka tuo harvinaisen kaunis nainen oli, ja ukko kertoi innostuneena lady Warwickin vakavasta työstä ja suuresta vaikutusvallasta. Siihen aikaan minun oli hyvin vaikea uskoa tuota ylhäisimmän ylimyksen sosialismia, ja muistan, kuinka itsekseni hymähdin, että tuo oli taas sitä samaa englantilaista hullutusta, jota ei missään muualla voi käsittää. Tavallaan on vieläkin myönnettävä, että tuollaiset ilmiöt ovat englantilaisia, eikä niitä muualla samassa muodossa tapaa, mutta en enää tahtoisi käyttää sanaa "hullutuksia", sillä taivas ties, eikö tuo kaikki ole korkeamman kulttuurin ilmaisumuotoja kuin mitä me idän ja lännen välillä oleskelevat ihmiset voimme käsittää. Meillä on vielä pitkä matka, ennenkuin lännen saavutamme!