Part 1

VITA NUOVA

(Uusi Elämä)

Kirj.

DANTE

Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

Esipuheen kirj. V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1920.

ALKULAUSE.

Kun Dante kirjoitti _Vita nuovan_, ei hänellä vielä ollut takanaan sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille altista sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat _Vita nuovan_ runoista ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät seitsemänneltä- tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin runojen puitteeksi sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän nuoruudenteoksen psykolooginen lähtökohta -- Danten ja Beatricen kohtalokas ensi tapaaminen -- vie meidät ajassa taaksepäin aina runoilijan yhdeksänteen ikävuoteen. _Vita nuova_, jota syyllä on sanottu keskiajan rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden ja nuoruuden tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi kirjallisuuden historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa kynnyksellä.

Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta. Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa _Vita nuovan_. Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä. Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää, rakenteli kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen toscanalainen luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin, tanssittiin ja laulettiin, muodostettiin seuroja, joissa palveltiin rakkauden pakanallista jumaluutta, luettiin provencelaisten ja ranskalaisten trubaduurien runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa kansankielellä riimitettyjä tunnustuksia sydämen donnalle tai vaihdettiin ystävien kesken vakavia tai leikillisiä sonetteja. Tältä huolettomalta ajalta Danten elämässä, mistä ei suinkaan ole puuttunut kaikkia epikurolaisia iloja, on meillä eräs Danten Cavalcantille omistama sonetti, joka antaa m.m. meidän ymmärtää että Firenzen nuoret runoilijat olivat numeroineet kotikaupunkinsa kaunottaret. Tämä rakastettava runo kuuluu proosakäännöksenä: "Guido, minä toivoisin, että jokin noitavoima asettaisi sinut, Lapon ja minut purteen, jota kaikki tuulet kuljettaisivat meidän mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt eivätkä muut onnettomuudet koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti yksimielisinä, meissä vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin, että hyvä taikuri antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian ja hänet, jonka tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme keskenämme jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä tyytyväinen kuin luulisin meidän itsemmekin olevan." Tämä sonetti osottaa, että myöskin Dante -- vastoin kirjallishistorialliseksi tullutta sananpartta -- osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan, hymyillä, vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.

Mutta leikin ja huvitusten ohella ei Dante laiminlyönyt tieteitä. Meidän täytyy olettaa hänen juuri näihin aikoihin laskeneen perustan sille valtavalle, eri suuntiin ulottuvalle tietämiselleen, joka tavan takaa kuultaa Jumalaisen Komedian sivuilta. Kun Firenzessä ei tällöin vielä ollut yliopistoa, lienee Dante pääasiassa itseopiskelun tietä hankkinut antiikin kirjallisuuden tuntemuksensa samoinkuin syvän perehtymyksensä keskiaikaiseen skolastiseen filosofiaan sekä yleensä kaikkeen aikansa tietoon eri aloilla. _Vita nuovasta_ tiedämme, että hän luki ja kirjoitti latinaa sekä tunsi ranskalaista ja provencelaista runoutta. Viimemainittu laulurunous muodostaa toisen Danten nuoruudenteoksen kirjallishistoriallisista edellytyksistä, samoinkuin vanha latinalainen runous muodostaa toisen. Mutta myöskin italiankielellä oli jo ennen Dantea syntynyt uusi runotyyli, _il dolce stil nuovo_, "suloinen uusi tyyli", joka valmisti _Vita nuovan_ runoutta ja jonka kirjallishistoriallisesti merkillisin luoma juuri Danten nuoruudenteos on.

Italiassa oli kansankielinen kirjallisuus vasta sangen myöhään noussut oraalle latinan rinnalla. Keskiajan rikas legenda- ja mysterio-kirjallisuus, laulut ja kronikat olivat latinankielisiä ja kun Italiassa ensi kerran, kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla alettiin runoilla elävällä kielellä tapahtui se Ranskan tai Provence'in kielillä. Noin 1220-1230-luvulla alettiin ensi kerran, Fredrik II:n hovissa Sisiliassa, sommitella italiankieltä trubaduurirunouden riimikylläiseen asuun, sonettiin ja canzoneen. Pian levisi tämä uusi runous myöskin Pohjois-Italiaan, missä se bolognalaisessa Guido Guinicellissä löysi ensimäisen kirjallishistoriallisesti huomattavan edustajansa, runoilijan, jota Dante tervehti esikuvanaan ja "suloisen uuden tyylin" alkajana. Tämä runous lauloi naisen ylistystä, mutta naisen, jonka runoilija kaipuullaan kohotti korkealle kaikkien maallisten pyyteiden yläpuolelle, kaiken kauneuden ja täydellisyyden ihannekuvaksi. Rakastettu nainen oli loukkaamaton kuin jumalanäiti ja se tunne, joka kurottautui häntä kohti, oli kuin osana rakkaudesta Jumalaan. Ritariajan lemmenlaulu on tässä runolajissa pukenut ylleen abstraktisen teologian ja skolastiikan vaipan, ja silloinkin kun se lainaa ilmaisunsa maallisen rakkausrunouden kuvakielestä -- kuten esim. Rooman keisariajan intohimoisesta ja dekadenttisesta lemmenrunoudesta, johon sen lähteet, kuten Gaston Paris on osottanut, johtavat -- käyttää se niitä vain etäisinä symbooleina ylimaallisille, kaikesta aineen kaipuusta vapautuneille tunteilleen. Tälle runolajille kehittyi pian oma ankara estetiikkansa, ettemme sanoisi teologiansa, se muodostui koulurunoudeksi, enemmän tai vähemmän ajatuksettomaksi leikiksi sanoilla ja käsitteillä, kylmäksi ilotulitukseksi, jossa meidän on vaikea huomata sitä tunteen kipeyttä ja hehkua, mistä persoonallinen runous syntyy. Vasta Danten miehisessä, intohimoisessa ja yksinkertaisessa sielussa syttyy tämä runous polttavaksi tuleksi, liekiksi, jonka hehkun tunnemme yhä vielä sen teologian rautaristikon läpi, jonka taakse se on kytketty. Vasta nuoren Danten väkevässä ja kuumassa sielussa puhkeaa keskiajan lemmenrunous hehkuvimpaan ja samalla eteerisimpään kukintaansa: punaiseksi liljaksi, jonka kuvan näemme Firenzen, Danten kotikaupungin vaakunassa, kukaksi, joka lainaa intohimon värin abstraktisille ylimaallisille muodoilleen.

Mutta _Vita nuova_ ei kiinnitä meidän mieltämme vain lyyrillisenä runosikermänä sanan tavallisessa merkityksessä, se tarjoaa meille myöskin kappaleen luojansa kehityshistoriaa, miehen, jonka sisäiset kokemukset, jonka vaellus läpi helvetin kauhujen ja kiirastulen puhdistavan ilman taivaan pyörryttävään kirkkauteen samalla ovat loppumattomasti kärsivän ja loppumattomasti pyrkivän ihmiskunnan yhteisiä kokemuksia. Niinkuin jokainen suuri runoteos on myöskin _Vita nuova_ palanen ihmiskunnan historiaa.

Danten nimeen on erottamattomasti liittynyt Beatricen. Sattuvasti on Edouard Schuré sanonut, että sen geniuksen oikea nimi, joka on luonut _Vita nuovan_ ja Jumalaisen Komedian, ei ole Dante eikä Alighieri vaan _Dante_ ja _Beatrice_. Runoilija ja hänen rakastettunsa, kaipuu ja kaipuun esine muodostavat erottamattoman kaksoistähden, joiden valo lankeaa yhteen. Sillä hetkellä kun Dante ensi kerran, yhdeksänvuotiaana, tapaa niinikään yhdeksänvuotiaan Beatricen voimme sanoa hänen astuvan elämän portin läpi: kun hän neljätoista vuotta myöhemmin selailee "muistinsa kirjaa", huomaa hän, että ennen tätä hetkeä siinä oli "vain vähän luettavaa." Mutta tämän hetken jälkeen on siinä luettavana sitä enemmän, siinä on luettavana ylevin rakkaustarina, minkä runouden historia tuntee. Firenzeläisen porvarin Folco Portinarin tytär sytytti ensi tapaamisellaan nuoressa Dantessa rakkauden ja runouden kohtalokkaan kipinän. "Elämän henki", kuten hän itse kertoo, lausui hänessä kohta tämän kohtauksen jälkeen nuo ennustavat sanat: _Ecce deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi_ -- "kas tuossa jumala minua voimakkaampi, joka on tuleva minua hallitsemaan." Ennustus kävi kirjaimellisesti toteen. Beatrice on Danten elämän ja runouden suuri johtomotiivi. Beatrice oli hänen nuoruutensa rakastettu samoinkuin hänen kypsän miehuutensa, ja huolimatta eri teille johtavista ulkonaisista elämänvaiheista, huolimatta kuolemastakin, joka tuli heidän väliinsä, säilyttää Dante Beatricen kuvan uskollisena sydämessään, asettaakseen rakastettunsa, elämän infernon ja kiirastulen läpi kuljettuaan, Ikuisen istuimen viereen, taivaan korkeimmille sijoille.

Kukaan, joka ymmärtää runouden merkkikieltä, ei _Vita nuovaa_ lukiessa voi tulla muuhun käsitykseen kuin että siinä kuvattu rakkaus on todellisesta elämästä lainattu eikä veretön allegoria, niinkuin jotkut ovat tahtoneet uskoa. Se seikka, että tämä runoilijarakkaus elää yhdestä katseesta, yhdestä tervehdyksestä ja että suudelma tuntuu liian maalliselta mahtuakseen sen pyhitettyyn piiriin, ei ole muuta kuin Danten sisäisimmän hengen mukaista. Danten elämässä on muitakin naisia -- on Gemma, hänen vaimonsa, on Petra, jolle hän on kirjoittanut intohimoisia rakkaussonetteja, on _Vita nuovan_ "donna gentile" -- mutta Beatrice on hänen runoilijarakkautensa, verrattomasti suurempi ja merkitsevämpi kaikkia muita sentähden, että _runoilija_ Dantessa oli niin yksinvallitseva. Rakkaus Beatriceen oli osa tämän keskiajan yksinäisen runoilijaneron suhteesta korkeimpaan, ikuiseen, Jumalaan. Danten mahtava usko, mikä viime kädessä antaa hänen persoonalleen ja runoudelleen sen monumentaalisen suurpiirteisyyden, on hänen rakkautensa sisar. Voimme sanoa, että Dante on uskonsa ja rakkautensa voimalla, kaipuullaan täydellisyyteen luonut Beatricen, niinkuin hän on luonut myöskin infernonsa, katumuksenvuorensa ja taivaansa. Mutta psykologisesti on rakkaus Beatriceen ollut hänelle reaalinen elämys, niinkuin roomalaisille lyyrikoille heidän Lesbiansa ja Cynthiansa ja niinkuin Shakespearelle hänen sonettiensa tumma nainen ja Musset'lle hänen töidensä rakastettu.

_Vita nuova_ ei ole ainoastaan sikermä rakkausrunoja, se on myöskin psykolooginen novelli tai ehkä mieluummin tunnustuskirja. Dante ei väsy analysoimasta niitä ihmeellisiä, usein hurmiotiloihin johtavia elämyksiä, joihin rakkaus hänet saattaa. Kun hän toisen kerran, kahdeksantoista vuotiaana, tapaa rakastettunsa ja vastaanottaa hänen tervehdyksensä, kertoo hän tämän kohtauksen vaikutuksesta inhimillisen kauniisti: "... hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta." Ja toisessa kohdassa kuvaa hän Beatricen vaikutusta tähän tapaan: "Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta niin toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain 'rakkaus'". Nämä yksinkertaiset paljonsisältävät sanat kuvaavat ehkä paremmin Danten rakkauden inhimillistä syvyyttä kuin monet soneteista ja canzoneista, joiden hämäriin vertauskuviin kytketty sanonta usein tekee nykyaikaiselle lukijalle vaikeuksia. Mutta rakkaus ei ole Dantelle vain onnen ja hurman lähde, se on myös tuskan ja epätoivon. Kun hän ei saa Beatricelta odottamaansa tervehdystä, mustenee maailma hänen silmissään ja hän koettaa keventää suruansa pukemalla sen valittaviin säkeihin. Hän tuntee rakkauden tuskan ja riemun repivät ristiriidat:

"On Amorista kaikki aatokseni, vaan riitaiset ne ovat keskenään: yks lemmen valtaa käskee kärsimään, taas toinen mulle näyttää hulluuteni."

Kuvaava ja niinikään inhimillisesti kaunis piirre nuoressa Dantessa on se ujous, jolla hän koettaa salata rakkautensa maailmalta, turvautuen tässä tarkotuksessa pieneen vilppiinkin: hän on ihmisten silmissä rakastavinaan toista naista.

Lukija voi _Vita nuovan_ sivuilta seurata, miten tästä ujosta pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi runoilla rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu". Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen Komedia.

Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden edustaja, päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan passiivinen rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa miehen kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi ikuisen viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen osan lopussa antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.

Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan ankaran uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian. _Vita nuovassa_ tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi runous ei tunne. Se rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän ajallemme tuntematon. Uudenajan suuret rakkauslyyrikot -- Goethe, Musset, Heine -- ojentavat Vita nuovan yli kätensä roomalaisen antiikin pakanallisille ja aistillisille runoilijoille. Danten rakkausrunoudessa tuntuvat maiset sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen taivaalliseen _gloria_-melodiaan, joka soi sen halki ja joka on yhtä tunnusomainen katolilaisuuden suurimmalle runoilijalle kuin se on tunnusomainen kaikelle mitä keskiaika on jättänyt katoamattomimpana perintönään myöhemmille ajoille.

_V. A. Koskenniemi_.

Vita Nuovan käännös, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, pyrkii etusijassa olemaan mahdollisimman uskollinen Danten tekstille. Teoksen arkaistisuutta ei ole yritetty lieventää, ja jos runo-osissa onkin siellä täällä ollut pakko suvaita erinäisiä vapauksia, on nekin koetettu pysyttää alkuperäisessä tyylissä. Suomennos on suoritettu melkein yksinomaan _Michele Scherillon_ tekstin mukaan (Milano, 1911), apuna myös _Henry Cochinin_ ranskannos (Paris, 1908).

Parhaat kiitokseni lausun miehelleni, toht. Oiva Tallgrenille ja veljelleni, maist. Toivo Haapaselle, jotka koko ajan ovat läheltä seuranneet työtäni, edellinen varsinkin italian tuntijana, sekä maist. V. A. Koskenniemelle, joka on tarkastanut käännökseni Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston puolesta ja jonka hienolle ymmärtämykselle ja runoilijavaistolle olen paljosta kiitollinen. Myöskin leht. O. Manninen on ehdottanut eräitä parannuksia, joista kiitän.

Helsinki, 3 p. kesäkuuta 1920.

_Suomentaja_.

I

Siinä osassa muistini kirjaa, jonka edellä olisi vain vähän luettavaa, on päällekirjoitus, joka kuuluu: _Incipit vita nova_.[1] Sen päällekirjoituksen alta löydän kirjoitettuina rivit, jotka aion jäljentää tähän pieneen kirjaan, ja joskaan en kaikkia, niin ainakin niiden sisällyksen.

II

Yhdeksän kertaa[2] syntymäni jälkeen oli jo auringon taivas palannut lähes samaan kohtaan omaa kiertokulkuaan, kun silmilleni ensimäisen kerran näyttäytyi sieluni kirkastettu donna,[3] jota monet nimittivät Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä nimeä käyttää. Hän oli ollut tässä elämässä jo niin kauan, että kiintotähtien taivas oli hänen aikanaan kääntynyt itää kohti kahdennentoista osan astetta, niin että hän näyttäytyi minulle alkupuolella yhdeksättä ikävuottaan, ja minä näin hänet loppupuolella yhdeksättäni. Hän tuli näkyviini puettuna väreistä jaloimpaan, nöyrään ja kunnialliseen, nimittäin veripunaiseen, vyötettynä ja kaunistettuna tavalla, joka soveltui hänen sangen varhaiseen ikäänsä. Siinä hetkessä, sen totisesti sanon, Elämän henki,[4] joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat: _Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi_.[5] Siinä hetkessä Sielun henki, joka asuu korkeassa kammiossa, johon kaikki aistimien henget tuovat havaintonsa, alkoi suuresti ihmetellä, ja puhuen erityisesti näkemisen hengille, lausui nämä sanat: _Apparuit iam beatitudo vestra_.[6] Siinä hetkessä Luonnon henki, joka asuu siinä ruumiin osassa, jossa ravitsemisemme tapahtuu, alkoi itkeä ja lausui itkien nämä sanat: _Heu miser, quia frequenter impeditus ero deinceps_.[7] Siitä alkaen, sen sanon, otti Rakkaus[8] valtaansa sieluni, joka kohta sille kihlautui, ja se sai pian sellaisen mahdin ja sellaisen herruuden ylitseni sen voiman kautta, jonka mielikuvitukseni sille antoi, että minun täytyi kaikessa noudattaa sen mieltä kokonaan. Se määräsi monet kerrat, että minun piti etsimän saadakseni nähdä tuota nuorta enkeliä, joten minä lapsuudessani useasti kuljin etsien häntä ja näin hänet aina niin jalona ja kiitettävänä käytökseltään, että totisesti hänestä taidettiin sanoa nuo runoilija Homeroksen sanat: "Hän ei näyttänyt kuolevaisen ihmisen tyttäreltä, vaan Jumalan".[9] Ja vaikkakin hänen kuvansa, joka alituiseen viipyi luonani, yhä yllytti Rakkautta pitämään minua häikäilemättä vallassaan, oli se kuitenkin vaikutukseltaan niin ylevä, ettei koskaan sallinut Rakkauden hallita minua ilman järjen uskollista neuvoa niissä asioissa, joissa sellaisen neuvon kuuleminen saattoi olla hyödyksi. Ja koska niin varhaisen nuoruuden intohimojen ja tekojen enempi kertominen voisi tuntua uskomattomalta puheelta, jätän ne sikseen, ja sivuuttaen monet seikat, jotka voisi jäljentää samasta kirjasta kuin edellisetkin, siirryn nyt niihin sanoihin, jotka ovat kirjoitetut muistiini suurempien päällekirjoitusten alle.

III

Sitten kun oli kulunut niin monta päivää, että oli täyttynyt tasan yhdeksän vuotta tuon armaimman näyttäydyttyä, niinkuin yllä on kuvattu, tapahtui viimeisenä näistä päivistä, että tuo ihmeellinen donna tuli vastaani, yllään hohtavan valkea puku, kahden jalon naisen keskellä, jotka olivat iässä pitemmällä kuin hän; ja kulkiessaan erästä tietä hän käänsi silmänsä siihen suuntaan, jossa minä hyvin ujona seisoin, ja sanomattomassa armaudessaan, joka tänä hetkenä saa palkkaansa iäisyyden suuressa valtakunnassa, hän tervehti minua niin viehättävästi, että luulin silloin näkeväni kaikki autuuden ääret. Hetki, jolloin hänen suloisin tervehdyksensä minut kohtasi, oli totisesti sen päivän yhdeksäs, ja koska tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hänen sanansa lähtivät liikkeelle tullakseen minun korviini, hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta. Ja ajatellessani häntä valtasi minut suloinen uni, jossa minulle näyttäytyi ihmeellinen ilmestys. Oli kuin olisin nähnyt huoneessani tulenkarvaisen pilven, jonka keskeltä erotin kuin valtaherran haahmon, peljättävän näköisen sille, joka häntä katsoi; ja hän näytti silmissäni niin iloiselta (hän puolestaan), että se tuntu ihmeelliseltä; ja puhuessaan hän sanoi minulle monta seikkaa, joista en ymmärtänyt muuta kuin vähän, ja niiden joukosta ymmärsin sanat: _Ego dominus tuus_.[10] Hänen käsivarsillaan olin näkevinäni nukkuvan olennon, joka muutoin oli alasti, paitsi että hän minusta näytti olevan keveästi kiedottu veripunaiseen vaatteeseen. Katsoessani häntä hyvin tarkkaavaisesti, tunsin että hän oli tuo autuuden donna,[11] joka edellisenä päivänä oli suvainnut tervehtiä minua. Ja minusta näytti, että tuo toinen piti kädessään esinettä, joka oli ilmitulessa, ja olin kuulevinani että hän sanoi minulle nämä sanat: _Vide cor tuum_.[12] Ja kun hän oli seisonut siinä vähän aikaa, näytti minusta että hän herätti tuon, joka nukkui, ja niin jännitti kykyään, että sai hänet syömään[13] esineen, joka paloi hänen kädessään, ja tuo donna söi sen pelon vallassa. Tämän jälkeen ei kauan kestänyt, ennenkuin hänen ilonsa muuttui mitä katkerimmaksi itkuksi, ja itkien hän otti tämän donnan käsivarsilleen ja näytti kohoavan hänen kanssaan taivasta kohti. Silloin valtasi minut niin suuri tuska, etten voinut haurasta untani jatkaa, vaan se särkyi ja minä heräsin. Ja kohta rupesin ajattelemaan, ja huomasin että hetki, jolloin tuo näky oli minulle ilmestynyt, oli ollut yön neljäs, joten selvästi näkyy, että se oli ensimäinen hetki yön yhdeksästä viimeisestä. Ajatellessani sitä, mikä minulle oli ilmestynyt, päätin saattaa sen niiden monien tietoon, jotka sinä aikana olivat kuuluisia trubaduureja. Ja koska jo itse olin oppinut taidon sepittää loppusointuisia säkeitä, päätin laatia sonetin, jossa tervehtisin kaikkia Rakkauden uskollisia palvelijoita; ja pyytäen heitä lausumaan julki ajatuksensa näystäni kirjoitin heille mitä olin unessani nähnyt. Ja silloin alotin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: _Sa sydän lemmekäs_.

Sonetti I

Sa sydän lemmekäs, ken lienetkin, nää säkehet kun saapuu sulle asti, sa mulle mieles lausu suopeasti, Amoren nimeen sua tervehdin.

Jo tuikki taivas kaikin tähtösin, yön hetki kolmas vieri verkkaisasti, kun Amorin näin arvaamattomasti: tuo näky värisyttää vieläkin.

Hän näytti hilpeältä, sydämeni häll' oli kädessä, ja uinuvan näin helmassansa valtiattareni.

Hän[14] aran herätti, ja ihmeekseni taritsi tälle syömen palavan. Näin sitten, kuinka itkein pois hän meni.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan; ensimäisessä osassa tervehdin ja pyydän vastausta, toisessa ilmaisen mihin on vastattava. Toinen osa alkaa tästä: _Jo tuikki taivas_.

Tähän sonettiin vastasivat monet ja erilaisin ajatuksin, ja näiden vastaajien joukossa oli hän, jota nimitän ensimäiseksi ystävistäni, ja hän sepitti silloin sonetin, joka alkaa: _Sa mielestäni kaiken onnen näit_. Ja tämä oli ikäänkuin alkuna ystävyyteen meidän välillämme, kun hän sai tietää että minä olin hänelle runon lähettänyt. Mainitun unen todellista merkitystä ei silloin yksikään oivaltanut, mutta nyt se on päivänselvä yksinkertaisimmillekin.

IV

Tästä näystä saakka alkoi luonnollinen henkeni tulla estetyksi toimissaan, koska sielu oli kokonaan antautunut ajattelemaan tuota armainta, joten vähässä ajassa minusta tuli niin heikko ja vaivainen ololtani, että muotoni oli suruksi monelle ystävälle, ja moni jo häijysti uteli minulta sitä, minkä kokonaan tahdoin toisilta salata. Ja huomatessani heidän kysymystensä pahanilkisyyden vastasin heille Rakkauden tahdosta, joka hallitsi minua järjen neuvon mukaan, että Rakkaus oli se, joka noin oli ottanut minut valtaansa. Sanoin Rakkaus, koska kasvoillani oli niin paljon hänen merkkejään, ettei sitä voinut salata. Ja kun he kysyivät minulta: "Kenen tähden on tuo Rakkaus sinua noin riuduttanut?" niin minä katselin heitä hymyillen enkä vastannut mitään.

V