Part 3

(Asuinhuone Martin talossa. Vasemmalla puolen näyttäjöistä päin sivu-ovi ja ikkuna. Oikealla iso vanhanmallinen kaappi. Huonekalut osoittavat rikkautta.)

Ensimäinen kohtaus.

(Hanna kävelee rauhatoinna edestakaisin, ollen nyt kaupunkilaisessa puvussa.)

Hanna. Kauvanpa se Aro viipyykin. Kuinhan se ei vaan viettäisi taas aikaansa uneksimisessa. Kahdeksaan päivään, sitte kuin se vanha viuluniekka kotiutui, on Kallea tuskin näkynytkään kotona. Se varmaanki viettää päivänsä viuluniekan tyttären luona ja vanhus myöntyy siihen rakkauteen. Jospa sen vaan saisin tarkoin tietää, ja siten näyttää Martille, että poikansa vielä yhä kiikkuu siinä tytössä -- kas siitäpä minulle olisi suuri etu. Kenties jäisin minä Martin omaisuuden ainoaksi perilliseksi; sillä niin kuin asiat nyt ovat, niin Kalle perii kerran kaikkityyni, vaikka minusta tulisikin Martin emäntä, ja rahat menisivät siis minulta kuin tina tuhkaan. Jos vaan tietäisin -- ahaa, Aro jo tuopikin minulle muutamia tietoja.

Toinen kohtaus.

(Hanna. Aro tulee sisään alla päin ja kädet taskuissa.)

Hanna. Viimenki! Tuossahan sin' olet nyt Aro.

Aro. Niin olen!

Hanna. No sanoppas nyt, mitenkä se oli?

Aro (hämmillä.) Mikä?

Hanna. Mikäkö? -- No etkös sinä tule Ollin tuvalta?

Aro. Niin. Sinnehän sinä minut laitoit kurkkumaan ja kuuntelemaan.

Hanna. Hyi! Vai kurkkumaan ja kuuntelemaan -- miksikä sinä niin puhut?

Aro. Mitä se tekee? Käske minua joltakulta henkeä nitistämään -- käske vaan -- ja minä teen sen.

Hanna. No nyt asiaan, -- mitäs näit?

Aro. Minä mennä hiipettelin tuvan ikkunan taakse ja katsoin sisään. Laura istui siellä rukkinsa ääressä ja vanhus tämän lähellä -- hänellä oli viulu polvien välissä ja hän käänteli sen tappia.

Hanna. Entäs sitte? --

Aro. Ja sitte hän soitti sitä. Hän sitä osaakin. --

Hanna. Enhän minä sitä tahdo tietää. Vaan olikos Kalle siellä?

Aro. Ei. Ne olivat kahden kesken. Minä seisoin ulkona ja kuuntelin viulua; se soi niin suloisesti ja surullisesti ja taas niin iloisesti ja somasti. Se tuntui sydämelleni niin hyvältä ja niin vienolta ja onnelliselta -- minusta tuntui, kuin olisin ollut jälleen onnellinen pikku lapsi, ja kuin olisin kuullut äitini laulelevan minulle viisuja, kauniita viisuja, ja sen koommin en enää voinut nähdä mitään, sillä silmäni tuntuivat varilta ja kosteilta -- sitä se viulun soitanto tekee.

Hanna (vihoissaan.) Sinä pöllö. Mitä minä siitä viulun vingutuksesta pidän! Jos todella rakastaisit minua, niin olisit katsellut, missä Kalle on, vaan sin' et tee, mitä minusta olisi mieluista.

Aro (säikähtyneenä.) No, näinhän minä Kallen!

Hanna. Hä?

Aro. Kun vanhus ripusti viulunsa jälleen seinälle, niin minä juosta hitistin metsään, ja paluumatkallani tuli Kalle vastaani, se meni Ollin tuvalle päin. Vaan ei se minua nähnyt, sillä min' olin pehkon takana piilossa.

Hanna (iloisna.) Niinpä Kalle on nyt juuri siellä?

Aro. Niin minä vaan luulen.

Hanna (itsekseen.) Ähä! ähä! viimenki se minulle onnistuu päästä yksinäni talossa heilumaan ja hallitsemaan.

Aro. Tiedätkös Hanna, miksikä minun tekee mieleni? Se on viuluniekaksi, ja olispa minulla sitte vaan pikku huone jollakulla vuorella ja sinä emäntänäni, niin saisit kuulla, kuinka minä viulua soitteleisin.

Hanna (ei kuulevinansakaan.) Hyvä, hyvä! mene nyt vaan. Isäntä tulee kohta, ja jos se näkee sinut joutilaana, niin se taas aikaa haukkua.

Aro. Haukkukoon vaan! Minun tekee mieleni Ollin rengiksi -- hän saisi haukkua ja pieksää minua -- kunhan vaan soitteleisi minulle viulua. -- -- Nyt minä lähden tuonne niitylle keloilemaan ja sinistä taivasta katselemaan, niin voin vieläkin muistella kaikkia, mitä se vanhus soitteli -- ja silloin olen mitä onnellisin.

(Menee.)

Hanna (yksinään.) Kalle on siis Lauran luona, vasten isänsä kieltoakin. Kunhan Martti tulee, niin kyllä mä sen ilmaisen hänelle -- se minua auttaa koko joukon. Minä tahdon olla emäntänä enkä palkollisena. -- -- Vaan eikös se ole väärin, jos nyt ilmaisen tuon jutun? -- Ei! Uskollisen palvelijan on velvollisuus ilmoittaa isännälle kaikki, mitä tietää, ja Kalle tekeekin väärin, kun ei isänsä kieltoa tottele. Ja minä tahdon olla uskollinen palvelija ja ilmoittaa isännälle kaikki, jotta hän voisi kohentaa poikansa pään järjelleen ja jälleen leppyä häneen. Kumma kun ne eivät vielä ole sopineet! Vaan sittehän min' en saisikkaan Martin omaisuutta. Omaisuutta? Eiköhän se olisi väärin hankittua rikkautta? -- -- eikö vähä! Voisinhan minä sillä kuitenkin tehdä hyvää, ja se olisi varmaanki jumalalle otollista. (Katsoo ikkunasta pihalle.) Kas niin, tuoss' on jo vanha Maija taas anomassa! (Huiskauttaa ulos kädellään huutaen.) He, tuoss' on nyt muutamia penniä. Hm, Maija rukka sanoo: "Kost' Jumala." Ja eiköpä tuo Jumala hyvää hyvällä kostanekkin. Noiden kurjain tauttahan minä rikkautta haluanki, vaan kyllä minä sitten yhtähyvin ostan itselleni uusia, koreita vaatteitakin sekä vaunuja ja hevoisia. -- -- Ahah! jopahan isäntäkin tulee.

Kolmas kohtaus.

Martti. Hyvää päivää, Hanna!

Hanna. Terve tultuanne! Ka, kuinka te, isäntä kulta, nyt olette juosnut päänne aivan hikeen?

Martti. Hahhah! Onpa se kyllä koko helle. Tuoppas Hanna olutta juodakseni!

Hanna. Kyllä, kyllä, isäntä kulta, tuossa paikassa saatte.

(Juoksee hakemaan.)

Martti (panee hattunsa ja keppinsä pois.) Ah, koko maailmata luulisi paistinuuniksi. -- No, eiköhän se vähä ilahuta Hannaa, kun saa kuulla toivotuksensa käyvän toteen.

Hanna (tulee olut tuoppi kädessä.) Täss' on nyt! Ahaa, mut ei sitä paikalla saa juoda variinsa. Istukaatte nyt ensin. Kas niin -- ja nyt vaan kolme nielausta -- trbruu! ei nyt enää -- koht'sillään saatte enemmän.

Martti. Ahaa, Hanna, jopa sinä näytät taivuttelevan minua oman kyöttisi alle.

Hanna. Jumala varjelkoon, isäntä kulta, minua semmoisesta; minä vaan pidän huolta teidän omasta terveydestänne.

Martti (kummeksien.) Minkä tähden sin' et enää minua sinuttele, mutta teittelet vaan yhä?

Hanna. Min' olen sitä seikkaa punninnut sillä keinoin, että se ei ole minulle soveliasta ennen vihkimistämme.

Martti. No, tuhat tulimainen! Kohtahan me jo vihillekin menemme.

Hanna. Vai niin? Min' olen päättänyt, etten ennen tule teille emännäksi, kuin tuo rakas poikanne Kalle on nainut. -- Vaan kyllähän neuvo tuuleen tulee kunhan veneen vesille saapi.

Martti. Hum! Hum!

Hanna. Voi hyvä Jumala kuitenki, ihmiset jo työntävät päitänsä yhteen ja nauraa virnottavat kämmeniänsä taputellen. Ah, jos ne vielä luullevat minusta pahaa, niin minun täytyy itkeä silmät päästäni puhki ja morsius puvun sijaan saatte vaan hankkia minulle kuolin-vaatteet.

(Purskahtaa itkemään.)

Martti. No, no, Hanna kulta, elä nyt itke. Minulla on sinulle hyvin suloinen ja hyvä sanoma. Kappas tätä, Hanna, kappas tätä rahalompakkota!

(Ottaa poveltansa ison punaisen lompakon, joka on rahaa täynnä.)

Hanna. No?

Martti. Siinä on neljäkymmentä tuhatta markkaa kauniita seteleitä.

Hanna. Mitäs sillä tarkoitetaan?

Martti. Niin totta koira vieköön. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Kauppa tehtiin naapurini Pullosen luona. Talon ostajat olivat kauppiaita kaupungista sekä maksoivat samassa kauppasumman kauniisti; ne eivät tinkineet yhtään, eivätkä tahtoneet vitkoitellen maksaa. Minusta oli se itsestäniki kummaa. Asia oli jo noin viikon päivät sitten alulla, vaan min' en virkkanut sinulle mitään, sillä minun teki mieleni sinua nyt äkkeään ilahuttamaan.

Hanna. Minuako ilahuttamaan? Ah, kylläpä se ilahuttaakin, min' en ymmärrä vielä mitään.

Martti. Kultaiseni! Nousevalla viikolla me muutamme kaupunkiin ja siellä me häämmeki pidämme.

Hanna. Mitenkä? Kaupunkiinko? Häitämmekö pitämään? Ah sitä riemua! Ah sinä rakas Martti kultani, siitä minun pitää suuteleman sinua tuhansin kerroin.

(Syleilee häntä rakkaasti.)

Martti. No, no, johan sinä, herttaiseni, rutistat minut kuolijaksi!

Hanna. Hih! kaupunkiin! Kas nythän minun toivoni toteuntuu -- ei, riemu särkee sydämeni. Vaan mitenkäs se talon kauppa niin sukkelaan tapahtui?

Martti. Esinnäkin sen tähden kun sinä, Hanna kulta, pyysit minua muuttamaan kanssasi kaupunkiin, ja kun nyt oli niin hyvä tilaisuus myydä talouteni, ja viimeksi Ollin tautta. Josko olemmeki veljekset, niin emme kuitenkaan voisi elää yksissä, ja koska se nyt on täällä jälleen, niin minulla ei olisi enää rauhallista hetkeä. Minua hävettää olla semmoisen rentun veljenä. Annappas nyt vaan paperia, kynä ja mustetta, niin mä pistän lukunumerot muistokirjaani.

(Laskee rahalompakon kädestään pöydälle.)

Hanna. Kyllä, kyllä, minä tuon ihan paikalla kaikki-tyyni ja olen sitten apuna.

Martti. Kuuleppas Hanna vielä; se on myös hyvä Kallen tähden, että möin talouteni. Nyt sen hulivilin täytyy viimenki ryhtyä järkinäiseen tuumaan. Vallesmanni antaa tyttärensä mukana mennä vuonna langoltaan perimänsä talon, minä annan sitte vielä sievoisen summan. Niin tuleehan niille nuorille sitte sievä talous. Nykyjään Kalle vaan juoksentelee ja laiskuttelee päiväkaudet -- -- luulenpa tuon Lauranki vielä sen päätä viiraavan.

Hanna (sukkelaan.) No, Lauran luonahan Kalle onki päiväkaudet.

Martti (hämmästyen.) Hä!?

Hanna (olevinaan hyvin hämmillä.) Herra Jumala, mitä minä nyt sanoinkaan? Min' en tahdo olla mitään sanoneena -- en Jumalan tähden, en niin mitään.

Martti. Ei niin, Hanna; kuin tietänet jotakin, niin elä salaa minulta mitään -- vieläkö se hylkiö kiellettyäniki haastelee sen tyttö lämiskön kanssa?

Hanna. Martti kultani, elä häneen suutu -- vaan olenhan minä velvollinen sanomaan sinulle kaikki?

Martti. Se nyt on tietty.

Hanna. Niinpä minä nyt sanon sen, että Kalle on jo viikon päivät oleskellut Olli Miettisen ja sen tyttären luona ja on siellä aivan tälläkin hetkellä.

Martti. Tuhat tulimainen! Mistä sinä sen tiedät?

Hanna (hämmillä.) Minä -- niin -- tuota. -- Lähtiessänsä sanoi Kalle minulle -- niin, niin oikein Arolleppa se sanoikin, menevänsä Ollin luo.

Martti. Sydämeni kuohuu jo vimmasta. Vai vielä se riiviö juoksentelee siellä. Mutta malta, malta, ihan paikalla minä lähden sinne väliin ukkosena jyrisemään.

Hanna. Hyväinen aika! Elä toki Martti kulta mene. Sinä vaan suuttuisit siellä kovin pahoin.

Martti (innokkaasti.) Minua suututtaa jo kyllä. Vai se mierossa juokseva viuluttaja nyt mielii onkia minulta pojan tyttärelleen? Luuleeko hän tulevansa keloilemaan tähän lämpöiseen pesään, vai tahtonee hän tehdä Kallestakin viuluniekan ja kiertolaisen? Missä hattuni ja keppini ovat? Ihan paikalla lähden sinne.

Hanna. Eihän sinun tarvitse mennä sinne -- tässä on hattu ja keppi.

Martti (vihoissaan.) Malttakaattehan vähä. -- Kyllä te opitte tuntemaan Martin.

(Tahtoo mennä.)

Hanna. Rakas Martti kultani!

Martti (seisahtuu.)

Hanna (närkästyvinään.) Niin sinä nyt menet, etkä edes ota hyvästiäkään minulta.

Martti. No, no, kultani, elä toki suutu. Josko olenki pahoilla mielin -- niin sinua minä kuitenki rakastan.

Hanna (lempeästi.) Oma Martti kultani!

Neljäs kohtaus.

(Entiset. Aro tulee sisälle, tuppivyö ja tyhjä tuppi vyöllä ja seisahtaa perälle kuuntelemaan mitä nyt tapahtuu.)

Martti (keksii lompakkonsa, jonka hän oli laskenut pöydälle.) Ka tuhat tulimainen, tuon olin unhottamaisillani, siinä on ne neljäkymmentä tuhatta markkaa ja ne meidän esinnäki pitää panemaan talteen. (Lukitsee lompakkonsa kaapin sisään ja panee avaimen lakkariinsa.) No, Hanna, nyt se ei ole enää mikään salaisuus, että min' olen myönyt taloni, sen saat nyt sanoa vaikka koko maailmalle, vaan elä sano kellekkään, että kauppa summa on tuossa kaapissa. Ja nyt saat myös ilmaista, että me kumpainenki kohta muutamme kaupunkiin, ja että häämme siellä pidetään heti kohta.

Aro (ääntää vähä säikähdyttyänsä). Hm.

Martti ja Hanna (kääntyvät Aroon päin).

Martti. No mitäs nyt Aro? Mitä sinull' on sanomista?

Aro (murrettua mieltänsä masentaen.) Kuulkaapas isäntä; vallesmanni on pihalla ja tahtoo puhutella teitä.

Martti. No, minkä tähden se ei tule sisään?

Aro. Se sanoi, että hänellä on kiire, ja jos te lähtisitte häntä vähän matkaa saattamaan.

Martti (Hannalle.) Kyllähän se nyt tahtoo sitä nuorikkoimme asiata saada järjestymään ja Kalle riiviö tekee minulle sellaista kiusaa. Minä lähden nyt vallesmannin puheelle. Lähde sinä sitte saattamaan minua vähän matkaa mennessäni Ollin luo. Koht'sillään tulen sinua noutamaan.

(Lähtee.)

Hanna (tarttuu yht'äkkiään Aron käsivarteen ja vetää häntä esille.) Aro, sinun pitää nyt tehdä minulle pikkuinen hyvä työ. Kun isäntä kysyy sinulta, niin sano Kallen ilmaisneen sinulle menevänsä tänä iltana Ollin luo.

Aro (vimmassaan.) Hanna -- sinä -- Hanna. -- Ah minä jo halkean.

(Paiskaa kumpaisenkin kämmenensä otsaansa vasten.)

Hanna. Herra Jumala siunatkoon, mikä sinulla nyt on?

Aro. Minä kuulin kaikki, mitä isäntä sinulle jutteli, minä tiedän nyt kaikkityyni!

Hanna (säikähtäneenä.) Hä? Sinäkö kuulit?

Aro. Hanna! Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, sanoppas nyt, onko se totta? Muutatko sinä isännän kanssa kaupunkiin? Menetkö sinä sille emännäksi?

Hanna (ylpeästi.) No, koska sin' olet kuullut kaikki, niin en minäkään sitä enää salaa. Se on aivan tosi; minä muutan Martti Miettisen kanssa kaupunkiin ja menen hänelle emännäksi.

Aro (vimmassaan.) Se ei ole totta! Tiedätkös, että minun täytyy tulla hulluksi epätoivosta ja murheesta, jos sinä vaan menet hänelle emännäksi?

Hanna. Elä, Aro rukka, huoli puhua semmoisia. Se on kaikki paljasta luulottelemista vaan. Löydäthän sinä jonkun toisen, jota voit rakastaa. -- sinun pitää unhottaa minut.

Aro (nousevalla innolla.) Unhottaakko? Haa, unhottaa rakkauteni, sydämeni, sieluni? Unhottaa sen, joka voipi tehdä minut onnelliseksi tahi onnettomaksi? Yhtähyvin voisin unhottaa olevani maailmassa. Hyi! hyi! Eikö sinulla olekkaan sydäntä? Luuletko sinä, unhotettuasi kaikki, sekä lapsuutemme, että äitisi ja rakkauteni ja valasi -- luuletko minunkin olevan yhtä kelvottoman kappaleen. Elä toki toista kertaa sano tuota kirottua sanaasi, tahikka silloin tapahtuu onnettomuuksia.

(Tarttuu tanakasti tytön käsivarteen.)

Hanna (riipaisekse irti) Heitä minut! Silmäsi pyörivät niin kummasti. -- Kyllähän sinä hullutellessasi voisit tehdä onnettomuuksiakin. Mene jo sukkelaan, minä pelkään sinua.

Aro (hilliten itseänsä.) Mitä min' olen tehnyt? Elä armaani ole minulle vihassa! Min' en tiedä, mitä puhun -- min' olen onneton. Hanna kulta -- kappas nyt ylös, taivaass' on Jumala, joka näkee ja kuulee kaikki; hän tietää, kuinka minä sinua rakastan; hän tietää, että min' olen jättänyt kaikkityyni sinun tähtesi ja seurannut sinua; hän tietää, kuinka usein minä salaisesti, -- niin, niin, vaikka sitä nyt on häpeä sanoakseni -- kuinka usein minä salaisesti olen itkenyt perääsi ja katsellut sinua surumielin, ja valvonut yökaudet sydäntä särkevästä epätoivosta -- kun sin' olet ollut niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Ah, Hanna, tahdotko sinä tehdä minusta kurjamaisen ja onnettoman ihmisen? Tahdotko sinä survaista minut luotasi ja siten palkita kaiken uskollisen rakkauteni?

Hanna. Rakkautta ei voi omistaa ja hyljätä, miten tahtoo, ja min' en taida sille mitään, etten voi rakastaa sinua.

Aro (vihasta julmistuneena.) Oh! tuhatta laivaa. -- Ja sinä vielä minunki edessäni julkiat oletella rakastavinasi tuota vanhaa ukon rahjusta! Hä! sinä hävytön -- ikään kuin min' en tietäsi, että sinä tahdot ainoastaan hänen rahojansa.

Hanna. Aro hoi, mene jo tiehesi ihan paikalla eläkä tule enää koskaan silmäini eteen, minä sanon kaikkityyni isännälle.

Aro (ihan vimmastuneena.) Hahhahhah! Aivan niin! Huuda häntä vaan! Viskaa minut ulos! -- Haa, tiedätkös -- markkinoilla oli mies näyttelemässä isoja kuvia murha jutuista, siinä oli muutamassa semmoinen, joka oli murhannut pahanilkisen ja uskottoman morsiamensa! Katso itseäsi -- niin se voipi sinullekin käydä -- katso itseäsi -- Nyt sinun pitää kuoleman.

(Ryykää vavisten tyttöön käsin.)

Hanna (ovelle paeten.) Martti, Martti! Tule auttamaan!

Viides kohtaus.

(Hanna, Aro. Martti.)

Martti (tulla hamppuuttaa sisään.) Mikä hätä täällä nyt on?

Hanna (tulistuen Marttiin kiinni.) Varjele Martti kulta minua, tuo Aro on ihan hulluna. Kauvan aikaa on hän jo vaivannut minua rakkauden ruikutuksillaan, joista min' en milloinkaan ole pitänyt mitään, ja nyt, kuultuansa meneväni sinulle emännäksi, tahtoo hän tappaa minut.

Martti. Mies hoi, joko minä salpautan sinut hulluhuoneesen?

Aro (vihasta vavisten.) Mitä sinull' on minun kanssani tekemistä? Itse olisit hulluhuoneesen salvattava, kun luulet tuon Hannan menettelevän kanssasi kunniallisesti. Pois tieltä -- pois -- minun pitää tappaa hänet.

(Yrittää ryhtymään Hannaan.)

Martti (survaisee häntä kovalla kädellä takaisin.) Pois, sinä riivattu mies! (Jalkaa polkien.) Marssi paikalla ulos luotani! Tule pois Hanna, ja jos tuo hullu vielä rohkenee tulla lähellesi, niin minä ajatan hänet ruunun miehiltä päivän paistamattomiin. Lähtään pois!

(Martti ja Hanna menevät.)

Aro (joka survaisusta takaperin tuolille kontturoituaan, puristaa sen reunuksia hammasta purren.) Puukkoni! (Haraisee ja katsoo tyhjää tuppeansa.) No missä nyt on puukkoni! (Kumpaisellaki kädellänsä päätänsä puristaen.) Ah, ah, pääni jo halkeaa! Minä tulen hulluksi. -- -- Kyllähän se ei Marttia rakasta, se tahtoo vaan hänen rikkauttansa; mutta minun pitää tehdä hänet köyhäksi kurjaksi. Hän on varastanut minulta rakkaani, ja pahoin menetellyt kanssani -- siitä syystä minä teen hänet köyhäksi. Minä poltan koko talon, kas sen minä teen -- se on minulle iloliekki, kosk'ei rakkauden liekistä ole iloa. (On äänettä.) Mutta mitenkäs se olikaan? Eikös se jo ole myynyt koko talonsa -- niin -- -- niin, mutta rahat -- kaikki hänen omaisuutensa on tuossa kaapissa -- ne minä häneltä otan, ja poltan tahi viskaan koskeen tahikka kaivan metsään, josta niitä ei kukaan löydä. Sitte hän on köyhä ja Hanna ei hänestä huoli enemmän kuin minustakaan. Kas sillä keinoin minä kostan! (Mennä hamputtaa kaapin luokse.) Avain on poikessa -- jospa minull' olisi puukkoni tahi rautanaulakaan -- äh!

(Pudistaa remppuuttaa kaappia.)

Kuudes kohtaus.

(Aro. Jaakko.)

Jaakko. Hei! Aro, mitä sinä nyt olet tekemässä, vai pieksätkö sinä kaappia.

Aro (säikähtäneenä.) Hä? -- -- mitä nyt?

Jaakko. Tässä on nyt, Aro rukka, -- kaikki kapineesi -- Lienet sinä nyt tehnyt tekosiasi!

Aro (katsoo häneen tuikeesti.) Tehnytkö tekosiani?

Jaakko. Isäntä oli hyvin julmana. Hän käski minun panemaan kaikki kapineesi myttyyn ja antamaan sinulle. Sinun pitää lähteä pois paikalla koko talosta.

Aro. Vai niin. Onkos Hanna pihalla?

Jakko. Se meni isännän kanssa, minne lie mennyt. Ne juttelivat varmaanki sinusta, koskahan mainitsivat nimeäsi ja sitte nauraa katkattivat.

Aro (puristaa julmana nyrkkiänsä.) Nauraa katkattivatko ne? Odotappahan Jaakko vähäsen, kohta niiden ei tee mieli nauramaan, mutta kyllä kulkupojat siihen sijaan saavat nauraa nähdessänsä ne kumpaisetki keppikerjäläisinä -- ja minua se naurattaa -- hahhahhah!

Jaakko (katsoo häneen kummeksien.) Luulenpa olevasi juovuksissa!

Aro. Juovuksissapa kyllä -- -- aivan paljaasta myrkystä!

Jaakko. Myrkystä tahi paloviinasta.

Aro (samaten.) Tahi paloviinasta? Juotko sinäki paloviinaa?

Jaakko. Parempihan se on juoda kuin maahan kaataa.

Aro (hyvin kamalasti naurahtaen.) Niinpä tule nyt Jaakko kanssani kapakkaan, ja Risto otetaan myös ja Hanno ja ne toisetkin. Olkaamme nyt iloiset, tänäpäivänä minä maksan.

Jaakko. Sinäkö? Onkos sinulla rahaa?

Aro. Onpa minulla, kun olen säästänyt häitä pitääkseni, vaan siitä toimesta ei tulekkaan mitään -- nyt me niillä iloitsemme. Hih! pois kapakkaan! Tule nyt, Jaakko, tule. (Kumpiki menee.)

(Esirippu lankeaa.)

Muutos.

(Lakea paikka ulko-ilmassa Lauran kotona. Perältä näkyy kylä, metsää, vuorta j.n.e. Oikealla puolen tupanen. Tuvan edessä puu, sen alla pöytä ja muutamia jakkaroita.)

Seitsemäs kohtaus.

(Laura, Olli ja Kalle tulevat tuvasta.)

Kalle (hyvin tyytyväisenä.) Eikö niin setä, eihän teillä ole mitään sanomista naimistamme vastaan?

Olli. Ei mitään, rakkaat lapseni. Min' en ole mikään juonikko, minä vaan iloitsen onnestanne. Ottakaatte Jumalan nimessä toisenne.

Laura (syleilee Ollia.) Ah, isä kulta, kuinka te olette hyvä; jos se olisi mahdollista, niin minä pitäisin teitä kahta mointa rakkaampana. -- Kalle kultaiseni! Ah, jos isäsiki vaan suostuisi!

Kalle. Niin, kyllähän siinä vielä hikoillaan. Mutta ole vaan aivan rauhassa, on minulla jo niin suuret silmät päässäni kuin isälläkin, kyllä minä asian oikaisen!

Olli (somasti.) No, ja viimen kun ei muu auttane, niin on minulla vielä muuan keino saada hänet suostumaan toivotuksiimme. (Itsekseen.) Ihminen pysyy ihmisenä, ja kultavasikkata kaikki palvelevat. (Julkisesti.) Iloitkaatte lapset! Elkäätte antako epätoivolle valtaa!

Laura (katsoo vasemmalle puolen näyttäjöistä päin.) Ketäs tuolta tulee?

Olli. Ahaa, ne ovat nuoruuden aikuisia ystäviäni, Risto, Amos, Lassi ja vanha Paukku. Minä kutsuin ne tuliaisilleni. Mene sinä Kalle nyt kotiisi. Noista tulevista ei ole sinulle kumppaniksi -- niiltä ei opi mitään hyvää.

Kalle. Niinpä hyvästi nyt Olli setä, ja kiitoksia paljo hyvyydestänne. Hyvästi Laura kultaiseni, voi hyvin, ja uneksi tulevana yönä hääkakkaroista.

Laura. Voi hyvin Kalle, ja muista minua.

Kalle (viskaa hänelle lentomuiskuja ja juosta hipsuttelee oikealle puolelle.)

Laura. Kuulkaapas isä, eikös Kalleni ole armas ja hyvä poika?

Olli. Luulen minäki olevanne soveliaat toisillenne. Te olisitte yksituumaiset ja auttaisitte toinen toisenne etevyyttä. Mutta nyt edeskäsin. Tuoppas Laura tuolta tuvan uunin takaa ne pari viiniputellia tänne esiin. Niitä tarvitaan nyt.

Laura (kummeksien.) Viiniäkö?

Olli (nauraen.) Niinpä kyllä! Minä toin ne äsken muassani. Pitäähän noille vanhoille nuoruuden ystävilleni panna jotakin eteen. Tuossapa ne jo ovatkin; joudu nyt!

(Laura juoksee tupaan.)

Kahdeksas kohtaus.

(Entiset. Lassi mylläri, Risto räätäli, Amos metsän vartija, Paukku sotamies, tulevat vasemmalta puolelta näyttäjöistä katsoen. Nämä kaikki ovat ikämiehiä ja kullakin omituinen näkönsä. Paukku kävelee puujalalla. Kaikki neljä huutavat yksin ajoin:)

Risto. Terve tultuasi, Olli, terve, terve!

Amos. Tuossahan on tuo vanha poika! Jumalan terveeksi!

Lassi. Hei! Hyvä päivä Olli! Hohoo!

Paukku. Kunnioitusta! Pyssy olalle! (Nostaa keppinsä pystöön suullansa rumputtavinansa.) Trum, trum, trum!

Olli (jonka ympärille ne toiset keräytyvät, naurussa suin.) Ahaa! Tuossahan ne nyt ovat kaikki ne neljä vanhaa kissanhännän vetäjätä ja paini toveriani! Terve tultuanne vanhat ystäväni!

(He kättelevät toisiansa.)

Paukku. Elä veikkonen ole milläsikään, josko ma tahdoin tervehyttää sinua sota-komennon mukaan! vaan nämä miehet eivät näy ymmärtävän siitä mitään.

Lassi. Mitä komentota sydän tarvitsee?

Olli. Eikö niin, Risto? Nythän me kaikki viisi olemme tässä koolla, ja nähdessäni teidät taas, johtuu entinen aika vilkkaana mieleeni.

Risto. Mutta johan sinäki nuorikko olet vanhennut.

Olli. Nuorenneetkos te tyttöin naurattajat olette? Vai miten veikkoseni?

(Lupsauttaa kämmenensä Riston olkapäälle.)

Amos. Sinä, Olli, kuitenkin olet nuorin meistä.

Paukku. Niinpä kyllä, ollessani sillä mainiolla sotaretkellä, tuuti hän vielä kätkyessä.

Olli. Aivan niin. Te neljä minut olette oikeastaan saattaneetki elämän tielle. Ja tuo Lassi on nyt jo myllärinä, vaikka ennen paimenessa piipoitteli.

Paukku. Siltä mieheltä ei leipä lopu.

Olli. Hän minun ensimäinen oppi-isäni oli viulun ja huilun soitannossa. Häneltä minä sain ensimäisen huiluni, joka oli pajupilli. Ja Paukku tämä mainio soturi! Kertomuksillansa herätti hän minussa halun vaeltamaan, ja häneltä minä sain tietää maita löytyvän täkäläisten vuorten takanakin.

Paukku. Aivan niin nuorikko, -- ja sillä mainiolla sotaretkellä --

Olli. Niinpä niin, jo tiedämme, mitä sinä vanha sankari tahdot sanoa. Mutta sotaretkistäpä johtuu mieleeni elämän retket, joita tämä uskollinen herran palvelija Amos opetti minut tuntemaan. Juuri tämä metsän vartija Amos on etevin oppi-isäni.

Amos. Minäkö?

Olli (toimessaan.) Sinäpä kyllä! Sinulta minä ensimmäisen selkäsaunanki sain.

Amos (naurussa suin.) Niinkuin sinä juoksit toukopellon yli ja puistelit omenoita puista. Mutta oltiinhan me jo sittemmin hyvät ystävät.