Part 2

Neilikka (vetää sillä aikaa Pullosen edustalle ja juttelee sen kanssa sukkelasti niinkuin seuraa. Se on tietty että soitanto ja tanssiminen tapahtuu hiljaisuudessa). Kuuleppas naapuri, nyt minä olen miettinyt asiata; minä annan Kallelle tyttäreni Lotan.

Pullonen. Vaimoniki Liisa kehoittaa siihen.

Neilikka. Martti Miettinen on rahakas mies ja sen poika on pulska ja uuttera nuorukainen. Ellei nyt Ollia vaan olisi.

Pullonen. Niinpä se meidänki Liisa sanoo.

Neilikka. Minä luulen kuitenki, ettei Olli tohdi tulla veljensä silmäin alle.

(Sillä erää kuuluu muutamia kimakoita viulun ääniä portin takaa. Tanssijat säikäytävät ja hälisten: "Mitä se on? Mitä nyt?" jakautuvat ne kumpaiselleki puolelle. Polskan soitanto taukoutuu. Portista tulee viuluniekka Olli esiin. Hänellä on varrettomat kengät jalassa, lyhyt harmaa nuttu päällä, leveälahkeiset housut, leveä nahkavyö vyöllä, huivi kaulassa, paidan kaitaista kaulusta tapaillen; ja vanha huopahattu päässä. Viulu kädessä, roka toisessa seisahtuu hän käsiänsä levittäen.)

Seitsemäs kohtaus.

(Entiset. Olli.)

Olli. Hivoo! Kas niin! Hih, kuin on hupaista!

Kaikki (vähän aikaa hämmillä ja kummastellen katseltuansa). Olli! Olli!

Olli. Aivan niin, viuluniekka Olli. Jumala siunatkoon sinua Martti veikkoni! (Yrittää syleilemään Marttia, mutta tämäpä ei salli sitä). Ahaa, nyt on sinun nimipäiväsi ja minun pitää siis ensin toivottaa sinulle onnea -- malta, malta, nyt saat kuulla soman laulun:

(Laulaa sävelellä kuin: Mun muistuu mieleheni nyt:)

No Jumalapa jatkakoon Sun veikko vuosiais. Tää viuluni nyt vinkukoon Ja surut sulta sortakoon, Kun suot mun suojahais.

Martti. Kas niin, naapurit! Eikö se nyt ole Olli ihan elävänä, taaskin pyrkimässä luokseni tuota kirottua viuluansa vinguttamaan!

Pullonen. Olli, totta koira vieköön, se onki, ja ihan niin löyhkänä kuin ennenki.

Neilikka. Nyt se narri tekee värsyjäkin.

Hanna (inhotellen). Mutta kovin repaleissaanpa se nyt on. Antakaatte, herra kulta, tuolle kurjalle joku lantti.

Martti. Onpa se koko kunnia kylällemme, että tuo Olli herra on taas täällä. No mitähän tuo nyt toimittanee?

Olli (tuikeesti katseltuansa puhujoita). Mitäkö minä toimitan? (iloisena viuluansa koputellen) Minä vaan kuleksin ja soittelen pitkin maailmata.

Martti (ylenkatseella). Onpa se kaunis virkine.

Olli. Kaunis ja kultainen! Rakastathan sinäki soitantoa, koska sinulla on soittoniekkoja tuolla yläällä istua kakottamassa.

Turunen (istuimelta huutaen). Ohoh, Olli kulta, eläpä toki vetäykään vertaiseksemme.

Olli. Hahhahhah! -- Pappa Turunenhan se näänmä onki! No vieläpähän vanhuskin elää. Martti veikkoni, sinäpä vasta miekkoinen olet; kun Turunen nyt säveltää, niin ei sinulla vielä huomenna ole yhtään rottaa talossasi.

Turunen (vimmastuneena). Kappas tuota ryökälettä miten se nyt parjaa minua!

Olli (asuinhuonetta katsellen). Tuo vanha tuttu tupa seisoo vielä yhtä ystävällisenä, kuin viisitoista vuotta takaperinki; mutta, näyttääpä siellä (Hannalle pilkoitellen) olevan somia asukkaita! (Käännäkse ja näkee Pullosen). Ja onpahan naapuri Pullonenki vielä elossa! Hei, vieläkö eukkonne Liisa elää? Oikein; hahahaa, -- tervehän se onki kuin karhu -- koskahan otsassanne on mustelma. (Näkee vallesmannin.) Ahah nöyrin palvelianne, korkeasti kunnioitettava herra vallesmanni, onpa teillä koko mahan köllönen -- (puksauttaa kädellänsä Neilikan paksuun mahaan). Lie siihen jo monta talonpojan sijan lapetta sulanut.

Neilikka (julmana). Martti hoi, annatteko te tuommoisen heittiön parjata ja puukkia vieraitanne?

Olli (somasti). No, no! Elkäätte toki suuttuko! Kun minua entisenä Ollina pidätte, niin minä tervehdin teitä entisen Ollin tavalla. -- Mutta minä olenki uusi Olli -- ja sen minä vielä näytän, -- kunhan tuo rakas veikkoni Martti ensin ottaa minut huoneesensa ja tyydyttää nälkäisen mahani.

Martti (vihassa). Vai niin? Luuletko sinä minua semmoiseksi narriksi että ottaisin mieron hylkyläisen? Sanokaatte nyt, naapurini, voipiko kukaan vaatia sitä minulta.

Kaikki (yht'aikaa). Jumala varjelkoon! naapuri! Vai mieron hylkyläinen. Ajakaatte hänet pois!

Olli (ei kuulevinansakaan mitä muut sanovat). Martti, eihän tuo liene totta, että sinä tahdot ajaa nälkäisen veljesi pois isämme talosta?

Martti. Samasta talosta sysäsi isämmeki sinut ulos.

Olli (katkerasti naurahtaen). Tosihan se on -- hän sysäsi minut ulos, sillä kun minä rakastin tätä (koputtaa viuluansa) enkä tahtonut siitä luopua. -- Mutta muistathan Martti vielä äitimme, joka rakasti meitä kumpaaki yhtäläisesti.

Martti (yhä julmempana). Niin äitimme? Vieläkö sinä sen rakkaudesta kerskaat? Eikö sinun räähkyytesi vienyt sitä hautaan?

Olli (huutamalla). Veli hoi!

Martti. Minä en ole sinun veljesi. Pois minun talostani. Jos sinä tahdot renkinä työn teolla rehellisesti ansaita päiväpalkkasi, niin minä otan sinut ja sinulla ei pidä oleman puutetta; mutta kadulla kitkuttajalle, mieron juoksijalle, joka on laittanut vanhempansa maan poveen, ja jättänyt vaimonsa kuolemaan nälkään -- semmoiselle minun oveni on lukittu, ja jos hän vaan tulee jälleen, niin minä ajatan hänet kartanokoirilla tiehensä. -- -- Naapurit, elkäätte olko millännekään, soittakaatte soittoniekat yläällä -- tanssimaan!

Kaikki. No ruvetkaamme tanssimaan!

Olli (seisoo hetken aikaa hämmästyneenä, ojentaa kätensä huutaen kovasti.) Kirottu olkoon, joka liikahtaa paikaltaan! (Kaikki seisovat kuin naulatut. Silloin hänen luontonsa nousee.) Vai laittanut vanhempansa maan poveen? Vai jättänyt vaimonsa nälkään kuolemaan? Pöllöt, kurjamaiset pöllöt! Te itse olitte syypäät kaikkeen pahuuteen, te tahdoitte sammuttaa minussa sen kipenen, joka kuitenki Jumalan avuin nyt liekkinä leimuaa. Te opetitte minua kiroilemaan, ja kirootte nytki sitä Luojaa, joka minut on tehnyt semmoiseksi, kuin nyt olen! Niinpä jää nyt, sinä, joka oman nälkäisen veljesi sysäät pois kynnykseltäsi. -- Jää nyt, sinä olet viimeisen siteen väliltämme ratkaisnut -- jää nyt -- ja Jumala sinua armahtakoon.

(Esirippu lankeaa hänen menemään kääntyissänsä.)

(Lyhyt väliaika.)

Toinen näytös.

(Köyhämäinen, mutta siisti huone Lauran kodissa. Perällä ovi, vasemmalla puolen näyttäjöistä katsoin ikkuna, oikealla salpausseinä ja siinä ovi, koommin vasemmalla rukki kuontaloineen ja sen luona jakkara; ilta hämärä.)

Ensimäinen kohtaus.

Anni, vanha leski, istuu oikealla puolen pöydän ääressä silmälasit päässä ja lukea juntustaa erästä kirjettä, piplia pöydällä selällänsä.

Anni. Nyt olen jo senki seitsemän kertaa lukenut tämän kirjeen, enkä sittenkään tiedä, lienenkö oikein lukenut. Kumma kun ei ne vielä ole keksineet semmoisia koneita, joilla kaikki kirjeet painettaisiin niin kuin pipliaki -- sittehän niistä saisi paremman selvän. (Lukee.) "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin. Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." Se nyt on tietty! mitähän se mies minusta ajatteleekaan? "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti. Olli Miettisenne." Olla vaiti, -- olla vaiti -- ihan samalla lailla joka kirjeessä. Ikään kuin minä olisin mikään kielen pieksäjä.

Toinen kohtaus.

(Anni. Laura tulee sivu-ovesta palava kyntteli kädessä.)

Laura. Tässä on nyt kyntteli.

(Laskee sen pöydälle).

Anni (kokee kätkeä kirjeen). No, mitenkä sinä taas lennät tänne?

Laura. Ka, mitä te nyt täti piiloittelette?

Anni. En mitään.

Laura. Vai niin, kirjeppä se näkyi olevanki.

Anni. No, kaikki sinä näetkin!

Laura. Minkä tähden te täti aina kätkette kirjeenne?

Anni. Kirjeenikö? Etköhän sinä Laura rukka nyt uneksi?

Laura. Eihän ne vaan liene rakkauden kirjeitä?

Anni. Hä! Rakkauden kirjeitäkö? Katsoppahan tuota pilkkakirvestä -- etkö pääse rukin ääreen, jotta saisit tuon rullan täyteen. -- Minun pitää vielä lukea luku pipliasta loppuun asti. (Kohennakse Lauraan melkein selin ja panee kirjeen sitte avonaiselle piplialle.)

Laura (istuu rukin ääreen ja kehrää; pikkuisen äänettä oltuaan.) Täti kuulkaapas.

Anni. Hä?

Laura. Jopa siellä taas oli enemmän rahaa.

Anni. Missä?

Laura. Siellä nurkkahyllyssä. Siellä ei ollut eilen kuin kolme penniä ja nyt siellä on jo markka.

Anni. Ah, eilen et liene oikein nähnytkään. Rahat lienevät olleet aivan nurkassa. Mut sinä vaan rupatat etkä kehrää -- kyllä siellä ei kohta olekkaan rahaa.

Laura. No, kehräänhän minä.

Anni (lukee itsekseen kirjettä). "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Mitä nyt?

Anni. Sehän vasta lie iloisata, kuin yhtäkkiään näkee jälleen rakkaan lemmityisensä, josta on niin kauvan ollut erillänsä.

Laura. Ihii, -- luulenpa minäki sen olevan mitä suloisinta. Seisooko siinä pipliassa niin?

Anni. No sinähän olet hupakko -- aina sinä vaan naurattelet, pidä ennen huolta rukistasi! (Lukee itsekseen). "Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Hm?

Anni. Sanoppas nyt, eikö Kalle ollut eilen täällä?

Laura. Oli kyllä. Käypihän se täällä joka päivä, niin kuin tiedätte.

Anni (torumalla). Se ei ole minusta ollenkaan mieluista. Siveän ja siistin tytön ei tarvitse kovin paljo nuorten miesten kanssa haastella.

Laura. Mutta Kallepa rakastaa minua.

Anni. Ei se kuitenkaan ole soveliasta siveälle ja siistille tytölle.

Laura. Mitä te nyt, täti kulta, laskettelettekaan. Pidättehän itsekki Kallen mieluisena, ja olettehan itse sanonut että se olisi soma, jos Kalle ja minä menisimme yhteen.

Anni. Vaikka kohta, mutta siveän ja siistin tytön pitää --

Laura. No mitä?

Anni. Sen pitää kehrätä eikä aina hupattaa joutavia.

Laura (itsekseen). No, enhän minä vielä ole alkanutkaan.

Anni (lukee itsekseen). "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti." (Kovasti.) Näätsen nyt Laura, tässäki seisoo: "pää-asia on olla vaiti."

Laura. Missä se seisoo? Pipliassako?

Anni (pistää kirjeen sukkelasti piplian alle). Ah, mitä hupatosta. Pipliassa se seisoo. (Nousee ylös). Pitää jo lähteäni makuusialle, kun olen niin väsyksissä. Hyvää yötä, Laura, ja muistakkin nyt maata mennessäsi sammuttaa kyntteli, sinä olet aina niin hajamielinen.

Laura (juosta kahittaa ottamaan kirjeen piplian alta). Täti, kirjeenne unehtui.

Anni. Voi hyväinen aika! (sieppaa kirjeen käteensä). Noita nykyisiä tyttöjä mitä hupakoita ne ovat! No, hyvää yötä.

(Menee sivu-ovesta ulos.)

Laura (yksinään). Tuosta tätistä min' en tule hullua hurskaammaksi -- se olettelekse päivä kauden niin salaisna, ja katsoo aina minuun niin kummasti. Joska minä tietäisin, mitä niissä kirjeissä seisoo, joita täti tuon tuossaki saapi. Kyllähän jo pari kertaa olisin voinut lukeakkin, kun täti aina uneuttaa kirjeensä piiloon panematta; mutta sellainen teko ei olisi oikea. Ja mistähän se niitä rahojakaan mahtanee saada? -- nykyjään oli sillä taas muuan kultaraha -- -- -- mikäs se oli? -- Eiköhän joku ikkunaan koputtanut?

Kolmas kohtaus.

(Laura. Kalle näytäkse ikkunasta.)

Kalle (hiljaisesti). Laura kultaiseni!

Laura. Ka Kalle! Mistä sinä näin myöhään tulet?

Kalle. Kuuleppas Laura, minulla on hyvin tärkeätä sanomista. Laskeppas sisään.

Laura. Mutta eihän se nyt ole soveliasta, kun on jo melkein yö.

Kalle (malttamatoinna). Laske minut vaan sisään. Minä menen paikalla jälleen. Asiani on mitä tärkeintä.

Laura. No, niinpä tule nyt!

(Aukaisee oven.)

Kalle (astuu sisään). Terve, terve, lemmityiseni!

Laura. Terve tultuasi Kalle. Vaan mikä sinulla nyt on? Kovinhan sinä läähätät.

Kalle. Ah kultaiseni, elä nyt vaan säikähdä; minä tuon sinulle pahan sanoman. Voi hyvä Jumala, tuskinpa voinen kielin kertoakkaan.

Laura. Puhu nyt vaan.

Kalle. Kuuleppas Laura kulta, isäni tahtoo kiveen kovaan, että -- että minun pitää naida.

Laura. Naidakko.

Kalle. Ja tiedätkö kenen? Tuon vallesmannin tuhman Lotan.

Laura. Ah, kun olin jo kaatua säikäyksestä! Mutta etkös ole sanonut rakastavasi minua?

Kalle. Olen kyllä. Sitä ei isäni tahtonut kuullakkaan. Hän julmistui kovin, panetteli isääsi ja penäsi, että minun pitää ottaman Lotta.

Laura (itkussa suin). Ah, se särkee minulta sydämen.

Kalle (itkuissaan). Ja minulta aikoi isä ruhtoa kylkiluut poikki. Se on vielä inhottavampaa.

Laura. Voi onnettomuutta!

Kalle. Lienee se koko näös, kun me kumpainenki sillä keinoin särjetyinä maleksimme. Voi armias Jumala kuitenki!

Laura. Tuotahan min' olen jo aavistellutkin. Nälkää ja kurjuutta ja kaikkia minä ennen kärsisin, ja tekisin työtä päivät päästään; mutta ajatellessani sinun naivan toisen -- täytyy minun kuolla.

(Vaipuu Kallen rintaa vasten.)

Kalle. No kultaiseni, ole nyt hyvässä turvassa -- muista min' en huoli, vaikka isäni päällänsä peppuroikoon -- -- sen min' olen jo hänelle sanonutkin ja siitä päätöksestä min' en luovu.

Laura (pyyhkii silmiään). No se on edes muutama lohdutus.

Kalle. Tiedätkös, ei se asia minua niinkään kovin paina -- vaan juostessani tänne johtui mieleeni se kylkiluiden ruhtominen, ja se minua varisti niin paljo -- johan min' olen aika mies ja isä kuitenki käyttää semmoisia lauseita -- ruhtoa kylkiluut! Tuhat tulimainen!

Laura. No koska se ei ole niinkään vaarallista, niin minkä tähden sinä minua sillä lailla säikytät?

Kalle. On se Lotan juttu kuitenki tuhma pula. Mutta kuuleppas Laura, minusta tuntuu vaan, että meidän täytyy päästä kaikista pulista ja viimenki koitua pariksi.

Laura. Niin se minustaki tuntuu -- min' olin koko päivän niin ilomielellä -- se merkitsee aina jotaki hyvää edeskäsin. Ja minä näin vielä niin kaunista unta mennä yönä --

Kalle. Ah Laura kulta, kuinka sin' olet onnellinen, sinull' on aina niin kauniita unia --

Laura. Minä istuin -- näät unissani -- aivan yksinäni tässä huoneessa ja olin hyvin huolissani; sillä vanhempani olivat kuolleet eikä sinuakaan näkynyt, ja se oli niin yksinäistä ja minä itkin katkerasti. Silloin muuttui kaikki yht'äkkiään valoisaksi, huone suureni suurenemistaan ja min' olin kuin taivaassa. -- Kaikki näytti niin siniseltä ja kuulakalta, joka paikassa oli kulta tähtiä ja hyvin monta enkeliä, niin kuin kirkon alttaritaulussakin -- ne katsoivat minuun, ja se minusta tuntui niin viehättävältä ja suloiselta, kuin joku suuri onni olisi minua kohdannut. Eikö niin, se uni merkitsee hyvää? -- Minkäslaista unta sinä näit?

Kalle. Maltappahan! aivan oikein -- minä näin unta hyvin pitkästä makkarasta, -- se -- näät -- merkitsee, että siitä Lotan jutusta tulee vaan pitkä makkara. -- Mutta nyt minun täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt, Laura kultaiseni, luota vaan uskollisuuteeni, sinua minä rakastan!

Laura. Niin kuin minäki sinua -- minuun saat luottaa.

Kalle. Eläkä huoli murehtia, josko meidän täytyneekin odottaa, niin pitää meidän kuitenki saada toisemme puolisoksi.

Laura. Se nyt on tietty -- ja vaikka minun pitäisi odottaa sata vuotta. -- Mutta mene nyt, Kalle kulta, jo.

Kalle. Menenhän minä, mutta huomenna tulen jälleen. Jumalan haltuun kultaiseni, ja pidä minut rakkaana.

Laura. Aina, aina! Hyvästi, Kalle, hyvästi!

(Kalle menee; Laura seuraa häntä ovelle.)

Kalle (pikkuisen ajan perästä vielä ovesta pilkistäen.) Hyvästi, Laura, hyvästi!

Laura. Hyvästi!

Kalle (ikkunasta.) Hyvää yötä!

Laura (juoksee ikkunaan.) Hyvää yötä! (äänettömyys.) Nyt se on poikessa, ja nyt minulla ei enää ole uskallusta. Hänenkö pitäisi naiman toinen ja minun jäämän yksinäni? Sh, sepä minun kuolettaisi. Armias Jumala, ethän tuota toki tahtone? rakas taivaallinen isä! eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin Kalle, -- elä, taivaan herra, ota minulta Kalleani! -- -- Minua niin huolettaa -- -- nyt lähden jo vuoteelleni surujani nukkumalla poistamaan -- -- jos vaan voinen nukkua. --

Neljäs kohtaus.

(Laura. Olli jo vähää ennen sisään tulleena.)

Olli (rykäisten.) Köyhä matkamies rukoilee nyt yösiaa!

Laura (säikähtäneenä huutaen.) Ai Jeesus, kuinka te minua säikäytitte.

Olli (tylysti.) Elkäätte hyvä neitsyt pahastuko. Pitkällisesti sisälle pyrkivää käsketään usein pois; sen tähden minä tulen näin suoraan mitään virkkamatta.

Laura. Te olette kovin rohkea mies, ettekä tiedä, kuinka sopimatointa on koputtamatta tulla sisään, varsinkin -- --

Olli. Vaimonpuolen luokse -- tahtonette sanoa. Hm, voipi olla niinki, että olen rohkea mies, mutta näinpä minä vast'ikään ovestanne tulevan toisenki miehen. -- --

Laura (sukkelaan.) Se oli sulhaiseni.

Olli (uskotellen.) Sulhaisennekko?! Hy, kuinka sukkelaan nykyiset tyttäret löytävät sanoja!

Laura. Mitä te hymyilette? Ettehän vaan epäille?

Olli. Eikö vähä. Minusta vaan oli kummaa, kuinka sillä miehellä -- sulhaisellanne piti sanoakseni -- oli, minut nähtyänsä, niin kiire piiloittelemaansa, tahikka kuinka se taaksensa pälyen, ikään kuin olisi hänellä ollut paha omatunto, juosta töppöili risukokoin ja pensasten yli.

Laura. Ja siitäkö te nyt ajattelette pahaa? Elkäätte toki siitä luulko mitään pahaa!

Olli. Hm, eipä minun kyllä sitä pitäisi, vaan se näkemäni -- mutta mitäpä se minua liikuttanee, min' en tarvitse tietää koko seikkaa.

Laura (sukkelaan.) Enkä minäkään tarvitse sitä teille selittää: mutta minun pitää kuitenki, ettei kukaan ajatteleisi minusta mitään pahaa. -- -- Se nuorukainen, jonka näitte, on setäni poika, Kalle Miettinen, ja me olemme luvanneet toisillemme tehdä naimiskaupan. Kallen isä on kuitenki sitä vastaan ja tahtoo antaa hänelle rikkaan emännän, ja sitä Kalle nyt kävi täällä sanomassa minulle ja lupasi olla minulle uskollinen ja minä myös hänelle, vaikka mikä olkoon, ja siinä on nyt kaikki. (Hengittäen.) Uskotteko minua nyt?

Olli (katsoo häneen pitkään.) Kyllä uskon jo!

Laura. Miksikä te katsotte minuun niin kummasti?

Olli (itsekseen.) Lapsi kurja -- paraasen aikaanpa tulinki.

Laura. No, ettekö voi vastata? Mitä te oikeastaan tahdotte?

Olli. Niin, mitäkö tahdon -- en muuta, kuin pyytää teiltä yösijaa. Nurmikko on nyt tuolla ulkona niin kasteinen, että tää nuttuni voisi pilautua. Neitsyt kulta, eikö teillä ole minulle jotakin yösijaa huoneessanne?

Laura. Tuvan lakassa on kuivia lehtiä, siellä voitte maata. Mutta ensin minun pitää tuoda teille ruokaa -- jos teillä lienee nälkä.

Olli. Kiitoksia, lapsi kulta, vast'ikään söin palaisen leipää ja olen nyt ravittu. Mutta yösijan otan ilolla vastaan, sillä minua väsyttää niin pitkän matkan kulettuani.

Laura! Sanokaatte kuitenki ensin, kuka oikeastaan olette!

Olli. Rakas lapseni! Kukako olen? -- Minä olen sangen suuri mies enkä kuitenkaan paljon minkään arvoinen. -- Aurinko, kuu ja tähdet palvelevat minua ja nöyryyttävät itsensä sanani mukaan. -- Ihmiset ainoastaan eivät minusta pidä mitään. Taikojani tekemällä nousee minulle kulta-aarteita ja hohto-kiviä maan povesta ja meren syvyydestä -- ja kumminkin olen iloinen, kuin minulle viskataan joku penni. Pääni on täynnänsä tuhansia satuja, sydämeni myös kummallista harrastusta -- mutta mahani on usein tyhjä. Koko maan piiri kaikin vuorinensa, merinensä, kukkinensa, kasvinensa on omani -- ja kuitenki minä kerjäten rukoilen yösijaa. Minä olen maailman kuningas, taikka -- jos niin tahdotte -- mieron kulkija.

Laura (kummeksien.) Minusta näytätte puhuvan sekasotkuja, tahikka vaan pilkannette minua. Min' en ymmärrä teitä ollenkaan.

Olli. Tuo pikkuinen päänne ei ymmärrä minua. Niinpä suokaatte nyt puhuakseni sydämellenne sellaista kieltä, jota kaikki hyvät ihmiset ymmärtävät. Kuunnelkaatte nyt vaan!

(Laulaa sävelellä kuin: tuoll' on mun kultani, j.n.e.).

Oon viuluniekka En houkko, en hurja, Mut huoneeton, hoikka Ja kulkeva kurja. Mä laulan ja soitan Ja leipäni voitan Ja kiitän Jumalaa.

Mulla on yllä Nyt ainoa nuttu, Mut viuluni kyllä Jo maailman tuttu; Se kanssani laulaa Ja itkee ja nauraa; Se on mun ystäväin.

Viimen kun laulu Jo suustani lakkaa, Ja kun tämä viulu Jo kielittä makaa, Niin kaikki on turha, Ja Tuonelan tarha Mun viuluniekan saa.

(Äänettömyys.)

Olli (Lauralle, joka on nyyhkien kätkenyt kasvonsa.) Ka, itkettekö te, rakas lapseni?

Laura (vesissä silmin.) Täytyyhän minun itkeä. Laulunne muistutti minulle isääni.

Olli. Niin isäänne?

Laura. Hänki oli köyhä viuluniekka ja kuleksi pitkin maailmata.

Olli. Te varmaanki rakastitte isäänne?

Laura. Rakastan minä häntä nytki, vaikka tuskin enää tuntisinkaan.

Olli. Tuskinko tuntisittekaan?

Laura. Hän lähti jo piennä ollessani ja ainoastaan pikkuisen muistan vielä sitä aikaa. Isäni oli viuluniekka kylässämme, vanhempansa olivat hänet hyljänneet ja hän oli sangen köyhä. Tuo vanha Anni täti, jonka luona nyt asun, on usein kertonut minulle, että äitilläni montaki kertaa ei ole ollut antaa minulle leipää, kun olin nälissäni itkenyt. -- -- Äiti kuoli. -- -- Ja sen minä vielä muistan niin kuin tämänki päivän, kuinka se tuolla kammarissa makasi olilla niin kalveana ja kylmänä. Mutta minä vaan luulin sen nukkuvan ja nykötin vieressä polvillani ja Anni täti toi minulle kukkia, antaakseni ne äitille hautaan. Ja sen minä vielä muistan, että isä silloin tuli äitivainaan ääreen ja nyyhki kovasti äitiä syleillen ja itki ja huusi: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!"

Olli (itsekseen, hyvin liikutettuna.) Liisa kultani!

Laura. Hän suuteli sitten minua, jätti minut Anni tätin huomaan ja meni maailmalle. Kuu paistoi silloin kirkkaasti ja laulurastas viserteli niin kovasti ikkunan takana, että minä pahastuin, luullen sen herättävän äitin nukkumasta, -- ja ulkona soitti isä vielä kerran viuluansa -- sen ääni vaikeni vaikenemistansa -- ja silloin ne veivät äitiniki pois -- ja minä jäin yksinäni -- aivan yksinäni --

(Hiiskahtamattomuus.)

Olli. Ja ettekö ole sen koommin kuullut isästänne mitään?

Laura. En mitään!

Olli. Lienee jo kuollut.

Laura. Joska minä vaan tietäisin, missä hän makaa, niin veisinmähän kukkia hänenki haudallensa.

Olli. Vaan eikös se ole mokoma heittiö, kun on kokonaan uneuttanut lapsensa?

Laura (vihassa.) Hyi teitä! Puhutteko tekin niin kuin muut? Isäni ei ole heittiö, sanokaatpa muutki mitä tahansa. Min' olen nähnyt hänen itkevän ja kuullut hänen huutavan: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!" Sen tiedän varmaan, ettei hän ole heittiö.

Olli. Hän ehkä tulee takaisinki, köyhänä, kurjana kerjäten!

Laura (innossaan.) Niinpä minä tekisin hänen edestänsä työtä, hoitaisin häntä, jotta hän saisi rauhan vanhoilla päivillään. Tahi jos hän tahtoisi mennä jälleen pitkin maailmata vaeltamaan, lähtisin minäkin mukaan, ja opetteleisin harppua, niin kuin olen kaupungin torilla nähnyt monenki tyttären tekevän -- ja isälläni ei olisi mitään puutetta.

Olli (liikutuksiansa hilliten.) Niin soittamaan harppua? Hahhaa! Mieron kuleksimista, aivan niin!

Laura (vihaisesti katsoen.) Mitä se teitä liikuttaa? (Puheensa keskeyttäen.) Mutta nyt on jo myöhä, minä pistän lyhtiin tulen ja lähden saattaman teitä makuusijallenne. (Ottaa lyhdin ja sytyttää siinä olevan kynttelinpään pöydällä palavasta kynttelistä, jonka hän sammuttaa.) Tulkaatte nyt!

Olli (ei enää voiden liikutuksiansa hallita.) Niin soittamaan harppua, -- kaupunkien torilla ja mieron tiellä? Tahtoisitko sinä Laura sillä keinoin auttaa isääsi?

Laura (kummeksien.) Mistä te tiedätte nimeni?

Olli. Sitä en koskaan ole unhottanut. Joka paikassa vaeltaessani, joko metsissä ja kedoilla, tahi kaupunkiloissa ja kylissä olen sitä muistutellut sydämessäni ja lauluissani. Voisiko isä unhottaa lapsensa nimen? Laura, isäsi on tullut takaisin -- tässä se nyt on -- -- -- minä olen isäsi! -- --

Laura (pudottaa lyhdin parkaisten ja nuukahtaa isänsä rintaa vasten.) Isäni!

(Kyntteli sammuu, ikkunasta paistaa kuu selkeästi, Laura ja Olli ovat sylitysten, vieno soitanto alkaa kuulua näytöksen loppuun asti.)

Olli. Elä virka mitään. -- Kyynelesi puhuvat. Kuuletko? Laulurastas visertelee taas tuolla ulkona ja kuu paistaa nyt ikkunan lävitse niin kuin silloinkin ja kaikki on nyt rauhallista. -- Äitisi näkee nyt meidät ja on luonamme. (Puhuvinaan puolisolleen.) Näet sen, Liisa, näet sen -- min' en ole enää köyhä viuluniekka -- min' olen löytänyt sydämen, joka minua rakastaa -- min' olen rikas mies! --

(Esirippu lankeaa.)

Toinen lohko.

Taide jo työ.

(Yhdessä näytöksessä.)

Kolmas näytös.