Part 4

Olli. Ja tämä Risto, silloinen kylän kukka, minut saattoi rakkauden piiriin; hän oli, näät, puhemiehenäni.

Risto. Niin tuota Liisa vainaata köytäillessäsi. Käydessäni leikkaamassa sille köllykkätä, sanoin minä hälle ensimäiset tervehdyksesi.

Olli. Ja sittemmin toit minulle ruusun kukkaisia Liisalta.

Risto. Muistatko, kuinka iloisena sinä silloin hypit ja tanssit?

Olli. Ne olivat ilonpäiviä -- nyt lepää Liisani jo maan povessa.

(Nyökyttää päätänsä.)

Paukku. "Anna huolia hevoisen, Murehtia mustan ruunan" ja ole nyt vaan iloisena poikana!

Amos ja Lassi. Niinpä kyllä; olkaamme nyt vaan iloisia!

Paukku. Pidot olisivat nyt mitä paraimmat, vaan on pitkä ryypyn väli.

Olli. Ryyppyjä tulee koht'sillään; eikähän teillä nyt ole kiirettä minnekkään.

Lassi. "Ei ole kiirutta kirkkoon, vasta uskon virttä veisataan."

Amos. Ei metsä minulta karkaa.

Risto. Eikä minun leikoittimeni itke leikkelemistä.

Paukku. Ei minullakaan muuten olisi kiirettä, vaan tuo pitkä Pekka sai lupani, tullakseni hänelle kertomaan sotaretkistäni, mutta kuitenki --

Olli. Jäät nyt tänne "löyhkäpäisten" joukkoon, joiksika meitä muinoin sanottiin, hahhahhah!

(Kaikki nauravat.)

(Laura on jo tuonut pöydän lähemmäksi ja kantanut jakkarat sen ympärille sekä pannut pöydälle muutamia putellia ja viisi pikaria, ja sitten jo mennyt jälleen tupaan.)

Olli (kääntyy ja keksii pöydän.) Ka, johan tämä on laitoksessaan. Istukaat veikkoiset nyt tästä ottelemaan!

(Kaikki istuutuvat.)

Paukku. No totta koira vieköön! Viiniähän se onki. Oletpa sinä nuorikko koko veitikka.

Olli. Tarttukaatte kiinni pulloinne! Nielaus muinaismuiston maljasta. Nielaus vanhan ystävyyden vuoksi! Hei pojat!

Kaikki. Hei!

Paukku. Kas se maistaa, oli viedä kielen matkassaan. Laulakaamme nyt jotakin.

Toiset. Alappa Olli huiloitella!

Olli. Niinpä täyttäkäätte nyt pikarinne ja laulakaatte joka värsyn loppusanoja kanssani.

(Pikarit lasketaan pöydälle ja täytetään. Olli ottaa pikarinsa ja toisetkin omansa Ollin alettua laulaa:)

No tarttukaatte kiinni Ja kaatakaatte viini Nyt pulloistanne poskihinne kerrassaan. Kun linnut juovat vettä Ja mehiläiset mettä, Niin ystävykset maistelevat maljastaan. Viini vanhan virvoittaapi, Kielen kannan irti saapi, Huolet kaikki huojentaa, Nuorikoksi nuorentaa.

Jos Adamikin häissään Jo oisi ollut päissään, Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin, Ja Adamikin oisi Nyt kanssamme ja joisi, Ja Evan malja ensinnäkin juotaisiin; Nyt me istuisimme öillä Paratiisin penkkilöissä Eikä akkaväki vois Viekoitella meitä pois.

Kun kuoltuani tiette Mun arkkuni ja viette Jo sillä minut hautumahan hautahan, Niin laittakaatte taulu Ja siihen juomalaulu Ja viini-pullo matkahani multahan. Niin se vanha juoma-veikko, Vaikka ei nyt vielä heikko, Juopi pullon pohjahan Tuenelaanki tultuaan.

(Toisetki laulavat joka värssyn loppusanoja.)

Kaikki (kilkauttavat pikariansa ja juovat huutaen:) Kas niin! pojat, hei!

Yhdeksäs kohtaus.

(Entiset. Martti tulee vasemmalta puolen.)

Martti. Ohoh! Täälläpä elämä on.

Olli. Ka veljeni! (Samalla haavaa.) Toiset (itsekseen.) Ka Martti Miettinen!

Martti. Somia laulujapa sull' on. Ja vieläpä viiniäkin.

(Nauraa vornottaa.)

Olli. Antakaapa muuan lasi. Kilkkis, Martti, onnesi maljaa.

(Menee häntä likelle.)

Martti (katsoa tuirottaa häneen.) Kyllä mä nään sen olevan välttämätöintä, että kylähämme hankitaan jo huoltapitävämpi metsän vartijakin.

Olli (juopi viinin pikaristaan.) Muistiasi!

Martti (ei näkevinäänkään sitä.) Ja kyllä minä vallesmannille ilmaisen, että hän jo tarvitsee toimeliaamman myllärin myllylleen, ja että hänen ei tarvitse liijaksi annella almua muutamille sotamiehille, joilla näkyy olevan ryyppiminen vaan työnä.

Paukku (julmana.) Tuhat tulimainen!

Olli. No, no ystäväni! Näethän, että veljeni tahtoo jutella kanssani -- olkaatte siis hyvät ja jättäkäätte meidät kahden kesken -- kyllähän me sitte taas tapaamme toisemme. Hyvästi nyt vaan!

(Lassi, Amos, Risto ja Paukku nousevat seisalleen ja menevät Ollille kättä annettuansa pois.)

Olli (vähä äänettä oltuaan.) No veikkoseni, mistä se kunnia minulle tapahtuu, että sinä tulet luokseni?

Martti. Sitä kunniata ei tapahtuisikkaan, ellen olisi poikaani täältä hakemassa.

Olli (kylmästi.) Poikaasiko?

Martti (suutuksissa.) Poikaanipa kyllä, jonka te, sinä ja tyttö lutuksesi tahtoisitte kieploitella pauloihinne. Mutta siinä olette turhaan lukua laskeneet. Mihinkä hänet olette uhranneet? Hän lienee tuolla sisässä simasuunsa luona? Eikö niin? Malta, malta, kyllä minä näytän teille.

(Yrittää menemään tupaan.)

Olli (estää hänet tielle pistäytymällä.) Et tarvitse vaivata itseäsi. Poikasi meni jo pois.

Martti. Poisko? Hän oli siis täällä?

Olli. Olipa kyllä.

Martti. Ja mitä hänellä oli täällä tekemistä?

Olli. Hän kysyi minulta, saapiko hän naida tyttäreni.

Martti. No näeppähän!

Olli. Ja minä myönnyin siihen.

Martti. Hahaha!

Olli. Ja jos sinäki, veikkoni, olet järkevä, ja sydämestäsi rakastat poikaasi, niin sinäki teet samalla lailla.

Martti (äkäisenä.) Ennen minä antaisin poikani surman suuhun kuin sinulle vävyksi!

Olli. Mitenkä sinä velikulta sanot?

Martti. Min' en ole semmoisen veli.

Olli (pilkaten.) Ahaa, tätä suurta herraa, sinä olettelet, ikään kuin minä olisin joku rosvo! Sanoppa kuitenki, oletko vähääkään parempi minua?

Martti (vihoissaan.) Olenpa, totta Jumal'avita, vähä parempi sinua!

Olli (pilkaten.) Sepä olisi soma kuulla, minkä puolesta?

Martti (jyrkästi ja ylpeästi.) Pilkoittele vaan. Minä olen vähä parempi sinua. Minä olen talonpoika, joka teen työtä. Tiedätkö, mitä sillä ymmärretään? Minä olen elänyt työnteolla, pyytäen edistää sitä, joka on tarpeellista ja hyvää. Mitä minulla on, sen olen ansainnut ja hankkinut omin käsin ja vaivoin, minä olen ansainnut leipäni ja pitänyt huolta, että muutkin ovat voineet ansaita leipää itselleen, vaimoilleen ja lapsilleen. Min' en ole töitäni kuulutellut maailmalle, enkä tehnyt itsestäni mitään erikoista huutoa; mutta moni kunnon mies on siunannut minua hiljaisuudessa, kun olen antanut hänelle työtä, ettei hänen ole tarvinnut nälkää nähdä. Kun minusta kerran aika jättää, niin minusta sanotaan "hän oli vaan tuhma talonpoika", mutta siihen täytyy kuitenki lisätäksenne "hän oli tarpeellinen ja toimelias mies!" -- Mut mikäs sinä olet? Ja mitä sinä olet viulullasi ansainnut ja toimittanut? Monen laiskurin korvia olet tainnut kutkutella, mutta kenenkään nälkää et ole sammuttanut.

Sinun työstäsi ei lähde mitään hyötyä eikä siunausta; kelvoton mitään hyvää toimittamaan, ei sinulla ole mitään arvoa ja maleksit vaan hylkynä pitkin mieron tietä. Semmoinen eroitus on välillämme -- minä olen työmies ja sinä olet kuotoilija! Enkö ole siis vähä parempi sinua, vai hä?

Olli (kylmästi.) Minkä viehättävän tilaisuuden nyt tarjoot minulle, pitääkseni sinulle mitä jaloimman puheen, selvittääkseni sinulle tuon taivaallisen soitannon ylevyyden. Mutta mitäs siitä lähtee? -- Sinä olet talonpoika etkä ymmärtäisi minua. Mene nyt ja sano, lavean puheesi solvaisneen minut.

(Kääntyy ylenkatseella menemään päin.)

Martti (hänelle kiivaasti huutaen.) Kurja raukka, ole vaan näyttävinäsi ylenkatsetta, vaan kyllä se kuitenki koski sinuun terävästi. Minä olen talonpoika ja voin elää rikkaasti, -- sinulla on se tavallinen soitanto ja kerjäät leipää itseksesi toisten ovilla.

Olli (innokkaasti voittoriemulla.) Ahaa, nytpä sin' olet sillä paikalla, jossa voin kanssasi kilvoitella -- johan minä sen tiesinkin, että sinä vihdoinki tulisit siihen.

"Kuinkahan paljo tuolla on rahaa?" se on kuitenki viho viimeinen kysymys, jonka jälkeen ihmisen arvo teillä näytään punnittavan -- ja _kellä on enin, se on teistä parain_. (Kiivaasti.) No niinpä käy Euroopan pääkaupunkiloissa ja kysy mikä mies Olli Miettinen on, ja sinulle sanotaan: "Hän on viuluniekkain kuningas!" ja sinulle sanotaan: "hänen soitantonsa on ilahuttanut, lohduttanut ja innostuttanut tuhansia;" sinulle sanotaan: "Ruhtinaat ovat olleet hänelle kohteliaat ja koristelleet hänen rintansa kunnian merkkilöillänsä": sinulle sanotaan: "hänen kuuluisuutensa on jo Euroopasta ennättänyt uuteen maailmaan"; ja sinulle sanotaan -- vaan mitäs siitä on sinulle sanoinkaan? Mitä sinä kuuluisuudesta, kunniasta ja jalosta maineesta tiedät? (Ottaa yht'äkkiään taskustaan kourallisen kultarahoja ja viskaa Martin jalkain juureen.) Näätkö nyt -- minulla on kultaa, minä olen rikas, kymmentä vertaa rikkaampi sinua! Kelpaako viuluniekan tytär nyt talonpojan pojalle? Minä laitan tyttärelleni sellaisen hääkoristuksenki, joka ei ole pähkinän napulata isompi, mutta kuitenki enemmän arvoinen kuin koko talosi ja tilasi. Min' olen rikkain tässä kylässä, ja eikö niin -- (nauraa pajattaa) hahhahhah! nyt minä olen siis parain.

Kymmenes kohtaus.

(Olli, Laura, Martti.)

Laura (tulee hätäisenä tuvasta.) Herra Jumala siunatkoon, mitä täällä hilsketään? Isä! Setä!

Martti (ensin hyvin hämmästyneenä Ollin sanoista, rohkaisekse taas ja sanoo pikkuisen äänettä oltuaan kylmästi Lauralle.) Poime nuo kultarahat tuosta pois. Kyllä ne isällesi ovat vielä vasta tarpeen; sillä "Niin syödään kuin saadaanki."

Olli (katsoo häneen tuikeesti.) Hä?

Martti. Voit olla rikkaampi minua, mutta siinä on kuitenki eroitus. Minä olen ansainnut omaisuuteni työlläni -- sinä rikastut tarpeettomilla kujeillasi. Minä olen siis parempi sinua, ja poikani ei saa naida viuluniekan tytärtä.

(Kääntyy menemään.)

Laura. Voi hyvä Jumala!

Olli (taukoottaa Martin.) Mies hoi! Ei niin askeltakaan! Heitä jo hitolle tuo talonpoikainen kopeutesi, eläkä sorra sitä viimeistä siltaa, joka vielä ehkä viepi sovinnolle.

Martti (jäykästi.) Sinä itse olet sen sortanut. Josko olisiki vielä ollut joku side välillämme, niin kehumisellasi olet sen nyt rikkonut. Martti Miettisestä ei pidä kenenkään sanoa "hän rakastui veljeensä paikalla, kun vaan näki sen kultarahoja!" -- Ja vaikka minä yht'äkkiään joutuisin kerjäläiseksi ja olisin nälkään kuolemaisillani, niin en sittenkään sopisi kanssasi. Mene tiehesi ja sitten vasta, kuin voin sanoa: "Minä saatan pitää viuluniekkaa arvossa, ja siunaan hänen laulujansa -- ne ovat tuottaneet ihmiskunnalle hyötyä" -- sitten vasta tahdon olla veljesi. Ennen en -- vaikka mikä olkoon -- en.

(Mennä leuhuttelee pois.)

Laura (itkussa silmin.) Voi, voi isä, nyt on kaikki kadotettu!

Olli (suruissaan.) Niinpä kyllä, sillä sokea ei näe auringon valoa. Nyt minulla on kultaa ja kunniata; mutta lapseni itkee, ja min' en voi häntä lohduttaa, minä olen siis vaan kurjamainen viuluniekka.

(Esirippu lankeaa.)

Kolmas lohko.

Rengin kosto.

(Kahdessa näytöksessä.)

Neljäs näytös.

(Martin huone niinkuin kolmannessakin näytöksessä.)

Ensimäinen kohtaus.

Aro (tulla hiipettelee ovesta kalveana ja haralla hapsin ja kilmuilee.) Minua ei ole nähnyt kukaan -- kaksi päivää ovat ne jo luulleet minun olevan matkojeni päässä täältä -- liekköhän rahat vielä tuossa kaapissa? Ne minä poltan tahikka kätken johonki, jotta Martista tulee yhtä köyhä kuin minäkin olen. (On jo vetäytynyt kaapin luo ja käähää nyt lukon kanssa ja koittaa aukaista sitä tiirikalla.) Hän on minua muokannut ja puukkinut niinkuin koiraa, ja Hanna -- se on nauranut minulla, nauranut -- malta, malta, ei sinua kohta enää nauratakkaan! (Lukko aukeaa.) Ähäh! Aukesipa se. (Hakelee rahoja ja löytää sen punaisen lompakon.) Ahah! Tuossa ne ovat. (Runttaa kaapin oven kiini ja kiitää keskelle lattiata.) Nämä ne nyt ovat ne kirotut rahat, ja niiden tähden he ovat minut pettäneet ja hyljänneet, ne ovat ne rahat, jotka sen vanhan ukko rahjuksen tekevät kauniiksi ja suloiseksi -- nyt hänellä ei ole enää mitään, nyt hän on köyhä ja halveksittava, kurja, niinkuin minäkin olen. -- Järveen koko lompakko! -- Min' en ole rosvo! Näistä min' en pidä en penniäkään itse; mutta kosto minun pitää heille laatiman! -- Järveen koko rahat ja minä itse jälestä -- sitten tuo tulinen sydämeni jäähtyy ja saapi rauhan -- järveen. (Juoksee keski-ovelle jo vavahtaa.) Joku tulee! (Kääntyy vasemmalle puolelle näyttäjöistä päin.) Noita portaita myöten pääsen tuvan lakkaan -- ja kun kaikki herkiävät liikkumasta, niin mä pötkin tieheni ja menen tulemattomiin.

(Menee sille vasemmalle puolelle.)

Toinen kohtaus.

(Martti ja Kalle tulevat keski-ovesta.)

Kalle. Isä hoi, nyt teidän pitää kuunnella minua.

Martti. No?

Kalle. Siitä on jo kaksi päivää kuin kielsitte minut käymästä Olli setän luona ja siitämöiten en ole siellä käynyt.

Martti. Se on onneksesi.

Kalle. Vaikka kaikki kyläläiset tietävät, että Olli on hyvin arvossa pidetty ja rikas mies.

Martti (jyrkästi.) Se ei kuulu meihin.

Kalle. Minä kävin vallesmannin luona ja haastelin Lotan kanssa.

Martti (lempeästi.) No se oli oikein. Eikös se ole sievä tyttö?

Kalle. Varmaan.

Martti. Se on tarkemmin katsellen myös sangen kaunis ja vielä hyvän tahtoinen sekä lempeä.

Kalle. Niinpä niin!

Martti. Ja päälliseksi vielä rikas.

Kalle. Tiedänhän minä senki.

Martti. Ja kyllä järkevä kelvolliseksi talonpojan emännäksi. Eikö niin?

Kalle. No niin. Lotta on siis hyvä luontoinen, kaunis, lempeä, järkevä ja rikas. Eikö niin?

Martti. Minä olen jo kauvan ollut siitä vakuutettu.

Kalle. Ja luuletteko siis, että Lotta voipi tehdä miehensä oikein todella onnelliseksi?

Martti. Mitä onnellisimmaksi!

Kalle. Niinpä minä rukoilen teitä isäkulta aivan sydämeni pohjasta.

Martti. No mitä rakas poikani?

Kalle. Tehkäätte minut ja itsenne onnelliseksi ja naikaatte itse se hyvä Lotta.

Martti. Hä?

Kalle. Ei suinkaan minun tee mieleni naimaan Lottaa, ja sen tunnen paremmin ja paremmin, etten voi Laurasta erota.

Martti. Penikka hoi, kuuleppa viimeinen sanani. Ellet nai Lottaa, niin minä ajan sinut mieroon ja teen aivan perinnöttömäksi.

Kalle. Miksikä te olette niin vihoissanne Ollille; hän on kuitenki rikas ja kunnon mies.

Martti. Hahahaa! Niin kunnon mies? Ja se rikas kunnon mies ei anna itsestään mitään tietoa viiteentoista vuoteen? On muka rikas, ja jättää oman lapsensa viideksitoista vuodeksi kärsimään kurjuutta ja nälkää? Onko semmoinen kunnon mies?

Kalle. Voi isä kulta, sen asian laita onkin aivan toisin. Tuo vanha Anni, joka on kasvattanut Lauran, sanoi minulle kaikki. Olli on usein kirjoittanut Annille ja lähettänyt rahaa; vaan Anni ei ole siitä saanut virkkaa muille mitään, sillä Olli ei ole tahtonut, että Laurakaan tietäisi isänsä olevan rikkaan ja kuuluisan ja ylpeileisi sillä. Hän oli kasvatettava vaan toimeliaaksi ja hyvä sävyiseksi tytöksi, mutta puutosta ja nälkää hänen ei ole tarvinnut kärsiä -- Olli on siitä pitänyt huolen Annille rahaa lähettämällä. Hän on vaan erikoinen mies.

Martti. Min' en tahdo kuulla enää mitään. Sinä nait Lotan tahikka menet mieroon luotani.

Kalle (vähäisen äänettä oltuaan.) No koska niin tahdotte, niin minä menen.

Martti (vihassa.) Pötki tiehesi!

Kalle. Tuon koommin ette näe minua milloinkaan.

Martti. Mene -- minä hylkään sinut!

Kalle. Teillä on ollut poikakin.

Martti. Mene -- minä teen sinut perinnöttömäksi.

Kalle. Hyvä! Päivälliseni minä kuitenki vielä syön ennen kuin lähden -- vaan sitten --

Martti (sangen kiivaasti.) Pois, semmoinen heittiö!

Kalle. Hyvästi! (Menee muutamia askelia, kääntyy takaisin.) Kuulkaapas Isä, jos huomenna hakelette minua, niin minä kirjoitan tuonne ulkopuolelle ovea, mistä minut löydetään.

Martti. Pois!

Kalle. Jo menen.

(Menee.)

Martti (kävelee vihoissaan edes takaisin.) Tuon poika riivatun kanssahan on pula. Vaan min' en myönny; vaikkapa häviäisin ja kurjana kuolisin, en totta koira vieköön. -- Mutta jos se hulivili tekeekin semmoisen kepon, ettei tulekkaan takaisin -- se on niin itsepäinen pöykiö, ja tuo viuluniekan matkue on sen riivannut semmoiseksi; -- mutta vakaalla tahdolla saadaan kaikki toimitetuksi, ja minun rautapäätäni heidän aikeensa eivät saa ei niin järkähtämään. (Äänettömyys.) Mitäs minä olinkaan tekijä? -- ai niin, rahojanihan minun piti järjestää ja kirjoittaa niiden numerot muistokirjaani.

(Menee kaapin tuo.)

Kolmas kohtaus.

(Martti ja Hanna.)

Hanna (tulee ovesta ja nauraa.) Hahhahah' Sillähän kelpaa nauraa! Hahhahhah!

Martti. No mitä nyt?

Hanna. Hahhahhah! Niillähän on vehkeet tuon Ollin kanssa -- minä olen nauranut katketakseni.

Martti. Mikä sitä Ollia taaski riivaa?

Hanna. Tietänethän, että Lassi mylläri on ajettu pois vallesmannin myllyltä, ja että metsän vartija Amoskin on menettänyt ammattinsa.

Martti. Minähän ne laitoinki sille tolalle vallesmannin puheella käydessäni, sillä ne olivat laiskuria eivätkä pitäneet mitään huolta ammatistaan.

Hanna. Niinpä Olli on tänä aamuna ostanut Kumpulaisen tuvan ja lahjoittanut sen niiden kahden sekä Paukku soltun ja Risto räätälin omaksi, ja antanut heille vielä sievän summan rahaakin. Ne neljä patruunia juoksentelevat nyt kuin mielettömät ympäri kylää, keräten ruhaa rampaa matkaansa, ja kuuluvat tahtovan muka kunnioittaa Ollia, soitellen ja laulellen kulettamalla häntä juhlallisesti ympäri kylää. Hahhahhah! Eikö sillä kelpaa nauraa?

Martti (kokee nauraa kanssa.) Hahhah! Sen ne varmaanki tekevät minulle ja vallesmannille muka mielikarvaudeksi. Vaan annahan olla kyllä sitä Ollinkin rikkaudesta kerran sanotaan: "Meni kuin Mähöisen viina, pitkin Kuittilan kujaa." -- Mutta onpa minullaki sinulle vähä uusia -- nyt ollaan jo, näet, Kallesta vapaat. Hän on vaan itsepäinen riiviö ja minä ajoin hänet mieroon.

Hanna (iloisesti.) Oikeinko todella? (hillitsee mielensä sukkelaan ja pullahtaa itkemään.) Voi hyvä Jumala kuitenki sitä kurjamaista nuorukaista!

Martti. No, no Hanna kulta, elä häntä huoli itkeä -- kyllä tiedän, että sinulla on hyvä sydän.

Hanna (itkuissaan.) Voi, voi mihinkä se poika rukka nyt joutuu, voi, voi! kuollahan sen nyt täytyy mieron tielle.

Martti. Eikö vähä. Kyllä se luultavasti tulee jo iltaiselle kotiin.

Hanna (vastahakoisesti.) Vai niin?

Martti. Hän on kuitenki koko veitikka. Mennessään sanoi hän tahtovansa kirjoittaa oven ulkopuolelle, mistä hänet löydetään. Kaikkia sillä puhuttaakin.

Hanna. Sitäpä minun tekee mieleni katsomaan. (Kiitää ovelle, ja aukaisee sen aivan selälleen. Siinä on isokirjaiminen liitukirjoitus: "Minä olen Lauran luona.") Kas niin, siinä seisoo: "Minä olen Lauran luona!"

Martti (Katsahtaa sinnepäin.) No nyt on tuhat tulimainen!

Hanna. Ei, sen on Kalle tehnyt vaan mielikarvaudeksemme.

Martti. Nyt min' en häntä enää huoli kotiin, vaikka jäisin aivan yksinäni ja hyljätyksi maailmaan.

(Istuu tuolille mietteissään.)

Hanna. Yksinäsikö ja hyljätyksi? Olenhan minä luonasi, rakas Marttini!

Martti. Aivan oikein, Hanna kultaiseni, sinä olet minulle uskollinen.

Hanna (mairitellen.) Kuolemaan asti, min' en voisi elää sinutta. -- Mutta nojau nyt, kultaiseni, tätä pehmeätä tyynyä vasten.

(Panee tyynyn hänen selkänsä taakse tuolin selustalle.)

Martti. Kiitoksia armaani. Sinä minua lohdutat, kun minulla on suru; sinun pitää myös saada viettää kanssani ilon päiviä.

Hanna (mairitellen.) Niinpä niin Martti kultani -- voi kuin sinä oletki minusta rakas, ja sinä olet aivan ensimäinen, jota minä oikein sydämeni pohjasta rakastan.

Martti. Tosiaanki? No kyllä sinä kultaiseni saat hyvän palkinnonki. Sinun pitää saaman periä koko omaisuuteni, kun minä vaan kuolen.

Hanna (pitää Martin suuta kiini.) No, no, no, rakas Martti kultani, elä puhu kuolemasta mitään. Minun täytyisi muuten kuolla itkusta. -- Mutta nyt minun pitää jo lähteä keittämään sinulle mieluistasi lientä. Elä nyt pitkästy sillä aikaa odottaissasi! Ja nyt ei niin sanaakaan kuolemasta! Kun minun pitää sinut perimän, niin tee se salaa, etten minä tiedä mitään. -- Hyvästi, kultani, koht'sillään olen taas luonasi. (Huiskauttelee hänelle takaperin mennessään heittomuiskuja.) Hyvästi rakkain Martti kultaiseni!

(Menee.)

Martti (iloissaan.) Ah; kuinka se on hyvä sydäminen tyttö -- sen kanssa minä olen mitä onnellisimpia. (Äänettömyys.) Mut entäs Kalle ja Olli? -- Pois kaikki muistelmat niistä! -- Huomenna me Hannan kanssa lähdemme kaupunkiin, käykäänpä täälläkin, miten hyvänsä. Ja nyt toimitukseeni. (Menee kaapin luo, kääntelee avainta lukon reijässä oikein onnistumatta, ja saapi viimeinki oven auki.) Lukkokin on jo huono, se minun pitää -- (Havaitsee rahansa olevan pois.) Hyvä Jeesus siunatkoon, missä ne nyt ovat? -- (Etsii joka laatikosta.) Ei missään, ei niin missään! Voi armias Jumala! rahani, aivan kaikki rahani on nyt varas vienyt. (Vaipuu tuolille äänettä. Kapsahtaa sitte sijalleen ja kiitää ovelle huutamaan.) Hanna! Jaakko! Leena! Tulkaatte tänne! Kaikki tänne!

(Käydä huupoittelee sinne tänne tuskistellen.)

Neljäs kohtaus.

(Martti. Jaakko. Leena. Renkiä ja piikoja.)

Kaikki. Mikä nyt? Mitä nyt on tapahtunut?

Martti (tuskissaan.) Rahani, kaikki rahani, neljäkymmentä tuhatta markkaa on tuosta kaapista varastettu!

(Jokainen säälittelee.)

Martti. Missä se Hanna on? Kutsukaatte tänne Hanna!

Leena. Se on keittämässä! Vaan kutsukaattehan muita!

(Muuan poika yrittää menemään.)

Martti. Menkäätte vallesmannia hakemaan.

Jaakko. Se meni vast'ikään tuosta sivuitse, kyllä se ei vielä ole kaukana.

(Poika juoksee ulos.)

Martti. Joka paikasta pitää etsiä. Ei yksikään ihminen saa huoneesta liikahtaa. Mun rahani, oh, ah mun rahani!

Jaakko (tulee esille toimessaan.) Kuulkaapas isäntä, minä tiedän kuka on varastanut rahanne?

Martti. Hä? Mitenkä sinä sanot?

Jaakko. Ei kukaan muu kuin Aro.

Kaikki. Aroko?

Jaakko. Sinä iltana kun sen täytyi lähteä tästä talosta pois ja kun minä jätin hänelle vaatemyttynsä, näin minä hänet täällä kaappia pudistelemassa. Ja kysyttyäni, mitä hän teki, oli hän sangen hämmästynyt. Vaan minä en silloin osannut aavistaa mitään pahaa.

Martti. Nytpä aukeavat silmäni, niin nyt muistan; hän oli takanani kun panin rahat kaappiin.

Viides kohtaus.

(Entiset. Neilikka tulee poika jälessä sisään.)

Neilikka. No naapuri, varastettuko teiltä nyt on?

Martti. Kaikki omaisuuteni on viety. Varastaja on entinen renkini Aro. Se on kaikin puolin luultava aivan todeksi.

Neilikka. Mitä te sanottekaan? Se olisi siis kotivarkaus. Vaan eikös Aro ole jo kaksi päivää ollut teiltä poikessa? Eikö teillä ne rahat ole sittämöiten olleet käsissä?

Martti. Ei! Minulla oli niin paljo tekemistä. -- Häntä pitää nyt etsiä.

Neilikka. Ettekö te vielä ole laittaneet etsimään? Ompa siinä etsimistä! Kahteen päivään voipi paeta koko matkan.

Martti (hädissään.) Mutta mitäs meidän nyt pitää tehdä?

Neilikka. Esinnäki pitää minun tarkasti tutkia kaikki asianhaarat järjestyksessään -- siihen tarvitaan pari päivää; sitten minä kirjoitan voudille ja se taas kuvernöörille, joka vasta antaa sääntöjä miten asian kanssa on meneteltävä, ja jos Aro on varmaan luultava tämän varkauden tehneeksi, niin häntä voidaan perään kuuluttaa jo muutamain viikkoin kuluttua -- --

Martti. Hyvä Jumala kuitenki! koko ijankaikkisuushan sillä keinoin kuluu.

Neilikka. Eikö vähä; mutta pari kuukautta siihen taitaa mennä, ennen kuin asia oikein selviää.

Martti. Hahhahhah! "Siihen kurki kuolee kuin suo sulaksi tulee."

Neilikka. Ohoh naapuri, onko teidän varanne todellaki niin vähissä?

Martti. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Ne neljäkymmentä tuhatta markkaa -- paljaita paperirahoja, joidenka numeroitakaan en vielä ennättänyt panna muistikirjaani -- oli ne hintarahat. Minulla ei ole nyt ei niin mitään. Min' olen aivan kerjäläinen.

(Vaipuu suruissaan tuolille.)

Neilikka (toimessaan.) Sepä on sangen paha asia!

Jaakko. Min' en luule saatavan rahoja takaisin, josko saataisiinki Aro kiinni.

Neilikka. Mitenkä niin?

Jaakko. Sinä iltana, kun hän ajettiin pois, piti hän kanssamme läksiäisijään tuolla kapakassa. Hän puhui silloin kaikellaisia hullutuksia, joita silloin emme ymmärtäneet oikein, mutta jotka minä nyt käsitän selkeästi. Hän sanoi, näet, kostavansa isännälle ja Hannalle ja laittavansa heidät vielä keppikerjäläisiksi. Hän sanoi myös, että jos hän saisi isännän kaiken omaisuuden käteensä, niin hän ei itse pitäisi ei niin penniäkään, hän muka viskaisi kaikkityyni järveen tahikka polttaisi poroksi; sillä varkaaksi hän ei muka rupeisi milloinkaan!

Toiset rengit. Aivan sillä lailla se sanoi.