Part 4

Pari päivää tämän jälkeen tapahtui, että erääseen kohtaan olemustani tuli tuskallinen sairaus, jonka vuoksi kärsin mitä katkerinta kipua herkeämättä yhdeksän päivää; ja se saattoi minut sellaiseen heikkouden tilaan, että minun täytyi olla niinkuin ne, jotka eivät voi liikkua. Sanon, että yhdeksäntenä päivänä, kärsiessäni melkein sietämättömiä tuskia, tuli tyköni ajatus, joka koski donnaani. Ja kun olin hetken ajatellut häntä, palasin ajattelemaan omaa haurasta elämääni, ja nähdessäni kuinka vähäinen on sen kestävyys, vaikka se tervekin olisi, aloin itsekseni itkeä suurta surkeuttani. Raskaasti huoaten sanoin itsekseni: "Välttämätöntä on, että armahin Beatricekin kerran kuolee". Ja silloin jouduin niin ankaran hämmennyksen valtaan, että suljin silmäni ja aloin hourailla niinkuin mielisairas ihminen ja kuvitella tähän tapaan. Mielikuvitukseni harhailun alkaessa tuli näkyviini eräitä naisen kasvoja, hiukset hajalla, ja ne sanoivat minulle: "Sinäkin kuolet". Ja näiden naisten jälkeen tuli näkyviini eräitä kasvoja, muodottomia ja kauheita nähdä, jotka sanoivat minulle: "Sinä olet kuollut". Ja kun mielikuvitukseni näin rupesi harhailemaan, jouduin siihen, etten tiennyt missä olin; ja olin näkevinäni naisten kulkevan hajalla hapsin ja itkien pitkin tietä, kumman surullisina; ja oli kuin aurinko olisi pimennyt, niin että tähdet tulivat näkyviin sen värisinä, että arvelin niiden itkevän; ja minusta näytti, että linnut, jotka ilmassa lensivät, putosivat kuolleina alas, ja että tapahtui sangen suuria maanjäristyksiä. Ja kun ihmettelin tuollaista mielikuvaa, ja kovin pelkäsin, olin näkevinäni erään ystävän, joka tuli sanomaan minulle: "Etkö siis tiedä? sinun ihmeellinen donnasi on erinnyt tästä ajallisesta elämästä". Silloin aloin itkeä hyvin haikeasti, enkä itkenyt ainoastaan unissani, vaan itkin silmilläni, kylpien todellisissa kyynelissä. Minä kuvittelin katsovani taivasta kohti, ja olin näkevinäni parven enkeleitä, jotka palasivat korkeuteen, ja heidän edessään oli pienoinen, hohtava pilvi. Minusta tuntui että nuo enkelit lauloivat kunnian virttä, ja luulin kuulevani, että heidän laulunsa sanat olivat nämä: _Osanna in excelsis_; enkä muuta kuullut. Silloin minusta tuntui, että sydän, jossa oli niin paljon rakkautta, sanoi minulle: "Tosi on, että kuolleena lepää donnamme". Ja senvuoksi olin lähtevinäni katsomaan ruumista, jossa oli asunut tuo jalo ja autuas sielu; ja niin väkevä oli harhaileva mielikuvitukseni, että se näytti minulle tuon donnan vainajana; ja minä näin, kuinka naiset verhosivat hänet, nimittäin hänen päänsä, valkealla hunnulla; ja minusta näytti, että hänen kasvoillaan oli sellainen nöyryyden ilme, kuin olisivat ne sanoneet: "Minä saan katsella rauhan alkulähdettä". Tätä kuvitellessani tuli mieleeni sellainen nöyryys hänen näkemisensä vuoksi, että kutsuin kuolemaa ja sanoin: "Suloisin kuolema, tule tyköni äläkä ole minulle kova, sillä lempeä täytynee sinun olla käytyäsi sellaisessa paikassa. Tule tyköni, koska suuresti sinua halajan; ja sinä olet näkevä, että jo kannan sinun väriäsi". Ja kun olin nähnyt suoritettavan kaikki ne surulliset menot, jotka ruumiin ääressä ovat tapana, olin palaavinani huoneeseeni, ja siellä katsoin taivasta kohti; ja niin voimakas oli mieleni harha, että itkien aloin sanoa todellisella äänellä: "Oi sinä kaunehin sielu, autuas se, joka sinut näkee". Ja kun lausuin nämä sanat tuskaisin nyyhkytyksin ja kutsuen Kuolemaa tyköni, niin eräs nuori ja lempeä nainen, joka oli vuoteeni vieressä ja joka luuli itkuni ja sanojeni johtuvan vain sairauden tuskasta, peljästyi suuresti ja alkoi itkeä. Ja silloin toiset naiset, jotka olivat huoneessa, huomasivat itkuni, kun näkivät hänenkin itkevän; ja senvuoksi he lähettivät pois tuon donnan, joka oli minulle mitä läheisin sukulainen, ja tulivat luokseni herättääkseen minut, koska luulivat minun näkevän unta, ja sanoivat minulle: "Älä nuku enää" -- ja: "Älä pelkää". Ja kun he puhuivat minulle noin, keskeytyi tuo voimakas mielen harha sillä tavoin, että tahdoin sanoa: "Oi Beatrice, siunattu ole sinä", ja olin jo sanonut: "Oi Beatrice", kun toinnuin ja avasin silmäni, ja näin että olin ollut harhan vallassa. Ja vaikka lausuinkin tämän nimen, oli ääneni niin murtunut itkun nyyhkytyksistä, että nuo donnat eivät voineet minua kuulla, mikäli minusta näytti; ja vaikka olinkin suuresti häpeissäni, sai kuitenkin jokin Rakkauden kehoitus minut kääntymään heihin. Ja nähdessään minut he rupesivat sanomaan keskenään: "Tuo näyttää vainajalta", ja: "Koettakaamme lohduttaa häntä"; ja he lausuivatkin minulle monta lohdutuksen sanaa ja väliin kysyivät mitä olin peljännyt. Senvuoksi minä hiukan tyyntyneenä ja ymmärtäen, että mielikuvitukseni vain oli harhaillut, vastasin heille: "Minä sanon teille, mikä minun oli". Silloin kerroin heille alusta loppuun saakka, mitä olin nähnyt, mainitsematta kuitenkaan tuon armaimman nimeä. Sitten, parannuttuani tästä sairaudesta, päätin kirjoittaa runon siitä, mitä minulle oli tapahtunut, koska se mielestäni oli lemmekästä kuultavaa, ja senvuoksi sepitin siitä tämän canzonen: _Ol' luonain neito nuori, lempeä_, jonka järjestys on sellainen kuin ilmenee alempana olevasta jaoituksesta.

Canzone II

Ol' luonain neito nuori, lempeä ja kaunistettu hyvyydellä naisen, kun kutsuin Kuolemata useasti. Hän näki silmissäni sääliä, hän kuuli puheet kummat hourivaisen ja säikähti ja itki haikeasti. Tuon toiset donnat näki, minut huomas, kun näin hän kyynelehti kerallani. Pois hänet huoneestani he vei ja virkkoi hoivatessaan mua: "On aika havahtua". Taas toiset: "Miksi noin oot lohdutonna?" Niin nousin oudosta ma unestani ja ääneen lausuin nimen armahani.

Niin oli ääni vielä vaivattuna ja tuskahan ja itkuun uupunut, ett' yksin kuulin kuiskeen sydämeni. Ja vaikka kasvojani poltti puna, min kaino mieli oli kutsunut, niin Amor heihin käänsi katseheni. Vaan niinpä riutunut mun oli muoto, toi kalman mielehen se ystävälle. "Oi, lohdutusta hälle", niin lausui toisilleen he hartahasti, ja mulle useasti: "Sa mitä näit, kun niin on mieles mennyt?" Ja kun ma hiukan tyynnyin, lausuin heille: "Te donnat, senpä kohta kerron teille."

Kun mietin eloani voimatonta, ja kuinka suuri on sen hauraus, niin itki Amor sydämessä tuolla, ja tunsi sielu tuskaa turvatonta, ja rinnastani nousi huokaus: "Niin täytyy siis mun donnanikin kuolla". Ja silloin jouduin suuren harhan valtaan, poloiset silmät kyyneliinsä turtui, mult' elon henget murtui ne voimaa vailla harhateille säikkyi, ja kuvat mieleen väikkyi, todelle, järjelle jotk' oli vieraat. Näin naisten kasvoja, niit' uursi huolet, ne mulle huusivat: "Sa kuolet, kuolet".

Näin sitten kuvan oudon, kaamean kun harhan valtaan jouduin vaikeasti. En tiedä missä olevani luulin, näin naisten hajahapsin kulkevan, ken itki, kuka huokas raskahasti, sanoistaan tulta kirpoavan kuulin. Ja katso! silmissäni vähitellen hämärtyi aurinko ja näkyi tähti ja itki päivä, tähti, ja maahan vaipui lintu laulurinta, maan järähteli pinta. Mies lausui mulle käheä ja kalvas: "Sa etkö tiedä? ootko muukalainen? On kuollut donnasi, tuo ihanainen".

Loin raskaat silmät korkeutta kohti, ja katso, niinkuin liidellyt ois mannaa, niin nousi taivoon parvi enkelten. Ja edessänsä pieni pilvi hohti, sen takana he veisas hosiannaa; jos muuta, teille kertoisin ma sen. Vaan Amor lausui: "Sult' en salaa enää, käy donnaa katsomaan, hän on jo vainaa". Ja uni, viekas aina, vei kohta katsomaan mun vainajata. Kun katsoin nukkuvata, näin naisten häntä verhoin peittelevän. Ja kasvoiltansa kuulsi nöyryys lauha, kuin virkkanut hän ois: "On mulla rauha".

Niin nöyräksi ma muutuin tuskassani, kun näin ma donnan nöyrän ilmehen. Ma virkoin: "Kuolo, suloinen oot mulle, kun olet käynyt luona armahani, oot itseheskin saanut armauden. Liet laupias, et julma vaivatulle. Niin halajan ma päästä omaksesi, jo että aivan muistutan ma sua. Oi, älä hylkää mua." Kun kaikki oli täytetty, ma menin ja lausuin itsekseni katseeni kohti korkeuden maata: "Ah, autuas ken saa sun nähdä". Sitte te sääliväiset minut herätitte.

Tässä canzonessa on kaksi osaa: ensimäisessä, puhuen määräämättömälle henkilölle, sanon kuinka muutamat donnat herättivät minut eräästä houreesta ja kuinka lupasin kertoa sen heille; toisessa sanon kuinka kerroin sen heille. Toinen alkaa tästä: _Kun mietin_. Ensimäinen osa jakautuu kahteen: ensimäisessä kerron, mitä eräät donnat, ja varsinkin yksi, sanoivat ja tekivät mielikuvituksessani ennenkuin olin palannut todelliseen tajuntaan; toisessa kerron, mitä nuo donnat sanoivat minulle sitten kun olin päässyt houreestani, ja tämä osa alkaa tästä: _Niin oli ääni_. Kun sitten sanon: _Kun mietin_, kerron kuinka kuvailin heille tämän näkyni. Ja siitä teen kaksi osaa: ensimäisessä kerron järjestyksessä tämän näyn; toisessa, sanoen millä hetkellä he minut herättivät, kiitän heitä peitetyin sanoin, ja se osa alkaa tästä: _Te sääliväiset_.

XXIV

Tämän mieliharhan jälkeen tapahtui eräänä päivänä, kun istuin mietteissäni jossakin, että tunsin vavistuksen alkavan sydämessäni aivan kuin olisin ollut lähellä tuota donnaa. Silloin, sen sanon, ilmestyi Rakkaus minulle näyssä; sillä olin näkevinäni hänen tulevan siitä paikasta, jossa oli donnani, ja oli kuin hän olisi iloisesti sanonut minulle sydämessäni: "Muista siunata päivää, jolloin otin sinut valtaani, sillä se sinun tulee tehdä". Ja totisesti tuntui sydämeni niin iloiselta, etten olisi sitä omaksi sydämekseni uskonut, sen uuden olotilan tähden. Ja vähän jälkeen näiden sanojen, jotka sydän sanoi minulle Rakkauden kielellä, näin että minua läheni eräs jalo donna, joka oli kuuluisa kauneudestaan ja joka jo suuressa määrin oli tuon ensimäisen ystäväni sydämen valtiatar. Ja tämän donnan nimi oli Giovanna, vaikka hän kauneutensa tähden, niinkuin joku uskoo, oli saanut nimen Primavera, ja siksi häntä nimitettiin. Ja hänen jäljessään tuli, niinkuin katsellessani näin, tuo ihmeellinen Beatrice. Nämä donnat kulkivat ohitseni toinen toisensa jäljessä, ja minusta tuntui, että Rakkaus puhui sydämessäni ja sanoi minulle: "Tämä ensimäinen on saanut nimen Primavera vain tämänpäiväisen tulonsa vuoksi; sillä minä käskin nimen antajan kutsumaan häntä sillä nimellä Primavera,[26] se on _prima verrà_, koska hän ensimäisenä tulee sinä päivänä, jolloin Beatrice näyttäytyy uskollisensa harhanäyn jälkeen. Ja jos myös tahdot miettiä hänen ensimäistä nimeään, merkitsee sekin _prima verrà_, koska hänen nimensä Giovanna johtuu siitä Johanneksesta, joka kävi totisen valon edellä, sanoen: _'Ego vox clamantis in deserto, parate viam domini'_".[27] Ja minusta tuntui myös, että hän sitten sanoi minulle nämä sanat: "Ja joka tahtoisi hienosti ajatella, nimittäisi tätä Beatricea Rakkaudeksi, sillä niin suuresti on hän minun kaltaiseni". Ja myöhemmin, ajatellessani, päätin kirjoittaa runon ensimäiselle ystävälleni, jättäen mainitsematta eräitä sanoja, joita nähdäkseni ei pitänyt sanoa, sillä uskoin että hänen sydämensä vielä katseli tuon armaan Primaveran kauneutta; ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Jo rinnassani tunsin havahtuvan_.

Sonetti XIV

Jo rinnassani tunsin havahtuvan ma Lemmen herkän hengen unestaan, ja Amorin min oudon iloissaan näin kaukaa luokseni ma ilmaantuvan.

Hän lausui: "Nyt mua palvella saat luvan", ja hymy hohti joka sanastaan. Hän viipyi hetken; jäinpä katsomaan ja kohta näinkin viehättävän kuvan:

näin Monna Vannan, Monna Bicen tieltä ma saapuvan, he mua kohti kulki, kanss' ihmeen toinen ihme vaeltaa.

Ja silloin -- vielä hurmaapi se mieltä -- näin Amor: "Kevät tuo on", lausui julki, "ja Rakkaus tuo, kun niin mua muistuttaa".

Tässä sonetissa on monta osaa; ensimäinen niistä sanoo, kuinka tunsin tuon tavallisen vavistuksen heräävän sydämessä ja kuinka olin näkevinäni Rakkauden iloisena ilmaantuvan sydämeeni kaukaa; toinen sanoo, mitä Rakkaus tuntui sanovan sydämessäni ja miltä hän minusta näytti; kolmas sanoo, kuinka sitten, kun hän oli tuollaisena viipynyt kanssani hetken, näin ja kuulin erinäisiä asioita. Toinen osa alkaa tästä: _Hän lausui_, kolmas tästä: _Hän viipyi_. Kolmas osa jakautuu kahteen: ensimäisessä sanon mitä näin, toisessa sanon mitä kuulin. Toinen alkaa tästä: _Näin Amor_.

XXV

Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että puhun Rakkaudesta, ikäänkuin hän itsessään olisi jotakin, eikä vain henkinen olio, vaan ikäänkuin ruumiillinen olio: mikä seikka totuuden mukaan on väärä; sillä Rakkaus ei itsessään ole mikään tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että puhun hänestä ikäänkuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikäänkuin hän olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon. Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan hänen olevan ihmisen. Selittääkseni tällaisen asian, niinkuin tässä kohden on otollista, on ensin ymmärrettävä, että vanhastaan ei ollut olemassa kansankielisiä lemmenlaulajia, vaan lemmenlaulajia olivat muutamat latinankieliset runoilijat; meillä, sanon siis (jos kohta ehkä toisten kansojen keskuudessa on tapahtunut samoin ja tapahtuu vieläkin, niinkuin Kreikassa), eivät näitä asioita käsitelleet kansankieliset runoilijat, vaan oppineet. Eikä ole vielä suuri määrä vuosia kulunut siitä kun kansankielisiä runoilijoita ensi kerran ilmaantui; sillä loppusointuisten säkeiden sepittäminen kansankielellä on samaa kuin runomittojen käyttö latinankielellä, jos jossain määrin pitää silmällä suhteita. Ja merkkinä, että tämä tapahtui hiljan, on se että jos tahdomme etsiä _Oc_-kielestä ja _Sì_-kielestä,[28] emme löydä niistä runoja ennenkuin sata ja viisikymmentä vuotta ennen nykyistä aikaa. Ja syy, miksi muutamat taitamattomat saivat mainetta muka runoilijankyvystään, on se, että he olivat melkein ensimäiset, jotka runoilivat _Sí_-kielellä. Ja ensimäinen, joka alkoi sepittää runoja kansankielellä, teki sen siksi että tahtoi sanansa ymmärrettäviksi donnalle, jonka oli vaikea ymmärtää latinalaisia säkeitä. Ja tämä sanottakoon niitä vastaan, jotka sepittävät runoja muista kuin lemmen asioista, vaikka tällainen sanonta alunpitäen keksittiin juuri rakkauden runoja varten. Ja koska runoilijoille on myönnetty suurempi vapaus puheissaan kuin suorasanaisille kirjoittajille, ja koska nämä loppusointuisten säkeitten sepittäjät eivät muuta ole kuin kansankielisiä runoilijoita, on oikein ja kohtuullista, että heille suodaan suurempi vapaus puheissaan kuin muille kansankielisille kirjoittajille: jotenka, jos jokin sanakuva tai kaunopuheinen väritys on luvallinen latinankielisille runoilijoille, on se luvallinen myös kansankielisille. Jos siis näemme, että latinankieliset runoilijat ovat puhuneet hengettömille kappaleille, ikäänkuin niissä olisi tunto ja järki, ja panneet ne puhumaan keskenään, eikä vain todellisia kappaleita, vaan myös epätodellisia, s.o., jos he ovat sanoneet olemattomista asioista, että ne puhuvat, ja sanoneet että monet satunnaisuudet puhuvat, ikäänkuin ne olisivat tosiolioita tai ihmisiä, on soveliasta, että kansankielinen runoilija tekee samoin; ei kuitenkaan ilman aihetta, vaan syystä, jonka sitten voi selittää suorasanaisesti. Että latinalaiset runoilijat ovat puhuneet niinkuin sanottu on, ilmenee Vergiliuksesta, joka sanoo että Juno, s.o. eräs troialaisille vihamielinen jumalatar, puhui Aeolukselle, tuulten herralle, _Aeneis_-runoelman ensimäisessä laulussa: _Aeole, namque tibi_, ja että tämä herra vastaa hänelle, säkeessä: _Tuus, o Regina, quid optes explorare labor; mihi iussa capessere fas est_. Samalla runoilijalla puhuu kappale, joka ei ole elollinen, elollisille kappaleille, _Aeneis_-runoelman kolmannessa laulussa: _Dardanidae duri_. Lucanuksella puhuu elollinen kappale elottomalle, säkeessä: _Multum, Roma, tamen debes civilibus armis_. Horatiuksella puhuu mies runotaidollensa kuin toiselle henkilölle; eivätkä ne ole vain Horatiuksen sanoja, vaan hän ikäänkuin toistaa ne kunnon Homeroksen tavalla, tässä kohden _Runotaito_-kirjaansa: _Dic mihi, musa, virum_. Ovidiuksella puhuu Rakkaus, ikäänkuin olisi ihmisolento, alussa kirjaa, jonka nimi on _Rakkauden lääkintä_, säkeessä: _Bella mihi, video, bella parantur, ait_. Ja tämän kautta pääsköön selvyyteen se, joka joissakin kohden tätä pientä kirjaani on epätietoinen. Ja jottei joku taitamaton runoniekka saisi tästä mitään rohkaisua, sanon, että vanhat runoilijat eivät suinkaan näin puhuneet ilman aihetta, eikä liioin kansankielisten runoilijain tule näin puhua, jollei heillä ole mielessä mitään selitystä siihen mitä sanovat, sillä suuri häpeä koituisi sille, joka sepittelisi säkeitä sanakuvan verhon tai kaunopuheisen värityksen turvissa, eikä sitten kysyttäessä osaisi riisua sanoiltaan tuollaista verhoa, niin että ne saisivat oikean merkityksen. Ja tuo ensimäinen ystäväni ja minä, me kyllä tiedämme sellaisia, jotka niin tyhmästi sepustelevat.

XXVI

Tuo armain donna, josta on puhuttu edellisissä luvuissa, pääsi sellaiseen ihmisten suosioon, että missä ikinä hän katua kulki, riensivät kaikki häntä katsomaan, ja siitä koitui minulle ihmeellistä iloa. Ja kun hän oli lähellä jotakuta, tuli sellainen kainous tämän sydämeen, ettei hän tohtinut nostaa silmiään eikä vastata hänen tervehdykseensä, ja tästä voisivat monet, jotka itse ovat kokeneet, todistaa puolestani sille, joka ei usko. Hän kulki nöyryydellä kruunattuna ja vaatetettuna eikä osoittanut mitään ylpeyttä siitä, mitä näki ja kuuli. Sanoivat monet, kun hän oli mennyt ohi: "Tuo ei ole nainen, vaan jokin taivaan ihanimmista enkeleistä". Ja toiset sanoivat: "Hän on ihme; ja ylistetty olkoon Herra, joka taitaa niin ihmeellisiä tekoja tehdä". Sanon, että hän esiintyi niin armaana ja niin täynnänsä kaikkinaisia kaunistuksia, että ne, jotka häntä katselivat, saivat mieleensä niin kainon ja suloisen tunteen, etteivät sitä kuvailla osanneet; eikä ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut häntä katsella ilman että hänen ensin täytyi huoata. Nämä ja paljon ihmeellisemmät seikat sai hän aikaan tenhonsa voimalla; ja ajatellessani tätä tahdoin uudelleen käydä häntä ylistämään, ja päätin sepittää runon, jossa kertoisin hänen ihmeelliset ja erinomaiset vaikutuksensa; jotta eivät ainoastaan ne, jotka voivat hänet silmillään nähdä, vaan toisetkin, tietäisivät hänestä sen, mitä sanat voivat selvittää. Silloin sepitin sonetin, joka alkaa: _Niin näyttää kainoIta ja armahalta_.

Sonetti XV

Niin näyttää kainolta ja armahalta mun donnani, kun toista tervehtää; tuon kieli mykäks silloin säikähtää, ei nouse katse arkuutensa alta.

Hän kiitosta vain kuulee kaikkialta, vaan suuri nöyryys verhoksensa jää. Lie olento, mi täällä selvittää kaikk' ihmeet taivaan, tullut korkealta.

Niin kaunis katsella on joka ele, sydämeen että syttyy tunne vieno -- sen tietää, ken sen tunsi rinnassaan.

Ja on kuin liiteleisi huuliltaan Amoren henki, lempeä ja hieno, mi kuiskaa sielulle: "Ah, huokaele".

Tämä sonetti on niin helppo ymmärtää sen avulla, mitä edellä on kerrottu, ettei se kaipaa mitään jakoa; ja niinpä jätän sen ja sanon, että tämä minun donnani pääsi niin suureen suosioon, ettei yksin häntä kunnioitettu, vaan hänen tähtensä monet saivat kunniaa ja kiitosta. Siksipä minä, nähdessäni tämän, tahdoin tehdä sen tunnetuksi sillekin, joka ei nähnyt, ja päätin vielä sepittää runon, jossa tämä ilmaistaisiin; ja laadin silloin tämän toisen sonetin, joka alkaa: _Se näkee ääret kaiken autuuden_, ja joka kertoo kuinka hänen tenhonsa voima vaikutti toisiin, niinkuin ilmenee sonetin jaoituksesta.

Sonetti XVI

Se näkee ääret kaiken autuuden, ken donnani saa nähdä donnain kanssa; vaan Jumalalle suokoon kiitoksen, ken saapi armon käydä seurassansa.

Niin suur' on voima hänen tenhollansa, se että surmaa kaiken katehen. Ken käypi hänen kanssaan, vaatteenansa myös häll' on lempi, usko ihmeinen.

Saa kaiken nöyräks loiste silmiensä, vaan viehätys ei yksin hälle jää, voi muutkin siitä tuta heijastuksen.

Ja niin on armas joka liikkehensä, se että muistellessa herättää niin riutuvan ja herkän huokauksen.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, minkälaisten ihmisten parissa tuo donna näytti ihmeellisimmältä; toisessa sanon, kuinka armoitetut olivat hänen seuralaisensa; kolmannessa kerron asioista, joita hänen voimansa vaikutti toisissa. Toinen osa alkaa tästä: _Vaan Jumalalle;_ kolmas tästä: _Niin suur' on voima_. Tämä viimeinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuinka hän vaikutti naisiin, nimittäin heidän itsensä kautta; toisessa sanon, kuinka hän vaikutti heihin toisten kautta; kolmannessa sanon, kuinka hän ei vaikuttanut ainoastaan naisiin, vaan kaikkiin ihmisiin, eikä vain niihin, jotka olivat hänen lähellään, vaan kuinka nekin, jotka muistelivat häntä, tunsivat hänen ihmeellisen vaikutuksensa. Toinen alkaa tästä: _Saa kaiken nöyräks;_ kolmas tästä: _Ja niin on armas_.

XXVII

Tämän jälkeen aloin eräänä päivänä ajatella, mitä olin sanonut donnastani, nimittäin kahdessa edellisessä sonetissa; ja kun ajatellessani huomasin, etten ollut puhunut siitä, mitä hän juuri siihen aikaan vaikutti minussa, tunsin runoni vaillinaisiksi. Ja senvuoksi päätin laatia runon, jossa sanoisin kuinka olin mielestäni valmistautunut hänen vaikutukseensa ja mitä hänen voimansa vaikutti minussa, ja koska en luullut voivani kertoa tätä sonetin lyhyissä puitteissa, aloitin silloin canzonen, joka alkaa: _On ollut Amor_.

Canzonen katkelma.

On ollut Amor syömein valtias jo kauan, ja niin sai mun valtahansa, ett' yhtä tuima kuin ol' alkuansa, niin on nyt syömelleni armias. Myös silloin, kun niin voimahani koski, ett' on kuin henget pakoon lähtisi, niin tuntee riutuvainen sieluni suloa suurta, kalvasna on poski. Mun sitten Amor valtaa kokonaan, se huokauksilleni kielen antaa, ne luotain kauas kantaa ja kutsuu donnaa, jolta lohdun saan. Näin käy, kun katson donnaa lähestyvää; ei tajuta voi nöyryyttä niin syvää.

XXVIII

_Quomodo sedet sola civitas plena populo? Facta est quasi vidua domina gentium._[29] Olin vielä sepittämässä tätä canzonea ja olin saanut valmiiksi yllämainitun stanzan, kun oikeuden Herra kutsui tuon armaimman nauttimaan kunniata siunatun kuningattaren neitsyt Maarian lipun alla, hänen, jonka nimi oli niin suuressa arvossa tuon autuaan Beatricen puheissa. Ja vaikka kenties olisi otollista tässä kohden vähän käsitellä hänen lähtöään meidän luotamme, ei aikomukseni ole kajota siihen kolmesta syystä: ensiksikään ei se kuulu nykyiseen aiheeseen, jos tahdomme pitää kiinni esipuheesta, joka on tämän pienen kirjan alussa; toiseksi, vaikka se kuuluisikin nykyiseen aiheeseen, ei riittäisi minun kieleni käsittelemään sitä soveliaalla tavalla; kolmanneksi, vaikka ensimäinen ja toinen tapahtuisikin, ei ole soveliasta minun käsitellä sitä, syystä että minun silloin täytyisi olla itseni ylistäjä, mikä seikka on yli kaiken moitittavaa sille, joka sen tekee: ja senvuoksi jätän tällaisen käsittelyn toiselle selittäjälle. Kuitenkin, koska yhdeksänluku on monet kerrat saanut sijansa ylläolevissa sanoissa, mistä näkyy että se ei esiinny ilman syytä, ja koska mainitulla luvulla näyttää olleen paljon sijaa hänen lähdössään, on soveliasta puhua siitä jotakin, sillä se näyttää soveltuvan aiheeseen. Senvuoksi ensin sanon, mikä sija sillä oli hänen lähdössään, ja sitten mainitsen joitakin syitä, joiden vuoksi tämä luku niin oli hänen ystävänsä.

XXIX