Part 5

Martti. Kyllä minäkin luulen, että se mies oli vaan hullumainen kostonpyytäjä; hän oli aina ihan vimmattu ihminen.

Palvelijat. Kyllä se oli semmoinen!

Neilikka. Totta koira vieköön! Tämä rikosasia tuntuu olevan hyvin mutkainen.

Martti. Se on minulle vaan aivan selvä, että minulla nyt ei ole mitään omaisuutta. Kaiken ikäni sain siis tehdä työtä ihan turhaan. Minun täytyy nyt ruveta toisen rengiksi tahi kerjätä.

Leena (Jaakolle.) Minua säälittää tuo isäntä rukka.

Jaakko. Säälittää minuakin -- vaan koska asiat nyt ovat niin huonolla kannalla, niin meidän täytyy lähteä etsimään itsellemme palveluspaikkaa muualta.

(Jaakko, Leena ja muut palvelijat menevät pois.)

Neilikka. Nyt olemme kahden kesken. Sanokaatte nyt, naapuri, onko se tosiaanki niin huonosti, ettei teillä ole mitään omaisuutta jälellä?

Martti. Voi hyvä vallesmanni, vieläkö minun pitää sitä uudestaan penätä? Minä olen aivan kerjäläinen.

Neilikka. Hm, hm, vai niin! -- no kyllä se asia vielä oikaistaan. Mut kuulkaapas hyvä Miettinen, mikä nyt johtuu mieleeni. -- Se Kalle poikanne kuuluu juoksentelevanki tuon Ollin tyttären Lauran jälessä. Ja koska se on sillä lailla, niin minun täytyy nyt tyttäreni Lotan nimessä kiittää teitä vaan poikanne edestä; kaksinainen rakkaus -- se ei käy laatuun.

Martti (katsoo häneen isosilmäisenä.) Ahaa, kyllä ymmärrän -- poikani on nyt yhtä köyhä kuin minäkin.

Neilikka. Mitä te, naapuri kulta, ajattelette; ei, ei sen vuoksi, ei!

Martti (hyppää ylös.) Niinpä olkoon sitte kihlaus rikottu! Hankkikaatte minulle rahani takaisin, jos se vielä on mahdollista -- ja suorittakaatte se asia nyt sukkelaan -- joutukaatte -- hetikohta!

Neilikka. Sukkelaanko? Luuletteko te, että kaikki järjestys teidän tauttanne on kumottava? Elkäätte hyvä mies sekoittuko laki asioihin! "Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan."

(Menee.)

Martti. Mun rahani! Kaikki mun kauniit rahani! -- Kostoon kovaan minä olen kärsinyt niin paljo työtä ja vaivaa -- nyt ne menivät kaikkityyni. Ja entäs Hanna, mitäs se nyt sanoo? Koskeehan se häneenki, se sortaa hänenki onnensa -- voi, voi kuitenki. Ja entäs Olli, -- ah, ah -- se on hälle vaan iloksi, hän saa nyt nauraa ja pilkoitella -- voih, voih! Parempi olisi, jos paikalla kuolisin, kuin olla tuommoista onnettomuutta kärsimässä.

Kuudes kohtaus.

(Martti. Hanna tulee kiireesti sisään.)

Hanna. Onko se tosi, mitä vallesmanni sanoi minulle? Onko sinulta varastettu kaikki rahasi -- ja että Aro on sen tehnyt ja varastanut rahasi koston pyynnöksi?

Martti. Aivan tosi; se riivattu vei minulta kaikki omaisuuteni.

Hanna (hakelee rahoja kaapista.) Mutta eihän se voi olla mahdollista.

Martti. Elä hakelekkaan, se on turhaa. Kaikki omaisuuteni oli siinä isossa punaisessa lompakossa, jonka Aro on vienyt. Hän on tiirikoinut lukon, sillä avainta ei ole taskustani liikutettu.

Hanna. Voi, voi hyvä Jumala! Minunki osani on siis viety. Onko palkkaniki -- siitä on jo toista vuotta kun en ole saanut mitään -- onko sekin nyt poikessa?

Martti. Kaikki, aivan kaikki on poikessa. Niin se on, meidän täytyy nyt astua vihille köyhinä kurjina ja ansaita sitte leipämme päiväpalkkalaisina.

Hanna. No kuinka sitä tuommoiseen vanhaan kaappi ramiskoon semmoisen rahasumman saattaa jättääkkään? Kuinka sitä voipi panna omaisuutensa semmoisen lukon taakse, jonka kaikki avaimet aukaisevat? Kuinka sinä et ole pitänyt rahoistasi parempata huolta? Ja miks' et kirjoittanut rahain numeroita muistikirjaasi?

Martti. Ah, ah Hanna kulta, sinä olet aivan oikeessa; kyllä minä nyt siedän toria.

Hanna. Min' en ymmärrä, kuinka niin paljo rahaa voipi panna yhteen ainoaan paikkaan? Jakaahan ne toki pitää useimpiin osiin. Ja kuka sitä käskee ottamaan niin suurta summaa paljaina paperirahoina? Eikö sitä saata ottaa jonkun osan kultana ja hopeana? Kuinka sitä voipi pitää semmoista summaa yötä kotona?

Martti. Kuinka sitä! Kuinka sitä! Kyllähän maalla on viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu.

Hanna. Ja minunki palkkani meni nyt! Voi sitä Aro heittiötä! -- Minkä tähden sinä menettelitkin niin pahasti hänen kanssansa ja ärsytit hänet koston pyyntöön?

Martti (ärtyneenä.) Vai niin? Minuako sinä siitä syytät? Enpä luule tehneeni mitään väärin, ja Aron koston pyyntö on niin hyvin sinua kuin minuakin tarkoittava.

Hanna (vihassa.) Minuako? Hä?

Martti. No eiköhän se ollut mielimurre ja viha hänen rakkautensa halveksimisesta, joka hänet ajoi kostamaan?

Hanna (innoissaan.) Ahaa, sinä tahtonet sillä sanoa, että minä olen rakastanut häntä, että minä olen hyljännyt ja pettänyt sinut? Voi, voi hyvä Jumala!

(Vaipuu sohvalle.)

Martti. No, no Hanna kultaiseni!

Hanna (olevinansa parjattuna.) Ah, nyt se on tapahtunut. Minä muka rakastanut Aroa, minä muka pettänyt ja vietellyt sinut! Sinä julma mies olet virkkanut sen hirmuisen sanan, joka meidät eroittaa.

Martti. No enhän minä Hanna kultaiseni ole sanonut mitään.

Hanna (innoissaan.) Suu kiinni! Elä nyt enää raasta sydäntäni uusilla parjauksilla! Ja vaikka minä joutuisin ontuvaksi, ja vaikka sinä kantaisit jalkaini juureen miljoonia, niin minun täytyy hyljätä sinut.

Martti. Sinäkö hylkäät minut? Nytkö juuri, kuin minulla on mitä suurin suru. (Lyöpi nyrkillä otsaansa.) Ahaa, nyt minä jo alan ymmärtää.

Hanna (ylpeästi.) Minun täytyy hyljätä sinut! Sinä olet naiskunniani sortanut, olet tunteeni jaloissasi tallannut. Hyvästi nyt mokoma ruoja!

Martti (nauraa pajattaa.) Hahhahhah! Koko talo rymähtää yhteen! Rotat juoksevat tiehensä.

Hanna (suuttuneena.) Hä! Rotaksiko sinä minua sanot? (hammasta purren.) Pitääkö minun vielä semmoisiakin parjauksia kärsiä? Pitääkö minun antaa sillä lailla sättiä itseäni? Vai rotat! Sitä ei voi muut sanoa kuin se, joka on päästä rikki, semmoinen pökkelö, jolla ei ollut mitään muuta kuin ne entiset rahansa, ja joka oli niin tuhma ja antoi varastaa rahansa, ja joka sitten on niin ilkeä, että hän muiden kanssa menettelee pahoin, parjaa, sättii ja haukkuu.

Martti (julmana.) Suus kiinni! Pois paikalla huoneestani, semmoinen naikkonen! Pötki nyt sukkelaan pellolle!

Hanna (räpäköittämällä.) Hä? Te osotatte minulle ovea? Kaikilleppa te näytte näyttävän oven! Esinnäki tuolle kunnolliselle veljellenne, joka kuitenki on kuuluisa ja rikas mies, ja jonka edessä teidän on häpiäminen; sitte pojallenne, joka oli edes niin viisas ja tahtoi naida ikäisensä eikä, niinkuin muutamat vanhat löyhkät, unohtanut kaikkea ikä-eroitusta. Te näytätte nyt minullekin oven! Minulle, joka tahdoin uhrata nuoruuteni ja kukoistukseni ajan teille! Maksakaa te nyt, ylpeä isäntä, kuitenkin esinnä palkkani! Vaan sitä te ette voi. Niinpä minä manuutan teidät kuitenki käräjään, sillä minun ei tee mieleni antamaan esinnä sättiä itseäni ja sitte kadottamaan koko omaisuuteni. Malttakaattehan Miettinen, vielä te muistatte rottiakin, sillä rotat kerran pureksivat teitä kipeesti -- niin ne rotat tekevät! Mutta mitäs se rikas Miettinen siitä pitää, hyvästi siis! Rotta sanoo hyvästi!

(Menee.)

Martti (huutaa hänelle.) Mene nyt, sinä kyykärmeen sikiö! Te olette vieneet minulta rahani, uskoni ja luottamukseni -- -- tottahan yksi vielä lienee minulle jäänyt, se on, näet, hirttonuora. (Vaipuu kämmenet silmillä sohvalle.)

(Esirippu lankeaa.)

(Lyhyt väliaika.)

Viides näytös.

(Sama huone Lauran kotona kuin toisessakin näytöksessä.)

Ensimäinen kohtaus.

(Laura. Olli.)

Olli. Se on päätetty, huomenna lähdemme tältä paikalta matkalle. Se viimeinen kohtaus veljeni kanssa on näyttänyt minulle, että sopiminen on mahdoton välillämme. Oloni näillä seuduin on minulle rasittavaista. Minä jo kirjoitin, etteivät tarvitse lähettää kalujani tänne, sillä voinhan minä vielä muutaman päivän juoksennella mieron viulu-niekkana. No Laura, paneppas nyt kaikki tavarasi kokoon, mitä mielinet ottaa mukaan -- huomenna meidän pitää lähteä.

Laura. Ja mitenkäs sitte Kallen kanssa käypi?

Olli. Voi lapsi parka, min' en tiedä mitään keinoa teitä yhdistämään. Minun ei käy ottaminen Kallea vävykseni vasten isänsä tahtoa.

Laura. No pitääkö minun sitte luopua Kallesta?

Olli (hellyydellä.) Ole luja, lapseni! Luopuminen on suuri koettelemus, jonka Jumala jäätää meille kuoleville. Luovu siis nyt rakkaastasi! Onhan sinulla turvanasi isä, jota voit rakastaa.

Laura (itkussa silmin isänsä kaulaan kavahtain.) Ah isä kulta!

Olli. Eikö niin, olethan sinä luja tyttäreni? Ymmärräthän, että isän kirous kohtaa Kallea, jos sinä vaan kehoitat häntä aikomuksensa täyttämiseen; ja usko minua, se hetki on kerran tuleva, jona Kalle on muistava sen kirouksen, ja siitä lähtien alkaa paha synti liehua välillänne todellisen onnenne myrkyttäjänä. -- Ethän toki tahtone tehdä minua Marttia, Kallea ja itseäsi onnettomiksi? Se ei ole mahdollista. Luovu siis, "kyllä aika kaikki haavat parantaa."

Laura (itkussa silmin.) Täytyneehän minun luopua.

Olli. Jumala vahvistakoon sinua siihen. -- Minä lähden nyt kylään vielä kerran katsomaan vanhoja nuoruuden ystäviäni, tokko ne jo ovat muuttaneet uudelle asuinpaikalleen. Jää hyvästi, lapseni. (Kääntyy ovesta vielä takaisin.) Kun Kalle tulee, niin sano hänelle, että teidän täytyy luopua toisistanne ja ota häneltä jäähyväiset.

(Menee.)

Laura (yksinään.) Se nyt on mennyt. Minun täytyy siis erota tästä rakkaasta tuvasta, tästä niitty-notkelmasta, jossa tuomet tuoksuavat, kukat kasvavat koreesti, pienet linnut laulelevat, lempinensä leikitellen -- erota nyt entisistä marjaisista mättähistä sekä vielä viimeiseksi Kalle kultaisestanikin. Hyvästi nyt, onneni, hyvästi! Kaupungissa, sanoo isä, pääsen muka kuuluksi mamseliksi, ja saan ostaa silkkivaatteita ja kultakoruja. Vaan en minä niitä kauvan voi pitää. Sydämeni surua ei silkkivaatteet eikä kultakorut poista. Sitten tulee vielä samallainen yö, kuin se oli, jolloin äiti olilla makasi kylmänä -- silloin laulurastas taas laulaa ja kuu paistaa; min' en niitä enää kuule enkä näe. Silloin setä ja isä ehkä tekevät sovinnon ja Kalle, (Kyyneleet keskeyttävät hänet, vaan pikkuisen ajan perästä hän taas rohkaisekse.) Minä lähden nyt äitin haudalle jättämään jäähyväisiä! minun pitää häntä rukoilla, että hän kohta ottaisi minutki luoksensa -- aivan kohta.

(Menee hiljalleen perälle kunnes hän on ovea lähellä, jolloin alkaa.)

Toinen kohtaus.

(Laura ja Kalle.)

Kalle (astuu sisään hattu päässä, lintuhäkki lintuineen vasemmassa kädessä, oikeassa nahkainen vaatelaukku.) Tässä minä nyt olen!

Laura. Kas Kalle. Voi miltä sinä nyt näytät!

Kalle. Minäkö? Minä läksin nyt isän luota pois. Kaiken omaisuuteni otin mukaani niinkuin näet.

(Selvittää käsiänsä.)

Laura. Poisko isäsi luota?

Kalle (jättää laukkunsa lattialle ja panee lintuhäkkinsä pöydälle.) Tuon vaate-laukun minä ostin pappilasta ja panin siihen tavarani. Tuossa lintuhäkissä on matkatoverini. Sekin läksi pois isän luota.

Laura. Mitä kummia seikkoja nyt on siis tapahtunut.

Kalle. Ei mitään muuta, kuin että isä ajoi minut pois luotansa.

Laura. Voi hyvä Jumala, tiedätkös Kalle, mekin lähdemme pois.

Kalle. Niin sinä ja setä? -- No sepä hyvä! Nytpä meidän syntyy matkustaa!

Laura. Ah Kalle -- sanonkohan minä sinulle, ettei meidän käy yhdessä matkustaminen? Meidän täytyy luopua toisistamme.

Kalle. Hä? Mitä hulluutta se on?

Laura. Sydämeni on surusta halkeamaisillaan, mutta isä tahtoo meitä luopumaan toisistamme.

Kalle. Niin isäsi! Mut entäs sinä?

Laura. Niin minä? Ah, minun täytyi luvata hänelle luopuakseni sinusta.

Kalle. Ahaa! Vai niin? Sepä vasta somaa on.

Laura. Elä ole Kalle pahoillasi -- eihän se muuten käy laatuun.

Kalle. Eikö käy laatuun? Sen pitää käydä! -- Kuka teitä matkallakaan hoitaisi. -- Isäsi on vanha mies ja sinä olet vaan heikko tyttönen.

Laura. Mitenkä? Etkö sinä tiedäkkään, että isäni on rikas?

Kalle. Ahaa; sen olin uneuttamaisillani. Vai niin, nyt olette rikkaat, ja sen tähden ette enää tahdo tietää mitään siitä köyhästä Kalle rukasta.

Laura (torumalla.) Hyi Kalle, kuinka sinä voit sanoa niin pahasti?

Kalle (pilkoitellen.) Tosihan se on. Semmoisesta köyhästä, isänsä hylkäämästä rentaleesta kuin minä, ei olekaan kullaksi niin rikkaalle mamselille. Eikö niin?

Laura (kääntyy poispäin.) Min' en enää haastele kanssasi mitään.

Kalle. Niin sinä et haastele kanssani? Etkö? -- No, sen parempi. (Menee pöydän luo ja puhuu linnulleen.) Mitäs sinä, toveri kultani, sanot? No lähtekäämme siis taaskin. (Ottaa häkin ja laukun käsiinsä.) Kuinka sinä, pikku kultaiseni, sanot? Vai niin, -- kun ihminen rikastuu, niin sydän kovenee. No, no, ole nyt kultaiseni yhdessä kohti! Johan me lähdemme. -- Vai niin, vai niin! Vai luopua toisistamme! Hm! (Menee kaluineen.)

Laura (yksinään.) Hän menee. Hän on jo poikessa, jäähyväisiä ottamatta. Vihoissaan meni hän pois -- sitäpä en olisi luullut hänestä. -- Mitäs nyt? Jokohan tuo tulee takaisin?

Kalle (aukaisee oven ja tulee ainoastaan lintuhäkki kädessään jälleen Lauran luo, ja vaikeroipi sitte linnulleen.) Kysyppäs, pikku kultaiseni, tuolta rikkaalta neitsyeltä, tokko se köyhä Kalle tohtii jättää hänelle jäähyväisiäkään.

Laura. Sano lintukulta, herrallesi että hän ei ole nyt ollut oikein näppärä.

Kalle (samalla lailla vaikeroiden linnulleen.) Kyllähän minä, kultaiseni, sen tiedän! mutta suru murtaa sydäntäni.

Laura. Ah, niin se murtaa minunki sydäntäni.

Kalle. Laura!

Laura. Kalle! (he syleilevät toisiansa, jolloin Kalle pudottaa lintuhäkin. He sanovat sylitysten ollen:)

Laura. Ah, kuinka min' olen onneton!

Kalle. Ja minä myös. (Riipaisekse irti.) Herrainen aika, linnultani meni niskat nurin. (Nostaa häkin ylös.) Ei toki, vielä tuo elää. -- -- No, pitääkö meidän tosiaanki erota toisistamme?

Laura. Kyllä se on tosi; meidän täytyy erota. Hyvästi nyt vaan, Jumala varjelkoon sinua!

Kalle. Hyvästi kultaiseni, muistele toisinaan minuaki.

(Menee lintuineen.)

Laura (itkussa silmin.) Elä tervennä!

Kalle (Menee itkuissaan.) Elä tervennä!

Laura (yksinään äänettä oltuaan.) Nyt se on tapahtunut. Sydämeni oli haljeta, Kalle oli aina niin hyvä, ja niin rehellinen poika, aina iloinen, ja tiesi tuhat huvitusta laittaa -- nyt minun täytyy istua yksin. Ei kukaan tarinoi nyt kanssani. Minä olen kuitenki sangen kurjamainen tyttö. Kalle, Kalle, nyt min' en saa enää nähdä sinua eläissäni.

Kalle (aukaisee oven ja tulee kaluineen sangen iloisena sisään.) Laura hoi!

Laura. Herrainen aika, no mitä sinä vielä tahdot?

Kalle (panee laukun ja lintuhäkin pois käsistään.) Kuuleppas, minä olen nyt katsellut asiata toiselta kannalta. Isäsi ei käy kieltäminen minua matkustamasta.

Laura. Ethän vaan tulle kanssamme.

Kalle. Enhän minä tahdokkaan matkustaa kanssanne, mut aivan jälestänne. Sen voin hyvin tehdä. Isälläsi ei ole valtaa kieltää minua sitä tekemästä -- maantie on maakunnan yhteinen oma. (Tällöin muuttuu puheleminen sukkelammaksi ja iloisemmaksi.)

Laura. Mutta me ajamme vaunuilla.

Kalle. Niinpä minä istun taakse.

Laura. Vaan sinulle tulee matkan pitkään nälkä.

Kalle. Annathan sinä minulle tuon tuostaki syötävätä.

Laura. Enhän minä tohdi haastellakkaan kanssasi.

Kalle. Niinpä me katselemme vaan toisiimme.

Laura. Mut mitäs isämme siitä sanovat?

Kalle. Ne eivät sano mitään, ne vaan murisevat.

Laura. Mitäs siitä tulee?

Kalle. Siitä tulee häät. Ihan varmaan häät. Kun isät ensin näkevät, ettei heidän kieltonsa auta mitään, täytyy heidän viimein myöntää, ja ne myöntävätki -- sen minä tiedän aivan varmaan. Laura kultaiseni, rakastatkos minua aina?

Laura (iloissaan.) Kyllähän minä rakastan, mutta --

Kalle. Hih! Laurani rakastaa minua! Kas niin kultaiseni, nyt on kaikki hyvästi, ihan järjestyksessään, me jäämme yhdessä olemaan, me pidämme sitte aika häät.

Laura (iloisna.) Sehän olisi iloista!

Kalle. Hih! Minun tekee mieleni jo tanssimaan! Tuletko sinäki koittamaan?

Laura (hyvillään.) Aivan mielelläni.

Kalle. Hih?! No koitellaanpa nyt. (Tanssivat ympäri.) Ratiritiraa rattattaa!

Kolmas kohtaus.

(Entiset. Olli.)

Olli (kummastellen.) Ka! Täälläpä elämä on?

Laura ja Kalle (säikähtyneinä.) Isä! Setä! (He vetäytyvät toinen toiseen nurkkaan päin. Olli seisoo keskellä.)

Olli (äänettä oltuaan.) Laura hoi, onko se luopumista?

Laura. Ah, isä kulta, eihän siitä luopumisesta tosiaankaan ole tullut mitään.

Olli. Vai niin?

Laura. Ei, isä kulta, ei, ja sen tähden minä nyt menen Kallelle.

Olli (naurussa suin.) Vai niin? Silläkö se muka korjautuu!

Kalle. Hih! Laura! Isäsi nauraa, se merkitsee hyvää.

Olli. Niinpä tulkaatte nyt lapset kanssani kylään, siellä saatte nähdä enemmän, kaikki kääntyy ehkä vielä hyvin puolin.

Laura ja Kalle (toisilleen.) Mitähän nyt lie tapahtunut?

Olli. Kyllä minä mennessä selvitän. Käykäätte nyt vaan edellä, vaan elkätte juosko minusta kovin kauvaksi.

Kalle (mennessään Lauralle.) Näet sen nyt Laura, johan minä sanoinki, että kaikki vielä käypi hyvin.

(Menevät.)

Olli (toimessaan ja sydämellisesti.) Sinä kaikkivaltias Jumala, anna sen nyt käydä hyvin, eläkä salli tämän uuden toivoni mennä turhaan. Minä lähden nyt sillä vakaalla luottamuksella, että tekoni on hyvä. Anna tälle vanhalle viuluniekalle siunauksesi! (Menee.)

(Esirippu lankeaa.)

Muutos.

(Martti Miettisen talolla. Takalikolle on kuvailtu joki ja sen varrelle peltoja ja niittyjä sekä puita ja pehkoja kahden puolen. Oikealla puolen, näyttäjöistä katsoen, näkyy Martin tuparakennuksen pää ja seinässä iso reikä, jonka lävitse kurkihirren nenään solmittu nuora menee tuvan lakkaan. Vasemmalla puolen on penkki ison puun juurella sekä kumpaisellakin puolella puita ja pehkoja. Vienon soitannon alettua seuraa:)

Neljäs kohtaus.

Aro (kilmuilee tuvan lakanreijästä ulos sekä laskeutuu nuoraa myöten alas. Soitanto loppuu. Aro pälyy ympäriinsä, kilellä silmin ja haralla hapsin, pelon alla kuukuisissaan. Povesta, liivien alta, näkyy se punainen rahalompakko.) Min' en voinut enää olla tuolla yläällä. Joka silmänräpäys tuntui minusta kuin joku nousta kapittaisi tikapuita myöten ylös, minä pelkäsin, että ne löytäisivät minut. Minä kuulin kaukaa viulun soitannon, joka oli niin suloista ja viehättävää -- se soittaja oli varmaan vanha Olli, joka ehkä lähestyy. (Mietteissään.) Se on niin köyhä raukka, ja entäs sen tyttö, -- enköhän annakkin niille osan tahi vaikka kaikki nämä rahat? Parempihan se on, kuin haudata ne maahan. Mut ei -- Olli voisi antaa ne Martti ryökäleelle takaisin ja pettää minut siten -- ennen minä poltan ne; Martin ei pidä saada mitään takaisin, ja sen uskottoman naikkosen pitää saada kärsiä kurjuutta. (Säikähtää.) Hä? Olikohan joku liikkeellä? Ei -- se oli vaan lintu, joka rapsoi oksilla; voih, kuin sydämeni läpättää niin kovasti. Jospa minua ei vapisuttaisi niin julmasti! Minun täytyy nyt juosta tuonne joen varrelle metsään -- siellä minä kätken nämä rahat louhuun ja odotan sitten iltapimeätä, jolloin minä hyppään jokeen, lopettamaan surujani aaltojen alla. (Yrittää menemään vasemmalle, mutta seisahtaa säikähtäen.) Ka, kukas tuolta tulee? Martti saatanan korvennettavahan se näemmä onki! Mihinkä minä nyt pistäyn? (Painautuu jonkun oikean puoleisen pehkon taakse piiloon.)

Viides kohtaus.

(Aro piilossaan. Martti tulee kalman kalveana vasemmalta puolelta kiireesti sekä pälyy taaksensa.)

Martti. Kirottu viulu! Josko minne menisin, niin aina sen ääni korvissani turisee joko mäeltä tahi metsästä tahikka aidan takaa -- se vaan seuraa kantapäilläni; onkohan se nyt vanha Turunen, vai lie taas Olli löyhkä, joka minua kiusaa nyt viimeisellä hetkelläniki?

Aro (itsekseen.) Hänellä on kalman haamu, posket lökättävät -- ähäh -- tehoipa se kostoni!

Martti (huokaisee.) Hohoi, -- täällä ei kuulu ei niin hiiskaustakaan, minä voin siis rauhassa levähtää, ennen kuin lähden tästä maailmasta pois.

(Istuu penkille alla päin, pashoilla mielin.)

Aro (itsekseen.) Jääpikö se konna tänne? Entäpä jos hän keksii minut?

Martti (näppiä lyöden.) Ei! -- heidän ei pidä saaman pilkata Martti Miettistä, joka ennen pöyhkeänä käveli kirkkokentällä, mutta nyt on joutunut köyhäksi kurjaksi, jolla ei ole enää mitään muuta jälellä kuin sydäntä särkevät surunsa. Kirotut olkaat ne, jotka minut ovat sellaiseksi saattaneet -- kolmesti kirotut!

(Kawahtaa seisalleen.)

Kuudes kohtaus.

(Martti katselee ylös puihin. Aro kätkekse sillaikaa näkymättömiin. Olli tulee vasemmalta puolelta perälle näkyviin.)

Martti. Tässä on sovelias kohta. Tämän ison puun oksa, tämä penkki ja tämä -- (vetää esille jonkun sylen nuoraa lakkaristaan.) Hum, niin minä nyt menen maailmasta ketään kiittämättä. Hyvästi nyt maailma!

(Kapaisee penkille.)

Olli (kovasti.) Martti hoi!

Martti (hyppää penkiltä hämmästyneenä.) Häh! Vai sinä se oletkin! Tuletko sinä taas minua kiusaamaan? Enkö minä saa sinulta rauhaa missään? Jokapaikassako sinun pitää minua vainota?

Olli (hiljanverkkaan lähestyneenä.) Kuuleppas nyt Martti rukka!

Martti. Ahaa, kyllä jo ymmärrän, lienet jo saanut tietää onnettomuuteni ja tullet nyt vaan pilkkaamaan minua?

Olli. Se on kelvoton ihminen, joka onnetonta pilkkaa. Minua ajaa tänne sääliväisyys.

Martti (ärtyneenä.) Vai sääliväisyys? Hahhahhah! Olet muka armeliaana! Pilkkaa toki ennen! Olethan sinä rikas mies ja minä olen vaan keppikerjäläinen -- ne ovat vieneet ja varastaneet minulta kaikkityyni! Mutta voipi se sinullekkin käydä samalla lailla, elä huoli liion ylpeillä. Voit sinäki vielä kerran joutua köyhäksi kurjaksi!

Olli. Minulta ei voi kukaan ottaa kaikkea omaisuuttani. Huoneeni voipi palaa, rahani saattavat he minulta ryövätä -- mutta lauluni ja viulunsoitantoni kulkevat aina matkassani. Taideniekan omaisuus ei ole maapalaiseenkaan kiinnitetty; se kulkee aina hänen matkassansa vaikka maailman ääriin.

Martti. Vai niin? Se tahtoo sanoa, että sinä olet muka parempi minua. Niin, niin tiesinhän minä sen, että sinä tulit vaan häpäisemään ja solvaisemaan minua. Mutta mene nyt tiehesi mokoma. Minä vihaan koko sitä matkuetta, jota kutsutaan ihmiskunnaksi; se on varastanut minulta kaikki, -- omaisuuteni, sydämeni rakkauden ja sieluni rauhan -- sanalla sanoen kaikkityyni -- pane mieleesi, että min' en lakkaa sinua vihaamasta.

Olli (alakuloisesti.) Kyllä tiedän, että sinä vihaat omaa veljeäsi, eikä siitä ole vielä kauvan kuin minullakin oli ikään kuin vihan tunteita sinua vastaan. Vaan tiedätkös Martti, tänäpäivänä minä kävin kirkkomaalla ja näin siellä kaksi hautaa. Sammaltuneiden turpeiden alla makaa niissä kaksi sydäntä, jotka muinoin olivat meille yhtä läheisiä. Ne ovat äiti- ja isä-vainajaimme sydämet. Siellä johtui mieleeni muinainen aika, jolloin vielä olimme siinä onnellisessa lapsuuden ijässä, jolloin eripuraisuus ei vielä ollut välillämme, ja jolloin me vielä, niinkuin veljekset rakastimme toisiamme -- -- ja kyyneleni vierivät hautoihin, ikään kuin kysymään vanhemmiltani: Onko sovinto meidän veljesten välillä mahdoton? Eikö vihan liekin pidä enää milloinkaan sammua? Ja eikö rakkauden pidä enää tulla sen sijaan? -- Ja juuri kuin niitä ajattelin seistessäni hautojen partaalla, tuli haudan kaivaja kylältä ja kertoi minulle onnettomuutesi ja se koski sydämeeni kuin salaman leiskaus. Minä ajattelin heti: "Kas nyt on sovinnon hetki läsnä." (Ilo mielin.) Kuuleppas veikkoni, me olemme samoista vanhemmista syntyneet, ja syrjäisten viha on saattanut sinut onnettomuuteen, niinpä ota nyt puolet minun omaisuudestani! Katsoppas vesikarpaletta silmissäni, koittappas kuinka kovasti sydämeni tykyttää sovinnon tunteista! Heitä pois viha sydämestäsi, ole jälleen se, joksika Jumala on sinut luonut, ole jälleen veljeni!