Part 2
Eräänä päivänä tapahtui, että tuo armain istui paikassa, jossa kuunneltiin ylistyslauluja Kunnian Kuningattaresta, ja minä olin niin asettunut, että saatoin nähdä autuuteni, ja suoraan keskikohdalla hänen ja minun välilläni istui eräs jalo donna, joka oli hyvin viehättävän näköinen ja joka silmäsi minuun useita kertoja, ihmetellen katsettani, joka näytti päättyvän hänen kohdalleen. Siitä johtui että monet havaitsivat hänen katseensa, ja niin paljon kiinnitettiin siihen huomiota, että lähtiessäni paikalta kuulin takanani sanottavan: "Katsokaa kuinka tuo nainen riuduttaa tätä miestä", ja kun hänen nimensä mainittiin, kuulin tarkoitettavan naista, jonka paikka oli ollut keskivälillä sitä suoraa viivaa, joka lähti armaimmasta Beatricesta ja päättyi minun silmiini. Silloin helpottui mieleni suuresti, kun sain varmuuden siitä, ettei ulkonäköni ollut tuona päivänä ilmaissut salaisuuttani. Ja heti johtui mieleeni ruveta käyttämään tätä armasta donnaa totuuden verhona, ja annoin vähässä ajassa siksi paljon näkyä, että useimmat ihmiset, jotka puhuivat minusta, luulivat tuntevansa salaisuuteni. Tämän donnan turvissa piileksin vuoden ja kuukauden ajan, ja saadakseni toiset paremmin uskomaan, sepitin hänelle erinäisiä pieniä runoja, joita en aio kirjoittaa tähän, mikäli ne eivät koske tuota armainta Beatricea; ja niinpä jätän ne kaikki sikseen, paitsi että kirjoitan niistä jonkun, mikä näyttää olevan hänen kiitoksekseen.
VI
Sanon, että siihen aikaan, jolloin tuo nainen oli suuren rakkauden verhona, mitä itseeni tulee, valtasi minut halu ja tahto muistutella tuon armaimman nimeä ja ottaa mukaan useiden muiden naisten nimet ja varsinkin tuon toisen armaan donnan. Ja minä otin kuudenkymmenen kauneimman naisen nimet siitä kaupungista, jonka minun donnani oli Korkeuden Herralta saanut asuinsijakseen, ja sepitin serventesen[15] muotoon kirjeen, jota en kirjoita tähän; enkä olisi tätä maininnut muuten kuin sanoakseni, että sitä sepitellessäni sattui niin ihmeellisesti, että minun donnani nimi ei suvainnut soveltua mihinkään muuhun kohtaan kuin yhdeksänneksi näiden naisten nimien joukossa.
VII
Donna, jonka avulla olin niin kauan salannut sydämeni aivoitusta, joutui matkustamaan mainitusta kaupungista ja lähtemään kaukaiseen seutuun, ja silloin minä, melkein kauhistuneena siitä että menetin kauniin suojani, tulin sangen surulliseksi, enemmän kuin itse olisin aikaisemmin uskonutkaan. Ja ajatellessani että jollen kirjoittaisi hänen lähdöstään jotakin surullista, ihmiset piankin huomaisivat lymyilyni, päätin siitä hiukan valittaa sonetin muodossa, jonka kirjoitan tähän, koska minun donnani oli välittömänä aiheena eräisiin sanoihin tässä sonetissa, niinkuin näkyy sille, joka ymmärtää. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: _Te, jotka lemmen tietä astelette_.
Sonetti II
Te, jotka lemmen tietä astelette, ah, toista löydä ette, kell' oisi murhe kuin on mulla aivan Ja hetken jos mua kuulla suvainnette, niin kohta havaitsette, ett' olen avain, maja kaiken vaivan.
Niin Amor, ei mun halvan ansiosta, vaan yksin suosiosta soi mulle elon lempeän ja lauhan, ett' usein kuulin nurjain joukkiosta: "Tuo mit' on tehnyt, josta sai palkaksensa moisen mielen rauhan?"
Nyt uupunut on kaikki uskallus, min antoi mulle armas aarteheni, jäi orvoks sydämeni, ei runoon taivu arka ajatus.
Nyt niiden laill' on tehdä toiveheni, joilt' itkun kaihtaa mielen kainous. On muille riemastus, mut kyynelet ma säästän itselleni.
Tässä sonetissa on kaksi pääosaa; ensimäisessä on tarkoitukseni kutsua Rakkauden uskollisia palvelijoita niillä Jeremia profeetan sanoilla, jotka kuuluvat: _O vos omnes qui transitis per viam; attendite et videte si est dolor sicut dolor meus_,[16] ja pyytää että he suvaitsevat kuulla minua; toisessa kerron, mihin asemaan Rakkaus oli minut pannut, tarkoittaen toista kuin mitä sonetin alku ja loppu osoittaa, ja sanon että olen sen aseman menettänyt. Toinen osa alkaa tästä: _Niin Amor, ei mun_.
VIII
Tämän armaan donnan lähdettyä näki Enkelien Herra hyväksi kutsua kunniaansa erään nuoren ja hyvin viehättävän naisen, joka oli ollut sangen suosittu mainitussa kaupungissa; ja hänen hengettömän ruumiinsa minä näin lepäävän keskellä useita naisia, jotka itkivät kovin säälittävästi. Silloin muistin, että olin ennen nähnyt hänet tuon armaimman seurassa, enkä voinut pidättää paria kyyneltä, vieläpä itkiessäni päätin runoilla muutaman säkeen hänen kuolemastaan, palkaksi siitä että olin jonkun kerran nähnyt hänet donnani seurassa. Ja sitä seikkaa vähän kosketin sepittämäni runon loppuosassa, niinkuin selvästi ilmenee sille, joka ymmärtää. Ja minä runoilin silloin nämä kaksi sonettia, joista toinen alkaa: _Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset_, ja toinen: _Oi säälin vihollinen, kuolo kurja_.
Sonetti III
Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset, myös Amor itkee säälin kyyneleitä, kun kuulee, donnat, kaihoovia teitä ja kohtaa katsehenne kärsiväiset.
Nyt julma kuolo henkäykset jäiset puhalsi jaloon rintaan, ilkkuin meitä, jotk' immen kainon kiitost' emme heitä, ja riisti sulot silmiin näkyväiset.
Sai kunniata neito kuolossansa: näin itse Amorin ma murhemiellä, luo armaan paarin askelensa johti,
ja silmät nosti korkeutta kohti. Tuo sielu lempeä jo oli siellä, mi äsken kaikki hurmas ilollansa.
Tämä ensimäinen sonetti jakautuu kolmeen osaan; ensi osassa kutsun ja kehoitan Rakkauden uskollisia palvelijoita itkemään ja sanon, että heidän herransa itkee, ja sanon: "myös Amor itkee säälin kyyneleitä", jotta he olisivat alttiimmat minua kuuntelemaan; toisessa kerron syyn; kolmannessa puhun kunniasta, jota Rakkaus osoitti tälle donnalle. Toinen osa alkaa tästä: _Kun kuulee, donnat;_ kolmas tästä: _Sai kunniata neito_.
Sonetti IV
Oi säälin vihollinen, Kuolo kurja, sa ikiäiti nurja, sa säädös ankara ja horjumaton, kun rinnastani riistit kaiken raton, oon orpo, auttajaton, sua soimatessa herpoo kieli hurja.
Jos tahdon sulta kaiken tenhon viedä, niin sanojani siedä, kun kerron kaikki elkes enkä kiitä; ei tosin ketään, ken ei tuntis niitä, vaan murheen saakoon siitä ken vielä lemmen vaaroja ei tiedä.
Maan päältä poistit armaan lempeyden ja avut kauniit immen sydämestä. Elomme keväimestä sa riistit lemmen leikin riemuisen.
Ken on tuo donna, sitä kerro en, se hyvyydestään näkyy ilmeisestä. Ei hänen rinnallansa käydä kestä, ken autuuden ei oisi arvoinen.
Tämä sonetti jakautuu neljään osaan: ensi osassa nimitän kuolemaa eräillä nimillä, jotka ovat sille ominaiset; toisessa puhun sille ja sanon syyt, miksi käyn sitä moittimaan; kolmannessa soimaan sitä; neljännessä käännyn puhumaan määräämättömälle henkilölle, joka kyllä minun mielessäni on määrätty. Toinen alkaa tästä: _Kun rinnastani riistit_; kolmas tästä: _Jos tahdon sulta_; neljäs tästä: _Ei hänen rinnallansa_.
IX
Muutamia päiviä tämän donnan kuoltua tapahtui, että minun täytyi lähteä[17] mainitusta kaupungista ja matkata sitä seutua kohti, missä asui tuo armas nainen, joka oli ollut verhonani, vaikka matkani määrä ei ollutkaan niin kaukana kuin hänen olinpaikkansa. Ja vaikka olinkin useiden seurassa, tuntui matka minusta niin vastenmieliseltä, mikä myöskin kasvoistani näkyi, etteivät huokauksetkaan voineet kokonaan hälventää sitä tuskaa, mitä sydämeni tunsi, koska loittonin autuudestani. Ja silloin se suloisin valtias, joka piti minua herruutensa alaisena tuon armaimman donnan vuoksi, näyttäytyi sieluni silmille pyhiinvaeltajan kevyessä ja halvassa puvussa. Hän näytti alakuloiselta ja katsoi maahan, paitsi että hänen silmänsä väliin näyttivät kääntyvän ihanaa ja vuolasta ja hyvin kirkasta jokea kohden, joka virtasi kulkemani tien vierellä. Minusta näytti että Rakkaus kutsui minua ja sanoi minulle nämä sanat: "Minä tulen sen donnan luota, joka kauan on ollut verhonasi, ja tiedän, ettei hänen paluunsa tapahdu pitkiin aikoihin; ja siksi tuon mukanani sydämen, jonka minun käskystäni olit antanut hänen haltuunsa, ja vien sen toiselle, josta tulee suojasi, niinkuin tämä oli". Ja hän mainitsi tuon naisen nimen, niin että hyvin tiesin, ketä hän tarkoitti. "Mutta kuitenkin, jos aikoisit jotakin runoilla näistä sanoista, jotka olen sinulle puhunut, tee se niin, ettei niiden kautta käy ilmi se teeskennelty rakkaus, jota olet osoittanut tuolle naiselle ja jota sinun nyt tulee osoittaa toiselle". Ja kun hän oli sanonut tämän, katosi koko tuo näkyni äkkiä sen ylen suuren osuuden tähden, jonka Rakkaus tuntui antavan minulle omasta itsestään; ja ikäänkuin olisi haahmoni muuttunut, ratsastin sen päivän hyvin miettiväisenä ja monien huokausten seuraamana. Sen päivän jälkeen ryhdyin sepittämään tästä aiheesta sonettia, joka alkaa: _Toiss' aamuna ma tietä ratsastin_.
Sonetti V
Toiss' aamuna ma tietä ratsastin pois kaupungista, mieli painuksissa, kun vaeltajan köyhän vaattehissa vastaani astuvan näin Amorin.
Häll' oli muoto halpa, huomasin, kuin oisi herruutensa hervoksissa. Hän huokaili, hän oli aattehissa ja muita karttoi katsein painuvin.
Mun huomasi, mua kutsui nimeltäni ja virkkoi: "Saavun kaukaa, kaupungista, miss' oli, niinkuin tahdoin, sydämesi.
Nyt toiselle voit viedä tuntehesi". Sain silloin osan suuren Amorista, hän häipyi, tiesi kuinka, silmistäni.
Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, kuinka tapasin Rakkauden ja miltä hän minusta näytti; toisessa kerron, mitä hän minulle sanoi, en tosin täydellisesti, koska pelkäsin salaisuuteni silloin tulevan ilmi; kolmannessa sanon, kuinka hän katosi silmistäni. Toinen alkaa tästä: _Mun huomasi_, kolmas tästä: _Sain silloin_.
X
Palattuani ryhdyin etsimään tuota donnaa, jonka herrani oli minulle maininnut huokausten tiellä, ja jotta kertomukseni olisi lyhyempi, sanon vain, että vähän ajan kuluttua käytin häntä suojanani siinä määrin, että liian monet jo puhuivat asiasta yli säädyllisyyden rajojen, mikä useat kerrat painoi mieltäni kipeästi, ja tästä syystä, nimittäin näiden liioittelevien puheiden vuoksi, jotka näyttivät huonontavan mainettani, tuo armain, joka oli kaiken huonouden hävittäjä ja hyveiden kuningatar, kerran ohitse kulkiessaan epäsi minulta suloisimman tervehdyksensä, jossa oli koko autuuteni. Ja nyt poikkean hiukan aiheestani ja tahdon selittää, mikä voimallinen vaikutus hänen tervehdyksellään oli minuun.
XI
Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta, niin toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain "Rakkaus", kasvoillani nöyryyden verho. Ja kun hän jo oli melkein tervehtimäisillään, teki rakkauden henki tehottomiksi kaikki muut aistimien henget, työnsi esille näkemisen hentoiset henget ja sanoi niille: "Käykää kunnioittamaan valtiatartanne"; ja jäi itse niiden paikalle. Ja joka olisi tahtonut oppia tuntemaan Rakkauden, olisi voinut sen tehdä katselemalla silmieni väräjämistä. Ja kun tuo armain vapahduksen donna tervehti, ei Rakkaus ollut vain se väline, joka saattoi varjota minulta ylivoimaisen autuuteni, vaan tuossa ihanuuden ylenpalttisuudessa Rakkaus tuli sellaiseksi, että ruumiini, joka silloin oli kokonaan sen vallassa, usein liikkui kuin raskas, hengetön kappale. Joten siis ilmeisesti näkyy, että hänen tervehdyksessään asui minun autuuteni, joka useita kertoja nousi ja tulvehti yli voimani.
XII
Palaan nyt aiheeseeni ja sanon, että kun autuuteni minulta kiellettiin, valtasi minut sellainen tuska, että erkanin ihmisten joukosta ja lähdin yksinäiseen paikkaan, missä kostutin maata katkerin kyynelin; ja kun itkuni oli vähän tyyntynyt, asetuin huoneeseeni, jossa saatoin vaikeroida kenenkään kuulematta. Ja siellä, huutaen armoa Laupeuden donnalta ja sanoen: "Rakkaus, auta uskollistasi", nukahdin kyyneliini kuin kuritusta saanut poikanen. Melkein keskellä untani tapahtui, että olin näkevinäni huoneessa lähelläni istuvan nuorukaisen, joka oli puettuna hohtavan valkeaan pukuun ja joka katseli hyvin miettiväisen näköisenä minua siinä missä makasin; ja kun hän oli katsellut vähän aikaa, oli kuin hän olisi huoaten kutsunut minua ja sanonut nämä sanat: _Fili mi, tempus est ut praetermictantur simulacra nostra_.[18] Silloin huomasin tuntevani hänet, koska hän kutsui minua niinkuin jo ennen useat kerrat oli unissani kutsunut; ja kun katsoin häneen, näytti hän mielestäni itkevän haikeasti ja tuntui odottavan minulta joitakin sanoja, joten minä rohkaisin mieleni ja aloin näin puhua hänen kanssaan: "Jalouden herra, miksi itket?" Ja hän lausui minulle nämä sanat: _Ego tamquam centrum circuli, cui simili modo se habent circumferentiae partes; tu autem non sic_.[19] Silloin ajattelin hänen sanojaan ja minusta tuntui, että hän oli puhunut hyvin hämärästi, niin että yritin puhua ja sanoin hänelle nämä sanat: "Mitä se on, herra, että puhut minulle niin hämärin sanoin?" Ja hän sanoi minulle kansan kielellä: "Älä kysy enempää kuin sinulle on tarpeellista". Ja silloin rupesin puhumaan hänen kanssaan tervehdyksestä, joka minulta oli evätty, ja kysyin syytä; minkä jälkeen hän vastasi minulle tähän tapaan: "Tuo meidän Beatricemme kuuli eräiltä henkilöiltä, jotka puhuivat sinusta, että donna, jonka mainitsin sinulle huokausten tiellä, sai kokea sinun tähtesi jotakin ikävää; ja sentähden tuo armain, joka on kaiken ikävän vastakohta, ei suvainnut tervehtiä sinun persoonaasi, peljäten sitä vikapääksi ikävyyksiin, ja vaikka hän todella jo saattaa tietää jotakin salaisuudestasi pitkän tottumuksen vuoksi, tahdon että lausut runon muodossa muutamia sanoja, joilla ilmaiset sen voiman, joka minulla on sinuun hänen kauttansa, ja kuinka sinä olit hänen jo varhain lapsuudessasi. Ja kutsu todistajaksi hänet, joka tietää asian, ja kerro kuinka pyydät häntä lausumaan ne sanat Beatricelle, ja minä, joka olen tuo todistaja, puhun siitä mielelläni hänelle; ja tämän kuullessaan hän saa tietää tahtosi, ja sen kuullessaan ymmärtää eksytettyjen ihmisten puheet. Ja tee näistä sanoista ikäänkuin välittäjä, niin että et puhu suoraan hänelle, mikä ei ole soveliasta, äläkä lähetä niitä ilman minua mihinkään, missä hän voisi ne kuulla, vaan kaunista ne suloisin soinnuin, joissa minä esiinnyn joka kerta kun on tarvis". Ja lausuttuaan nämä sanat hän katosi, ja uneni särkyi. Mutta muistellessani minä huomasin, että tämä näky oli ilmaantunut minulle päivän yhdeksännellä hetkellä; ja ennenkuin lähdin siitä huoneesta, päätin sepittää ballatan,[20] jossa noudattaisin herrani määräyksiä, ja niin laadin tämän ballatan, joka alkaa: _Ballata, käy nyt_.
Ballata I.
Ballata, käy nyt luokse valtiaan, luo donnan lähde hänen seurassansa, niin että Amor armahani kanssa sun pyynnöstäsi pääsee haastamaan.
Sa lähdet, lauluni, niin luontevasti, kai huoletonna siksi sun yksinäskin tielle päästää voisi. Vaan matkata jos mielit varmemmasti, käy Amor kumppaniksi, ei ilman ehkä lähtös viisas oisi, siks että donna, jonka kuullen laulat, on suuttunut, sen varmaan uskon, mulle. Ja jollei Amor myötäs oisi, sulle, ma pelkään, koituis häpeätä vaan.
Ja laula sitten sulosäveleitä, kun donnaa lähenette ja pyyntös uskot Lempeyden huomaan: "Madonna, käskijäni pyytää teitä, jos suinkin suvainnette, hänelle armostanne anteeks suomaan. On Amor tässä, joka mielin määrin vie värin hältä sulojenne vuoksi. Vaikk' Amor hänet neuvoi toisen luoksi, ei sydämensä muutu milloinkaan".
"Madonna", lausu, "sydän ollut hällä on uskossansa luja. Vain teitä palvellut hän on jo varhain, ja mieli muuttunut ei kestävällä". Jos empii lausuttuja, kyll' Amor vastaa, hällä tieto parhain. Ja viimein vielä lausu harras pyyntö: jos anteeks suominen on työläs hälle, hän kuolon määrätköhön lempijälle, ja nöyrin mielin kuljen kuolemaan.
Ja lausu hälle, ken on säälin avain (hänt' älä ennen jätä, hän, Amor, hyvin puhuu puolestani): "Ah, vuoksi laulelmaini lumoavain sa seuraa donnaa tätä ja kuvaa tarkoin mieli laulajani". Ja jos hän pyyntös tähden anteeks antaa, suo katseen lempeän se näyttää mulle. Nyt lähde, lauluni, jo suon sen sulle, ja retkes johtakohon kunniaan.
Tämä ballata jakautuu kolmeen osaan: ensimäisessä ilmoitan sille, minne sen on lähdettävä, ja rohkaisen sitä, jotta se lähtisi varmempana, ja sanon kenen seuraan sen on liityttävä, jos se tahtoo turvassa kulkea ja ilman mitään vaaraa; toisessa sanon mitä sen tulee antaa tiedoksi; kolmannessa annan sille luvan lähteä milloin mielii ja uskon onnen käsiin sen retken. Toinen osa alkaa tästä: _Ja laula sitten_, kolmas tästä: _Nyt lähde, lauluni_.
Tässä saattaisi joku vastustaa minua ja sanoa, ettei voi tietää keneen kohdistuu puheeni toisessa persoonassa, koska ballata ei muuta ole kuin ne sanat, jotka lausun; ja siksi sanon, että aion sellaisen epäilyksen hälventää ja selvittää eräässä vieläkin hämärämmässä paikassa tätä kirjaa; ja silloin ymmärtäköön tämänkin kohdan se, joka tässä on epätietoinen tai joka tahtoisi vastustaa minua mainitulla tavalla.
XIII
Tämän edelläkuvatun näyn jälkeen, kun jo olin sepittänyt ne säkeet, jotka Amor oli käskenyt minun sepittää, alkoivat monet ja erilaiset ajatukset ahdistaa ja kiusata minua, kukin melkein kumoamattomasti; ja näistä ajatuksista varsinkin neljä tuntui häiritsevän elämäni rauhaa. Yksi niistä oli tämä: Hyvä on Rakkauden herruus, koska se pitää uskollisensa mielen poissa kaikesta halvasta. Toinen oli tämä: Hyvä ei ole Rakkauden herruus, sillä mitä uskollisempi hänen palvelijansa on, sitä raskaampia ja tuskallisempia kohtaloita hänen on kestettävä. Kolmas oli tämä: Rakkauden nimi on niin suloinen kuulla, että mahdottomalta minusta tuntuu, että sen oma vaikutus useimmissa asioissa olisi muuta kuin suloinen, koska nimet vastaavat nimitettyjä asioita, niinkuin kirjoitettu on: _Nomina sunt consequentia rerum_.[21] Neljäs oli tämä: Donna, jonka tähden Rakkaus niin pitää sinua pauloissaan, ei ole niinkuin muut donnat, jotta keveästi luopuisi ajatuksestaan, ja kaikki ne ahdistivat minua, niin että olin kuin se, joka ei tiedä mitä tietä lähtisi vaeltamaan, ja joka tahtoisi kulkea eikä tiedä minne kulkisi; ja jos ajattelin haluavani etsiä niille yhteisen tien, nimittäin sellaisen, jolla ne kaikki tekisivät sovinnon, oli se tie minulle hyvin vastenmielinen, nimittäin Säälin huutaminen avukseni ja sen käsiin antautuminen. Ja kun vielä viivyin tässä tilassa, sain halun kirjoittaa siitä loppusointuisia säkeitä, ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: _On Amorista_.
Sonetti VI
On Amorista kaikki aatokseni, vaan riitaiset ne ovat keskenään: yks käskee lemmen valtaa kärsimään, taas toinen mulle näyttää hulluuteni.
Tuo armaat toiveet yksi mieleheni, yks silmät usein kastaa yltänään; kaikk' armon pyyntöön käyvät mielellään väristen arkuudesta sydämeni.
En tiedä siis, ma mistä alottaisin, ma laulaa tahtoisin, vaan puuttuu sana; niin lemmen harha vanginnut on mielen.
Jos tahdon löytää sopusoinnun kielen, saan käyttää vihollistain auttajana, madonnaa Säälin, jolta lohdun saisin.
Tämän sonetin voi jakaa neljään osaan: ensimäisessä sanon ja esitän, että kaikki ajatukseni ovat Rakkaudesta, toisessa sanon, että ne ovat erilaisia ja kerron niiden erilaisuuden; kolmannessa sanon, missä kohden kaikki näyttävät soveltuvan yhteen; neljännessä sanon, että tahtoessani runoilla Rakkaudesta en tiedä miltä taholta ottaisin aiheen, ja että jos tahdon ottaa aihetta kaikista neljästä, minun täytyy kutsua avuksi vihollistani, madonna Sääliä; ja sanon "madonna", ikäänkuin puhuisin halveksien. Toinen osa alkaa tästä: _Vaan riitaiset;_ kolmas tästä: _Kaikk' armon pyyntöön;_ neljäs tästä: _En tiedä siis_.
XIV
Näiden eri ajatusten taistelun jälkeen tapahtui, että tämä armain tuli paikkaan, jonne oli kokoontunut monta viehättävää donnaa, ja siihen paikkaan vei minut eräs ystäväni, uskoen tuottavansa minulle suurta iloa, kun saattoi minut sinne, missä niin monta donnaa esiintyi kauneudessaan. Ja kun en oikein tiennyt mihin minut vietiin, ja koska luotin henkilöön, joka olikin tuonut ystävänsä perikadon partaalle, sanoin hänelle: "Minkätähden olemme tulleet näiden donnain luo?" Silloin hän sanoi: "Pitääksemme huolta siitä, että heitä arvokkaasti palvellaan." Ja tosi on, että he olivat kokoontuneet sinne seuraksi eräälle jalolle donnalle, joka sinä päivänä oli viettänyt häitä, ja mainitun kaupungin tavan mukaan heidän nyt piti olla hänen seuranaan, kun hän ensi kerran istui pöytään vastavihityn miehensä talossa. Niinpä minä, uskoen tekeväni mieliksi ystävälleni, päätin jäädä palvelemaan näitä donnia hänen seurassaan. Ja juuri kun olin tehnyt päätökseni, olin tuntevinani ihmeellisen vavistuksen alkavan rinnassani vasemmalla puolella ja leviävän äkkiä kaikkiin ruumiini jäseniin. Silloin, sen sanon, nojauduin toisten huomaamatta maalaukseen, joka ympäröi huonetta, ja peläten jonkun nähneen, että vapisin, nostin silmäni, katsahdin naisiin ja näin heidän keskellään tuon armaimman Beatricen. Silloin aistimieni henget niin tuhoutuivat sen voiman kautta, jonka Rakkaus anasti havaitessaan olevansa niin lähellä tuota armainta donnaa, ettei niistä jäänyt elämään kuin näkemisen henget, ja nekin joutuivat välineittensä ulkopuolelle, koska Rakkaus tahtoi olla niiden jalossa paikassa katsellakseen ihmeellistä donnaa. Ja vaikka olinkin toinen kuin ennen, tuli minun kovin sääli noita pieniä henkiä, jotka vaikeroivat äänekkäästi ja sanoivat: "Jollei tuo noin singahduttaisi meitä paikaltamme, voisimme olla näkemässä tämän donnan ihmettä, niinkuin ovat toiset vertaisemme". Sanon, että monet näistä neidoista, huomatessaan haahmoni muuttumisen, alkoivat ihmetellä, ja puhellessaan tekivät minusta pilaa tuon armaimman kanssa, niin että tuo pettynyt, hyväuskoinen ystäväni otti minua kädestä, veti pois noiden donnain näkyvistä ja kysyi, mikä minun oli. Silloin minä vähän tyynnyin, kuolleet henkeni heräsivät eloon ja karkoitetut palasivat paikoilleen, ja minä sanoin ystävälleni nämä sanat: "Minä olen laskenut jalkani siihen kohtaan elämää, jonka toiselle puolelle ei saa enää mennä, jos mielii palata". Ja minä erosin hänestä ja palasin kyynelten huoneeseen, jossa sanoin itsekseni itkien ja häpeissäni: "Jos tuo donna tietäisi tilani, en usko että hän noin pilkkaisi minua, vaan uskon että hänet valtaisi suuri sääli". Ja siinä itkun vallassa päätin sepittää runon, jossa puhuisin hänelle ja selittäisin muotoni muuttumisen syyn, sanoen hyvin tietäväni, että se ei ole tunnettu, ja että jos se olisi tunnettu, herättäisi se toisessa sääliä, ja päätin sepittää nämä säkeet toivoen niiden sattumalta joutuvan hänen kuuluvilleen. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: _Mua toisten donnain kanssa_.
Sonetti VII
Mua toisten donnain kanssa ivailette, vaan mistä johtuu, että aina on mun muotoni niin outo, onneton kun teitä katson, donna, muista ette.
Ei taitais Sääli, jos sen tietänette, mua vastaan jälleen käydä taistohon. On aina Amor hurja, pelvoton, kun huomaa että mua te lähenette;
Se silloin iskee henkiparkojani ja minkä surmaa, minkä pakoon ajaa, vain itse jääden teitä katsomaan.
Ma tällöin toiseks muutun muodoltani, en sentään niin, ett' oisi kuulo vajaa, vaan paenneitten itkut kuulla saan.