Part 1

Viuluniekka

Kolmilohkoinen näytelmä

Sisältävä 7 kuvausta viidessä näytöksessä

Rudolf Kneisel'in saksaksi kirjoittama

T. J. Dahlberg'in suomentama

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1863.

NÄYTTÄJÄT:

Martti Miettinen, rikas talonpoikainen leskimies. Kalle, Martin poika. Hanna, emäntäpiika Martin talossa. Olli Miettinen, Martin veli, kuleksiva viuluniekka. Laura, Ollin tytär. Neilikka, vallesmanni. Lotta, sen tytär. Pullonen, Martin naapuri. Turunen, kyläkunnan soittoniekka. Aro | Jaakko | Martti Miettisen renkiä. Leena, piika. Anni, vanha leski. Paukku, sotamies. | Risto, räätäli | Olli Miettisen Amos, metsän vartija | nuoruuden aikuisia Lassi, mylläri Neilikan myllyllä | ystäviä. kyläläisiä, soittoniekkoja ja nuorta väkeä.

Ensimäinen lohko.

Viuluniekan kotiutuminen.

(Kahdessa näytöksessä.)

Ensimäinen näytös.

[Martin talo. Näytelmä sillan perällä on korkea piste-aita ja siinä portti keskellä. Oikealla puolen (näyttäjöistä päin katsoen, niin kuin oikea ja vasen tässä aina merkitään) asuinhuoneen ovi. Huoneen ja portin välillä on korotettu istuinpötykkä soittoniekkoja varten. Oikealla puolen edustata penkki, vasemmalla toinen sekä pöytä ja pöydällä kukka-vihkoja maljakoissa. Huoneen seinä, varsinki oven pielet, soittoniekkain istuimen kaiteet, portin pielet ja päällys ovat kukkakiertämillä koristetut; portin päältä näkyy vaakunoita.]

Ensimäinen kohtaus.

(Aro istua nuukottaa oikean puoleisella penkillä eteensä katsoen. Jaakko, Leena ja muut palvelijat lopettamaisillansa soittoniekkain istuimen koristelemista. Hanna, sievä tyttö talonpoikaisissa vaatteissa, tulla hyöpsyttelee huoneen ovesta.)

Hanna. Joko saatte valmiiksi? Hyvä! Kas tuo on isännälle mieluista. Sanoppas Jaakko oletteko ennen milloinkaan tässä talossa ollessanne isännän syntymäpäivänä koristelleet seiniä näin juhlallisesti?

Jaakko. En minä suinkaan muista. Se täytyy myöntää, että sinä somat asiat hyvästi ymmärrät, (hymyilee.) Mutta työnhän isäntä osaa kiittääkkin tuota sievää ja suloista Hanna neitsyttänsä.

Hanna (oletellen). Mitä sinä hulluttelet semmoisia puhuen. Senki sata kertaa saan minä kuulla olevani isännä mielestä sievä ja suloinen. Mitä minä sille taidan, jos -- (keksii Aron, keskeyttäin). Mutta olkootpahan pilapuheet sillänsä, menkäätte nyt kyökkiin ja kellariin katsomaan, ettei mitään puuttuisi vierasten tullessa. (Tähän asti ovat näyttäjät oleksineet perällä. Palvelusväki menee nyt pois).

Hanna (tultuansa äänettä esiin). No, Aro?

Aro (nousten ylös ikään kuin unesta havaittuansa). Ka, mitäs nyt?

Hanna. Mikä sinulla taas on mielessä?

Aro (katsoo ihastuksissaan). Sinä, -- aina sinä olet mielessäni!

Hanna (hykähtäin). Ajattele ennen sitä, että kaikki oli juhlan alkaessa järjestyksessään. Eihän täällä vielä näy olevan viiniäkään.

Aro. Näyt jo luopuneen kaupunkilaisvaatteistasi. Se se tekee minut sangen onnelliseksi. Olen jo niin kauvan pyytänytkin sinua jälleen talonpoikaisittain vaatteutumaan. Kas kuinka kaunis sin' olet, kuinka pienoinen jalkasi, kuinka nuo ruusunauhatki ovat sulle somia, -- ja nuo silmät! -- (hyvin ihastuksissaan) kuinka suloiset, kuinka kauniit!

Hanna (oletellen). Etkö jo lakkaa Aro?

Aro. Ah, ja kuinka minä rakastan sinua! Kuinka mun sydämeni rupee kiehumaan, kun tulet lähelleni.

Hanna. Lopeta jo Aro. Tiedäthän, etten voi semmoista puhetta kuulla.

Aro (suruissaan). Hm, voitpahan muinoin, kun sanoin rakastavani sinua.

Hanna. No, se oli muinoin, -- mutta --

Aro. Muinoin, -- mutta silloin et vielä ollut kaupungissa käynytkään, etkä oppinut tuota sivistelemistä. Silloin leikittelimme kotona niityllä -- olimme vielä lapsia -- muistathan sen vanhan niinipuun ja penkin sen luona, jolla istuen ensikerran lupasimme mennä toisillemme.

Hanna (vihastuen). Aro hoi!

Aro. Ja vanhempasiki kuin kuolivat! Sun täytyi mennä kaupunkiin palvelukseen, tulla sieltä taas tänne rikkaan Miettisen emäntäpiijaksi. Minä pyrin hälle rengiksi, päästäkseni olemaan sinua lähellä, nähdäkseni sinua aina -- -- -- sillä sinutta minä joutuisin hukkaan, ja minun täytyisi kuolla, ellet tulisi minulle.

Hanna (närkästyneenä kääntyen). Minun pitää jo mennä.

Aro (säikähtäen, toisella äänellä). Niin oikein kolmekymmentä putelliahan minun pitikin tuoman kellarista! Paikalla, paikalla! (yrittää menemään, kääntyy takaisin). Kuuleppas Hanna!

Hanna. No mitä?

Aro. Minä pyytäisin vähä. Rupeisitkohan sinä Hanna kulta tekemään mulle sen sydämellisen ilon?

Hanna. No, minkä?

Aro. Nykyjään, kun vein kaupunkiin ruoka-aineita, se oli juuri markkina-aikana, näin minä eräässä puodissa -- Mutta elä nyt suutu minuun --

Hanna. Puhu vaan!

Aro. Näin minä parin korvarenkaita. Minä ostin ne, ja jos sinä huolisit ottaa ne vastaan -- kas se olisi mulle oikein sydämellinen ilo. (On jo kaivanut lakkaristansa paperin ja ottanut siitä korvarengasparin). Kappas tuossa ne ovat!

Hanna (katsahtaen niihin). Kiitoksia Aro, lahjoja min' en huoli.

Aro (vaikeroipi, koruja kiikutellen). Mutta ne ovat niin kauniit ja olisivat tukallesi niin soveliaat.

Hanna. Hm, mukailtuja koruja min' en pidä: eiväthän nuo ole kuin lasia ja messinkiä.

Aro (suruisesti). Lasia ja messinkiä. Sitäpä en ajatellutkaan. Ajattelin vaan huvittaakseni sinua. -- Niin, -- kuitenki, kuitenki -- lasia ja messinkiä -- Hyi! (viskaa renkaat vihoissaan maahan ja tallaa jaloin).

Hanna (nauraen). Luulenpa olevasi hulluna!

Aro. Hulluna? Hm! niinpä minäkin luulen monta kertaa. -- -- Jospa olisin rikas, niin mä ostaisin sulle hohtokiviset korvarenkaat!

Hanna. Kiitoksia siitä hyväntahtoisuudestasi. Mutta rikastapa sinusta ei taida tullakkaan. Joka aina uneksii ja laiskottelee eikä ryhdy mihinkään toimeen enemmän kuin sinäkään, se ei kelpaa mihinkään eikä siitä tule mitään -- ei edes oivallista talonpojan renkiäkään.

Aro. Mitä nyt sanot, olet vaan isännän kuullut sanovan. Mitä se tietää? Ja kuka sen on sanonut, että min' olen syntynyt talonpojan rengiksi?

Hanna. No, miksikäs sinä mielit? Vai korkea-arvoiseksi herraksiko.

Aro (toimessansa päätänsä pudistaen). En niinkään! En tiedä, mitä tehnen ja toimittanen, vaan ollessani yksin metsässä tahi kedolla, viskaun minä nurmikolle katselemaan sinertävätä taivasta, ja tuuli puhaltelee ohitseni, ja se helisee ja humisee ja kumajaa, ikään kuin enkelit soittelisivat, ja minulla on niin ikävä -- ja se on kuin pikku satu. -- Tiedätkös, Hanna kulta, mitä minä haluaisin tehdä? Minä haluaisin aina sillä lailla uneksia!

Hanna (kovasti nauraen). Hahhahhah! No uneksljahan sinusta sitten tuleekin? Onpa tuo koko virkine!

Aro (häpeissään). Oikeessa olet! Min' olen houkko!

Hanna. Hyvä, kuin sen havaitset. Heittäkäämme nyt hullutukset sillensä. Minulla on huolenpito, ettei rakas isäntämme olisi mitään vailla -- kyllä se kohta tuleekin.

Aro (uskotellen). Rakas isäntämme. Kylläpä sinä pidätkin hänestä sangen suurta huolta. -- Sanoppas nyt, Hanna, onko se totta, mitä kylässä puhutaan? --

Hanna (epävakaisesti). No mitä?

Aro. Että sinä ja isäntä muka olette sangen hyvät toisillenne, ja että -- --

Hanna. Mitä sinä nyt jaarittelet -- heitä minut rauhaan!

Aro (pikaisesti). En, en, sinun pitää vastata minulle, Sano, onko siinä perää? Onko se vanhus sinusta mieluinen? Hitto perii sinut, ellet sano!

Toinen kohtaus.

(Entiset. Kalle tulee kiireesti vasemmalta puolen.)

Kalle. Aro, kärrit ovat vielä rapun edessä -- Ne pitää viedä pois. --

Aro. Paikalla! (Menee vasemmalle puolelle, katsoen Hannaan, joka käännäikse hänestä).

Kalle (katsoo kummeksien Aron silmäelemistä). Ahaa, mitähän sinä, Hanna, Aron kanssa juttelit? Se näkyi katsovan sinuun kummasti!

Hanna. Mistäpä minä tiennen, mitä tuo löyhkä puhunee.

Kalle. Luulenpa hänen rakastuneen sinuun, Hanna!

Hanna. Entäs sitten? Kylläpä silloin olisi tekemistä, jos kajoisi kaikkiin, jotka meihin rakastuvat.

Kalle. Sinuna minä ottaisin Aron miehekseni, se on siivo potka ja vielä vilkas järkinenki.

Hanna. Pyh, renkimiehen. Parempata minä toki toivon.

Kalle. No, no, Hanna, Kreivikö sulle vasta kelpaisi? Ole toki järkevä -- säätyänsä ylemmä ei pidä pyrkiäkkään.

Hanna (pilkaten). Paremmin ylemmä kuin alemma, paremmin kunnon piikatyttönenki tekee vaikka Kreiville menee, kuin kunnon taloinen poika viuluniekan tyttöä köytäillen.

Kalle (hämmästyen, mutta paikalla vakiutuen). Se on muka minulle?

Hanna. Sinulle taikka muille. Minä vaan tahdoin osoittaa, ettet sinä ole mies muistuttamaan minua olemaan järkevä; kaiketikin olen kyllin järkevä havaitsemaan jotkut salaisuudet.

Kalle (vakaisesti). Niin salaisuudet? Sitäkö sinä muka tarkoitat, että minä pidän Laura-serkkuni rakkaana. Sitä ei tarvitse salata keltään.

Hanna. Ehkäpä kuitenki isältäsi.

Kalle. Mitä vielä, minä sanon sen hänelle vielä tänä päivänä.

Hanna. Sitäpä luulen tuskin tohtivasikaan tehdä.

Kalle (yhä toimessaan ja hyvin huoletotoinna). Vielä vähä, minä en ole vielä eläissäni pelännyt mitään, pelkoa en tunnekkaan. Ja onhan mulla hyvä omatunto.

Hanna (pilkaten). No, ollos miekkoinen!

Kalle. Mutta sanoppas nyt, Hanna, minkä tähden isäni viettää tätä syntymäpäiväänsä näin juhlallisesti!

Hanna. Ahaa, eikö se vielä ole sanonut sitä tuolle järkevälle pojallensa?

Kalle (nauraen). Ei. Mutta sinähän sille olet vallan mieluinen ystävä, ja tiedät jo siis varmaanki.

Hanna. Tiedän kyllä; mutta en nyt kuitenkaan ilmaise. Ka tuoltapa tuo tuleekin -- kysyppäs itseltään -- ehkä se sanoo sinulle.

Kolmas kohtaus.

(Entiset. Martti tulee portista.)

Martti. Tässä minä nyt olen, Henna kulta, eikä siihen tarvita kauvan kuin vieraatkin ovat täällä. Johan kyökki ja kellari lienevät laitoksessaan?

Hanna (hyvin iloissa). Jopa kyllä aivan käskynne mukaan. Ettekö isäntä tahdo mennä tupaan levähtämään?

Martti. En; minä odotan täällä vieraitani.

Hanna. No antanettehan hattunne ja keppinne viedäkseni tupaan. Kauvanhan te olitteki poikessa.

Martti. Elä lapsukaiseni siitä paheksi. Tuo vallesmanni Neilikka pidätti minua. Mutta nytpä mä vasta näenki olevasi talonpoikaisissa vaatteissa eikä enää kaupunkilaisissa.

Hanna. Sitähän te isäntä kulta tahdoitte eilen, ja minä teen mielelläni, mitä arvaan olevan teille mieluista.

Martti. Kas sitä tyttöä! Etpäs usko, kuinka viehättävältä tuossa puvussasi näytät (taputtelee tytön poskia miellytellen). Enköhän jo suutele -- --

Hanna (sukkelasti kuiskaisemalla). Kalle on täällä.

Martti. Ahaa. (Kääntyy Kalleen päin, joka yrittää menemään). No hulivili! Minneskä sinulla on kiire?

Kalle. Kylään, etten olisi tiellänne.

Martti. Mistä sinä olet niin tureissasi?

Hanna. Kalle on siitä pahoillaan kun ei tiedä, minkä tähden tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte.

Martti. Ahaa, jopa se junkkari taitaa arvata jotakin.

Hanna. Kyllä se jo tiedusteli minulta, vaan minä en tahtonut ilmoittaa, mitä te minulle olette uskonut.

Martti. Aivan oikein, Hanna kulta, eihän tuommoiset nokkaviisaat tarvitse tietää kaikkia.

Kalle (kylmäkiskoisesti). Enpä tuota pahoin pyrikkään utelemaan, sillä tokkopa se lie kovinkaan tärkeätä, koska jo palvelusväkikin tietää.

Martti. Ehkäpä kuitenki jokseenki somaa -- mutta kohtahan siitä saat sinäkin tiedon.

Hanna. Niinpä minä menen siksi ajaksi tupaan. Palvelusväen ei tarvitse tietää kaikkia, mitä isäntä pojallensa juttelee.

(Viepi menneenään Martin hatun ja kepin tupaan.)

Martti (pikkuisen aikaa äänettä oltuaan Kallelle vihaisesti). Kas niin, nyt sinä suututit Hannan!

Kalle. Vai niin?

Martti. Niinpä kyllä, sinä tolvana. Minusta et näytä suvaitsevan kärsiä tuota hyvää tyttöistä.

Kalle. Siinä olette isä oikeassa. Se tungeikse joka paikkaan, on tietävinänsä kaikki paremmin kuin muut, on teille mieliksi ja kaikille muille kopea.

Martti. Etkö jo tuki suutasi? Hanna on hyväsydäminen tyttö, ja sinun, niin kuin muidenki täytyy pitää häntä kunniassa. Tyttö on niin viisas kuin vanha koulumestarimme ja niin kaunis kuin ruusunkukka.

Kalle (hymyillen). Isä hoi, ettekös olleet minulle sanova, miksikä tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte?

Martti. Niinpä kyllä. -- Kuuleppas Kalle minä voin sanoa, että olen koko elinkauteni rehellisesti täyttänyt velvollisuuteni. Minä olen tehnyt työtä ja -- työn teko on ihmisen tärkein velvollisuus. -- Aatra ja lapio olivat minusta jo lasna mieluisia, ja ne ovat olleet minulle raskaat tähän päivään asti. Niillä minä olen sen omaisuuden ja talouden, jonka isä vainajani jätti minulle, kaksin kerroin enentänyt. Minä en ole, niin kuin monikin näkyy tekevän, ansainnut mitään koiran koukuilla tahi, niinkuin ne sanovat, kauppa-neuvoissa -- en niin mitään -- työllä ja vaivalla ja säästämällä ja otsani hiellä olen tarkoitukseni perille pääsnyt.

Kalle. Sen tiedän, isä kulta, aivan hyvästi, ja sen tähden kaikki teitä pitävätkin uutteruuden esikuvana.

Martti. No, rakas poikani, tänä päivänä minä täytän viisikymmentä vuotta, ja luulen jo ansainneeni nautita vanhoilla päivilläni josko ei juuri työttömyyttä, niin kuitenki rauhaa ja levollisuutta. Sen tähden minä olen päättänyt antaa tapahtua kanssani jonkun -- tahi useammanki -- niin sanoakseni -- muutoksen.

Kalle. Muutoksenko? Mitenkä niin?

Martti. No, minä mielin -- mutta eläpähän huoli! Ennen kuin itsestäni puhun, tahdon minä puhella sinusta.

Kalle (sukkelasti). Jopa luulen arvaavani, minkälaista muutosta te isä tarkoitatte.

Martti. Ole vait' poika, eläkä nyt keskeytä minua. -- Omaa muutostani ennen tahdon minä pitää huolta sinusta. Sinun pitää nyt päästä erillesi omituista taloasi hallitsemaan, sanalla sanoen, minä tahdon, että sinä otat emännän.

Kalle (hämmästyen). Emännänkö?

Martti. Niinpä kyllä, ja minä olen jo sulle valinnut muutaman.

Kalle (sukkelasti). Kuinka te isä sanotte -- eihän se vaan liene tuo meidän Hanna?

Martti (äimistyen). Hä? Sinuahan on pöllöpää; kuinka sinä semmoista ajattelet?

Kalle. No, minä luulin sentähden, kuin te äsken Hannan kasvoja lemmitellen taputtelitte.

Martti (itsekseen). No tuohan on vasta pirullinen poika. -- Kaikki se näkee ja keksiikin. (Julkisesti). Ei sinne päinkään; -- sinun pitää naida tuo vallesmanni Neilikan Lotta.

Kalle (puolittain hämmästyneenä, puolittain naurussa suin). Ohhoh!

Martti. No, mitä sinä nyt ällötät? Eikö se muka ole sinusta mieluinen?

Kalle. Ei, isä rukka, ei ensinkään.

Martti. Hä? Eikö? -- Mitä sull' on sitä vastaan sanomista? Se on kuitenki oiva tyttö.

Kalle. Ja kuitenki on se niin viisas kuin ruusun kukka ja niin kaunis kuin vanha koulumestarimme.

Martti. Kalle! Kalle! Sinä vaan pilkoittelet. Lotta on rikas. Neilikka antaa sen mukana langoltaan perimänsä talon, ja isänsä kuoltua saapi Lotta vielä Neilikan talon kokonaan.

Kalle. Mutta kuulkaapas isä, rikkaus ei sitä kuitenkaan tee viisaammaksi ja häntä on niin tuhma kuin pökkelö. Ja nyt -- koska olemme niin pitkälle tulleet -- täytyy minun sanoa teille, että -- että --

Martti. No, mitä?

Kalle. Että minä rakastan toista tyttöä.

Martti. Hm, toistako tyttöä? Kuka se tyttö sitten on?

Kalle. Laura.

Martti. Mikä Laura.

Kalle. Laura Miettinen, veljenne tytär.

Martti. Mitä? Tuhat tulimainen! Viuluniekanko tyttö-lämiskö?

Kalle. Aivan niin, isä kulta. Sen katsanto on mitä suloisinta sydämelle ja sen puhe kuin enkelitten soitanto.

Martti. Maltappahan, -- siihen soitantoon minä tulen keppineni rumpun paukuttajaksi.

Kalle. Minun täytyy varmaanki silloin olla rumppuna. Mutta kuulkaapas isä, Lauraa ette voi kuitenkaan paukuttaa sydämestäni ulos. Ja mistä syystä minä en saa sitä rakastaa.

Martti. Siitä, kun sen isä oli viuluniekan rentale.

Kalle. No oma veljennehän se oli.

Martti. Niin, Jumala nähköön. Kuitenki olimme aina vihoin.

Kalle. Senpätähden lastenne nyt sopii rakastaa toisiansa, että väärät kohtalot suoriaisivat.

Martti. Olli oli pienuudesta pitäin renttu. Aatra ja lapio olivat hänestä rasittavia. Hän vingutti vaan päiväkaudet viuluansa, jolloin ei rentalehellut kapakassa eli metsässä. Viimenki ajoi isä vainajamme hänet kotoa pois, mutta hän ei siitäkään parannut. Hän otti akan ja kuleksi viuluinensa ympäri kyliä kuin mustilainen. Akka kuoli häneltä nälkään ja huoleen; Olli meni pitkin mieron tietä ja heitti lapsensa vieraan varaan. Sitten se juoksi tiehensä viulu kädessä, kuuletko sinä? -- se kirottu viulu kädessä!

Kalle. Kyllä kuulen. Mutta enhän minä tahdo naida hänen viuluansa; minä en tahdo muuta kuin hänen tyttärensä.

Martti (julmistuneena). Ennen perkeleen ämmän -- Jumala minua armahtakoon! Kuule nyt! Sinä nait Neilikan Lotan.

Kalle (totisena). En tässä elämässäni!

Martti. Joko minä otan kepin käteeni?

Kalle. Niinpä minä otan silloin jalat käteeni ja pötkin tieheni.

Martti. Hanna hoi! Tuoppa tänne keppini!

Kalle. Minullapa on pitemmät jalat kuin teidän keppinne.

Martti. Kalle hoi, valitse nyt kumpi hyvänsä: Naitko sinä Lotan, vai pitääkö minun ruhtoa sinulta joka kylkiluu poikki?

Kalle (panee miettien sormen nenävarrellensa). Niinpä minä valitsen -- minä valitsen ennen ne poikkonaiset kylkiluut.

Martti (julmana). Tuhat tulimainen! Hanna hoi! Missä mun on keppini?

Neljäs kohtaus.

Hanna (tullen huoneesta). Herra Jumala siunatkoon. Mikä täällä nyt on hätänä?

Kalle (vikkelästi Hannalle). Sano, Hanna, isälle, ellei hän suostu minun naimiseeni Lauran kanssa, niin en minäkään suostu hänen naimiseensa sinun kanssasi.

Hanna ja Martti (yhtaikaa). Hä?

Kalle (paikalla). Kyllä minä olen nähnyt kaikki. Koska isä Hannan poskia taputtelee ja suutelee häntä, voin minäkin tehdä samalla lailla Lauran kanssa. "Seuratkaat vanhempainne hyvää esimerkkiä", sanoi koulumestari meille nuorille. Ja nyt, Hanna, saat tuoda isän kepin, mutta minua tavoitellessanne saatte juosta jokseenkin pitkältä. Huvittaikaatte nyt isä rauhassa.

(Juosta hipsuttaa pois).

Hanna. Mitä täällä nyt on tapahtunut?

Martti. Tuohan on pirullinen poika. Kuuleppas nyt Hanna, hän ei huoli Lotasta. Hän on vaan ihastunut veli renttuni viuluniekan tyttöön, ja tahtoo tuoda sen kotiin. Tytön, jonka isä on kaduilla soitteleva viuluniekka, mieroon juosnut heittiö, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuulunut ei niin mitään, joka ehkä jo on kuolla kutjahtanut johonkuhun aitovierelle.

Hanna. Voi herra Jumala kuitenki, tuotahan minä jo olen kauvan aavistellutkin -- niin se nyt kävi, rakas isäntä rukkani!

(Itkee.)

Martti. Ja sen lisäksi tuo poika nulikka viisastelekse ja tekee pilkkaa. Se tulee siitä, että minä olen sitä liijan paljon hellitellyt; mutta maltappahan vaan! -- No minkä tähden sinä Hanna kulta itket?

Hanna. Kuin teillä on niin paljo huolta.

Martti. No, no, elä nyt itke, sitä en voi kärsiä.

Hanna. Jos minun neuvoani olisitte seurannut ja myönyt koko talonne ja tilanne, ja jos me sitten olisimme muuttaneet kaupunkiin -- niin koko seikka Kallen kanssa olisi nyt ehkä tapahtumatta.

Martti. Onhan se niinki; mutta ihmisen on vaikea erota siitä talostansa, jossa on syntynyt ja kaiken ikänsä viettänyt. Mutta maltappahan vaan, minä näytän pojalle täyttä totta. Mieleni oli, niin kuin tiedät, ensin naittaa hänet, ja sitten mennä yhteen sinun kanssasi. Nyt se on meidän käännettävä edes takaisin. Kuin me kerran olemme parina, niin Kallelle ei jää, jos hän vaan omituista taloa haluaa, muuta kuin ottaminen Lotta emännäksensä.

Hanna. Ei, isäntä kulta, ensin pitää Kallen naiman ja oleman erillänsä tästä talosta, muutoin ei riiteleminen lopu. -- Eikähän Kalle voi minua edes suvaitakkaan. (Itsekseen). Ja ensin on Aro saatava pois.

Martti. Kuuleppas nyt, se rukoukseni sinun pitää täyttää; että kutsut minua täst'edes Martiksi ja sinuksi suorastastaan!

Hanna. Oh, isäntä kulta!

Martti. Koetappas nyt sanoa: sinä --

Hanna (oletellen). No -- -- sinä rakas Martti kultani!

Martti (iloissaan). Kas niin -- ja sillä olkoot huoleni Kallesta hitolla, annapa nyt vaan pikku muisku!

Hanna. Aivan mielelläni!

(Syleilee ja suutelee vanhusta).

Martti (muiskusta säikähtäen). Totta koira vieköön, eiköhän se hulivili ole tuolla aidan takana meitä katsomassa? (Juosta keputtelee aidan luo). Ahaa, vieraamme näkyvät jo tulevan. Mutta tuhatta laivaa! nyt on Kalle juossut tiehensä. Mitä minä nyt Neilikalle sanon? -- Tänään oli kihlaus tapahtuva, sen tähden kaikki koristukset!

Hanna. Kyllähän sanoja löydämme -- ja ehkäpä Kalleki tulee takaisin.

Viides kohtaus.

(Entiset. Vallesmanni Neilikka ja tyttärensä Laura. Mies- ja vaimo-väkeä, Turunen ja pari muuta soittoniekkaa tulevat ilomielin portista sisään.)

Neilikka. Eläköön syntymäpäivän lapsi! Terveyttä ja siunausta vaan taloon!

Martti. Kiitän nöyrimmästi, herra vallesmanni! Terve tulemastanne hyvät naapurit!

Kaikki. Me toivotamme onnea! Jumala siunatkoon isäntätä!

Martti. No, Lotta neitoseni, niinhän te näytätte terveeltä ja iloiselta, kuin tammen terho!

Lotta (joka näyttää hyvin tuhmalta ja on tavattomasti koreissa vaatteissaan, niijata jupasuttaa). No niin!

Martti. Ja te olette laittautuneet niin koreeksl!

Lotta (niijaten). No niin!

Martti. Istukaatte hyvät naapurit; ja olkaatte kuin kotonanne. Iloitkaatte, tanssikaatte, juokaatte. Hanna, Leena, Jaakko, tuokaatte vieraille juomia, niin että pöytä ruskaa!

Turunen (palvelijoille). Ja elkäätte suinkaan unhottako soittoniekkoja!

Neilikka. Mutta missäs Kalle piiloittelekse? Tyttäreni on jo häntä -- tuota leikkitoveriansa kysynyt. Eikö niin, Lotta?

Lotta. Ei!

Martti (hämmästyksissään). Mihinkä se lie pistäynnä; eikö tuo kohta tullekkin.

Neilikka (muristen). Olisihan se voinut olla kotonakin.

Kuudes kohtaus.

(Entiset. Pullonen tulee kiireesti esiin.)

Pullonen. Hyvä päivä, naapurit! Hyvä päivä, kummi Miettinen; minä tuon teille uusia sanomia, joista ette ole voineet uneksiakkaan.

Martti. No mitä?

Pullonen. Entäs nyt, kuin veljenne Olli on taas näillä seuduin.

Kaikki (ovat jo Pullosen ympärille kokoontuneet). Olli? Viuluniekkako?

Martti (hämmästyksissään). Hoh, naapuri, nyt olen kuin Ukkosen lyömä! Etköhän pannekkin leikkiäsi!

Pullonen. Mitäpä siinä lie leikin sijaa? Liekkö neljännes tuntia siitä kuin Olli tuli kestikievariin, repaleissaan ja kurjamaisna, niinkuin lähtiessäänki viisitoista vuotta takaisin. Kestikievarin emäntä oli sen kertonut eukolleni Liisalle ja minä tulin tänne juoksujalassa sitä uutta sanomata ilmoittamaan.

Martti (voipi tuskin hämmästyksestään tointua). Olli! Että se tohtii taas tulla tähän kylään!

Neilikka. Onpa se minustaki vähä kummallista.

Turunen. Olispa soma tietääkseni, mitä tuo nuorikko on oppinut soittamaan viulullaan -- ei sillä juuri ollut viuluniekan lahjoja koskaan -- oli vaan tietävinänsä kaikki paremmin kuin meikäläiset, jotka kuitenki olemme soitannon tuntijoita.

Martti (jonka hämmästys muuttuu vihaksi). Ja joskopa hän soittaisikin, kuin Enkelit taivaassa -- niin ainakin on työmies parempi kuin kaduilla soittelija.

Turunen (itsekseen). Tuohan on vasta pässin pää! (Nousee toisten soittoniekkain kanssa istuinpötykkään.)

Neilikka. Te luullakseni oikaisette häntä tarpeeksi asti, jos hän rohkenee tulla teidän huoneesenne.

Martti. Luottakaatte siihen. Minä teen hänelle niin kuin isä vainajammekin.

Neilikka. Siinä teette naapuri aivan oikein. Semmoinen maankulkija tuottaa vaan häväistystä taloon ja häväistystä kaikille, jotka teidän kanssanne yhteyteen antautuvat. Eikö niin Lotta?

Lotta. No niin!

(Soittoniekat alkavat silloin turuuttaa polskaa.)

Martti (itsekseen). Olli taas täällä -- missä minun on pääni? Ja tuo Kalle poikani tekee minulle nyt tekoisensa, kuin ei tule näköisällekkään.

Useammat pojat. Tanssimaan! Hei! Tanssimaan!

(Tungeikset tyttöinensä tanssia alkamaan).

Pullonen. Vähemmällä tuossa! syntymäpäivälapsen pitää tänä päivänä alottaa tanssi. (Martille). Kummi hoi, teille tulee nyt kunnian tanssi.

Kaikki (iloissaan). Niinpä, niin, kummi Miettinen, teidän pitää alottaman!

Martti (naurussa suin). No nythän on mänö mäntäissä, sukka toisessa jalassa! (Lotalle). Suotteko minulle sen kunnian?

Lotta (niijaten). Miks' ei!

(Martti viepi Lottaa tanssimaan. Toiset parit seuraavat jälestä. Tanssiminen alkaa mitä perempänä.)