Part 8

"Menkäämme kävelemään puutarhaan", sanoi emäntäni, "niin emme tule häirityiksi". — Edellisenä vuonna olin kerran ollut neljä päivää Easton Lodgessa, ja puutarha oli silloin tuntunut minusta maalliselta paratiisilta. Olin utelias näkemään, oliko aika mitään muuttanut. — Aika muuttaa aina puutarhoja. Tämäkin oli käynyt entistä kauniimmaksi. Nythän oli ruusujen kukkimisaika. Menimme ensin ruusutarhaan, joka oli viime vuodesta laajennettu ja jossa väriloisto melkein häikäisi silmiä. Ruusutarhoissa ei voi puhella. Siellä voi vain katsella. Siirryimme sieltä lammikon luo, missä vesililjat, valkoiset, keltaiset, kaikenväriset, kukkivat. Istuimme kivisohvalle, sille, niillä entisaikojen Walesin prinssi, sittemmin Edward seitsemäs, niin mielellään istui kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten.

"Tietysti teille on kerrottu suhteestani Edward seitsemänteen, eikö totta?" aloitti emäntäni. En voinut sitä kieltää. Huomatuista henkilöistä juorutaan Lontoossakin, varsinkin kuninkaallisista. Tavalliset ihmiset kyllä saavat olla rauhassa, ja lontoolaisten hyväluontoisuus vie voiton juoruamishalusta...

Emäntäni hymyili omituisesti: "Ei se ole totta, mitä olette kuullut", alkoi hän. (Minä en ollut sanonut hänelle sanaakaan siitä, mitä olin kuullut, mutta tietysti hän arvasi, sillä mainittu juoru on aivan yleinen.) "Me olimme aina ystävät, hänen kuolemaansa saakka, ja vielä kuninkaanakin ollessaan hän vietti monet päivät Warwick Castlessa, tai vielä mieluummin täällä Easton Lodgessa, milloin vain hänellä oli aikaa. Loppuvuosinaan hän alkoi elää liian iloista elämää, ja sitä hänen terveytensä ei kestänyt..."

Sanoin hänelle kuulleeni, että hän oli ainoa nainen, jolla koskaan oli ollut vaikutusvaltaa Edward seitsemänteen. Hän hymyili: "Lienee minulla ollut sitä hiukan, sillä sain hänet m.m. henkilökohtaisesti tutkimaan työväen asiaa ja hän rupesi jäseneksi komiteaan, jonka tuli tutkia köyhäinhoitoa koskevia lakeja. Mutta voitte uskoa minua, vaikka se ehkä tuntuu uskomattomalta, että suhteemme oli kahden hyvän ystävän, ei muuta. Huhu, jonka mukaan suhteemme oli kahden rakastajan, ei ole totta. Yhtä vähän saatoin häntä rakastaa kuin hänen veljeään."

Uskoin häntä, sillä hänessä on merkillinen totuuden leima, Suorapuheisuudellaan ja totuudenrakkaudellaan hän on hankkinut itselleen monta vihollista, mutta myöskin monta sellaista ystävää, joiden ystävyys on arvokas ja arka. Se, että hän ei koskaan rakastanut kuninkaallista ystäväänsä, ei estä sitä osaa huhusta olemasta totta, joka kertoo, että Edward nuorena prinssinä oli syvästi rakastunut tuohon 'sukkelaan ja nerokkaaseen kaunottareen, niin että kuningatar Viktoria käytti kaiken voimansa saadakseen hänet niin pian kuin suinkin pois hovista ja onnellisiin naimisiin. Se ei ollutkaan vaikeata, ja Warwickin jaarlin sanottiin riemusta loistaneen, kun hän vei nuoren kaunottaren linnaansa.

Tiedämmehän kaikki, että luontoa, sellaista koskematonta, villiä, neitseellistä luontoa kuin Suomessa, ei ole tuossa tiheään asutussa saarivaltakunnassa. Kaikki on ihmiskäden muovaelemaa, kaikki on suurta puistoa, ei erämaata. Kun sitten tuollaiseen ihmiskäden muovaelemaan puistoon laitetaan vielä monta vertaa enemmän muovaeltu puutarha, niin ollaan jo niin etäällä alkuperäisestä luonnosta, että tuskin voi kuvitella sellaista paikkaa olevankaan, missä puut saavat kasvaa niinkuin itse tahtovat ja missä kivet ja kannot, purot ja lätäköt ovat huiskin haiskin, juuri niinkuin Ukko Ylijumala ne on lystikseen ylt'ympäri heitellyt.

Easton Lodge on kuin pieni Versailles. Lammikko, jossa vesililjat kasvavat, on keinotekoinen, muodoltaan tarkasti määritelty, ja sen keskeltä kohoaa suihkukaivo. Kävelyteitä rajoittavat tasaisesti, neliskulmaisesti leikatut puistoaidat, jotka päättyvät heleänkeltaisiin, pyöreihin palloihin, jotka nekin tietysti ovat keltalehtisestä puusta pyöreiksi leikellyt. Siellä täällä on tummanvihreitä ja keltaisia pyramidinmuotoisia puita, jotka muodostavat määrättyjä kuvioita. Ja tuolla kohoavat komeat ruusupylväät...

Ihmeellinen on ihmisluonto. Luulisi kaiken tuon tympeyttävän Suomen metsissä kasvaneen henkilön mieltä, mutta niin ei ole asian laita. Siinä on jotakin tyynnyttävää, jotakin kaunista. Ihminen hallitsee luontoa herrana, muodostaa sen mielensä mukaan. On kuin näkisi maailmannaisen juhlapuvussa, avokaulaisena, hihattomana, hiukset käherrettyinä, hiukan punaa poskilla... Se ei tietysti ole luontoa, mutta sillä on oma viehätyksensä, ja joskus se on merkillisen tyynnyttävää...

Kysyin, kuka oli suunnitellut tuon puutarhan, ja emäntäni selitti, että hän oli sen itse suunnitellut miehensä, Warwickin jaarlin, avustamana. Sattui niin, että eteläafrikkalaiset timanttikaivokset, joissa kreivittärellä oli osakkeita, tuottivat odottamattoman suuria rikkauksia eräänä vuonna. Kreivitär päätti silloin käyttää osan rahoista luodakseen puutarhan, joka täytti kaikki hienostuneen makuaistin vaatimukset. Niin syntyi Easton Lodgen puutarha.

Käännyimme taas politiikkaan. "Ei ole aivan oikein sanoa, että olen sosialisti", selitti kreivitär, "sillä oikeastaan olen kommunisti". — Taisin hiukan hymyillä ja sanoin jotakin Leninistä. "Ei, ei, te erehdytte vallan. Bolshevikki en ole, sillä bolshevikit eivät ole kommunisteja!" Arvattavasti näytin elävältä kysymysmerkiltä, sillä emäntäni alkoi selittää, pehmeällä, sointuvalla äänellään: "Oikean kommunistin täytyy aina olla rauhan puoltaja. Kommunismi ja sota eivät sovi yhteen. Mutta parlamentarismi ei tietysti myöskään sovi yhteen kommunismin kanssa. Saattaako ajatella mitään mielettömämpää kuin brittiläinen alahuone, jossa kuusisataa jäsentä tekee — niin, mitä he oikeastaan tekevät? Ei mitään. Puhuvat, laskevat leikkiä, estävät ahkeria ihmisiä jotakin tekemästä." — Kreivitär tuli vallan kaunopuheiseksi selittäessään parlamenttien mahdottomuutta. En voinut olla hänelle mainitsematta, kuinka tuo parlamentteja vastustava aate on voittanut alaa Englannissa. Se on melkein tullut tunnusmerkiksi niille, jotka tahtovat yhteiskunnallisia parannuksia — ei suinkaan vain niille, jotka kokonaan vaativat koko järjestelmän muutosta. Ei kukaan kumminkaan näytä olevan aivan selvillä siitä, mitä olisi asetettava vanhentuneen parlamentin sijaan.

Tästä seikasta lady Warwick hiukan myöhemmin kirjoitti minulle: "Minusta näyttää, niinkuin kasvatus (joka nyt on muutamien harvojen etuoikeus), tultuaan yleiseksi, voisi johtaa järkevään toistemme ymmärtämiseen sekä antaisi meille kansan tahdon valitseman diktatuurin..."

Lady Warwickin ajatuksenjuoksu on epäilemättä johdonmukainen, kun se johtaa hänet kommunismiin eikä sosialismiin. Ylimys ja sosialisti eivät oikein hyvin mahtane sopia saman aivokopan sisään. Toisen tai toisen pitäisi siirtyä syrjemmälle. Mutta kommunisti ja ylimys — mikä heitä estäisi yhtymästä! Kuitenkin on oikeuden nimessä myönnettävä, että lady Warwick koettaa elää oman vakaumuksensa mukaan, ja hänen oma erityinen kommunisminsa on hänelle täyttä totta. Tärkein seuraus hänen vakaumuksestaan on se, että hän on lahjoittanut komean Easton Lodgen _Ammattiyhdistyksille_, jotta sinne perustettaisiin _Työväen Yliopisto_. Perinpohjainen kasvatus ja seurauksena siitä parlamenttien häviö ja "kansan valitsema diktatuuri", — siinä lady Warwickin valtiollinen ihanne.

Tämä lahjoitus tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, mutta opisto ei voi aloittaa työtään ennenkuin vuoden päästä, sillä paljon kysytään vielä valmistuksia. Työväen opisto, Ruskin College, Oxfordissa, tulee kai yhdistettäväksi Easton Lodgen opistoon, ja siksi täytyy rakentaa lisää huoneita. M.m. tulee rakennettavaksi makuusuojat kahdellesadalle oppilaalle ja samoin uusi ruokasali, johon helposti mahtuu kaksisataa henkeä. Nykyinen rakennus on kyllä suuri ja komea ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, joista useat ovat suuria saleja, niin että luentosaleja ja opettajien asuntohuoneita lienee riittävästi. Huomattavin tuon linnamaisen rakennuksen huoneista on mielestäni suuri kirjastosali, jonka seinät lattiasta kattoon ovat täynnä kirjoja. Kirjasto siirtyy kokonaisuudessaan opistolle.

Kysyin kreivittäreltä, mihin kaikki taiteelliset huonekalut, joita peittävät William Morrisin piirtämät kankaat, joutuvat, ja sain vastaukseksi, että kaikki, mitä opisto voi käyttää, saa jäädä paikoilleen. Loput ottaa lady Warwick kaupunkitaloonsa Lontooseen. Sinne siirtyvät myöskin vanhat, komeat, suvun esi-isiä esittävät maalaukset.

Kirjoitukseni alussa mainitsin, että saapuessani Easton Lodgeen emäntäni oli katsomassa Shakespeare-näytäntöä. Olin varsin utelias kuulemaan lähemmin siitä, varsinkin kun juuri ennen lähtöäni olin saanut sähkösanoman, jossa kreivitär pyysi minua kiirehtimään sinne juuri sinä päivänä, sillä "oli viimeinen Shakespeare-viikko". Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tuo nimitys sisälsi, ennenkuin sain selityksen.

Kreivitär Warwick oli jo monen vuoden kuluessa järjestänyt tuollaisia "viikkoja", joista oli sekä hyötyä että huvia niihin osaaottaville. Ja keitä nuo osaaottavat olivat? Pääasiallisesti läheisten kansakoulujen opettajia. Jo kauan oli lady Warwickia vaivannut se ajatus, että kansakoulujen opettajilla maaseudulla oli ankara työ, aina vain ankara työ, ei mitään muuta. Heillä ei ollut aikaa eikä varoja hakea virkistäviä huveja suurista kaupungeista, vaan heidän piti vuosi vuodelta istua paikoillaan ajamassa aakkosia lasten aivoihin. Mitä piti tehdä, jotta heille hankittaisiin edes jotakin virkistystä? Lady Warwick päätti järjestää joka vuosi yhden viikon vartavasten kansakoulunopettajien virkistykseksi. Parina ensimmäisenä vuonna ne eivät onnistuneet niin hyvin kuin hän oli toivonut, sillä hän oli järjestänyt ne lupa-aikoina, ja silloin opettajat olivat niin lopen väsyneet, että moni heistä ei yrittänytkään tulla Easton Lodgen viikolle. Muutos oli välttämätön. Lady Warwick sai silloin aikaan sen, että opettajille järjestettiin viikko lukukauden aikana. Koulujen hallitus käsitti, kuinka hyödyllinen ja virkistävä tuollainen viikko! tietysti on rasittavassa työssä oleville opettajille, ja salli heidän siksi keskeyttää työnsä viikoksi.

Nyt Easton Lodgessa käydessäni oli opettajien viikolla nimenä "Shakespeare-viikko", sillä joka päivä oli luento Shakespearesta sekä kaksi Shakespeare-näytäntöä. Luentoja piti Cambridgen yliopiston luennoitsija, tohtori Wyatt, ja näyttelemässä oli Englannissa hyvin tunnettu näyttelijäseura "Ben Greetin Shakespeare-näyttelijät". Näyttelypaikkana oli Easton Lodgen suuri puisto tai, jos satoi, suuri, teatteriksi muutettu vanha viljalato. Satuin tulemaan juuri ajoissa nähdäkseni "Myrskyn", ja mielelläni tunnustan, etten milloinkaan ole nähnyt sitä niin vaikuttavasti näyteltävän. Ylimalkaan on asetettu niin, että jokaisella "viikolla" on oma aineensa ja oma sävynsä, mutta koko viikolla on aina sama luonne, jotta opettajat ennättävät saada jonkinmoisen kokonaiskuvan käsiteltävänä olevasta aineesta.

Tuollaiset viikot eivät ole ainoat, joihin Easton Lodgea vuoden kuluessa käytetään. Siellä on alituisesti n.s. kesäkouluja, jotka Englannissa ovat erittäin suosittuja oppimis- ja virkistymistilaisuuksia. Parina vuonna on jo työväenpuolueen vasen siipi, Itsenäinen Työväenpuolue, koko elokuun ajan pitänyt kesäkoulua, jossa sen parhaat luennoitsijat ovat esitelmöineet ja jossa sitten on keskusteltu päivän polttavista kysymyksistä.

Lady Warwick tulee asumaan Easton Lodgessa elämänsä loppuun saakka, sillä hän on rakennuttanut pienen kodin itselleen lähelle suurta päärakennusta. Hänen yksityiskotinsa on harvinaisen kaunis, täydellinen ylimyskoti. Suurin osa siitä on alkujaan ollut parinkymmenen ratsuhevosen tallina, mutta on nyt muutettu korkeaksi, valoisaksi saliksi, jossa jokainen huonekalu on taideteos ja jonka seiniä koristavat komeat sukukuvat. Lisäksi on rakennettu makuuhuoneita, ruokasali y.m. Hevoset ja tallit ovat saaneet siirtyä kauemmaksi.

Lady Warwick oli entisaikoina tunnettu ratsastaja ja metsästäjä. Hän ratsastaa vieläkin mielellään, mutta metsästää hän ei enää voi, koska hän pitää eläinten ampumista ylhäisön huviksi aivan vääränä. Sama aatesuunta on hänestä myöskin tehnyt kiivaan rauhanaatteen ajajan. Sota-aikana hän asettui jyrkästi Englannin sotaan sekaantumista vastaan ja joutui sen vuoksi vihoihin m.m. vanhan ystävänsä Hyndmanin kanssa, sillä Hyndman oli alusta alkaen innokas sotapukari. Kreivittären piti siksi erota Hyndmanin sosialidemokraattisesta liitosta, johon hän oli niin kauan kuulunut. Kaikki, jotka tuntevat Hyndmanin tavattoman despoottisen, luonteen, pitävät sitä sulana onnena, sillä se veti lady Warwickin pois tuosta hirvittävän ahtaasta ja suvaitsemattomasta Hyndman-piiristä ja antoi hänelle ikäänkuin hengitysalaa. Kaikki hänen suunnitelmansa Easton Lodgeen nähden ovatkin peräisin siltä ajalta, jolloin hän sai vapaasti ajatella ja suunnitella elämänsä työtä. Olen usein ajatellut, että hänen merkillinen "kommunisminsa" on jonkinmoinen vastalause Hyndmanin hirmuvaltaa vastaan. Hän, kuten kaikki muutkin Hyndmanin ystävät, sai kokea, että ukko ei sietänyt pienintäkään vastustusta. Varsinkin sota-aikana Hyndman tuntui menettäneen kaiken mielenmalttinsa, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankin sotaa vastaan, oli tuomittu. Hyndmanista eroaminen monen vuoden ystävyyden jälkeen ei tietysti ollut helppoa, mutta se oli välttämättömyys, ja se kasvatti lady Warwickille lujan selkärangan. Sitä hän kyllä on tarvinnut enemmän kuin moni muu, sillä sanomattakin on selvää, että hänen on täytynyt koko aika olla hiljaisella sotajalalla sen ylhäisöpiirin kanssa, johon hän syntyperänsä ja rikkautensa tähden aina on kuulunut.

Kreivitär Warwick on Englannissa aivan yksin omituisessa asemassaan. En tiedä, voineeko mikään muukaan maa näyttää samanlaista ilmiötä. On sanottu, että Venäjällä tsaarin aikoina oli vallan tavallista, että ylhäisin ylhäisö riistäytyi irti ympäristöstään ja antautui vallankumoukselliseen toimintaan. Se on kumminkin aivan eri asia. Tsaarin hirmuvalta ja siitä johtuvat koko kansan äärettömät kärsimykset pakottivat jokaisen rehellisen henkilön, olipa hän ylimys tai kerjäläinen, joka näki tuon kurjuuden, toimintaan sitä vastaan. Jos lady Warwick olisi ollut Venäjällä Nikolain alamaisena, hän olisi epäilemättä löytänyt työnsä vallankumouksellisten riveissä, mutta olosuhteet Englannissa ovat niin täydellisesti erilaiset, että on paljon vaikeampi selittää hänen toimintaansa siellä. Tähän aikaan on kyllä muodissa hakea venäläistä vaikutusta kaikessa, mikä esiintyy vasemmistolaisuutena, vaikka pitäisi olla jokseenkin selvää, että Euroopan alhaisimmalla kulttuurikannalla olevan kansan vaikutus ylimmällä kulttuurikannalla olevaan kansaan on täysin pintapuolista laatua. Se ei koskaan voi saavuttaa pysyväisiä muotoja, vaikka se ensin outoudellaan herättää jonkinmoista uteliaisuutta. Tuo uteliaisuus, tultuaan tyydytetyksi, loppuu luonnollisesti säälinsekaiseen ylenkatseeseen. — Kuten jo kerran mainitsin, torjui lady Warwick heti alussa sen epäluulon, että hän muka oli bolshevikkien oppilas. Hänen "kommunisminsa" alkoi jo 1890-luvulla, ennenkuin bolshevikeista tiedettiin mitään.

Ammattiyhdistysten neuvosto on pyytänyt, että lady Warwick ottaisi huolehtiakseen suuren puutarhan kunnossapitämisen, ja siihen hän on ilolla suostunut, sillä puutarha on hänen oma luomansa taideteos, ja häntä miellyttää ajatus, että hänen oma henkilökohtainen, vuosien kehittämä aistinsa saa yhä edelleenkin hakea ilmaisumuotoja Easton Lodgen suuressa puutarhassa. Hänelle on luvattu apulaisiksi kaksi puutarhuria entisten lisäksi. Sen hän mainitsi erityisellä tyytyväisyydellä.

Kreivitär Warwickin lähin naapuri maalla on H.G. Wells. Hän käy usein Easton Lodgessa, jonka puutarhassa hän viihtyy hyvin. Sanotaan, että hän saa parhaat aatteensa liljalammikon rannalla istuessaan ja kuunnellessaan talon vilkasta emäntää, joka puettuna Parisin muodin viimeisiin luomiin esittää kommunistisia unelmiaan. — Me voimme hymyillä tuolle näennäiselle ristiriidalle, mutta viehätyksensä sillä kumminkin on. Siihen kai on pääsyynä, että kumpikin esiintymismuoto, sekä maailmannaisen että kommunistin, on vallan täyttä totta kreivitär Warwickille.

Tärkein puoli Easton Lodgen muuttumisessa työväen yliopistoksi on tietysti kysymys siitä, kuinka se tulee vaikuttamaan työläisnuorisoon, joka tulee sieltä oppia hakemaan. Jos koetan kuvitella suomalaisia nuoria työläisiä tuossa ympäristössä, en voi ajatellakaan, että hyöty olisi vaivan veroinen. Englannissa on kysymys kumminkin aivan toinen. Koko maa on kuin suuri puisto, kaikki ovat tottuneet siihen, että ihmiskäsi on joka paikassa muovailemassa luonnon töitä. Uskon, että kaikki se, mikä on keinotekoista ja luonnon väkivaltaista hallitsemista Easton Lodgessa, ei tule vaikuttamaan tympeyttävästi, sillä, kuten jo sanoin, luontoa, siinä merkityksessä kuin Suomessa tuon sanan käsitämme, ei koko maassa ole juuri nimeksikään, ja kaikki, mitä Easton Lodgessa on tehty luonnon työn johtamiseksi ihmistahdon mukaan, on tuottanut kauneutta, viehättävää, korkean kulttuurin leimaamaa kauneutta. Useat oppilaista tulevat tietysti olemaan kaivostyöläisiä, joita ylimalkaan pidetään kehittyneimpänä osana Englannin työläisistä. Suuren osan elämästään he saavat viettää maanalaisissa, nokisissa kaivoksissa, jonne auringon säde ei koskaan pääse tunkeutumaan. Kaivostyöläisten tiedonhalu on tullut vallan sananparreksi, ja siksi on luultavaa, että juuri heidän joukostaan löydetään kehittyneimmät oppilaat, jotka ovat kyllin korkealla kehitysasteella hyötyäkseen Easton Lodgen opistosta. Kaivostyöläisten joukossa vasemmistososialismilla on ollut paras alueensa, mikä kävi vallan selvästi ilmi Englannin ensimmäisen suurlakon aikana.

Tärkeä kysymys on siis: Kuinka tulevat nuo pimeitten kaivosten lapset, jotka elämä usein on äärimmilleen katkeroittanut, käsittämään elämää Easton Lodgen paratiisissa, jossa kaikki huokuu rauhaa ja sopua? Lady Warwickin syvä vakaumus on, että ihmiset voivat ymmärtää ja auttaa toisiaan, turvautumatta murha-aseisiin, ja että hyvä tahto ja rauhallinen työ vie kauemmaksi kuin aseellinen taistelu ja keskinäinen riita. Tuon vakaumuksen hän on voinut painaa merkillisen syvälle East on Lodgen elämään. Jokainen joutuu siellä sen vaikutuksen alaiseksi. Ei ole kumma, että bolshevikki-kommunistit vihaavat lady Warwickin kommunismia kuin myrkkyä.

Onnellinen Easton Lodge, kauniiden unelmien kehto!

SIDNEY JA BEATRICE WEBB.

Aina kun näen Sidney ja Beatrice Webbin tai puhelen heidän kanssaan, johtuu mieleeni Helsingin suomalainen tyttökoulu 1880-luvun alkupuolella. Sielläkin oli Sidney ja Beatrice Webb, vaikka heidän nimenään oli lehtori ja rouva Godenhjelm. Henkinen yhtäläisyys näiden välillä on niin selvä, että vallan tekee mieli ruveta sedittelemään ja tädittelemään Webbejä, niinkuin ennen Godenhjelmejä. Ja Webbien parissa tunnen olevani aivan yhtä tuhma koulutyttö kuin ennen Godenhjelmien parissa.

Lieneekö ketään senaikuista henkilöä, joka voi ajatella "lehtoria" muistelematta samalla "lehtorskaa"? Myöhemminhän heistä kyllä tuli "professori" ja "professorska", mutta ne nimitykset tuntuivat aina vierailta meille, entisille oppilaille. — Olipa heillä mitkä arvonimet tahansa, he kaksi olivat yksi.. Samoin Webbit. Sidney ja Beatrice Webb merkitsee yhtä kokonaisuutta eikä kahta eri henkilöä. Pessimistitkin, jotka ovat tunteneet Godenhjelmit taikka Webbit, alkavat vähitellen uskoa, että jos miehellä ja naisella on juuri samat harrastukset, jos he ovat samalla kehitys- ja sivistysasteella, jos heillä ei ole lapsia jakamassa heidän rakkauttaan ja huolenpitoaan sekä vetämässä heidän mieltään pois yhteisistä harrastuksista, ja jos heillä sen lisäksi ei ole jokapäiväisiä leipähuolia ja molemmat ovat luonteeltaan rauhaa rakastavia, niin voi ajatella, että nuo kaksi ehkä saattavat elää varsin onnellisessa avioliitossa. Webbit täyttävät kaikki nuo ehdot, kuten ennen Godenhjelmitkin, ja molemmissa tapauksissa on seurauksena ollut ihanteellinen avioliitto.

Yleinen mielipide, s.o. kaikista puolueväreistä riippumaton, intelligenttien ihmisten mielipide, on se, että Sidney Webb on kuin elävä tietosanakirja. Hänen tietojensa laajuutta ja täsmällisyyttä on tavallisen ihmisen mahdoton mittailla. Sanotaan kyllä, että hän kaikesta laajasta opistaan huolimatta on hiukan kuiva, mutta kuiviahan ovat tietosanakirjatkin. Se aivan kuin asiaan. Meillä Suomessa se seikka ymmärretään paremmin kuin Englannissa. Englantilaiset vaativat aina edes jonkin määrän huumoria julkisilta henkilöiltään. Huumorin puute ehkäisee hämmästyttävässä määrässä muuten loistavalla intelligenssillä varustetun henkilön uraa.

Meillä Suomessa on asian laita jokseenkin päinvastainen. En ole milloinkaan kuullut, että kehenkään ura olisi siitä kärsinyt, että häneltä puuttuu huumoria, mutta kyllä varmaan siitä, että hänellä on sitä vallan riittävästi, ehkä liikaakin. Huumori ei kuulu kansallisiin ominaisuuksiimme. Ernst Lampén kyllä väittää, että savolaisilla sitä on yleensä oikein runsain mitoin, ja saattaapa se olla tottakin. Mitäpäs minä hämäläisenä siitä tietäisin! Sen vain tiedän, että kuivahko ja hitaanpuoleinen asiallisuus on meillä syvyyden ja luotettavuuden varma merkki. Mitäs leikinlaskijoista ja ilveilijöistä, joita Albionin merkillinen kansa niin hartaasti näkyy suosivan!

Sidney Webbille huumori ei ole mikään helposti esiintyvä lahja, eikä sitä saa ilmoille muuta kuin puristamalla. Mutta siitä huolimatta hän aina kumminkin saa jonkin pienen komman syntymään, vaikka tosin hiukan ähkimällä ja puhkimalla. Sellainen hyvä tahto vaikuttaa kuulijoihin vallan liikuttavasti.

Molemmista Webbeistä loistaa hyväntahtoisuus kaikkia kohtaan. Siitä ei voi kukaan erehtyä. Kukapa Godenhjelmeistäkään saattoi siinä suhteessa erehtyä. Tuntuu hyvältä olla samassa huoneessakin kuin Webbit. Ihminen hengittää heidän seurassaan parempaa ja puhtaampaa ilmaa, joka antaa rohkeutta ja uskoa elämään.

Kun sodan jälkeen jälleen muutin Lontooseen ja niin moni seikka oli suuresti muuttunut, oli minulla jonkinmoinen lohduttava varmuus siitä, että Webbit eivät olleet muuttuneet. Olin arvannut oikein. He eivät olleet muuttuneet eivätkä edes muuttaneet. Sama talo, jossa he olivat asuneet kolmisenkymmentä vuotta, oli vieläkin heidän kotinsa. Yhtä vähän kuin kenenkään mieleen olisi pälkähtänyt, että Godenhjelmit olisivat keksineet muuttaa pois tuosta tutusta pienestä puutalosta Ludviginkadun varrelta, yhtä vähän kukaan saattoi kuvitella, että Webbit olisivat jättäneet vanhan kotinsa Grosvenor Roadin 41:ssä. Sinne siis suuntasin kulkuni, Thamesin rannalle, lähelle parlamenttitaloa.

Koputin ovea, kuten Englannissa on tapana, ja palvelustyttö, joka avasi oven, pyysi minua astumaan toiseen kerrokseen. Tietysti toiseen kerrokseen, aivan niinkuin ennenkin! Eikö liene ollut sama palvelustyttökin kuin silloin ennen, monta, monta vuotta sitten. — Toisessa kerroksessa, salissa, istuivat isäntä ja emäntä vilkkaasti keskustellen neljän vieraan kanssa, jotka olivat saapuneet ennen minua. Kaksi heistä oli italialaista, yksi japanilainen ja yksi englantilainen. Keskustelu oli vilkkaassa käynnissä, ja japanilainen selitti juuri, kuinka taas oli Japanissa ilmestynyt uusi painos Webb-puolisoiden viimeistä kirjaa. Se antoi aihetta emännällemme kertoa, kuinka kiitollisia he ovat japanilaisille, sillä kaikista kansoista maailmassa juuri japanilaiset ovat osoittaneet enimmän ymmärtämystä ja ystävyyttä Webb-puolisoille. Kaikki heidän kirjansa käännetään heti japaninkielelle, tavallisesti jo käsikirjoituksesta, niin että ne ilmestyvät samaan aikaan Japanissa kuin Englannissakin.

Isäntämme puheli kohteliaasti jokaisen kanssa, ilman erikoista mielenkiintoa, mutta herttaisen ystävällisenä. Muistui mieleeni, kuinka tosi Beatrice Webbin kuvaus Sidney Webbistä on, kun he ensikerran tapasivat toisensa, vuonna 1890. Päiväkirjassaan siltä ajalta Beatrice Webb, siihen aikaan Beatrice Potter, kaunis, seuraelämässä ja tieteellisissä piireissä tunnettu perijätär, kertoo tapauksesta näin: