Part 3

Tätä sonettia en tahdo jakaa osiin, koska jakoa ei tarvita muutoin kuin selittämään jaetun merkitystä; ja koska tämä on kyllin selkeä aiheensa vuoksi, josta jo on puhuttu, ei se kaipaa jakoa. Tosin kyllä niiden lauseiden joukossa, jotka ilmaisevat tämän sonetin aiheen, on kirjoitettuna hämäriä kohtia, nimittäin kun sanon että Rakkaus tappaa kaikki aistimieni henget ja että vain näön henget jäävät eloon, joskin joutuvat välineittensä ulkopuolelle. Ja tätä hämärää kohtaa on mahdoton tulkita sen, joka ei itse samassa asteessa ole Rakkauden vallassa; ja niille, jotka ovat, on päivänselvää, miten ratkaista hämärät kohdat. Ja siksi ei ole hyvä minun selvittää tällaista epätietoisuutta, koska puheeni sitä selvittäessä olisi joko turha tai tarpeeton.

XV

Muotoni oudon muuttumisen jälkeen tuli mieleeni muuan voimallinen ajatus, joka ei paljon minusta luopunut, vaan ahdisti minua alituiseen ja puheli tähän tapaan kanssani: "Koska kerran muutut niin naurettavan näköiseksi, kun olet lähellä tuota donnaa, miksi siis pyrit näkemään häntä? Entä jos hän kysyisi sinulta jotakin, mitähän voisit vastata, jos otaksutaan että kaikki kykysi olisivat siksi vapaina että sinusta olisi vastaamaan?" Ja tähän vastasi toinen, nöyrä ajatus ja sanoi: "Jollen kadottaisi kykyjäni ja jos olisin siksi vapaa että voisin vastata, sanoisin hänelle että niin pian kuin kuvittelen hänen ihmeellistä kauneuttaan, niin pian tulee minulle halu nähdä häntä, ja tuo halu on niin väkevä, että se surmaa ja hävittää muististani kaiken, mikä voisi nousta sitä vastaan; ja siitä syystä eivät kestetyt kärsimykset pidätä minua etsimästä hänen näkemistään". Ja tällaisten ajatusten johtamana minä päätin laatia runon, jossa puolustautuisin hänen edessään sellaista syytöstä vastaan ja kertoisin myös miten minun käy hänen lähellään; ja niin sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Muu kaikki häipyy_.

Sonetti VIII

Muu kaikki häipyy, mielessä mi mulla, kun saan sun nähdä, Ilo verraton. Vaan kun käyn luokses, läsnä Amor on ja kuiskaa: "Pois, tai turma eess' on sulla".

Saa kasvot syömen värin vaivatulla, ja turvaa etsii sydän hervoton, kun kesken väristyksen hurmion kivetkin huutaa: "Suo jo kuolon tulla!"

Se syntinen, ken minut nähdessään ei toisi tuskahani lohdutusta ja näyttäis mulle myötätuntoansa.

Vaan pilkkas surmaa säälin, heräämään min saanut ois tää katse kuolonmusta, kun silmät nähdä sois vain surmaajansa.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon syyn, miksi en voi olla menemättä tämän donnan läheisyyteen; toisessa sanon, mitä minulle tapahtuu kun menen hänen lähelleen; ja tämä osa alkaa tästä: _Vaan kun käyn luokses_. Ja tämä toinen osa jakautuu vielä viiteen, viiden eri kertomuksen mukaan: sillä ensimäisessä kerron, mitä Rakkaus järjen neuvosta sanoo minulle, kun olen hänen lähellään; toisessa selitän sydämen tilan kasvojen esimerkin mukaan; kolmannessa sanon, kuinka kaikki varmuus minulta häviää, neljännessä sanon, että joka ei osoita minulle sääliänsä, tekee syntiä, sillä siitä olisi minulle jotakin lohdutusta; viimeisessä sanon minkävuoksi toisten pitäisi tuntea sääliä, nimittäin sen säälittävän ilmeen tähden, joka tulee silmiini; ja tämän säälittävän ilmeen tuhoaa, nimittäin estää näkymästä toisille, tuon donnan pilkka, joka houkuttelee samanlaiseen menettelyyn nekin, jotka muuten ehkä näkisivät tämän säälittävyyden. Toinen osa alkaa tästä: _Saa kasvot;_ kolmas tästä: _Kun kesken;_ neljäs: _Se syntinen;_ viides: _Vaan pilkkas_.

XVI

Laadittuani tämän sonetin, teki mieleni vielä lausua sanoja, joissa kertoisin omasta tilastani neljä asiaa, joita en mielestäni ollut tätä ennen ilmaissut. Ensimäinen niistä on, että monet kerrat tunsin tuskaa, kun muistini yllytti mielikuvitusta miettimään mitä Amor minulle teki. Toinen on, että Rakkaus monet kerrat äkisti valtasi minut niin rajusti, ettei minussa jäänyt henkiin muuta kuin yksi ainoa ajatus, joka puhui tästä donnasta. Kolmas on, että kun tuo Rakkauden kamppailu minua ahdisti, riensin melkein värittömin kasvoin näkemään tuota donnaa, sillä uskoin että hänen näkemisensä pelastaisi minut tästä taistelusta, ja unohdin, kuinka minun aina kävi lähestyessäni niin suurta armautta. Neljäs on, että sellainen näkeminen ei ainoastaan jättänyt minua puolustuksetta, vaan lopulta tuhosi senkin vähän, mitä minussa oli henkeä. Ja niin sepitin sonetin, joka alkaa: _Ma monta kertaa_.

Sonetti IX

Ma monta kertaa mietin mielessäni sen tuskan tummuutta, jonk' Amor antaa, ja usein silloin säälin itseäni ja huokaan: "Voi, ken moist' on saanut kantaa".

Niin tuimaan Amor iskee sydäntäni, ett' aivan kosketan jo kuolon rantaa. Avuksi saan vain yhden hengistäni: se luoksein jää ja teistä puheen kantaa.

Ma hoivaa saamaan silloin kiiruhdan niin kalman kalvasna ja voimaa vailla, luotanne luulen lohdun noutavani.

Vaan kun ma nostan katseen ankean, väristä sydän alkaa sillä lailla, ett' on kuin elo virtais suonistani.

Tämä sonetti jakautuu neljään osaan, koska neljä asiaa on siinä kerrottuna; ja koska niistä on ylempänä puhuttu, en huoli muuta kuin erottaa osat alkusanojensa mukaan. Sanon siis, että toinen osa alkaa tästä: _Niin tuimaan;_ kolmas tästä: _Ma hoivaa saamaan;_ neljäs tästä: _Vaan kun ma nostan_.

XVII

Laadittuani nämä kolme sonettia, joissa puhuin tälle donnalle, päätin vaieta enkä enää sanoa mitään, koska ne kertoivat jo melkein koko tilani ja koska olin mielestäni jo ilmaissut itsestäni paljonkin; mutta vaikka tästälähin ainiaaksi vaikenin puhumasta hänelle, oli minun ryhdyttävä uuteen aiheeseen, jalompaan kuin entinen. Ja koska uuden aiheen alkusyy on viehättävä kuulla, kerron sen, niin lyhyesti kuin voin.

XVIII

Koska jo monet henkilöt olivat ulkomuodostani ymmärtäneet sydämeni salaisuuden, niin myöskin eräät donnat, jotka olivat kokoontuneet iloitsemaan toistensa seurasta, tiesivät hyvin sydämeni tunteet, sillä jokainen heistä oli ollut näkemässä useita tappioitani; ja kun minä kuljin heidän läheltään ikäänkuin sattuman johtamana, kutsui eräs noista armaista naisista minua. Donna, joka oli minua kutsunut, oli puheissaan hyvin herttainen, niin että kun olin tullut heidän eteensä ja näin että tuo armain donnani ei ollut heidän joukossaan, tervehdin heitä tyyntyneenä ja kysyin mitä he suvaitsivat. Donnia oli monta, ja heidän joukossaan muutamia, jotka nauroivat keskenään. Oli toisia, jotka katselivat minua, odottaen mitä tulisin sanomaan. Oli toisia, jotka puhelivat keskenään. Näistä yksi, kääntäen silmänsä minua kohti ja kutsuen minua nimeltä, lausui nämä sanat: "Mitä tarkoitusta varten rakastat tuota donnaasi, koska et voi kestää hänen läheisyyttään? Sano se meille, sillä varmaan on sellaisen rakkauden tarkoitus ylen erikoinen". Ja kun hän oli sanonut minulle tämän, niin näkyi ettei ainoastaan hän, vaan kaikki toisetkin alkoivat odottaa vastaustani. Silloin sanoin nämä sanat heille: "Donnat, rakkauteni tarkoituksena oli ennen tuon donnan tervehdys, josta kenties puhutte, ja siinä asui autuus, joka oli kaikkien toiveitteni päämäärä. Mutta sen jälkeen kun hän on nähnyt hyväksi evätä minulta tervehdyksensä, niin herrani Rakkaus, ja siitä hänelle kiitos, on kätkenyt kaiken autuuteni siihen, mikä ei minulta voi kadota". Silloin nuo donnat alkoivat puhella keskenään, ja niinkuin väliin näemme veden lankeavan maahan kauniilla lumella sekoitettuna, niin olin kuulevinani heidän sanojensa putoilevan huokauksilla sekoitettuina. Ja kun he olivat vähän aikaa puhuneet keskenään, sanoi minulle vielä tuo sama donna, joka oli ensin puhunut, nämä sanat: "Me pyydämme sinua kertomaan meille, missä on tuo autuutesi". Ja minä vastasin hänelle ja sanoin ainoastaan: "Runoissa, jotka ylistävät donnaani". Silloin vastasi tuo, joka minua puhutteli: "Jos toden sanoisit, niin toisessa mielessä olisit laatinut ne säkeet, jotka olet sepittänyt tulkitsemaan omaa tilaasi". Ja silloin minä, ajatellen noita sanoja, lähdin heidän luotaan kuin häpeissäni, ja puhelin itsekseni: "Koska sellainen autuus asuu niissä sanoissa, jotka ylistävät donnaani, miksi olen siis muuta puhunut?" Ja niin päätin tästälähin aina ottaa lauluni aiheeksi sellaista, joka olisi tuon armaimman ylistystä; ja paljon ajatellessani asiaa, tuntui minusta että olin ryhtynyt aiheeseen, joka oli minulle liian korkea, enkä rohjennut alkaa; ja niin vietin muutamia päiviä halaten runoilla ja peljäten alkaa.

XIX

Tapahtui sitten, että kulkiessani erästä tietä, jonka varrella virtasi hyvin kirkas joki, valtasi mieleni sellainen runointo, että aloin miettiä minkä muodon valitseisin, ja ajattelin etten voisi puhua hänestä, jollen puhuisi naisille toisessa personassa, eikä joka donnalle, vaan ainoastaan niille, jotka ovat armaita naisia eivätkä ainoastaan naisia. Silloin, sen sanon, puhui kieleni kuin liikkuen itsestään ja sanoi: "Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian". Nämä sanat kätkin mieleeni suuresti iloissani, ajatellen ottaa ne runoni alkusäkeiksi, ja palattuani mainittuun kaupunkiin ja ajateltuani muutamia päiviä aloitin sitten canzonen, joka alkaa näillä sanoilla ja jonka rakenne käy selville alempana olevasta jaoituksesta.

Canzone I

Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian,[22] nyt donnastani teille laulaa soisin; ei että häntä kyllin kiittää voisin, vaan mieli huojentuupi laulaessa. Se kuulkaa, kun ma muistan arvoansa, niin Amor syömen valtaa suloisesti, jo että -- sen jos laulun taito kesti -- rakastuis muutkin mua kuunnellessa. Vaan niinpä ylvähästi laula en: ett' arkuus estäis laulun luontumasta. Ma kerron olennostaan armahasta -- on laulu halpa, donnaan verraten -- vain teille, neiet, donnat lempiväiset, ei kelpaa kuulijoiksi syömet jäiset.

Näin enkel-ääni Taivaan Viisaudelle anellen virkkaa: "Herra, maailmassa ma suuren ihmeen näen loistamassa; se sielu on, min valo tänne ehtii". Ja taivaan joukot, joilt' ei muuta puutu kuin sielu tuo, nyt pyytää Herraltansa hartaina häntä pyhäin kaikkein kanssa; vain Sääli puolestamme kyynelehtii. Ja itse Herra tämän kuullessaan näin lausuu: "Rakkahani, rauha teille! Jää toivehenne vielä elon teille, miss' yksi pelkää hänen kuoloaan ja viestin viepi hornaan:[23] 'Lapset turman, ma nähnyt olen autuaitten hurman'."

Ilossa taivaan donnaa ikävöidään; nyt laulan teille hänen tenhoansa. Ken mielii armas olla, seurassansa hän käyköön, sillä syömeen halpaan turmaa ja jäätä henkii donnan tullen Amor, se kaikki nurjat aivoitukset estää. Vaan joka donnan silmäystä kestää, sen jalommaks se muuttaa taikka surmaa. Ja arvokas ken donnan nähdä saa, tuon hyvyyden hän tuntee hurmauksen, saa siitä nöyryyden ja vapahduksen ja kaiken nurjamielen unhottaa. On donnallani tääkin armo Herran: ei huku, ken sai hälle haastaa kerran.

Näin lausuu Amor: "Kuinka kuolevainen noin saikin muodon puhtahan ja armaan?", ja donnaa katsoo, päättää Luojan varmaan hänestä vielä luovan ihmeen uuden. On helmen kuulto hänen kasvoillansa, mi naista kaunistaa, ei liikanainen. Hän korkeint' on, min laati luonto mainen, on mitta, määrä kaiken ihanuuden. Ja palavaiset henget rakkauden ne kevein siivin silmistänsä liitää, ne katsojalle silmun silloin kiitää ja tiensä löytää suoraan syömehen. On itse Amor huulten kaartehessa, soaistuu silmä sitä katsellessa.

Canzone, tiedän että kuljet laulain monelle donnalle sa matkallasi. Sua neuvon nyt, kosk' olen vaalijasi, sa Lemmen tytär koruton ja nuori. Näin pyydä kaikkialla, minne saavut: "Tie mulle neuvokaa, on määrä mulla sen luo, jonk' ylistystä laulan, tulla". Sa turhaan viipymättä tielles suori, et halpain luona aikaella saa, vaan pyri aina seuraan arvollisten, luo miesten, donnain jalomiettehisten, ne nopsaan kulkuhun sua kiiruhtaa. Amoren löydät hänen seurastansa, vie viesti hälle uskolliseltansa.

Tämän canzonen, jotta se paremmin ymmärrettäisiin, jaoitan taidokkaammin kuin aikaisemmat runot. Ja senvuoksi teen siitä ensin kolme osaa: ensimäinen osa on seuraavien sanojen esipuhe; toinen on aiheen käsittely; kolmas on ikäänkuin edellisten säkeitten palvelija. Toinen alkaa tästä: _Näin enkelääni;_ kolmas tästä: _Canzone, tiedän_. Ensimäinen osa jakautuu neljään: ensimäisessä sanon, kenelle tahdon laulaa donnastani ja minkätähden tahdon laulaa; toisessa sanon, miltä itsestäni tuntuu kun ajattelen hänen armauttaan, ja kuinka runoilisin, jollen kadottaisi uskallustani; kolmannessa sanon, millä tavalla uskon voivani laulaa hänestä niin että pelkuruus ei minua estä; neljännessä toistan vielä, kenelle aion tästä laulaa, ja sanon syyn, miksi laulan juuri heille. Toinen alkaa tästä: _Se kuulkaa;_ kolmas tästä: _Vaan niinpä ylvähästi;_ neljäs: _Vain teille, neiet, donnat._ Kun sitten sanon: _Näin enkelääni_, alan laulaa tästä donnasta. Ja tämä osa jakautuu kahteen: ensimäisessä sanon, mitä hänestä ajatellaan taivaassa; toisessa sanon, mitä hänestä ajatellaan maan päällä, tässä säkeessä: _Ilossa taivaan_. Tämä toinen osa jakautuu kahteen; sillä ensimäisessä puhun hänestä, mitä tulee hänen sielunsa jalouteen, ja kerron jotakin hänen hyveittensä voimasta, joka saa alkunsa hänen sielustaan; toisessa puhun hänestä, mitä tulee hänen ruumiinsa jalouteen, ja kerron jotakin hänen kauneudestaan, alkaen tästä: _Näin lausuu Amor._ Tämä toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä puhun erinäisistä suloista, jotka kuuluvat koko olemukseen, toisessa puhun erinäisistä suloista, jotka kuuluvat määrättyihin osiin olemusta, alkaen tästä: _Ja palavaiset_. Tämä toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä puhun silmistä, jotka ovat rakkauden alku; toisessa puhun suusta, joka on rakkauden päämäärä. Ja jotta tässä loittonisi kaikkinainen halpa ajatus, muistakoon lukija, mitä yllä on kirjoitettu, nimittäin että tuon donnan tervehdys, joka oli hänen suunsa tekoja, oli toiveitteni päämäärä, niin kauan kuin taisin sen saada. Kun sitten sanon: _Canzone, tiedän_, liitän runooni stanzan, joka on ikäänkuin toisten palvelijatar ja jossa sanon mitä toivon tältä canzoneltani; ja koska tämä viimeinen osa on helppo ymmärtää, en huoli ryhtyä enempiin jaoituksiin. Sanon kyllä, että jos enemmän tahtoisin avata tämän canzonen merkitystä, tulisi käyttää tarkempia jaoituksia; mutta jos joku ei ole siksi älykäs että voisi sen ymmärtää näiden jo tehtyjen avulla, en ole pahoillani vaikka hän jättääkin sen sikseen, sillä totisesti pelkään jo liiankin monelle ilmaisseeni sen merkityksen vain näiden jaoitusten kautta, jos nimittäin niin sattuisi, että monet joutuisivat niitä kuulemaan.

XX

Kun tämä canzone oli hiukan levinnyt ihmisten keskuuteen ja eräs ystäväni oli sattunut kuulemaan sen, teki hänen mieli pyytää minua sanomaan hänelle, mikä Rakkaus on, sillä hän oli ehkä kuulemiensa säkeitten perusteella ruvennut toivomaan minusta suurempia kuin ansaitsin. Ja niinpä minä, ajatellen että tuollaisen runon jälkeen oli kaunista vähäisen puhua Rakkaudesta ja että ystävän mieltä oli noudatettava, päätin sepittää runon, jossa puhuisin Rakkaudesta; ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: _On yhtä Rakkaus ja sydän jalo_.

Sonetti X

On yhtä Rakkaus ja sydän jalo; niin viisas[24] kerran lausui laulussaan. Kuin sielu järkevä ja järjen valo, ei voi ne olla ilman toisiaan.

Kun alttiin luonnon täyttää lemmen palo, se Amorista saapi valtiaan, ja Amorille aukee syömen talo, miss' uinuu kauan taikka hetken vaan.

Kun näkyy sitten sulot naisen armaan, ne silmää miellyttää, ja halu vieno syömessä syttyy omaks saamiseen,

niin kauan viivähtää se, kunnes varmaan jo havahtuu tuo lemmen henki hieno. Näin mieskin tehoo naisen sydämeen.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä puhun Rakkaudesta, mikäli se ilmenee mahdollisuutena, toisessa puhun siitä, mikäli se mahdollisuudesta muuttuu teoksi. Toinen alkaa tästä: _Kun näkyy_. Ensimäinen jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon, missä esineessä on tämä mahdollisuus, toisessa sanon, kuinka tämä esine ja voima luodaan olemaan, ja kuinka toinen suhtautuu toiseen niinkuin muoto aineeseen. Toinen alkaa tästä: _Kun alttiin luonnon_. Kun sitten sanon: _Kun näkyy sitten_, ilmaisen kuinka tämä mahdollisuus muuttuu teoksi, ja ensin kuinka se muuttuu miehessä, sitten kuinka se muuttuu naisessa, alkaen tästä: _Näin mieskin_.

XXI

Käsiteltyäni rakkautta yllämainituissa säkeissä tuli minulle halu sepittää, myöskin tämän armaimman ylistykseksi, runo, jossa osoittaisin kuinka hänen kauttaan havahtuu tämä Rakkaus, ja kuinka se ei ainoastaan herää siellä missä se nukkuu, vaan kuinka hän, ihmeellisesti vaikuttaen, saa sen tulemaan sinnekin missä se ei piile mahdollisuutena. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: _On donnallani Rakkaus silmissään_.

Sonetti XI

On donnallani Rakkaus silmissään, hän kaiken jaloks muuttaa katsomalla. Vain häneen silmät kääntyy kaikkialla, ja tervehdys saa syömet värjymään.

Mies silmät maahan luo, ja syntejään jo huokaa katsannolla kalvahalla. Masentuu viha donnan katseen alla. Oi käykää, neidot, häntä kiittämään.

Saa kaikki nöyrät, vienot ajatukset se mielehen, ken donnan äänen kuuli, ken hänet kohtas, ylistetty on.

Ei arvaa muisti, kuvaa kertomukset, hän miltä näyttää hymyisenä huuli: kuin ihme on se, uusi, verraton.

Tässä sonetissa on kolme osaa. Ensimäisessä sanon, kuinka tämä donna muuttaa mainitun mahdollisuuden teoksi, silmiensä verrattoman vaikutuksen mukaisesti; ja kolmannessa sanon tämän saman, hänen suunsa verrattoman vaikutuksen mukaisesti, ja näiden kahden osan välissä on pieni osa, joka ikäänkuin pyytää apua edelliselle ja seuraavalle ja alkaa tästä: _Oi käykää, neidot_. Kolmas alkaa tästä: _Saa kaikki nöyrät_. Ensimäinen jakautuu kolmeen, sillä ensimäisessä sanon, kuinka hänellä on voima tehdä lempeäksi kaikki mitä näkee, ja tämä merkitsee samaa kuin Rakkauden saattaminen mahdollisuudeksi siinä missä sitä ei ole, toisessa sanon, kuinka hän muuttaa teoksi Rakkauden kaikkien niiden sydämissä, jotka hän näkee; kolmannessa sanon, mikä voimallinen vaikutus hänellä sitten on heidän sydämiinsä. Toinen alkaa tästä: _Vain häneen;_ kolmas tästä: _Ja tervehdys._ Kun sitten sanon: _Oi käykää, neidot_, teen ymmärrettäväksi, kenelle puheeni tarkoitan, kutsuen donnia avukseni kunnioittamaan häntä. Kun sitten sanon: _Saa kaikki nöyrät_, ilmaisen tuon saman, mikä on sanottu ensimäisessä osassa, hänen suunsa kahden teon mukaisesti, joista toinen on hänen suloinen puheensa ja toinen hänen ihmeellinen hymyilynsä, vaikka en jälkimäisestä sanokaan, kuinka se vaikuttaa sydämiin, koska muisti ei voi tallettaa sitä eikä sen vaikutuksia.

XXII

Kun tämän jälkeen oli kulunut muutamia päiviä, näki hyväksi kunnian Herra, joka ei itseltäänkään kieltänyt kuolemaa, että se mies,[25] joka oli antanut elämän niin suurelle ja silminnähtävälle ihmeelle, kuin oli tuo jalo Beatrice, erkani tästä elämästä ja lähti iäiseen kunniaan totisesti. Ja koska tuollainen ero tuottaa murhetta niille, jotka jäävät ja jotka ovat olleet lähtevän ystäviä, eikä mikään ystävyys ole niin läheinen kuin hyvän isän hyvää lasta ja hyvän lapsen hyvää isää kohtaan, ja koska tämä donna oli hyvyyden korkeimmalla asteella ja hänen isänsä, niinkuin monet uskovat ja tosi on, oli suuressa määrin hyvä, on ilmeistä että mitä katkerin murhe valtasi tämän donnan. Ja koska mainitun kaupungin tavan mukaan naiset naisten ja miehet miesten kanssa kokoontuvat yhteen sellaisen surun sattuessa, oli paljon naisia tullut siihen paikkaan, missä tämä Beatrice itki haikeasti; ja kun minä näin eräitten donnien palaavan hänen luotaan, kuulin heidän puhuvan tuosta armaimmasta, kuinka hän vaikeroi; ja heidän puheistaan kuulin nämä sanat: "Totisesti hän itkee niin, että pitäisi sääliin kuolla sen, joka häntä katselee". Silloin nämä naiset kulkivat ohi, ja minä jäin sellaisen surun valtaan, että kyynelet väliin kostuttivat kasvojani, mitä koetin kätkeä nostamalla useasti kädet silmilleni; ja jollen olisi odottanut kuulevani vieläkin puhuttavan hänestä, sillä olin paikassa, josta kulkivat useimmat hänen luotaan palaavat naiset, olisin kätkeytynyt kohta kun kyynelet olivat minut vallanneet. Ja kun siis vielä viivyin samassa paikassa, kulki taas ohitseni naisia, jotka käydessään puhuivat keskenään ja sanoivat: "Kuka meistä voisi koskaan enää olla iloinen, kun olemme kuulleet tuon donnan puhuvan niin säälittävästi". Heidän jälkeensä tuli toisia donnia, jotka sanoivat kulkiessaan: "Tuo tuossa ei itke enemmän eikä vähemmän kuin jos olisi nähnyt hänet, niinkuin me olemme". Sitten toiset sanoivat minusta: "Katsokaa tuota, joka ei ole enää itsensä näköinen, niin hän on muuttunut". Ja niin kuulin, näiden naisten kulkiessa ohi, puheita hänestä ja minusta siihen tapaan kuin kerrottu on. Sentähden myöhemmin, ajatellessani, päätin sepittää runon, koska minulla oli siihen arvokas aihe, ja siihen runoon sisällyttää kaiken, mitä olin kuullut noilta naisilta; ja koska mielelläni olisin tehnyt heille kysymyksiä, jollei sellainen olisi ollut sopimatonta, asetin aiheeni, ikäänkuin olisin kysynyt heiltä ja he vastanneet minulle. Ja minä laadin kaksi sonettia; ensimäisessä kysyn, niinkuin olisin tahtonut kysyä; toisessa sanon heidän vastauksensa, kertoen sen, mitä olin heiltä kuullut, ikäänkuin he olisivat sanoneet sen minulle vastaukseksi. Ja aloitin ensimäisen: _Te, joilla muoto on niin murheinen;_ ja toisen: _Sa lietkö tuo, ken ennen useasti_.

Sonetti XII

Te, joilla muoto on niin murheinen, ja pääkin painuu tuskan miettehistä, te mistä tänne saavutte ja mistä sai kasvonne tuon säälin kuultehen?

Te donnammeko näitte vienoisen, min katseess' Amor kostuu kyynelistä? Oi, sanokaa se mulle, vilpillistä ei mitään teissä, sydän tuntee sen.

Jos suuren surun luota käytte tänne, mun vierelläni hetki viipykää ja mitään älkää salatko te multa.

Ma itkun jäljet näen silmissänne, mun sydämeni siitä säikähtää, niin katsehenne näyttää kiusatulta.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä kutsun näitä naisia ja kysyn, tulevatko he hänen luotaan, sanoen niin luulevani, koska he palaavat ikäänkuin täynnänsä armautta; toisessa pyydän heitä puhumaan minulle hänestä. Toinen alkaa tästä: _Jos suuren surun_.

Seuraa sitten toinen sonetti, niinkuin edellä olemme kertoneet.

Sonetti XIII

Sa lietkö tuo, ken ennen useasti on donnastamme meille haastellut? on äänes tuttu, mutta muuttunut oot toiseks muodoltasi siitä asti.

Ja miksi itket nyt niin katkerasti, kuin itseäs ois murhe kohdannut? Liet hänen kyyneleitään katsellut, kun surun vallass' oot noin vaikeasti.

Suo meidän käydä itkein, allapäin (se syntinen, ken lohduttaisi meitä), me kuulimme, kun puhui nyyhkyttäin

hän, jonka kasvoja ei Sääli heitä. Ken kauan katsellut ois häntä näin, ois varmaan kuollut kesken kyyneleitä.

Tässä sonetissa on neljä osaa, koska neljällä tavalla puhuivat donnat, joiden puolesta vastaan, ja koska ne jokseenkin käyvät selville ylempänä, en ryhdy kertomaan osien sisällystä, ja senvuoksi vain eroitan ne. Toinen alkaa tästä: _Ja miksi itket;_ kolmas: _Suo meidän käydä;_ neljäs: _Hän, jonka kasvoja_.

XXIII