Part 2

-- Meidän on siis toimittava niin, että intiaanit edelleenkin luulevat meidän kulkevan Kalkkalokäärmelahdelle, jossa he odottavat, huomautti Ashbrigde.

-- Niinkuin sanoitte.

-- Mutta kuinka siinä on meneteltävä?

-- Olen Boonen keralla, sanoi Kenton, harkinnut asiaa ja luulemme, että on parasta tehdä näin: Tiedätte, että minä jätin palkovenheen proomun luo, joka jäi pirtin kohdalle. Minä menen ja noudan sen -- jos se nimittäin vielä on siellä. Sitten minä koetan pysyä niin lähellä rantaa, etteivät punanahkat huomaa aikeitani ja pyrin ennen pimeää johonkin sopivaan paikkaan Kalkkalokäärmelahden tällä puolella, ja te odotatte minua siinä. Sitten minä soudan naiset nopeasti virran toiselle puolelle, ja siellä jatkamme matkaa paalumajalle asti.

-- Silloin teidän täytyy tehdä kaksi matkaa palkoveneellänne.

-- Jollen saa samalla toista venettä, jonka kätkin pensaiden alle tällä rannikolla ei kovin kaukana lahdesta. Jos se löytyy, soudan minä toisen puolen naisista virran yli, Boone tahi joku muu toisen.

-- Ja me muut annamme punanahkoille kovan löylyn, sanoi Hastings säihkyvin silmin.

-- Teidän täytyy osata kujeilla, sanoi Kenton Hastingsille, joka oli päällikkönä Boonen poissa ollessa. Jos huomaatte, että lähestytte Kalkkalokäärmelahtea ennen auringonlaskeutumista, täytyy teidän keksiä joku tapaturma, jonka tähden voitte pysähtyä.

-- Sellaisen kyllä keksii, sanoi Yrjö Ashbridge pahimmassa tapauksessa minä kaadun johonkin puunrunkoon ja katkaisen jalkani.

-- Jetroon voi sattua joku vahingonlaukaus.

-- Varjelkoon! Parempi on, että syötätte minulle niin paljon, etten voi kävellä. Te toiset saatte minun sitten kantaa -- hitaasti tietysti.

-- Ei ole aika jutella; jätän teidät Hastingsin huomaan; hän on yhtä taitava kuin Boone tahi minä, sanoi Kenton ja aikoi lähteä.

-- Pelkään, että teille tapahtuu jotakin mr Kenton -- tarvitsee jonkun seurata teitä, huomautti Jetro laskien kätensä toisen olalle.

-- Tahdotteko te?

Toisten hämmästykseksi he lähtivät rinnatusten astumaan ja katosivat metsään länteenpäin.

-- Sovimme siitä, sanoi Kenton, kun he olivat hetkisen kulkeneet, että sinä pidät huolta minusta ja minä sinusta.

-- Se sopii hyvin.

-- Etkä tee muuta kuin sen, mitä minä käsken?

-- Aivan niin. Ettekä te minulta kysymättä tee muuta kuin sen, mitä minä sanon. Minä pitää arvossa teitä, mr Kenton.

-- Mutta, sanoi metsänkävijä vakavasti, jos kumpikin meistä kieltää toverinsa liikkumasta ja puhumasta, silloin seisomme metsässä paikallamme äänettöminä. Sentähden olen minä ensiksi ohjaaja ja sitten sinä.

Jetro hyväksyi ehdotuksen, vaikkei aivan tyytyväisenä. Kenton ei unohtanut hetkeksikään varovaisuutta. Hän käski Jetron tulla jälestä ja kielsi hänen puhumasta sanaakaan; sen sijaan hänen piti katsella ja kuunnella. Aurinko teki laskujaan, kun he onnellisesti saapuivat raivatun alueen luo, josta olivat lähteneet aikaisemmin päivällä.

Ensimäinen Kentonin havainto todisti pettymystä. Pirtin ulkoasusta päättäen eivät punaiset olleet tehneet siellä mitään hävitystä, ja proomu oli paikallaan rantaan kiinnitettynä aivan sellaisena kuin Kenton oli sen nähnyt viimeksi kääntyessään taaksensa katsomaan. Mutta palkovenettä, jonka tähden hän oli lähtenyt liikkeelle, ei näkynyt ei kuulunut. Se ei ollut lähtenyt siitä käsittä; jonkun oli täytynyt se ottaa.

-- Punaiset syöpäläiset puuhaavat tänä päivänä kaikkialla, mutisi närkästynyt metsänkävijä. Niitä on ollut täällä meidän lähdettyämme, luultavasti niitä on nytkin. Mutta minä olen tullut noutamaan palkovenettä, ja se minun täytyy saada niin totta kuin nimeni on Siimon Kenton.

-- Saanko seurata teitä suojellakseni, ettei te haavoitu?

-- Ei, pysähdy siihen, missä olet, älä näyttäydy kellekään, älä puhu, älä edes hengitäkään ennenkuin minä palaan, sanoi Kenton valmiina lähtemään vaiherikkaan elämänsä näihin saakka vaarallisimpaan seikkailuun.

5. Uskalias ja arka tehtävä.

Meidän on muistettava, että Kenton lähestyi raivattua aluetta idästä käsin kulkien virran juoksun suuntaan. Hänen siis oli kuljettava avonaisen kentän läpi päästäksensä rantaan kiinnitetyn proomun luo, josta hän tavoitti palkovenettä. Mutta avoimen kentän yli kulkeminen oli kovin vaarallista; viholliset, joita saattoi olla kaikkialla väijymässä, voivat siitä hänet helposti huomata ja ampua. Hän päätti sentähden kiertää raivatun alueen kulkemalla ympäröivän metsän läpi ja lähestyä siten rantaa. Siihen yritykseen hän ryhtyikin erottuaan Jetrosta. Hän ei kuitenkaan ollut vielä ennättänyt häipyä metsään, kun kuuli takaansa voimakasta pärskymistä. Arvaten, mistä se tuli, kääntyi hän takaisin mustan seuralaisensa luo.

-- Mitä sinä ajattelet?

-- Te sanoo, etten saa liikkua, en puhua, en hengittää. Hengittämättä oli olla niin paha.

-- Hengitä sitten; mutta muista pysyä paikallasi, kunnes palaan.

Kenton lähti uudelleen ja pysyttelihe metsän kätkössä, kunnes oli kiertänyt raivatun alueen ja lähestyi rantaa sen vastaisella puolella, jossa hän alkoi tähystellä palkonevettä näkemättä sitä kuitenkaan.

Sen häviäminen oli näihin saakka pysynyt salaisuutena. Intiaanit olivat voineet sen ottaa käytäntöön, sillä on voitu soutaa virran yli, tahi on se voitu tuhota, tahi...

Shawanoe-intiaani tuli nyt näkyviin niin äkkiä kuin taikalaatikon ukko kätköstään. Siinä oli kanoottikin, mutta intiaani seisoi sen ja Kentonin välissä niin lähellä, että hän aivan varmaan olisi huomannut metsänkävijän, jos olisi kääntynyt sinne päin.

Kentonin sydän pamppaili; sillä intiaanin ryhdistä, pään ja olkapäiden asennosta päättäen oli hänellä edessään vanha vihollisensa suuri Wa-on-mon eli Pantteri.

-- Jos se on se pahuus itse, voimme tässä heti ratkaista entiset kiistamme, vaikkapa hänen heimolaisiaan olisikin kuinka lähellä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa, arveli urhea ja voimakas Kenton.

Intiaani oli kai katsellut tarpeeksi virralle ja saanut uteliaisuutensa sillä taholla tyydytetyksi; hän kääntyi nyt ympäri ja katsahti pirttiä kohden. Silloin Kenton huomasi, että hänen edessään seisoi outo soturi.

Kenton näki pirtin yhtä hyvin kuin intiaanikin, mutta hän ei huomannut, mikä siinä oli kiinnittänyt intiaanin mieltä. Tilanne oli kehittynyt niin kummalliseksi, ettei metsänkävijä tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, vaikka hän harkitsi asemaa parhaansa mukaan.

Kului viisi tai kymmenen minuuttia, jonka ajan intiaanisoturi istui liikkumattomana maassa selkä puuhun nojaten niinkuin Pantteri edellisenä iltana ollessaan vankina proomussa.

-- Eiköhän se kanalja ole nukuksissa? ajatteli Kenton.

Ei mikään ole helpompaa kuin teeskennellä nukkumista; mutta Kentonin mielestä ei intiaanilla nyt ollut mitään syytä siihen.

Kenton alkoi nyt äänettömin askelin, niinkuin hänen tapansa oli metsässä kulkea, lähestyä kanoottia, jonka keula oli rantaan kiinnitetty. Hän astui intiaanin ohi ja pysähtyi lähelle rantaa. Hän oli nyt intiaanin elämän herra -- hän saattoi sen nopeasti sammuttaa.

-- Ei kukaan kristitty sodi sillä tavalla, ajatteli Kenton ja loitontui vihollisesta.

Tämä istui nukkuvan luonnollisessa asennossa, selkä puuta vastaan, polvet koukkuun vedettynä ja molemmat kädet niiden ympärillä. Hänen pitkä kiväärinsä oli asetettu puuta vasten pystyyn, tomahawki (intiaanien heittokirves) ja puukko riippuivat vyössä, joka oli hänen puolialastoman ruumiinsa ympärillä. Hänen päänsä painui eteenpäin leuka vasten rintaa ja karkea musta tukka riippui yli otsan.

Sivuuttaessaan nukkujan Kenton pani merkille, että hänen silmänsä olivat suljetut; eikä metsänkävijä epäillyt ollenkaan punanahkan nukkumista, koska tällä ei ollut mitään syytä ilveillä.

Näytti kuin Kentonia olisi tällä kertaa suosinut erinomaisen hyvä onni. Vene oli niin irtaantunut, että intiaani saattaa havahduttuaan hyvällä syyllä ajatella, että virta oli vienyt sen, kun hän huomaa sen hävinneen, ja siinä tapauksessa hän etsii sitä virran alapuolelta. -- Jos intiaanin kivääri häviää venheen mukana, näyttää asia toiselta.

Kenton ei siis ottanut nukkuvan asetta, astui hänen sivuitsensa ja laski kätensä venheen keulalle. Suuri kaksilapainen mela oli veneen pohjalla. Kaikki oli siis järjestyksessä, mutta rohkeaa metsänsamoilijaa odotti nyt kaikessa tapauksessa hyvin vaikea koe.

Katse aina viholliseen kiinnitettynä pisteli hän vuoron mukaan melan kumpaakin lapaa veteen, ja niin kulki venhe äänetönnä vastavirtaan avonaisen raivauksen ohi.

Kenton tunsi jo jonkunlaista varmuutta, kun hän oli sivuuttanut aukean paikan ja pääsi rantapuiden pitkälle ulottuvien oksien alle ja pysähtyi siellä noutaakseen neekerin. Muistaen varmasti paikan, johon oli hänet jättänyt, riensi hän sinne kadottamatta silmänräpäystäkään. Mutta poika oli tipotiessään.

-- Se oli parasta minulle, kun otin mokoman miehen mukaani! mutisi vihastunut metsänkävijä. Mutta minne oli Jetro hävinnyt?

Niin, siinäpä juuri pulmallinen kysymys.

6. Tottelematon Jetro.

Jetro ajatteli aina, että Kenton oli punanahkain kanssa tekemisissä ollessaan aivan turhan varovainen. Hän käsitti kyllä afrikalaisella ymmärryksellään, että niin petollista rotua, kuin intiaanien rotu, täytyy aina varoa, mutta niin suuri varovaisuus kuin Kentonin, joka muuten oli vilkas ja rohkea mies, tuntui mustasta miehestä kiusalliselta.

-- Hän luulee, että kanootti ollaan proomun luona, harkitsi Jetro Kentonin mentyä. Minä luulen melkein samaa. Viidessä minuutissa olisi tästä suoraan hypännyt sen luo. Mutta hän kiertää. Se oli turhaa, tyhmää. Kalkkalokäärme puree häntä, tahi hänen leukansa tarttuu puun oksaan, hän kaatuu taaksepäin, että hampaat tärisevät suussa.

Lukija tietää, että Kentonin suunnitelma onnistui. Mutta Jetro harkitsi: Minä lähtee suojelemaan mr Kentonia, ja kun vaara lähestyy, hän menee yksin ja jättää Jetron.

Hän oli ensin ohjaaja, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, mutta nyt on minun vuoroni.

Mustille kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme.

-- Hän sanoo, että minä en saa puhua, ei liikkua, ei hengittää. Sitten hän lupasi hengittää. Miten olisi käynyt, ellei hän olisi sitä luvannut? Olisinko voinut olla huokumatta kolme, neljä tuntia, jotka hän viipyy poissa! Ja olenhan myöskin puhunut ja liikahdellut; ei siis maksa vaivaa enää muistaa hänen käskyjään.

Hän huomasi helpotuksella, että hän jo oli uhminut kaikkia kieltoja; se lopetti hänen sisällisen taistelunsa, joita muuten olisi voinut kestää loppumattomiin. Ja samassa määrässä kuin rajoitukset raukenivat, kasvoi tottelemattomuus.

Kaikista kielloista huolimatta Jetro siis meni raivatulle alueelle ja katseli siellä ympärilleen välittämättä erityisesti varovaisuudesta. Hän tiesi, että Kenton kiersi tämän avonaisen alan ja siten hänen mielestään tuhlasi suotta aikaa ja voimia.

Jonkun hetken mietittyään Jetro kuitenkin onneksi luopui ensimäisestä aikeestaan kulkea suoraan pirtin ja proomun luo ottaakseen sieltä uutisasukkaiden pelastukselle välttämättömän venheen. Siten pelastui hän ehkä hyvin kamalista seurauksista. Mutta paljoa parempi ei ollut ajatus, jonka hän toteutti; hän näet lähti Kentonin jälkiä sinne, minne metsänkävijä oli pyrkinyt.

-- Hän hämmästytään kovin, ajatteli Jetro irvistäen, kun minä hiukan vihellän ja hän näkee minun seisovan hymyillen hänen edessään. Sen minä teen!

Neekeri nuorukainen ei ollut niin perehtynyt metsäelämään, että olisi voinut seurata Kentonin jälkiä, mutta sitä hänen ei tarvinnutkaan, koska hän muutenkin osasi metsänkävijän luo.

Raivattua aluetta kiertäessään Jetro pysyttelihe tarkoin tiheikön peitossa; oikealta hohtava kirkkaampi valo oli yksin hänen ohjaajansa. Silloin tällöin hän lähestyi metsän reunaa niin paljon, että näki pirtin; eikä hän luonnollisesti ottanut ainoatakaan askelta tietämättä, missä hän oli.

Hänestä oli viehättävää katsella pirttiä, jonka Yrjö Ashbrigde oli isänsä keralla runsaalla työllä ja suurella huolella rakentanut.

-- Onni, etten minä ollut silloin muassa. Jos olisin ollut, niin he olisivat vain istuneet ja katselleet, ja minä olisin saanut tehdä työn. Ihmeellistä, että kaikki luulevat, etten minä kelpaa muuhun kuin työhön; unhottavat, että minä voin ampua yhtä tarkkaan kuin kuka muu hyvänsä.

Seistuaan hetkisen paikallaan mietti hän suurenmoisen suunnitelman.

-- Kun mr Kenton liikkuu niin varovasti, menee häneltä kaksikin päivää veneen tavottamiseen, niin ettei minunkaan tarvitse hätäillä. Minä pistäydyn hiukan pirtissä ja katson, minkälainen järjestys siellä on.

Hän valmistui vähääkään epäilemättä panemaan tuumansa täytäntöön.

Aluksi hän meni tuvan takasivulle, jossa oli alakerrassa kaksi ikkunaa ja yläkerrassa samoin. Ne olivat kaikki kuitenkin niin pieniä, ettei niiden kautta mahtunut sisään pujottautumaan. Jetro katsoi sisään yhdestä ikkuna-aukosta ja huomasi, että huonekalut oli siellä pantu sikin-sokin, ja mitä suurin epäjärjestys näkyi kaikkialla. Se ei tehnyt hauskaa vaikutusta, ja neekerinuorukainen kiersi pirtin ovelle yrittääkseen päästä sisään.

Tässä maailmassa huomataan usein onnellisia sattumia, ja sellaisen sai Jetro nyt kokea, ja se vaikutti ratkaisevasti uutisasukkaiden matkaan, vaikkeivät viisaat johtajat Boone ja Kenton olleet osanneet sitä ottaa laskuihinsa.

Jos nuori neekeri olisi ilmestynyt ovelle puolituntia aikaisemmin, olisivat intiaanit epäilemättä hänet heti huomanneet ja murhanneet; sillä muistammehan, kuinka istuva intiaanisoturikin tähysteli tarkoin pirttiä ennenkuin nukkui.

Sattumalta Jetro säästyi kaikilta näiltä vaaroilta. Kentonkaan, joka piti tarkoin pirttiä silmällä, ei häntä huomannut. Mutta hauska olisi ollut tietää, mitä metsänkävijä olisi tuuminut, jos hän olisi sattunut katsomaan pirtille sillä hetkellä, jolloin neekeri hiipi nurkan ympäri ja kulki pirtin ovelle.

-- Olipa hyvä, mutisi Jetro, kun näki säpin aukaisuhihnan ulkopuolella, ettei tarvitse potkia ovea rikki.

Hän vetäsi hihnasta, ovi aukeni, ja Jetro astui sisään sydän sykkien tavallista kiivaammin.

Erikokoisia laatikoita oli aukaistuina tahi särettyinä permannolla. Suuren nelikulmaisen liitan luona oli ruukkuja, kattiloita ja haahloja sekä muita vanhanaikuisia talouskaluja. Kaikkialla oli niin paljon tavaraa sikin-sokin, että saattoi astua vain varovasti ja jalkojaan sijoittamalla.

Yläkertaan johtava porras oli paikallaan, mutta kiireessä ei oltu ennätetty mitään sinne kantaa.

Jetro tirkisti ikkunasta ulos, mutta ei huomannut mitään rauhattomuutta herättävää. Silloin teki hän ainoan järkevän teon tänä päivänä, veti oven avaushihnan sisään, niin ei mikään vihollinen voinut hiipiä pirttiin hänen huomaamattansa.

Poika vavahti, kun hän näki laatikon, johon olivat jääneet uutisasukkaiden viimeisen aterian tähteet. Hän asetti kiväärin seinää vasten pystyyn ja leikkasi suuren kimpaleen hyvää mustaa leipää alkaen sitä hienontaa vahvoilla valkeilla hampaillaan.

Sitten heittäytyi hän pitkälleen kovalle permannolle, joka tällä kertaa tuntui hänestä pehmoiselta höyhenvuoteelta, ja vaipui syvään, rauhalliseen uneen ajattelematta lainkaan, mitä seurauksia hänen menettelystään voi johtua.

Niin kului pitkä kesäpäivä iltaan, ja kun pimeyden vaippa vihdoin verhosi nämä erämaan seudut, nukkui Jetro edelleen hurskaan unta.

7. Eräs omistusoikeuskysymys.

Siimon Kenton noudatti menettelyssään periaatetta suurin mahdollinen hyvä mahdollisesti suurimmalle ihmismäärälle.

Kun hän tapasi Jetroa siltä paikalta, johon hän oli hänet jättänyt, söi neekeri paraikaa illallista uutisasukkaiden pirtissä, joten Kentonin merkkiäänet kaikuivat aivan turhaan.

-- Jos hän ne kuulisi, ei hän niitä ymmärtäisi, ja jos hän ymmärtäisi, ulvoisi hän vastauksen niin kovalla äänellä, että kuuluisi peninkulman päähän.

Hän saa hoitaa itsensä.

Niin mietti Kenton; mutta ennen venheelle takaisin kääntymistään hän katsahti raivatun paikan yli ja näki proomun ja nukkuvan intiaanin.

Mutta hän havaitsi jotakin muutakin sangen mieltäkiinnittävää.

Intiaanisoturin uni loppui samassa, kun Kenton oli heittänyt häneen viime silmäyksen. Punanahka kohotti leukaansa ja hieroi silmiään aivan kuin pojat ja tytöt tekevät varhain aamulla havahtuessaan. Sitten hän tavoitti pyssyään ja nousi pystyyn. Mutta silloin ällistyi hän kuin olisi kivettynyt. Hän ei tahtonut uskoa omia silmiään.

Äsken paikallaan ollut palkovenhe oli poissa.

Oikeastaan sen ei olisi pitänyt häntä kovin kummastuttaa; sillä olihan venhe kovin löyhästi kiinni rannassa. Mutta intiaani loi kuitenkin kummastelevan katseensa siihen suuntaan, missä Kenton seisoi, ikäänkuin hän olisi aavistanut totuuden. Se oli luonnollisesti mahdotonta; hän kiiruhtikin pian rantaan venettä etsimään ja hävisi Kentonin näkyvistä.

Kyllä hän tietää, kuinka kauan hän nukkui ja ettei vene ole kauas ennättänyt. Kun hän on haeskellut mielestään tarpeeksi kaukaa, palaa hän takaisin, tähystelee jälkiä ja huomaa minun askeleitteni sijat; mutta hän ei voi päättää, valkoisenko vai punaisen miehen mokkasiini (intiaanijalkine, jollaisia Kentonkin käytti) ne on painanut. Kaikessa tapauksessa hän tietää, miksi vene kulki vastavirtaan eikä virran mukana. No hyvä; hänellä ei ole niin tarkkaa katsetta, että huomaisi veneen jäljet vedessä, ja aikaa kuluu ennenkuin tämä kulkuneuvo on hänen käytettävissään!

Näin ajatellen palasi Kenton palkoveneen luo, astui siihen ja tarttui pitkään kaksilapaiseen melaan. Hänellä oli vaikea tehtävä. Kalkkalokäärmelahteen oli pari englantilaista peninkulmaa, ja hänen täytyi saapua sinne pimeän tullessa.

Tavallisissa oloissa se ei ollut vaikeaakaan, mutta nyt täytyi se matka suorittaa intiaanien huomaamatta, ja heitä oli kaikkialla. Jos he näkisivät metsänkävijän liikkuvan vesillä, saattaisivat he siitä, ottaen samalla huomioon uutisasukkaiden paikoillaan metsässä pysymisen, päättää, etteivät viimemainitut aijokaan mennä intiaanien virittämään satimeen. Ja kun sotajalalle nousseet intiaanit eivät mitenkään voineet sallia, että valkoiset pääsevät livahtamaan heidän käsistään, oli ankara hyökkäys heidän puoleltaan odotettavissa. Boone, Kenton ja muut heidän toverinsa pitäisivät silloin kyllä lujasti uutisasukkaiden puolta; mutta seurueen taistelukyvyttömät jäsenet saisivat varmaankin surmansa tai joutuisivat intiaanien käsiin.

Kenton meloi rantapuiden oksien alla, ja hän olisi ollut iloinen, jos tällaista suojustaa olisi riittänyt koko matkaksi. Vähäinen vene kulki eteenpäin lehtikaton alla, mutta pysähtyi melkein joka kerta, kun mela kohosi vedestä. Silloin Kenton kuunteli jännityksellä, kuuluisiko jossakin vihollisen liikkumista ilmaisevia ääniä.

Hän meloi kotvan aikaa, mutta sitten hän lepäsi tavallista kauemmin. Hän oli saavuttanut paikan, jossa hänen täytyi kulkea avoimen veden pinnan yli.

Hän harkitsi, mitä olisi tehtävä.

-- En luule syöpäläisten tässä juuri vartioivan, ajatteli hän, -- siis eteenpäin!

Melan lapa painui jälleen veteen; mutta samalla silmänräpäyksellä, jolloin venheen olisi pitänyt lähteä liikkeelle, pysäyttikin soutaja sen äkkiä. Virran Ohionpuoleiselta rannalta kuului samanlainen merkkiääni, joka aikaisemmin oli tehnyt Boonen ja hänen levottomaksi. Variksen hiljainen raakkuminen, sellainen, jolla urosvaris houkuttelee puolisoaan luokseen.

-- Siunatkoon! mumisi Kenton. Tähän vuodenaikaan en ole koskaan ennen näillä seuduilla kuullut niin paljon variksia!

Tämä merkkiääni, jonka täytyi lähteä intiaanin kurkusta, oli vastauksena Kentonin äskeisiin arveluihin. Hän käänsi palkoveneen keulan rantaa kohden ja nousi maihin päättäen kulkea jonkun taipaleen metsää ikäänkuin tarkastaakseen, mitä suuntaa pitäisi kulkea.

Hän ei aikonut kulkea kauvan, mutta hän päätti noudattaa kaikkea sitä varovaisuutta, johon hän näissä erämaissa liikkuessaan oli tottunut. Vaikka metsä monien pensaiden tähden oli hyvin vaikeakulkuinen, luuli hän kuitenkin voivansa vetää siinä palkovenettä perästä laskeaksensa sen sitten toisessa paikassa vesille. Tätä aijetta toteuttaakseen hän palasi pian rantaan siihen paikkaan, josta oli lähtenyt.

Häntä odotti suuri hämmästys.

Vene oli poissa. Kenton oli ottanut sen taitavasti vartian nenän alta, mutta nyt oli sama mies, sillä kukaan muu se ei voinut olla, siepannut sen häneltä ainakin yhtä ovelasti.

Kenton ei kauan aprikoinut; hän kiiruhti nopeasti mutta äänettömästi rantaa pitkin etsimään venettä ja sen rohkeaa varasta. Hän löysi hänet muutamien sylien päästä rauhallisesti eteenpäin melomassa ikäänkuin hän olisi vakuutettu siitä, ettei kukaan voi väittää hänen kulkevan vieraalla venheellä. Mutta heti kun hän näki valkoisen miehen, hyppäsi hän maalle ja syöksyi, raivoisana kuin tiikeri, puukko kädessä Kentonin kimppuun.

Kun Kenton kymmenen minuutin kuluttua jälleen otti venheen haltuunsa, mumisi hän merkitsevästi ja synkin ilmein.

-- Nuo syöpäläiset erehtyvät väliin hyökätessään. Niin teki varsinkin tämä; mutta se oli hänelle viimeinen kerta. Hän ei enää ketään ahdistele.

8. Matkalla.

Uutisasukkaat suojelijoineen eivät myöskään olleet toimettomina. Kaukaisen lännen ensimäisten viljelijäin rohkeudella ja lujamielisyydellä katsoivat he vaaraa silmiin.

He olivat, saattaa sanoa, saavuttaneet "luvatun maan"; sillä Ashbrigdet ja Altmanit olivat juuri tavaroineen saapuneet suurella huolella rakennettuun uuteen pirttiinsä viljelysmaaksi raivatun alueen laidassa Ohiovirran rannalla, kun heille tuotiin pikainen viesti intiaanien puolelta uhkaavasta vaarasta. Heidän täytyi silloin lähteä pyrkimään, kuten jo olemme maininneet, kymmenen peninkulman päässä sijaitsevalle paalumajalle, jossa aikoivat odottaa sopivaa aikaa uskaltaakseen taas palata näihin erämaihin.

Taneli Boone kulki edellä ja tähysteli Kalkkalokäärmelahden seutua, jossa Shawanoe-intiaanien hyökkäys oli odotettavissa. Boone tahtoi päästä heidän aikeistansa selville.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun Kenton ja Jetro poistuivat uutisasukkaiden seurueesta, läksivät toiset jatkamaan kulkua itää kohden -- siis peljätylle Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli heidän ja kapteeni Bushwickin sotilasaseman välillä.

Kulkujärjestys oli yksinkertainen. Weber Hastings johtajana kulki noin satametriä toisten edellä. Tähystelijä kulki yhden rinnan johtajan kanssa, mutta niin loitolla oikealle metsässä, että he ani harvoin näkivät toisensa. Vasemmalla puolella ei ollut vartiaa eikä jäljelläkään. Muut metsämiehet liikuskelivat molempain perheiden ympärillä, joiden jäsenistä he tahtoivat pitää kaiken vaaran loitolla. Mr Ashbridge puolisoineen astui toisten edellä taluttaen keskellään pientä Mabelia. Tyttösen halua juosta sinne-tänne poimimaan kaikenlaisia loistavia kukkia ei aina voitu estää, vaikka se herättikin vanhemmissa levottomuutta.

Sitten tuli mr Altman puolisoineen; heidän tyttärensä Agnes ja Yrjö muodostivat jälkijoukon.

-- Tokkohan me, sanoi Agnes sointuvalla äänellään, olemme turvassa paalumajassakaan; ehkä meidän pitää jatkaa matkaamme entiseen kotiimme Virginiaan. Siellä eivät ainakaan punanahkat häiritse.

-- Virginian väestökin on kyllä taistellut intiaanien kanssa.

-- Ei minun muistini aikana,

-- Ja sinä olet nyt seitsentoistavuotias...

-- Useita kuukausia ylikin.

-- Sinä muistat takaperin korkeintaan kaksitoista vuotta, ja aikaa sitä on siinäkin. Mutta Kenton selitti minulle eilen, että intiaanien keskuudessa vallitsee nyt rauhattomuus, ja niin kauan kuin sitä kestää, täytyy meidän pysyä paalumajan tai jonkun siirtolan suojassa.

-- Kuinka kauan se kestää?

-- Ehkä muutamia viikkoja tai kuukausia, korkeintaan yhden vuoden tai kaksi. Sinä tiedät, että Yhdysvaltain hallituksen intiaaneja vastaan lähettämät retkikunnat ovat pahentaneet asiaa.

Ensimäisen retkikunnan päällikkönä oli översti Crawford. Hän kärsi tappion, joutui indiaanien käsiin ja poltettiin. Yhdysvaltain ensimäinen presidentti Washington lähetti silloin intiaaneja vastaan kenraali St. Clairin. Mutta yhdistyneet intiaaniheimot voittivat hänetkin. Siitä saivat punanahkat rohkeutta ja aikoivat karkoittaa kaikki valkoihoiset Ohion ja Kentuckyn alueilta.

-- Miksi ei kenraali Washington itse tule johtamaan sotaretkiä intiaaneja vastaan; hän kyllä heidät masentaisi, sanoi Agnes silmissä ylpeä kiilto ylistettyä maanisää ajatellessa.

-- Hän on presidentti ja hänen täytyy pysyä pääkaupungissa. Mutta kyllä hän vielä lähettää tänne sellaiset miehet, että intiaanit saavat turkkiinsa.