Part 5

Sanon, että Arabian laskutavan mukaan hänen jalo sielunsa erkani täältä kuukauden yhdeksännen päivän[30] ensimäisellä hetkellä; ja Syyrian laskun mukaan hän lähti vuoden yhdeksäntenä kuukautena, sillä ensimäinen kuukausi on siellä Tisirin ensimäinen, joka meillä on lokakuu; ja meidän laskutapamme mukaan hän lähti sinä vuonna meidän ajanlaskuamme, s.o. Herran vuosia, jolloin täydellinen luku oli yhdeksän kertaa täyttynyt siinä vuosisadassa, jona hänet oli tähän maailmaan pantu, ja hän oli kolmannentoista vuosisadan kristityitä. Miksikä tämä luku niin oli hänen ystävänsä, siihen voisi seuraava olla yhtenä syynä: koska Ptolemaioksen ja kristillisen totuuden mukaan yhdeksän on taivasta, jotka liikkuvat, ja yleisen astrologisen mielipiteen mukaisesti mainitut taivaat vaikuttavat tänne alas keskinäisen asemansa mukaan, oli tämä luku hänen ystävänsä, jotta ymmärrettäisiin että hänen syntymänsä hetkellä kaikki yhdeksän taivasta olivat mitä täydellisimmässä asemassa keskenään. Tämä on yksi syy, mutta jos hienommin ajattelee, ja horjumattoman totuuden mukaisesti, niin tämä luku oli hän itse; sanon sen vertauskuvallisesti ja tarkoitan tätä. Kolmiluku on yhdeksän juuri, koska se ilman mitään muuta lukua itse kauttansa antaa yhdeksän, niinkuin selkeästi näemme että kolme kertaa kolme on yhdeksän. Jos siis kolme itse kauttansa on yhdeksän tekijä, ja ihmeitten tekijä itse kauttansa on kolme, s.o. Isä ja Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat kolme ja yksi, niin tätä donnaa seurasi mainittu yhdeksänluku, jotta ymmärrettäisiin että hän oli yhdeksikkö, s.o. ihme, jonka juuri, nimittäin tämän ihmeen, ei voinut olla muu kuin pyhä Kolmiyhteys. Ehkä vielä joku hienomielisempi ihminen näkisi tässä hienomman syyn, mutta tämä on se, jonka minä siinä näen ja joka minua enimmin miellyttää.

XXVIII

Sitten kun hän oli tästä elämästä erinnyt, jäi koko mainittu kaupunki kuin leskeksi, jolta kaikki arvo on riistetty, joten minä, vielä vuodattaen kyyneleitä tuossa autiossa kaupungissa, kirjoitin maan mahtaville jotakin sen tilasta, käyttäen noita Jeremia profeetan alkusanoja: _Quomodo sedet sola civitas_. Ja tämän sanon, jottei kukaan ihmettelisi miksi olen ne ylempänä maininnut ikäänkuin alkuna uuteen aiheeseen, joka sitten seuraa. Ja jos joku tahtoisi moittia minua siitä, etten kirjoita tähän sanoja, jotka seuraavat noita tässä mainittuja, puolustaudun sillä, että alusta saakka ei tarkoitukseni ole ollut kirjoittaa muuta kuin kansankieltä: ja koska sanat, jotka seuraavat tässä mainittuja, ovat kokonaan latinaksi, olisi ulkopuolella tarkoitukseni, jos kirjoittaisin ne tähän. Ja samanlaisen tarkoituksen tiedän olevan tuolla ensimäisellä ystävälläni, jolle tämän kirjoitan, nimittäin että kirjoittaisin hänelle yksinomaan kansankielellä.

XXXI

Sitten kun silmäni olivat jonkun aikaa vuodattaneet kyyneleitä ja olivat niin väsyneet, etteivät jaksaneet huojentaa tuskaani, teki mieleni huojentaa sitä muutamilla surullisilla säkeillä; ja sen vuoksi päätin kirjoittaa canzonen, jossa vaikeroiden kertoisin hänestä, jonka tähden niin suuri tuska oli tullut sieluni näännyttäjäksi, ja silloin ryhdyin canzoneen, joka alkaa: _Jo itki silmät syömen kärsimystä_. Ja jotta tämä canzone päätyttyään näyttäisi jäävän kuin enemmän leskeksi, jaoitan sen ennenkuin kirjoitan tähän: ja sellaista tapaa tulen noudattamaan tästälähin.

Sanon että tällä poloisella canzonella on kolme osaa: ensimäinen on esipuhe; toisessa kerron donnastani; kolmannessa puhun canzonelle säälittävin sanoin. Toinen osa alkaa tästä: _On mennyt Beatrice;_ kolmas tästä: _Nyt lauluparkani_. Ensimäinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon minkä vuoksi ryhdyn laulamaan; toisessa sanon kenelle tahdon laulaa; kolmannessa sanon kenestä tahdon laulaa. Toinen alkaa tästä: _Ja koska muistan;_ kolmas tästä: _Ja kerron donnastani_. Kun sitten sanon: _Jo maahan ylhään_, kerron hänestä, ja teen kertomuksestani kaksi osaa: ensimäisessä sanon syyn, miksi hänet meiltä vietiin; sitten sanon kuinka hänen lähtöänsä itketään, ja se osa alkaa tästä: _Niin sielu seijas_. Tämä osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuka ei häntä itke; toisessa sanon, kuka häntä itkee; kolmannessa kerron tilastani. Toinen osa alkaa tästä: _Vaan murheen saa_; kolmas tästä: _Tuo mulle suurta_. Kun sitten sanon: _Nyt, lauluparkani_, puhun tälle canzonelle osoittaen minkälaisten donnain luo sen on lähdettävä ja jäätävä.

Canzone III

Jo itki silmät syömen kärsimystä ja vaivaa kyynelten niin kauan kesti, jo että raukkain voima riutui aivan. Nyt jos ma tuskaan tahdon lievitystä, mua ettei kuoloon veis se verkkaisesti, niin laulan kesken huokailun ja vaivan. Ja koska muistan, että donnastani ma teille, donnat, lauloin armahille, kun keskellämme viipyi vienoinen, nyt muille laula en, naissydämille laulan lempiville ja kerron donnastani itkien. Hän äkin täältä lähti riemuun taivaan ja jätti Amorin ja minut vaivaan.

Jo maahan ylhään Beatrice läksi, pois taivoon, joss' on rauha enkeleillä, hän teidät jätti, siell' on maja uus. Ei kylmyys elon armaan riistäjäksi, ei tullut kuume, niinkuin muutoin meillä, vain yksin ylen suuri ihanuus. Niin loisti hänen nöyryytensä valo, loi taivoon saakka kirkkaan heijastuksen; tuot' ihmein katsoi Herra ylhäinen, sai halun suloisen pois täältä kutsua tuon Vapahduksen. Niin muutti donna maahan riemujen, kun ansainnut ei raskas elo mainen, tääll' ett' ois viipynyt tuo ihanainen.

Niin sielu seijas lähti murheen maasta ja jätti asuntonsa kauniin, armaan, ja paikkaan hyvään nousi, autuas. Ken kyynelöiden hänestä ei haasta, syön kivinen ja halpa sill' on varmaan, ei hyvän henki lie sen valtias. Niin korkeata voimaa sydän halpa ei saanut, että muistais häntä tuolla, ja siksi siltä kyynel kaikkoaa. Vaan murheen saa ja halun huoata ja itkuun kuolla, ja kaiken lohdutuksen unhoittaa, ken vielä donnan näkee muistissansa, mit' oli hän, ja mikä kuolemansa.

Tuo mulle suurta tuskaa huokaukset, kun raskahina muistot mulle näyttää sen, joka multa särki sydämen. Ja usein, kun vie kuoloon ajatukset, suloinen kaipuu sydämeni täyttää suruisat kasvot kalvastuttaen. Kun kuva tuo käy oikein kiinteäksi, niin tuska ympäröi mun kaikkialta, se saa kuin sokkona mun liikkumaan, ja häpeällä saan pois rientää silloin toisten katseen alta. Käyn yksin itkien ma kutsumaan: "Oi Beatrice", lausun, "ootko vainaa?" Vähemmän tuska mua silloin painaa.

Niin vaivan voihkeet, itkut ikäväni sydäntä jäytää, kun ma yksin jään; ken kuulis mua, siitä vaivan saisi. Ja millaiseksi muuttui elämäni, kun donna muutti maahan ylhempään, ei ihmiskielin sitä kerrottaisi. Ah donnat, vaikka kuinka tahtonenkin, en tilaani voi kertoa ma kurjaa, niin polttaa mua elon karvaus. Niin suur' on surkeus, ett' on kuin kaikki kantais mieltä nurjaa, kun näkyy huulieni riutumus. Vaan mikä olen, Beatrice huomaa; ma toivon pelastusta donnan tuomaa.

Nyt lauluparkani, sa itkein lähde, käy luokse donnain, neitten nuorien. Säkeistä siskojen he ennen saanehet on huvitusta. Sa tytär surun, vailla huojennusta nyt viivy seurassansa itkien.

XXXII

Kun tämä canzone oli valmis, tuli luokseni eräs, joka ystävyyden asteiden mukaan on ystäväni kohta ensimäisen jälkeen; ja hän liittyi sukulaisuuden siteillä niin läheisesti tuohon kirkastettuun, ettei kukaan ollut häntä lähempänä. Ja puhellessaan kanssani pyysi hän minua sepittämään muutamia säkeitä eräästä donnasta, joka oli kuollut; ja hän peitteli sanojaan, jotta näyttäisi puhuvan eräästä toisesta, joka myös oli kuollut. Huomatessani, että hän puhuikin yksinomaan tuosta siunatusta, sanoin hänelle tekeväni sen, mitä hänen pyyntönsä minulta anoi. Ja ajatellessani päätin sepittää sonetin, jossa hiukan valittaisin, ja antaa sen tuolle ystävälleni, jotta näyttäisi siltä että olin sen häntä varten tehnyt; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: _Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani_. Siinä on kaksi osaa: ensimäisessä kutsun Rakkauden uskollisia palvelijoita kuulemaan minua; toisessa kerron kurjasta tilastani. Toinen osa alkaa tästä: _On niiden lähtö_.

Sonetti XVII

Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani, te sydämet, sen Sääli suokohon. On niiden lähtö raskas, lohduton, vaan ilman niitä joutuis kuolemani.

Ei silmät huojenna mun itkuani, on kyynelvelka suorittamaton. Niin useasti, kuin mun mieli on, ei itkeä ne jaksa armastani.

Vaan huokausten kuulkaa kutsuvan nyt usein donnaani, ken meiltä meni pois iki-eloon, kotiin armautensa,

eloa halpaa tätä vierovan nimessä surevaisen sydämeni, mi kadotti jo kaiken autuutensa.

XXXIII

Kun olin sepittänyt tämän sonetin ja ajattelin kuka tuo oli, jolle aioin sen antaa ikäänkuin hänen itsensä tekemänä, huomasin että köyhältä tuntui palvelus ja niukalta, kun kysymyksessä oli henkilö, joka oli niin läheinen tuolle kirkastetulle. Ja sen vuoksi, ennenkuin annoin hänelle tuon ylempänä kirjoitetun sonetin, sepitin kaksi stanzaa canzonea, toisen todellakin häntä varten ja toisen itseäni varten, vaikka molemmat näyttävätkin saman henkilön sanomilta sen silmissä, joka ei katso taitavasti, mutta joka taitavasti katsoo, näkee hyvin, että eri henkilöt niissä puhuvat, koska toinen ei koskaan sano donnaksensa sitä josta puhuu, ja toinen sanoo, niinkuin näkyy selkeästi. Tämän canzonen ja tuon ylempänä mainitun sonetin annoin hänelle sanoen että olin tehnyt ne yksin häntä varten.

Canzone alkaa: _Niin usein, ah;_ ja siinä on kaksi osaa: toisessa, nimittäin edellisessä stanzassa, valittaa tuo rakas ystäväni, hänen sukulaisensa; toisessa valitan minä, nimittäin jälkimäisessä stanzassa, joka alkaa: _Ja murheen sointi_. Ja niin käy ilmi että tuossa canzonessa valittaa kaksi ihmistä, ja niistä toinen valittaa kuin veli, toinen kuin uskollinen palvelija.

Canzone IV

Niin usein, ah, kun muistuu mieleheni, ma etten milloinkaan saa nähdä donnaa, itkujeni syytä, sumentaa murhe silloin sydämeni, mi tuskaisasti pyytää: "Ah sielu, miks et käy jo muuttamaan? Ma joudun pelvon valtaan vaikeaan, kun mietin murhetta, jot' elämässä pahassa tässä kohtaat kauheata". Ja kutsun Kuolemata, mun lepoani lempeää ja lauhaa. "Oi, saavu", sille huudan hartahasti, kadehdin rauhaa vainajilta asti.

Ja murheen sointi huokauksistani hartaana helkähtää, se Kuolemata kutsuu kaihollansa. Sen puoleen kääntyy kaikki aatelmani, kun julmuuttansa mun donnani sai tuta jäätävää. Kun häipyi silmistämme armas tää, niin tenhostaan, mi enää ei näy meille, nyt syntyi suuri hengen kauneus. Ja lemmen kirkastus sädehtii siitä riemuks enkeleille. Ja Taivaan tieto ikiylhä, hieno sit' ihmein katselee, niin on se vieno.

XXXIV

Sinä päivänä, jolloin täyttyi vuosi siitä kun tuosta donnasta oli tullut ikuisen elämän asukas, istuin paikassa, jossa häntä muistellen piirustin enkelin kuvaa pienelle taululle; ja piirustaessani sitä käänsin silmäni ja näin vieressäni ihmisiä, joille tuli osoittaa kunnioitusta. Ja he katsoivat työtäni, ja mikäli minulle myöhemmin sanottiin, olivat he olleet siinä jo vähän aikaa, ennenkuin minä heidät huomasin. Kun näin heidät, nousin ja tervehtien sanoin heille: "Toinen oli äsken luonani, siksi mietin." Ja heidän lähdettyään palasin työhöni, nimittäin piirtämään enkelinkuvia, ja sitä tehdessäni tuli mieleeni ajatus sepittää runo ikäänkuin vuosipäivän johdosta ja kirjoittaa noille, jotka olivat tulleet luokseni; ja minä sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: _Mun oli donna tullut mielehen_, ja jolla on kaksi alkua, ja siksi jaoitan sen molempien mukaan.

Sanon että ensimäisen mukaan tässä sonetissa on kaksi osaa: ensimäisessä sanon, että tämä donna oli jo muistossani; toisessa sanon, mitä Rakkaus sen vuoksi minulle teki; kolmannessa sanon Rakkauden vaikutukset. Toinen alkaa tästä: _Ja Amor_; kolmas tästä: _Ne itkein_. Tämä osa jakautuu kahteen: toisessa sanon, että kaikki huokaukseni lähtivät puhellen matkaan, toisessa kerron, että muutamat lausuivat erilaisia sanoja kuin toiset. Toinen alkaa tästä: _Vaan jotka_. Samalla tavoin se jakautuu toisen alun mukaan, paitsi että sen ensimäisessä osassa sanon, milloin tuo donna oli näin muistunut mieleeni, ja sitä en sano toisessa.

Sonetti XVIII

_Ensimäinen alku:_

Mun oli donna tullut mielehen, hän, jonka armauden välkkymähän luo Neitseen, nöyräin taivoon ylimpähän on korottanut Herra taivasten.

_Toinen alku:_

Mun oli donna tullut mielehen, ken kuollessaan sai Lemmen itkemähän, kun ihmevoimansa toi teidät tähän ja työtäin katselitte hetkisen.

Ja Amor, armaan muiston tuntien taas riensi sydämeeni nääntyvähän. Hän huokaukset käski lähtemähän, ja kärsein kaikki nouti mieltä sen.

Ne itkein rinnastani erkanivat, ol' ääni niillä, joka useasti veet tuskan tuopi silmiin suruisiin.

Vaan jotka vaelsivat vaikeimmasti, ne: "Ah, sa armas sielu", huokasivat, "vuos siit' on, kun sa taivoon kutsuttiin".

XXXV

Sitten jonkun ajan kuluttua, koska olin paikassa, jossa muistin mennyttä aikaa, tulin kovin alakuloiseksi, ja jouduin tuskallisten ajatusten valtaan siinä määrin, että ne saivat minut näyttämään muille peljättävän surullista muotoa. Senvuoksi, kun huomasin järkytetyn tilani, nostin silmäni ja katsoin näkikö kukaan minua. Silloin näin nuoren ja hyvin kauniin donnan, joka eräästä ikkunasta katseli minua niin sääliväisesti, mikäli ilmeni hänen kasvoistaan, että kaikki sääli näytti häneen kokoontuneen. Ja koska onnettomat, nähdessään jonkun säälivän heitä, vielä nopeammin puhkeavat kyyneliin ikäänkuin surkutellen itseään, niin tunsin silloin silmissäni heräävän halun itkeä; ja koska pelkäsin ilmaista elämäni viheliäisyyttä, poistuin tämän armaan silmien edestä, ja sanoin sitten itsekseni: "Mahdollista ei ole, ettei tuon sääliväisen donnan sydämessä asuisi sangen jalo rakkaus". Ja senvuoksi päätin laatia sonetin, jossa puhuisin hänelle ja joka käsittäisi kaiken mitä tässä kappaleessa on kerrottu. Ja koska sonetti tämän selityksen vuoksi on sangen ymmärrettävä, en sitä jaoita. Sonetti alkaa: _Niin paljon lempeyttä_.

Sonetti XIX

Niin paljon lempeyttä säälivää te silmillänne mulle ilmaisitte, kun tuskaneleitäni katselitte ja muotoani murheen jäytämää.

Mun elämäni tilaa synkeää, sen huomasin, te silloin aattelitte. Kavahtaa silmiäni koitin sitte, niist' etten saisi tuskan näyttäjää.

Pois edestänne riensin, tuntien kuink' alkoi itku, huolten huojentaja, niin näkönne toi liikutusta mulle.

Ja sielulleni virkoin vaivatulle: "Tuon luona varmaan Amorin on maja, hän saa mun käymähän näin itkien".

XXXVI

Tapahtui sitten, että missä ikinä tuo donna minut näki, siellä hän esiintyi niin säälivän näköisenä ja kasvot kalpeina ikäänkuin rakkaudesta, ja senvuoksi hän useat kerrat toi mieleeni tuon jaloimman donnani, jonka kasvoilla sama väri oli näkynyt alituisesti. Ja tosi on, että monet kerrat, kun en voinut itkeä enkä huojentaa murhettani, kuljin katsomassa tuota sääliväistä donnaa, joka näytti houkuttelevan kyynelet silmiini näöllään. Ja senvuoksi tuli minulle halu vieläkin runoilla puhuen hänelle, ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Ei eleet säälin_. Ja sen voi ymmärtää ilman jakoa, ylläolevan selityksen vuoksi.

Sonetti XX

Ei eleet säälin, kuulto rakkauden viel' ikään ilmenneet niin tenhoisasti naiskasvoilla (ne vaikka useasti on nähneet tuskaa silmän, sydämen),

kuin aina, kun sai teiltä katsehen poloiset silmät, joita kyynel kasti. Niin siirtyi kuva sydämeeni asti, ja tuskaan pakahtuvan pelkään sen.

En taida silmiäni nääntyneitä ma teihin usein katsomasta estää, kun kaipuu niitä itkuhun vain vei.

Niin yltyy halu katsellessa teitä, ei voi ne sitä riutumatta kestää; vaan kyynel edessänne vuoda ei.

XXXVII

Tämän donnan näkeminen saattoi minut niin pitkälle, että silmäni alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan, ja siitä syystä monet kerrat vihastuin itselleni sydämessäni ja pidin itseäni sangen viheliäisenä. Ja niin minä useasti sadattelin silmieni epävakaisuutta ja sanoin niille ajatuksissani: "Ennen oli tapananne saada itkemään se, joka näki tuskallisen tilanne, ja nyt näyttää kuin tahtoisitte unohtaa tämän asian tuon donnan vuoksi, joka teitä katselee ja joka katselee teitä vain siksi että ikävöi tuota kirkastettua donnaa, jota teidän oli tapa itkeä. Mutta mitä voitte, se tehkää; minä vain muistutan häntä teille hyvin usein, te kirotut silmät, sillä ei koskaan, ei ennenkuin kuolemassa olisi kyyneltenne pitänyt ehtyä". Ja kun itsekseni olin näin sanonut silmilleni, ahdistivat huokaukset minua ankarina ja tuskaisina. Ja jottei tämä taistelu, jota kävin itseni kanssa, jäisi vain sen poloisen tietoon, joka sen sai tuta, päätin sepittää sonetin ja kertoa siinä tuon kauhean tilan. Ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet_. Ja siinä on kaksi osaa: ensimäisessä puhun silmilleni niinkuin sydämeni puhui; toisessa torjun mahdollisen epätietoisuuden, tehden tiettäväksi kuka noin puhuu, ja se alkaa tästä: _Näin lausuu_. Sen voisi hyvin jakaa useampiinkin osiin, mutta se olisi turhaa, koska sonetin voi ymmärtää edelläkäyvän selityksen vuoksi.

Sonetti XXI

"Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet, joit' itkeneet jo ootte kauan sitte, sai muillekin, sen usein havaitsitte, vain säälin kyllyydestä silmiin veet.

Nyt on kuin itkunne ois ehtyneet; jo mennehetkö kaikki unhoititte? Ma sentään tahdon, että muistaisitte vain häntä, jota ootte itkeneet.

Tuo heikkoutenne mua huolestuttaa, se pelvon valtaan saa mun kokonaan, kun toiset silmät kohtaa katseheni.

Elossa ette saisi milloinkaan donnaanne, vainajata, unehuttaa". Näin lausuu, sitten huokaa, sydämeni.

XXXVIII

Niin omituiseen tilaan saattoi minut tämän donnan näkeminen, että monet kerrat ajattelin häntä kuin ihmistä, joka liiaksi minua miellytti, ja ajattelin hänestä näin: "Tuo donna on lempeä, kaunis, nuori ja viisas, ja ehkä hän on ilmaantunut Rakkauden tahdosta, jotta elämäni saisi levon". Ja monet kerrat ajattelin lemmekkäämmin, siinä määrin että sydän suostui siihen, nimittäin tämän ajatuksen sanoihin. Ja kun olin siihen suostunut, rupesin ajattelemaan häntä uudelleen ikäänkuin järjen käskystä, ja sanoin itsekseni: "Jumala, mikä on tuo ajatus, joka noin halvalla tavalla tahtoo minua lohduttaa ja tuskin jättää minulle toista ajatusta?" Sitten nousi toinen ajatus ja sanoi minulle: "Sinähän olet ollut niin suuressa vaivassa, miksi et tahdo päästä sellaisesta katkeruudesta? Sinä näet, että tämä on Rakkauden innoitus, joka kantaa eteemme lemmen toiveet, ja se on lähtenyt niin jalosta paikasta kuin tuon donnan silmistä, joka on osoittautunut niin sääliväiseksi meitä kohtaan". Ja kun näin olin useat kerrat taistellut mielessäni, tahdoin vieläkin vähän siitä runoilla; ja koska ajatusten taistelussa pääsivät voittajiksi ne, jotka puhuivat hänen puolestaan, tuntui minusta soveliaalta kohdistaa sanani häneen; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: _Sun luotas, haastain kieltä lempeää;_ ja sanon "lempeää", koska tuo ajatus puhui lempeästä donnasta, mutta muuten se oli sangen viheliäinen.

Tässä sonetissa teen omasta olemuksestani kaksi osaa, sen mukaan kuinka ajatukseni olivat jakautuneet. Toista osaa nimitän sydämeksi, s.o. mielihaluksi; toista nimitän sieluksi, s.o. järjeksi; ja kerron, mitä toinen sanoo toiselle. Ja että on sopivaa sanoa mielihalua sydämeksi ja järkeä sieluksi, se on kyllin selvää niille, joille haluan tämän ymmärrettäväksi. Tosi on, että edellisessä sonetissa pidän sydämen puolta silmiä vastaan, mikä näyttää olevan ristiriidassa sitä vastaan mitä tässä sanon; ja senvuoksi sanon, että siinäkin tarkoitan sydämellä mielihalua, koska silloin minulla vielä oli suurempi halu muistaa tuota armainta donnaani kuin nähdä tätä toista, vaikka minulla jo oli jonkun verran halua siihenkin, mutta se tuntui vähäpätöiseltä: joten siis näkyy että toinen puhe ei ole ristiriidassa toista vastaan.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon aluksi tälle donnalle, kuinka ikäväni kokonaan kääntyy hänen puoleensa; toisessa kerron, mitä sielu, s.o. järki, sanoo sydämelle, s.o. mielihalulle; kolmannessa sanon, mitä tämä sille vastaa. Toinen osa alkaa tästä: _Ja sielu kysyy_, kolmas tästä: _Ja sydän näin_.

Sonetti XXII

Sun luotas, haastain kieltä lempeää, mieleeni aatos saapuu useasti ja kertoo lemmestä niin lauhkeasti, se että syömen vienoks virittää.

Ja sielu kysyy: "Sydän, ken on tää, mi lohtua käy tuomaan meille asti? Ja niinkö vaikuttaa se valtavasti ett' aatosta ei muuta meille jää?"

Ja sydän näin: "Oi sielu miettiväinen, se uusi, nuori lemmen henki on, mi toivehensa kantaa eteheni.

Ja sille elon, voiman, ansion soi silmistään tuo donna sääliväinen, ken näki tuskalla mun kyyneleni".

XXXIX

Tätä järjen vihollista vastaan nousi mieleeni eräänä päivänä, melkein yhdeksännellä hetkellä, voimakas unikuva, niin että olin näkevinäni tuon kirkastetun Beatricen, yllään se veripunainen puku, johon verhottuna hän ensimäisen kerran näyttäytyi silmilleni, ja hän näytti minusta yhtä nuorelta kuin hän oli silloin kun ensi kertaa hänet näin. Silloin aloin häntä ajatella. Ja muistellessani häntä kuluneen ajan järjestyksen mukaan, alkoi sydämeni tuskaisasti katua sitä mielihalua, jonka valtaan se oli niin raukkamaisesti antautunut muutamiksi päiviksi vastoin järjen lujuutta: ja kun tuo paha halu oli karkoitettu, niin kääntyivät kaikki ajatukseni takaisin armaimman Beatricensa puoleen. Ja sanon, että siitä hetkestä saakka aloin häntä niin ajatella, koko häpeävällä sydämelläni, että huokaukset sen monta kertaa ilmaisivat; sillä ne kaikki lähtiessään ikäänkuin toistivat sitä, mistä sydämessä oli puhe, nimittäin tuon armaimman nimeä ja hänen lähtöänsä luotamme. Ja monta kertaa tapahtui, että niin paljon tuskaa sisälsi jokin ajatus, että unohdin sen ja missä olin. Tämä huokausten uusi viriäminen myöskin viritti tyyntyneen itkun uudelleen, niin että silmäni olivat kuin kaksi kappaletta, jotka halusivat vain vuodattaa kyyneleitä, ja usein tapahtui, että pitkäaikaisen itkun vuoksi kohosi niiden ympärille purppuran väri, joka tavallisesti näyttäytyy, kun on kestänyt kärsimyksiä. Siitä näkyy että ne saivat ansaitun palkan epävakaisuudestaan, joten ne siitälähin eivät voineet katsella ketään henkilöä, joka katseellaan olisi voinut houkutella ne samanlaisiin aikeisiin. Niinpä minä, tahtoen että tuollainen paha halu ja halpa kiusaus näyttäisivät tuhotuilta, niin ettei mitään epäilystä syntyisi aikaisemmin sepittämieni runojen tähden, päätin laatia sonetin, joka käsittäisi tämän kappaleen sisällyksen. Ja kirjoitin silloin: _Mua raukkaa, voima huokauksien;_ ja sanoin "raukka", koska kovin häpesin sitä, mitä silmäni turhuudessaan olivat pyytäneet.

Tätä sonettia en jaoita, koska sen selitys on sangen ymmärrettävä.

Sonetti XXIII

Mua raukkaa, voima huokauksien, mi syntyy syömen aran aatoksista, masensi silmäni, ei katsomista mun ole muotoon sääliväisehen.

On niillä näkö kahden toivehen jotk' aina itkis, haastais murehista. Niin itkee ne, ett' usein reunuksista luo Amor kärsimyksen seppelen.

Nää huokaukset, nämä mietteet niin mun poveani painaa kipeästi, ett' itse Amor nääntyy murheessansa.

Siks ett' on piirrettynä poloisiin Madonnan armas nimi näkyvästi ja monta sanaa hänen kuolostansa.

XL