Part 3

-- Entä sitten?

-- Sitten muuttaa tuhansittain ihmisiä Idästä Länteen. Maa voitetaan viljelykselle, kaupunkeja ja kyliä kasvaa, ja meidän äsken raivattu uutisviljelyksemme, jonka me laajennamme, antaa meille runsaasti rikkautta.

-- Sinä voit siitä rikastua, Yrjö; mutta kuinka minä?

-- Jos minusta tulee rikas, niin sinustakin; sillä Jumalan avulla minä toivon, että me kerran tulemme yhdeksi ja hallitsemme yhteistä kotia.

Yrjö puristi tätä sanoessaan matkatoverinsa kättä, ja hänen äänensä kuului sangen hellältä tämän korvaan.

-- Minusta olisi kiusallista, sanoi Agnes, viettää useita kuukausia paalumajassa. Sehän on vain yksi ainoa huone, ja meitä ihmisiä on niin paljon.

-- Täytyy järjestää asia jotenkin. Kapteeni voi rakennuttaa useampia pirttejä, jos meidän täytyy viipyä siellä muutamia päiviä kauemmin. Ja voisi hän tehdä paremminkin.

-- Mitenkä?

-- Lähettää meidät Taneli Boonen asuntoon. Siellä on aluetta laajalta, monta pirttiä ja asuntoa vaikka parillekymmenelle perheelle.

-- Kuinka pitkältä sinne on?

-- Ei kai viittäkymmentä englannin peninkulman pitemmältä.

-- No, miksi emme mene sinne suoraan, vaan pysähdymme paalumajalla?

-- Jos sen voisimme, olisimme yhtä hyvin voineet jäädä omaan pirttiimme raivausalueemme luo; sillä tie kulkee Kentuckyn vaarallisimpain seutujen kautta.

-- Mitenkä sinne sitten paalumajalta pääsemme?

-- Täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta. Nyt se ei käy päinsä, mutta ehkä jonkun päivän kuluttua. Kenton tai Boone tai joku muu heidän kumppaneistaan tietää kyllä tarkoin.

Agnes aikoi jotakin vastata, mutta samassa yksi valkoisista erämiehistä, joka kulki hiukan edelläpäin sivulla, päästi kauhean kirkaisun, joka saattoi kuulua peninkulmankin päähän. Hänen säikähtyneet toverinsa pysähtyivät ja puristivat lujemmin kivääriänsä ja katsoivat ihmetellen mieheen, joka menetteli kuin mieletön. Hän oli viskannut pois pyssynsä ja temmaissut paksun puunoksan, jolla pieksi maata kohden.

Pian saattoi huomata, että hänen edessään kiemurteli jättiläiskokoinen kalkkalokäärme. Mies oli aivan raivostunut ja hakkasi petoa vielä senkin jälkeen, kun se oli aivan kuollut.

-- Mitä se hyödyttää enää, Jim? huusi Hastings, joka kirkaisun kuultuaan oli rientänyt paikalle. Käärme on jo kuollut. Puriko se sinua?

-- Kyllä, huusi toinen tuskaisesti, horjahti taaksepäin ja kaatua mätkähti ruohoon. Se puri minua kahdesti, ennenkuin minä sen näin. Minä kuolen!

9. "Onnettomuustapaus".

Uutisasukkailla oli niin paljon muutakin ajattelemista tällä seikkailurikkaalla matkallaan, etteivät he enää suinkaan kaivanneet sellaista hirmua kuin kalkkalokäärme. Mutta nyt oli tuollainen julma matelija nähtävästi kuolettavasti purrut yhtä karkaistua erämiestä.

Kun tämä miespoloinen kaatui maahan, olivat useimmat seurueen jäsenet kokoontuneet hänen ympärilleen. Näilläkin kaukaisilla seuduilla oli jo tähän aikaan wisky, englantilainen väkijuoma, tunnettu ja sitä kuljetettiin matkoilla mukana. Mr Altman ensimäisenä laskeutui polvilleen kaatuneen viereen, nosti hänet istuvaan asentoon ja sovitti wisky-pullon hänen huulilleen.

-- Muistatko, Yrjö, tiedusteli Agnes, että mr Kenton sanoi jonkun onnettomuustapauksen olevan meille tarpeen, niin että se viivyttää meitä saapumasta Kalkkalokäärmelahteen ennen pimeän tuloa?

-- Muistan kyllä.

-- No niin, tässä on onnettomuustapaus!

Nyt ymmärsi nuori Ashbrigde, miksi erämiehet näyttivät hymähtävän. James Deanea ei ollut purrut kalkkalokäärme, jonka hän tappoi -- kaikki oli keksittyä repäisevän vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Mutta tosiasia oli, että James -- eli "Jim" -- sai imeä maksuttomasti suuret määrät wiskyä.

Hastings näki, mikä vaara uhkaa ystävää, löi mr Altmania olkapäälle ja sanoi:

-- On parasta, ettei hänelle anneta enempää.

-- Minusta on paras, että hän saa hyvän humalan vastamyrkyksi.

-- Hyvän humalan, önisi Jim ja tavoitteli pulloa; hyvä humala vastamyrkyksi... tukkihumala!

-- Luulen, että hän on sen jo saanut, sanoi mr Ashbrigde, joka ymmärsi juonen.

Ympäröivien sanoista ja katseista käsitti mr Altmankin, joka suoritti laupiaan samarialaisen tehtävää, asian oikean laidan. Hän nousi närkästyneenä ja hilkutti pulloaan päivää vasten.

-- Jos sen olisin tiennyt, en olisi antanut pisaraakaan, nyt hän on ryypännyt niin paljon, että kolmekin olisi siitä humaltunut.

-- Siksi hän onkin kolmenkertaisessa juopumistilassa, sanoi Ashbrigde.

-- Se on kalkkalokäärmeen syy -- yhyh! mumisi Jim.

Koko ilveily tuntui epämiellyttävältä, mutta Boone ja Kenton olivat hyväksyneet tällaisen suunnitelman, ja heidän mielipiteensä painoi enemmän vaa'assa.

Hastings neuvoitteli nyt innokkaasti uutisasukkaiden ja heidän saattajiensa kanssa. Asema oli sangen vakava, vaarallinen ratkaisu saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä.

-- Nyt meidän tarvitsee odottaa pimeää ainoastaan puoli tuntia, tuskinpa sitäkään; ja ennenkuin pahimpaan paikkaan ehdimme, on pikimusta yö.

-- Luuletteko, että olemme saaneet intiaanit erehtymään aikeistamme? kysyi mr Ashbrigde.

-- Sitä ei voi kukaan varmaan sanoa, mutta siltä näyttää.

-- Mutta pianhan he näkevät, ettemme me aijo mennä tuon kuolonlaakson läpi, sanoi uutisasukas.

Hastings nyökkäsi. Hän oli ajatellut samaa mahdollisuutta ja sen seurauksia.

-- Mr Kenton on ryhtynyt älykkäihin yrityksiin, niinkuin hän aina tekee, meidän pelastukseksemme, sanoi mr Ashbrigde. Hän toivoo löytävänsä venheen, jonka hän jätti proomun luo, ja vielä toisen läheltä lahtea. Mutta kuinka käy, jollei hän tapaa niitä?

-- Siihen kysymykseen voi Kenton itse vastata. Minä luulen, että hänen yrityksensä voi yhtä hyvin raueta turhiin kuin onnistuakin; mutta sen saamme pian tietää -- hän ei anna meidän kauan odottaa. Boone saapuu myöskin pian, ja he osaavat päättää, mitä on tehtävä.

-- Sen kyllä uskon. Mutta suokaa anteeksi, mr Hastings, jos arvelen, että meidän pitäisi yrittää jotakin muutakin. Huoli turvattomista sukulaisistani oikeuttanee minut puhumaan näin tunkeutuvasti.

-- Älkää puhuko tunkeutuvaisuudesta, mr Ashbrigde, sanoi erämies; kaikki kuuntelemme mielellämme teidän ajatuksianne.

-- Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä, vaikka eräät sellaista vain teeskentelevät, huomautti mr Ashbrigde, katsahtaen Jimin tiedotonta olentoa. Boone ja Kenton antautuvat suuriin vaaroihin, jompikumpi heistä voi saada surmansa -- mahdollisesti molemmat. Onneksi on meillä vielä luotettavia suojelijoita, olettehan te miehinenne seurassamme. Mutta viisainta on harkita asioita kaiken varalle. Mitä jos emme enää koskaan näkisi Boonea ja Kentonia?

-- En voi pitää mahdollisena, että he molemmat joutuisivat hukkaan samalla kertaa.

-- Kenton ei ehkä onnistu saamaan palkovenheitä, jotka olisivat meille niin välttämättömät. -- Voimmeko lahden luona löytää sellaisen aseman, jossa voimme puolustautua hyökkäyksiä vastaan?

-- En tiedä, sanoi erämies vilpittömästi. Täällä on vain yksi mies, joka tuntee tarkoin Kalkkalokäärmelahden ympäristöineen.

-- Kuka se on?

Hastings viittasi Jimiin, joka makasi aivan tiedotonna juovuksissa.

-- Hm! äänsi uutisasukas, hän on meille aivan yhtä hyödytön kuin kuollut mies. Ja juopumustilaa jatkuu vielä useampia tunteja.

10. Kalkkalokäärmelahden luona.

Hämärtyi jo sekä virralla että metsässä. Aurinko oli vaipunut mailleen ja voimakas länsituuli puhalteli vastavirtaan. Pilvimöhkäleitä ajelehti taivaalla, ja kuu pääsi vain silloin tällöin pilkistämään niiden välistä.

-- Emme saa enää viivytellä, sanoi Hastings, muuten meidän kimppuumme hyökätään täällä; eikä se ole juuri sen parempi kuin väijytyspaikassakaan.

-- Aivan niin, sanoi Altman pöyristyksissään ympärilleen katsellen. Tällaisella avonaisella paikalla ei meillä ole minkäänlaisia suojavarustuksia. Meidän täytyy etsiä edullisempi oleskelupaikka.

Johtaja nyökkäsi parille miehelleen. Nämä menivät tiedottomana pölkkynä makaavan Jimin luo, nostivat hänet pystyyn ja heittivät taas irti, jolloin hän mätkähti maahan kuin säkki.

He nostivat hänet ylös uudestaan, nykivät häntä, pieksivät selkään ja huusivat hänelle, että hänen pitää seistä jaloillaan.

Ankarain ponnistusten jälkeen saatiin mies sen verran hereille, että hän saattoi hoippua eteenpäin kahden ystävänsä varassa -- toinen niistä kantoi hänen pyssyänsä.

Seurue lähti nyt liikkeelle pääasiallisesti samassa järjestyksessä kuin aikaisemmin päivällä, koetettiin vain olla entistä varovaisempia, kuljettiin melkein neliönmuotoisessa ryhmässä, naiset miesten keskellä.

Ei oltu vielä pitkältä kuljettu, ennenkuin Hastings huomasi jäljen maassa. Hänen toverinsa luulivat jo aikaisemmin huomanneensa samanlaisen sekä oikealla että vasemmalla. Uutisasukkaat olivat jo aivan lähellä vaarallista paikkaa, ja Weber Hastings oli yksin vastuussa seurueen turvallisuudesta. Hän kulki noin viisikymmentä askelta toisten edellä.

Hastings kuuli edestään satunnaista hiljaista kahinaa. Hän pysähtyi heti ja kuunteli. Samassa kuului enemmän liikettä oikealta. Hän tiesi siellä olevan shawanoe-intiaaneja, jotka villi-ihmisen tavattomasta tottumuksesta ja taidosta huolimatta eivät kuitenkaan osanneet tällaisessa pimeydessä liikkua aivan kuulumattomasti.

Äkkiä kuului toisenlaista ääntä -- niinkuin joku olisi matanut lehtien yli, samalla saattoi eroittaa omituista kalinaa. Hastings havaitsi sen heti kalkkalökäärmeen varoitukseksi -- olihan hän usein sellaisen kuullut. Hirmuinen myrkkyeläin oli siis liikkeellä ikäänkuin muistuttamassa sen paikan nimeä, jota he lähestyivät.

Uutisasukkaiden pahimpana kiusana tällä hiipimismatkalla oli Jim. Selvänä ollessaan hän oli lännen varmimpia ja luotettavimpia metsäurkkijoita. Mutta nyt oli asia toisin. Häntä itseään täytyi hoitaa. Sen tehtävän olivat Yrjö Ashbrigde ja hänen isänsä ottaneet suorittaakseen jättääkseen muille seurueen erämiehille vapaan toimimistilaisuuden.

Lopulta Jim kykenikin joten kuten kulkemaan eteenpäin painamatta enää kovin raskaasti saattajiensa olkapäitä, vaikka hän horjuikin kovasti ja silloin-tällöin kaatui maahan. Hän mumisi itsekseen sekä auttajilleen.

-- Vai niin, vai niin, Kalkkalokäärmelahteen hyvä, hyvä! höpisi hän. Te tahdotte siitä solan läpi, se on aikomus.

Mutta nyt hän pysähtyi äkkiä kuin puu olisi hänen eteensä sattunut. Hän alkoi vähitellen aavistaa aseman vakavuutta. Hän tunsi, että hänen on vapauduttava siitä horroksesta, joka lamautti hänen ajatuksensa. Kovilla ponnistuksilla hän siinä vähitellen onnistuikin.

Hän seisoi paikallaan ja katsoa tuijotti pimeydessä vanhempaan saattajaansa.

-- Minne me menemme?

-- Pyrimme paalumajalle, mutta sinne on pitkä matka vielä. Nyt lähestymme Kalkkalokäärmelahtea.

-- Niin, niin, sanoi Jim ja horjui eteenpäin. Te menette solalle.

Hän pysähtyi taas äkkiä ja koetti turhaan katsella pimeän läpi. Hän saattoi jo seistä omin varoin.

-- Ettekö voisi hankkia soihtua? mumisi hän edelleen kuin horroksissa. On niin pimeä, hankkikaa soihtu, niin näytän tien.

Seurue oli niin lähellä Kalkkalokäärmelahtea, että Hastings kielsi lähemmäksi kulkemasta. Oli odotettava Kentonia ennenkuin jatkettiin matkaa.

Johtaja kokosi joukkonsa kummankin uutisasukasperheen ympärille. Vaikkei juuri voinut nähdä tovereitaan, pääsi Hastings kuitenkin pian selville, ettei ketään ollut hävinnyt.

-- Jos nyt astumme satakaan metriä eteenpäin, olemme heti intiaanien keskellä.

-- Mitä on tehtävä? kysyi mr Altman varovasti.

-- Meidän on siirryttävä hiukan lähemmäksi virtaa ja odotettava Kentonia tahi Boonea; jompikumpi heistä tulee kyllä pian.

Ashbrigde kertoi nyt, mitä Jim mutisi. Mutta ennenkuin käärmeenpuremalta ennätettiin kysyä, alkoi tämä itse, vielä enemmän selvinneenä, puhua:

-- Luuletteko te, pojat, etten minä tiedä, mitä sanon? En minä ole niin selvä kuin voisin olla, mutta sen verran minä tiedän, että te olette kokonaan erehtyneet. Sen minä heti näytän teille.

11. Valvomista ja odotusta.

-- No niin, Jim, sanoi Hastings matalalla äänellä, kun he pimeässä seisoivat selviävän miehen ympärillä; sinä olet jo tolkussasi. Käy edellä, me seuraamme. Mutta muista, ettei nyt ole paljon apua silmistä.

-- Luulen olevani selvillä asemasta. Virta juoksee vasemmalla kuinka kaukana?

-- Sadanviidenkymmenen askeleen päässä, tahi niille paikoin.

-- Voinee olla, ja Kalkkalokäärmelahti on edessämme. Hyvä; suoraan alaspäin tästä on rantarinteellä risu-, oksa- ja kivikasoja. Me kokosimme niitä muutama kuukausi sitten, kun punanahkat meitä piirittivät ja olivat vähällä tehdä lopun meistä kaikista. Jos tahdomme jossakin viipyä, niin siellä on oikea paikka.

-- Käy siis edellä sinne; punanahkat huomaavat pian, että olemme pysähtyneet.

Erämies asettui johtoon sellaisen henkilön varmuudella, joka tietää voivansa hallita tapahtumia. Heidän kulkiessaan muuttui maa kaltevaksi rantarinteeksi. Metsä harveni, mutta pensaikko oli niin tiheä, etteivät varsinaiset metsänkävijätkään päässeet siinä aivan kuulumattomasti eteenpäin, joten intiaanit epäilemättä saattoivat seurata heidän kulkuansa.

Onneksi ei heidän aikomalleen paikalle ollut pitkältä. Hastings, joka kulki aivan Jimin kintereillä, huomasi tämän pysähtyneen.

-- Nyt ollaan perillä, sanoi ohjaaja. Varokaa kaikki! Täällä voi kaatua ja taittaa jäsenensä.

Uutisasukkaat saatettiin tähän kovin puutteelliseen varustukseen. Kuljettiin sangen varovasti, mutta siitä huolimatta useat kaatuivat, eivätkä silloin voineet olla huudahtamatta.

He olivat nyt samalla paikalla, jossa Hastings tovereineen muutamia kuukausia sitten puolustautui Pantterin johtamain intiaanien hyökkäyksiä vastaan. Silloin olivat metsänkävijät laatineet yksinkertaisia rintamasuojuksia. Eräs salaman murtama suuri puunrunko oli siinä hyvänä apuna, kiviä ja muita kaatuneita puita käytettiin lisänä samaan tarkoitukseen.

Kun nyt hiukan vielä varustusta järjestettiin, saatiin syntymään joten-kuten suojattu pieni alue epäsäännöllisen ympyrän muotoinen. Se oli kuitenkin avoinna virran puolelta, josta kautta voitiin hätätilassa poistua.

Noin neljännestunnin kuluessa perehtyivät kulkueen jäsenet paikkaan. Hastings osoitti kullekin miehelle sijansa ja käski muun väen asettumaan kaatuneen puun rungon läheisyyteen niin liki häntä, että hänen hiljaisestikin lausutut sanansa kuului kaikille.

-- Ymmärrätte, ystävät, sanoi hän, että tässä on meillä vain satunnaista suojaa; mutta onni oli, että Jim selvisi tarpeeksi paljun voidakseen ohjata meidät tänne. Täällä täytyy suojella naisia ja lapsia, kunnes voimme poistua.

-- Ja milloin luulette sen voivan tapahtua? kysyi Altman.

-- En voi sitä sanoa, ennenkuin Kenton saapuu, mutta se kai tapahtuu kohta. -- Nyt ei ole paljon apua silmistä, täytyy siis turvautua korviin.

-- Minä näen vähän, sanoi Agnes Altman, minulle ovat silmäni yhtä suureksi avuksi kuin korvanikin.

-- Teillä on nuorilla hartioillanne älykäs pää. Tähystelkää siis tarkasti. Punanahkoja parveilee ympärillämme, ja missä niitä on, yrittävät ne aina ilkikurisuutta, sanoi Hastings.

-- Ettehän tarkoittane, huomautti mr Ashbrigde, että mr Altman, minä ja poikani istumme täällä vain naisväen seurana. Eikö jokaista miestä tarvita varustuksen puoltajaksi?

-- Jos tahdotte, voimme kyllä käyttää teitä?

-- Tietysti me tahdomme, vastasi mr Altman heti.

-- Tulkaa sitten!

Hastings osoitti heille kullekin paikkansa. Heillä oli kaikilla kivääri, ja olivat he valmiit taistelemaan viimeiseen asti intiaanien hyökätessä. Jolleivät punanahkat jo tietäneet heidän oleskelupaikkaansa, niin aivan varmaan saivat he sen pian tietää.

Omille miehilleen oli Hastings antanut käskyn, että näiden on ammuttava heti jokainen intiaani, jonka näkevät, varoen kuitenkin, etteivät tee erehdyksiä.

-- Kukin punanahka on tällaisessa tilaisuudessa kallisarvoinen. Ja jos ken masentaa Pantterin itsensä, hän on saanut kymmenen miehen arvoisen voiton.

Kaikki miehet sijoittuivat kaihdoksiin kivien, puiden tai maavallien taa metrin tai parin päähän toisistaan.

Sattumaltako lie Hastings tullut asettaneeksi Yrjön Agnesin vasemmalle puolelle, aivan lähelle, niin että he voivat kuiskailla keskenään. Eivätkä tytön äiti ja Mabel olleet myöskään kaukana.

Vaikka tätä pakopaikkaa saattoi pitää onnellisena löytönä, oli sillä kuitenkin puutteita, jotka antoivat paljon huolta Hastingsille ja hänen miehilleen.

Kuu ilmestyi taivaalle, mutta sen valo oli epäselvä, kun pilvet liitelivät sen ylitse. Väliin saattoi nähdä esineen virralla parin sylen päässä rannasta, mutta yleensä tarvittiin hyvin tarkat silmät, jos aikoi eroittaa kanootin puolta lähempääkin.

Länsituuli oli kuitenkin pahimpana haittana. Se puhalteli voimakkaasti maan päältä vastavirtaan. Se heilutti puita, humisutti lehtiä, ja siitä oli intiaaneille suurta etua. He saattoivat erityistä varovaisuutta noudattamatta lähestyä varustusta, eivätkä puolustajat voineet sitä kuitenkaan kuulla.

Saattoi olla varma, että he käyttivät tätä etua hyväkseen.

Hastings oli muistuttanut miehiään siitä, että Kentonia ja Boonea odotettiin joka hetki ja että nämä miehet saattoivat lähestyä yhtä varovaisesti kuin itse Pantteri, josta syystä täytyi olla kovin varuillaan, ettei vaihda ystävää ja vihamiestä keskenään.

Useimmat miehet olivat viime vuorokautena nukkuneet sangen vähän ja rauhattomasti; mutta nyt oli hetken jännitys niin suuri ettei tarvinnut peljätä kenenkään nukkuvan ennenkuin oli päästy vaaran ohi.

Mabel Ashbrigde nojasi päänsä äitinsä polveen ja nukkui siihen makeasti. Äiti istui rouva Altmanin kanssa murtunutta puuta vasten. Me olivat rauhattomia ja vain silloin-tällöin vaipuivat lyhyeeseen unenhorrokseen.

Kukaan ei ollut Agnes Altmania virkeämpi. Hän soimasi itseään siitä heikkoudesta, jota hän oli osoittanut edellisenä iltana päästäessään vapaaksi Pantterin, joka sitten oli vähällä surmata hänen nuoren ystävänsä Yrjön. Kellekään asiasta virkkamatta hän oli nyt päättänyt koettaa sovittaa menettelynsä.

Erinomaisilla näkö- ja kuuloaisteillaan ja osittain sisällisillä aavistuksillaan hän oli päässyt siihen käsitykseen, että heitä lähestyi vaara, ennenkuin Yrjö Ashbrigdekään, joka kuitenkin seisoi aivan hänen vieressään, huomaisi sitä. Agnes istui maassa niinkuin äitinsäkin selkä nojaten kiveen, joka kohosi hiukan ylemmäksi hänen päätään, hän sulki siinä asemassa silmänsä. Eihän nyt kuitenkaan mitään nähnyt, ja silmät suljettuina saattoi kaiken huomion kiinnittää kuuntelemiseen.

Ja hän kuunteli.

Ja kun hän näin kuunteli koko sielullaan, käsitti hän kamalan todellisuuden. Kiven takana korkeintaan kolmen askeleen päässä hänestä oli joku olento.

Ja että se oli shawanoe-intiaani, siitä hän oli yhtä varma kuin että hänen nimensä oli Agnes Altman.

12. Taistelua afrikalaiseen tapaan.

Kuten lukijamme muistanevat jäi Jetro yksin nukkumaan uutisasukkaiden hylkäämään pirttiin. Kun hän oli äskettäin saanut runsaasti unta, ei hän nyt vaatinut kovin pitkää makuuaikaa. Hän nukkui ehkä vain noin tunnin ajan, ja oli silmänsä jälleen avattuaan täysin virkeä.

Pirtti oli pilkkoisen pimeä eikä hän aluksi muistanut, missä hän oli. Hän nousi istumaan ja tirkisteli ympärilleen.

-- Ehkä ollaan proomun pohjalla, kannen alla.

Hiukan ajateltuaan hän kuitenkin pääsi selville olinpaikastaan sekä edellisistä tapahtumista.

-- Siunatkoon! Minua kovin peloittaa, että mr Kenton on joutunut onnettomuuteen!

Hän hyppäsi ylös ja kaatui nurinniskoin erääseen laatikkoon, jota hän ei pimeässä huomannut.

Hän aikoi avata oven ja juosta ulos, mutta leivän haju sattui silloin hänen sieramiinsa.

Hän muisti leipälaatikon, jonka ääressä hän äsken oli herkutellut.

-- Luulen, että vielä voi syödä, vaikka jo söi vähän -- tahi ehkä näki unta, sillä, minun on huima nälkä.

Valtaavilla hampaillaan hän alkoi jälleen purra. Hänen pyssynsä oli seinää vasten oven pielessä, johon hän oli sen jättänyt; pirttiin saapuessaan. Syötyään tarpeekseen hän otti sen ja aikoi avata oven mennäksensä ulos, mutta hänet tapasi jonkinlainen rauhattomuus, sillä hän kuuli, että joku koetti ulkoapäin avata ovea.

Hän tiesi, että se oli vihollinen; sillä Kenton, ainoa ystävä näillä seuduin, ei olisi arvannut etsiä häntä sieltä.

Mutta kun hihna oli sisään vedetty, ei ovea voitu ulkoa avata, jollei käyttänyt väkivaltaa. Ulkoa potkittiin ovea kuitenkin niin tarmokkaasti, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä.

-- Kuka siellä? kysyi Jetro römeästi, olen valmis ampumaan, jos intiaani pääsisi sisään.

Vastausta ei kuulunut, mutta oven moukaroiminen taukosi hetkiseksi alkaakseen sitten jälleen hiukan varovaisemmin.

-- Menkää tiehenne, sanon minä, muuten käy pahasti! huusi poika niin uhkaavasti kuin suinkin.

Nyt loppuivat jyskytykset ja hiljaisuus vallitsi.

Jetro kuuli kovaa tuulensuhinaa puista ja pirtin ympäriltä. Hän huomasi himmeän kuutamon valaisevan pirtin ikkunoita. Nuorukainen heitti silmäyksen yhteen niistä ja käsitti silloin entistä selvemmin, minkä kiusallisen hairahduksen hän oli tehnyt uhmatessaan Kentonin määräyksiä. Jollei hän olisi niin tehnyt, ei hän nyt olisi ollut satimessa.

Mutta nyt oli myöhäistä katua. Hänen täytyi vain taistella puolustaakseen henkeään niin kauan kuin mahdollista.

Hän lähestyi ovea, kumartui ja kuunteli.

Jyskytykset olivat tauonneet, mutta hän kuuli äänien purinaa, vieläpä katkonaisia lauseitakin, vaikkei hän niitä ymmärtänyt.

-- Miksi eivät puhu samaa kieltä kuin kunnialliset ihmiset. Tokko ne itsekään ymmärretään, mitä ne haastavat.

Hän käsitti kuitenkin, ettei ehdotonta vaaraa ollut peljättävissä. Tusinakaan intiaaneja olisi, Jetron mielestä, tuskin saanut särjetyksi ovea, ja ikkunat olivat niin pieniä, ettei niistä päässyt sisään.

Siitä huolimatta oli yhden peräseinän ikkunan luona jotakin arveluttavaa. Nähtävästi oli nyt ovi hyljätty ja ruvettu ikkunassa vehkeilemään.

Nuorukainen seisoi alakerran huoneessa kivääri kädessä, tähysteli ja kuunteli.

Tarkoitettu ikkuna oli juuri kuutamon puolella. Kun Jetro katsoi siihen, huomasi hän, että tumma esine vähitellen verhosi sen aukon.

-- Mitä vehkeilyä tämä ollaan? mutisi hän. Se näyttää kummitukselta, mutta minä tiedän se ollaan intiaani.

Himmeässä valaistuksessa se näyttikin intiaanin päältä, ja sinä Jetro sitä piti, nosti kiväärinsä, tähtäsi niin hyvin kuin pimeässä saattoi ja laukaisi.

Pienessä huoneessa kuului valtaava pamahdus. Ollen varma tarkasta tähtäyksestä katsoi Jetro savun läpi kuutamon valaisemaan ikkunaan.

-- Minä en kuullut ääntä; minä ammun häneltä pää, ennenkuin hän ennättää kirkaista sotahuutoa. Kenton sanoo, että kaikki intiaanit tekevät niin kuollessaan.

Jetro ei uskonut silmiään. Pää, jota hän hyvän tähtäyksen jälkeen oli niin läheltä ampunut, ei ollut kadonnut. Se oli paikallaan ja katsoa tuijotti häneen yhtä itsepäisesti kuin ennenkin.

-- Onko nähty mokomaa! Minä tietää osuneeni; minä en ammu harhaan. Hänellä täytyy olla kova kallo!

Suuremmaksi kasvoi Jetron hämmästys, kun pienestä ikkunasta, johon hän katsoi, pistettiin kiväärin putki sisään. Samassa pamahti laukaus ja luoti lensi vinkuen hänen päänsä ohi niin läheltä, että se hipasi korvanlehteä.

Hän hyppäsi kiljaisten syrjään. Koskaan ennen hän ei ollut lähempänä surmaa.

-- Tämä ollaan kehnoa, mumisi hän sitten ja meni huoneen toiseen kulmaan lataamaan kivääriään.

Nyt Jetro ymmärsi asian. Se, jota hän luuli intiaanin pääksi, oli vain valheellinen kuva; intiaani kyyrötti kätkössä sen takana odottaen Jetron ampumista. Neekerin pyssyn leimahdus ilmoitti, missä hän oli, ja intiaani ampui sitä kohden ja olikin vähällä osata maaliinsa.

Jetro odotti muutamia hetkiä huomatakseen, mitä hänen vihollisensa nyt yrittäisi. Ei kuitenkaan mitään tapahtunut, ja hän saattoi, niin vaarallista kuin so olikin, aikansa kuluksi silmäillä ulos eri ikkunaluukuista.

Häntä ympäröi niin suuri pimeys, etteivät intiaanit saattaneet häntä nähdä, mutta he voivat ehkä kuulla hänen liikkeensä, jos ovat tarkkaavaisia.

Häntä kohden ei kuitenkaan ammuttu eikä hän huomannut muitakaan vihollistensa yrityksiä. Pirtistä pääseminen näytti hänestä mahdottomalta, mutta sitä enemmän hän sitä halusi. Ja lopulta hän päättikin tehdä yrityksen, maksoi mitä hyvänsä.

Jetro ei saattanut ymmärtää, miksi muutamia intiaaneja oli jäänyt pirtin luo, vaikka kaikki uutisasukkaat olivat lähteneet vaeltamaan paalumajalle. Tuskinpa Siimon Kentonkaan olisi arvannut syytä siihen.