Part 6

Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea, kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani, mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin mahdollista.

Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita, tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu, ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet.

Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin, Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden 1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin, jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa.

Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa. Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista, parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen.

Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria, ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin, että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä? Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet alkavat, niin saamme kuulla!

Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat, kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty.

Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan. Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille sanova?

Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa?

Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna. Pitikö hänenkin murtua?

Kun puhe lakkasi, vallitsi ensin hetken äänetön hiljaisuus. Me olimme aivan kuin omin silmin nähneet palasen historiaa, olimme ikäänkuin itse kokeneet, kuinka vanha, jalo kansa kulkee kuolemaansa. Mielet olivat järkkyneet, ja vasta myöhemmin saatoimme osoittaa kiitollisuuttamme hänelle, joka oli meille Persian kohtalosta kertonut. Kun sitten suosionosoitukset puhkesivat esille, ne olivat siksi voimakkaat ja kestävät, etten koskaan ennen semmoista ollut Lontoossa saanut kokea. Kättentaputukset ja hyvä-huudot kaikuivat täydellä voimalla ja vakaumuksella, ja vihdoin nousivat kaikki seisaalleen laulamaan anglosaksilaisen maailman korkeinta ihastusta osoittavaa laulua "_He is a jolly, good fellow_", joka meidän tottumattomissa korvissamme kaikuu lievimmin sanoen naurettavalta. Mutta sinä iltana — se on myönnettävä — sekin osaltaan todisti, kuinka paljon me kaikki tunsimme, paljon enemmän kuin sanoin saatoimme ilmaista.

Vielä äskettäin, viisitoista vuotta tuon illan jälkeen, sanoi eräs silloisista läsnäolijoista, että tuo tapahtuma ei lähde pois mielestä, mikä kumma siihen sitten lieneekin syynä. Onhan kuultu puheita, ja hyviäkin puheita, sekä ennen että myöhemmin, mutta Morgan Shusterin puhe on yhä vielä ylinnä. Arvelen, että syy oli ehkä siinä, että se ei oikeastaan ollutkaan mikään puhe. Se oli vääryyttä vastaan kiihkeästi ponnistelevan ihmissydämen välitön mielenilmaisu.

Saman vuoden syksyllä läksin ensimmäiselle esitelmäkiertueelleni Amerikkaan, ja siellä tapasin melkein heti Morgan Shusterin. Sitten myöhemmillä matkoillani siellä olen joka kerta hänet tavannut, ja tullut ikäänkuin lähemmin tuntemaan hänet. Hän on mielestäni kuin kappale itse Amerikkaa. Kaikki ne ominaisuudet, joita muukalainen aina oppii rakastamaan Amerikassa — nuoruus, voima, seikkailunhalu, omituinen käytännöllisen järjen ja runollisen mielikuvituksen yhdistys, melkein lapsellisen naiivi rohkeus ja samalla liikemiehen viisas varovaisuus — kaikki nuo ominaisuudet ovat tulleet lihaksi ja vereksi Morgan Shusterissa. Mutta amerikkalaisuudestaan huolimatta hänessä on jotakin aivan erikoista, jota ei muutoin siellä toisella puolen Atlanttia löydä. Hän on hengittänyt ilmaa Omar al-Khajjâmin maassa, ja se on iskenyt merkin herkkään mieleen.

Samana kohtalokkaana vuonna 1912 Morgan Shuster julkaisi suuren kirjansa, "_The Strangling of Persia_", Persian kuristaminen. Siihen kirjaan hän on valanut kaikki toiveensa, kaikki katkerat pettymyksensä, lyhyenä työaikanaan Persiassa. Siinä hän myöskin ilmaisee, kuinka syvästi hän tunsi ja osasi katsoa tapahtumia persialaisten omilla silmillä. Koko kirja on sellainen, ettei sitä malta panna pois kädestään, kun sitä kerran on alkanut lukea. Kuinka tavattoman mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen kuvauksensa Persian naisten heräämisestä käsittämään, että isänmaa oli vaarassa ja että heidän apuaan tarvittiin nyt toisella tavalla kuin koskaan ennen.

Levisi huhu, että parlamentissa, medshlis’issa, oli monta jäsentä, jotka olivat valmiit uhraamaan Persian itsenäisyyden ja suostumaan Venäjän julkeihin vaatimuksiin. Naiset silloin, nuo huntupeitteiset, joita länsimaat luulevat veltoiksi, tietämättömiksi leluiksi, marssivat medshlisin rakennuksen edustalle, monella pistolit leveiden vaippojen kätkössä, ja vaativat miehiä täyttämään velvollisuutensa ja puolustamaan Persian itsenäisyyttä.

Naisilla on Persiassa useita voimakkaita valtiollisia seuroja, vaikka Idän tuntu on siksi vahva, että niiden täytyy olla salaisia. Usein sai Morgan Shuster tuntea niiden voiman, sillä ne olivat ottaneet hänet erityiseen suojelukseensa. Hän sai salaperäisiä varoituksia, kun vaara uhkasi, ja neuvoja, kun oli syytä otaksua, että hän muukalaisena saattaisi erehtyä. Hän ei koskaan kysynyt, mistä nuo sanomat tulivat, eikä koskaan tavannut suojelijoitaan, mutta varsin pian hän tuli käsittämään, kuinka viisasta oli aina seurata ohjeita.

"The Strangling of Persia" on merkillinen kirja, sellainen, jonka voi kirjoittaa vain kerran elämässään.

En voi kuvitella, että Morgan Shusterin seurassa koskaan voisi olla ikävä. Ainakin tiedän, että ne harvat hetket, jotka olen hänen seurassaan viettänyt, ovat aina olleet täynnä mielenkiintoa.

Muistan erään illan New Yorkissa, kun istuin hänen ja parin hyvän tutun kanssa syömässä päivällistä eräässä ravintolassa. Shuster oli iloisella päällä, kertoi kaskuja ja laski leikkiä. Äkkiä hän sanoi: "Tiedättekö, kun puhelen kanssanne, muistelen aina Filippinejä, ja kun ajattelen Filippinejä, muistan aina Suomea." Tietysti pyysin selitystä tuohon mielestäni hyvin merkilliseen ajatusyhtymään, ja hän kertoi syyn siihen:

Filippineillä piti hänen alituisesti kulkea paikasta paikkaan, ja tuo kulkeminen, kunnollisten teitten puutteessa, merkitsi ratsastamista. Mutta ratsastaminen taas oli mahdotonta päiväsaikaan paahtavan kuumuuden tähden. Siitä syystä hänen piti aina ratsastaa yöllä, kuutamossa, suurien palmumetsien läpi, ja mukanaan hänellä oli uskottu palvelija. Tuo palvelija oli hyvin omituinen mies. Päivällä häneltä oli melkein mahdoton saada sanaakaan suusta. Jos jotakin häneltä kysyi, vastasi hän yksitavuisesti, taikka ainoastaan nyökäyttämällä päätään. Mutta yöllä hän puhkesi puhumaan. Silloin hän kertoi, että toista olivat Suomen valoisat kesäyöt kuin nämä kummat, kuutamoiset yöt. Ja toista olivat puhtaat, helakanvalkoiset koivunrungot kuin nämä palmujen mustat pelätit. Ja siellä rastaskin lauloi kaiket yöt, kun ei ymmärtänyt oliko yö vai päivä... Mies oli näet suomalainen, ja ikävissään hänen piti joskus avata sydämensä, eikä sitä voi tehdä tropiikin paahtavan kuumina, kirkkaina päivinä, mutta yöllä oli helpompi...

Siitä jäi ainaiseksi Morgan Shusterin mieleen Filippinien mustarunkoiset palmut ja kummat kuutamoyöt sekä Suomen valkovartiset koivut ja valoisat kesäyöt, jolloin rastaskin lauloi.

Ja mitä tekee Morgan Shuster nyt? Hän on suuren kustannusliikkeen, Century Companyn, johtaja New Yorkissa ja tunnetun kuukausijulkaisun "_The Century Magazine_" toimittaja. Kirjoittaako hän usein Persiasta? — Ei koskaan. Se sattui liian syvälle. Jotakin särkyi.

Äskettäin julkaistiin lordi Greyn — entisen sir Edward Greyn — muistelmat. Persian asiasta hän kertoo hyvin lyhyesti yhdellä sivulla, ja vaikutus on kuin pilkallinen hymähdys. Mitä liikuttaa häntä vanhan sankarikansan kohtalo? Hänellä oli oma politiikkansa, ainoa oikea, jonka "henkeä" Morgan Shuster ei ymmärtänyt...

Väkisinkin mieli kuohahtaa tuollaista lukiessa. Kirjoitin Morgan Shusterille ja kysyin, oliko hän siihen vastannut tai aikoiko vastata. Olin utelias kuulemaan mitä hän sanoisi. Saiko lordi Greyn typerän ylenkatseellinen kertomus hänen verensä liikkeelle, vai oliko Omar al-Khajjâmi hänelle opettanut, ettei maksa vaivaa rehkiä... Morgan Shusterin kirje tuli. "Ei maksa vaivaa minun vastustaa lordi Greyn 'historiallista' kuvausta... Minä sanoin sanottavani silloin, kun kirjoitin kirjani, ja olen pysynyt aika hyvin vaiti sen jälkeen."

Sinä voitit, Omar al-Khjjâmi! Tuskin lienee maailmassa milloinkaan kaivattu käytännöllisiä neroja niin paljon kuin nyt. Nyt tarvitaan väkeä luomaan uutta ja parempaa maailmaa sodasta säilyneistä sirpaleista. Luulisi, ettei Morgan Shusterin sallittaisi istua rauhassa kirjoja painattamassa, vaan että hänet pakotettaisiin astumaan esiin järjestämään, johtamaan ja vaikkapa taistelemaan, jos tarvitaan. Ei ole vielä kuulunut sitä herätyshuutoa, joka ajaisi — hänet liikkeelle.

Sellainen on maailma...

PHILIP JA ETHEL SNOWDEN.

Philip Snowden on puolueensa terävin mies, nopeasti ajatteleva, pureva satiirikko. Hänessä on paljon huumoria, mutta vielä enemmän satiiria, eikä ole hyvä joutua hänen uhrikseen, sillä hän puree niin että koskee. Harva ihminen herättää mielestäni niin paljon uteliaisuutta kuin hän. Ainakin minun, joka kerta kun hänet tapaan, tekisi mieli lukea, mitä noissa merkillisissä aivoissa mahtaa piillä. Kalpeat, kolmikulmaiset, teräväpiirteiset kasvot, jotka eivät ilmaise mitään, silmissä joskus pieni ivallinen välähdys, siinä kaikki.

Tiedän, että hän kaikesta näennäisestä kylmyydestään huolimatta muutamissa kysymyksissä osoittaa kiihkeätä innostusta. Sellainen kysymys on esimerkiksi raittiuskysymys. Hän ajaa sitä koko hehkuvan sielunsa kiihkolla eikä ota kuuleviin korviin mitään valituksia kieltolain epäonnistumisesta Amerikassa ja muualla.

Philip Snowden on hyvin uskonnollinen. Niinhän ovat muutoin myöskin Ramsay MacDonald ja monet muut Työväenpuolueen johtomiehet. Se piirre ei myöskään ole tuntematon kommunistien seassa, mistä esim. Lansbury on hyvänä esimerkkinä. Minusta on usein tuntunut, että ehkä juuri tuo englantilaisten eriväristen sosialistien uskonnollisuus on pääsyynä siihen, että mannermaalla on vaikea ymmärtää heitä. En kumminkaan usko, että uskonnollisuus on estänyt Englannin työväkeä ajamasta työväen asiaa, päinvastoin. Omituisena vivahduksena on kumminkin mainittava, että on olemassa jonkinmoinen epäluulo roomalaiskatolisia työläisiä kohtaan, ja alituisesti kuulee sanottavan, että jos työväen asia joutuu ristiriitaan katolisen kirkon oppien kanssa, niin siihen uskontoon kuuluvat työläiset eivät hetkeäkään epäile, vaan jättävät työväen asian ja seuraavat kirkkonsa käskyjä. Väitetään, että katoliset papit ovat tuota seikkaa väärinkäyttäneet. Niin minulle väitettiin erittäinkin Skotlannissa, missä uskonnollisuus on koko joukon lujempaa kuin Englannissa. Omasta kokemuksestani en asiasta tiedä mitään. Sen vain muistan, että kerran ollessani luentomatkalla Dunfermlinissä, missä on hyvin jyrkkä suunta vallalla ja missä siitä syystä MacDonaldia, Snowdenia ja Hendersonia pidetään liian mietoina ja liian sovittelevina, eräs sikäläinen tunnettu työväenpuolueen mies sanoi, että niitä miehiä ei koskaan enää päästetä hallitsemaan. Kysyin häneltä, kuka hänen mielestään sopisi paremmin pääministeriksi kuin MacDonald, ja sain hyvin kuvaavan vastauksen: "Kyllähän meillä olisi hyvä mies siihen virkaan, nimittäin Wheatley, mutta hän ei valitettavasti voi koskaan tulla kysymykseen, sillä hän on hyvin innokas roomalaiskatolinen." Kysyin häneltä, mitä kaiken järjen nimessä miehen uskonnolla oli tekemistä tuon asian kanssa, ja sain vastaukseksi: "Mannermaalta tulleet eivät koskaan ymmärrä tuota seikkaa, sillä heillä ei yleensä ole mitään uskontoa, mutta meille se on tärkeä asia, ja me olemme tottuneet epäilemään katolisten luotettavaisuutta työväen asiassa." Siinä syy, eivätkä siinä auttaneet mitkään puheet eivätkä väittelyt.

Philip Snowden ei ole katolinen, eikä hänellä siis ole sitä estettä, jos tulisi kysymys pääministerin toimesta — mikä kysymys todellakin on ollut vireillä, ja vallan kiihkeästikin. Mutta hänellä on toinen ja ehkä vielä pahempi este: hänen heikko terveytensä. Englannin pääministeriltä vaaditaan tavattomia ruumiillisia voimia henkisen kestävyyden lisäksi.

Siitä on jo hyvin pitkä aika, kun ensikerran tapasin Philip Snowdenin ja hänen rouvansa. Muistan, että ensin, huolimatta hänen suuresta ystävällisyydestään, melkein pelkäsin häntä. Hänen järkensä on kirkas kuin kristalli ja terävä kuin tikari. Kun puhuttelee häntä, saaden käsityksen, että hän ei _voi_ erehtyä, ja sellainen tunne peloittaa... Jos voisimme ajatella jääpalasen palavan, niin saisimme käsityksen Philip Snowdenista. Hän on kuin palava jääpalanen! Kiihkeä parlamentaarinen sosialisti, kiihkeä raittiusmies, kiihkeä uskonnollinen ja rauhanaatteen ajaja, ja kumminkin aina tyyni, aina terävästi arvosteleva ja kylmä — siinä Philip Snowden.

Nerot eivät tarvitse kouluja. He hakevat tietonsa ties mistä, ja aina he tietävät enemmän ja täydellisemmin kuin muut kuolevaiset. Philip Snowdenin säännöllinen koulukasvatus rajoittui kansakouluun, mutta sitä seuraava "säännötön" koulutus hankki hänelle mitä laajimmat ja syvimmät tiedot varsinkin taloustieteen alalla. Hän rupesi aluksi virkamieheksi ja palveli etupäässä valtiovarain ministeriössä, mutta, luonnollista kyllä, sellainen työ ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt, ja hän luopuikin siitä, antautuen sanomalehtimiehen ja luennoitsijan työhön. Hän loi pian tunnetun nimen itselleen, ja työtä oli runsaasti. Enimmäkseen hän kirjoitti uskonnollis-valtiollisiin tai puhtaasti uskonnollisiin lehtiin. Uskonto ja sosialismi — niiden täytyy aina käydä käsi kädessä. Ilman uskontoa on sosialismi puolinaista, ja ilman sosialismia uskonto on enemmän kuin puolinaista. Siinä Philip Snowdenin vahva vakaumus.

Kun lopulla vuotta 1913 Työväenpuolue otti käsiinsä hallituksen, ei kukaan epäillyt, että Philip Snowdenilla tulisi olemaan tärkeä paikka siinä. Niin kävikin. Hänestä tuli valtiovarainministeri, ja sen paikan hän täytti, ei ainoastaan hyvin, vaan suorastaan loistavasti. Kyselin hänen toimiaan valtiovarainministerinä eräältä saman ministeriön korkealta virkamieheltä ja sain vastaukseksi erittäin kiittävän arvostelun. Mies, jolta sitä kysyin, ei suinkaan ole Työväenpuolueen suosija, mutta silti hän sanoi, että Snowden oli parhaita valtiovarainministerejä, mitä Englannissa koskaan on ollut.

"Oliko hän parempi kuin nykyinen [Churchill]?" kysyin.

"Paljon parempi", kuului selvä ja tinkimätön vastaus.

Tahdoin tietää, mitä oikeastaan vaaditaan valtiovarainministeriltä. Pitikö hänen olla taitava matemaatikko, vaiko taloustieteilijä, vai sosiologiko? Sain hymyilevän vastauksen, että kaikki nuo asiat olivat tietysti hyviä olemassa, mutta ei mikään niistä ollut pääasia. Pääasia oli, että hänellä oli selvä yleiskatsaus asemasta, ja että hän tiesi mihin suuntaan tahtoi johtaa taloudellista kehitystä. Samoin oli erittäin tärkeätä, ettei hän työntänyt nenäänsä kaikenlaisiin yksityisseikkoihin ministeriön töissä, sillä niitä ei mikään ministeri kumminkaan ymmärtänyt. Kaikki ne oli jätettävä vakinaisten virkamiesten huostaan. Oli ollut ministereitä, jotka sekaantuivat kaikenlaisiin pikkuasioihin ja saivat siten aikaan sekasotkua ja viivytystä tärkeissä töissä. Philip Snowden tiesi tarkkaan, missä raja kulki, jonka yli ei ollut hyvä astua. Lyhyellä hallitusajallaan hän saikin merkillisen paljon muutoksia ja aloitteita aikaan.

Teräväkielisellä satiirikolla, sellaisella kuin Snowden, on tietysti monta vihamiestä, jotka mielellään joskus tahtovat iskeä häneen. Tavallisena hyökkäyskohtana on Snowdenin selvästi näkyvä ystävyys Lloyd Georgeen. Väitetään, että, se ei ole ainoastaan näkyvä, mutta myöskin selvästi tuntuva. Aina kun Snowden sanoo tai tekee jotakin, joka Työväenpuolueen mielestä on liian paljon oikeistopolitiikkaa, huutaa puolue, että siinä nyt taas näkee Lloyd Georgen vaarallisen vaikutuksen. Ja aina kun Lloyd George keksii jonkin kovin paljon vasemmalle siirtyvän tuuman, itkevät liberaalit, että sellaista se on, kun rupeaa ystäväksi Philip Snowdenin kanssa! Lloyd Georgen viimeinen maaohjelma, joka useissa kohdin lähentelee varsin selvästi Työväenpuolueen maaohjelmaa ja joka on jakanut vapaamielisen puolueen auttamattomasti kahtia, pannaan yleisesti Philip Snowdenin syntiluetteloon. Molemmat asianomaiset selittävät ystävyytensä siten, että he sattumalta asuvat maalla aivan lähetysten ja tulevat naapureina hyvin toimeen. Syrjäinenkin ymmärtää, että kun kaksi niin loistavan nerokasta miestä sattuu asumaan naapureina, niin ihmehän olisi, elleivät he keskenään pohtisi ajan polttavia kysymyksiä. Tietysti he silloin myöskin vaikuttavat toisiinsa jonkin verran, mutta mitä pahaa siinä on? Lontoohan ei ole mikään pikkukaupunki, jossa jokaisen askelia vartioidaan ja jokaisen tuttavuuksia tutkitaan suurennuslasilla. Syynä verraten ankaraan arvosteluun tässä tapauksessa on tietysti se, että molemmat miehet ovat Englannin huomatuimpia merkkimiehiä, ja liiallinen huomio lähimmäisten puolelta on aina suuruuden kirous.

Mainitsin, että Philip Snowdenilla on heikko terveys. Sillä seikalla on oma historiansa, joka on erittäin tärkeä hänen elämänsä kehitykselle: Vuonna 1893 hän kärsi vakavan polkupyöräonnettomuuden, joka teki hänestä osittaisen raajarikon. Ensimmäisenä seurauksena siitä oli, että hän sai maata vuoteessa toista vuotta, jonka ajan hän vietti lukemalla ja yhä uudestaan lukemalla. Kirjat avasivat hänen silmänsä ja määräsivät hänen tulevaisuutensa.

Blackburnissa, jota Snowden on kauan edustanut parlamentissa, hän on erittäin suosittu. Tehtaalaiset nimittävät häntä aina lempinimellä "pyhimys", ja hänen kaunista vaimoaan he sanovat "enkeliksi".

On varsin luonteenomaista Snowdenille, että hän on voinut herättää yhtä lämmintä ihailua kuin katkeraa kritiikkiä. Kaikki, mikä koskee sitä miestä, on joko polttavaa tulta tai jäädyttävää pakkasta.

Työväen hallituksen astuttua ohjaksiin puhuttiin paljon siitä; että MacDonaldin ja Snowdenin välit eivät olleet ollenkaan lämpimät. Ensimmäisenä merkkinä siitä pidettiin sitä — syrjästä katsojista mitättömältä näyttävää seikkaa —, että MacDonald ei pyytänyt Snowdenia asumaan naapuritaloon Downing Streetillä, vaan otti siihen paljon mitättömämmän miehen, Clynesin, ja antoi Philip Snowdenin pysyä vanhassa, yksinkertaisessa kodissaan. Myöhemmin kävi varsin selväksi, että MacDonald ja Snowden eivät vetäneet yhtä köyttä monessa ulkopolitiikkaa ja raha-asioita koskevassa kysymyksessä. Snowden vastusti jyrkästi kaikkea lämmintä tunnetta, mutta epäkäytännöllistä raha-asiain käsittelyä osoittavaa lähentelemistä Venäjään ja Saksaan. Sanomalehtimaailma siihen aikaan — ja melkein yhä vieläkin — oli yhtä mieltä siinä, että Snowden on järjellään voimakkaampi MacDonaldia, mutta MacDonald on voimakkaampi ruumiilliselta terveydeltään. Mistä Philip Snowden on perinyt tuon terävän järkensä? Tietysti äidiltään. Hänen äitinsä oli hyvin merkillinen nainen, joka korkeasta iästään huolimatta — hän kuoli muutama vuosi sitten 91 vuoden vanhana — oli harvinaisen vilkas ja täynnä eloa. Hänen muistinsa oli koko ajan verraton, ja hänen huumorinsa, joka joskus saattoi muuttua purevaksi satiiriksi, oli hyvin tunnettu hänen ympäristönsä ulkopuolellakin. Philip on kokonaan äitinsä poika. Hänen isänsä oli tavallinen yorkshireläinen kankuri, joka kutomatehtaassaan oli kerännyt sen verran omaisuutta, että poika saattoi päästä ainakin kansakouluun, sillä Philipistä ei näkynyt kumminkaan kehittyvän kunnollista kankuria.