Part 1

VIRRAN KUMMITUS

Kertomus intiaanimetsistä

Kirj.

EDWARD S. ELLIS

Suomennos

Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1919.

SISÄÅLLYS:

1. Yötä odotellessa. 2. Variksenraakkuna. 3. Levähdys metsässä. 4. Metsänreunassa. 5. Uskalias ja arka tehtävä. 6. Tottelematon Jetro. 7. Eräs omistusoikeuskysymys. 8. Matkalla. 9. "Onnettomuustapaus". 10. Kalkkalokäärmelahden luona. 11. Valvomista ja odotusta. 12. Taistelua afrikalaiseen tapaan. 13. Kiusallinen kohtalo. 14. Rauhanhäiritsijä. 15. Huonoja toiveita. 16. Siimon Kenton säikähtää. 17. Onnistunut vankeudesta marssinta. 18. "Pahaa ennustavia tuulia puhaltaa". 19. Matkustajatoveri. 20. Sotalaitos. 21. Virran kummitus. 22. Rannasta lähdetään. 23. Intiaanileiri. 24. Viimeinen toivo. 25. Silmä silmää vastaan. 26. Leijonan luolassa. 27. Viimeinen mahdollisuus. 28. Paluu. 29. Kaksintaistelu. 30. Loppu.

1. Yötä odotellessa.

Oli lämmin elokuun iltapäivä toistasataa vuotta sitten. Aarniometsän kuuluisat sankarit, erinomainen tiedustelija ja metsästäjä Siimon Kenton ja mainio opas Taneli Boone, olivat päättäneet pitää neuvotteluja. He olivat kulkeneet avaraa tietöntä metsää yhtäsuuntaisesti ainoastaan noin viidensadan metrin päässä toisistaan ja yhtyivät nyt vaellettuaan pari kilometriä. Boone oli hiipinyt varovasti Ohiovirran [Ohio on Missisippivirran lisäjoki Yhdysvalloissa] rantaa itäänpäin, Kenton oli pujottautunut Kentuckyn [Kentucky on Yhdysvaltain valtio Ohiovirran eteläpuolella vastapäätä Ohiovaltiota, joka on virran pohjoispuolella] syvien metsien läpi, kunnes hän lähestyvää vaaraa aavistaen oli poikennut vasempaan ja yhtynyt Booneen virran rannalla.

He istuivat nyt kaatuneen puun rungolla ja haastelivat puoliääneen unohtamatta hetkeksikään varovaisuutta. He olivat eläneet kylliksi kauan näissä vaarallisissa erämaissa muistaakseen, ettei valkoinen mies ole täällä hetkeäkään turvattu punaihoisten raivoilta ja viekkailta hyökkäyksiltä.

-- Taneli, sanoi Kenton, matalalla sointuvalla äänellään, tämä on pulmallisempi juttu kuin mitkään edelliset.

-- Minulla ei ole oikeastaan mitään osallisuutta siinä asiassa, Siimon, oikaisi Boone kääntäen kapeat sileäksi ajellut kasvonsa ystävätään kohden.

-- Ei vielä, mutta sinä saat tekemistä, kun tapaat ihmisiä hirsipirtin luona.

Boone nyökkäsi käsittäen tarkoituksen.

-- Sinä, Taneli, et kai ollut pirtissä, kun proomu pysähtyi sen luo?

-- En.

-- En minäkään.

-- En minäkään; minä samoilin metsää pyrkien mr. Ashbridgen luo.

Hänhän se rakennutti pirtin, jonka ohi minä kuljin yhden peninkulman virtaa ylöspäin? [Englannin penikulman niinkuin aina tässä kertomuksessa; engl. penikulma on noin 1 1/2 km.]

-- Niin, Norman Ashbridge tahi hänen poikansa Yrjö -- oikein kelvollinen nuori mies. He saapuivat proomullaan virtaa pitkin viime keväänä ja pysähtyivät metsän reunaan, peninkulman tästä alaspäin: ja sinne he rakensivat hauskan pirtin. Muutamia viikkoja sitten isä matkusti noutamaan perhettään toisella proomulla. Yrjö, poika, väsyi odotukseen ja lähti heitä vastaan. Me yhdyimme metsässä ja meidän täytyi tunkeutua punaisten syöpäläisten läpi, ennenkuin saavutimme proomun. Virtaa pitkin matkustaessa kuumenivat korvat, sillä Pantteri raivosi, minkä suinkin saattoi.

-- Pantteri! huudahti Boone, kääntyen taas ystäväänsä. Saatoinhan arvata, että hän oli leikissä mukana.

-- Hän hiipi eilen illalla alukseen ja luuli voivansa tehdä meidät kaikki kylmäksi, mutta hän joutuikin satimeen. Neekeri Jetro -- tunnethan hänet? sai hänet tassuihinsa, kaatoi kumoon ja piteli lujasti, kunnes me ennätimme hänet sitoa. Ja niin oli suuri Wa-on-mon, Pantteri, vankinamme. Mutta kun me sitten, mr Ashbridge ja Altman ja minä, sousimme kanootilla tavoittamaan toista proomua, jonka shawanoe-intiaanit olivat vallanneet, niin mr Altmanin tytär Agnes -- herttainen lapsi, jonka vertaista ei ole koko Ohion ja Kentuckyn alueilla -- alkoi sääliä Pantteria ja leikkasi intiaania sitovat köydet poikki. Hän teki silloin suuren virheen, mutta hyvän sydämensä vaatimuksesta, eikä sellaisia virheitä tehdä usein tässä maailmassa, Taneli. Pantteri aikoi juuri hypätä yli proomun reunan, mutta joutui jälleen neekerin käsiin.

-- Ja kuinka hänelle silloin kävi? kysyi Boone. Hän toivoi, että tämä intiaani metsien ja uutisasukkaiden viljelysmaiden raja-alueen hirmu olisi vihdoinkin tuhottu.

Kenton nojasi pitkän piilukkoisen kiväärinsä puunrunkoa vastaan, puristi raudanlujat kätensä toisen polven ympärille ja katsoa tuijotti ajatuksissaan vastaiseen metsään. Hän oli siirtänyt pesukarhunnahkaisen hattunsa takaraivolle, puristi huuliaan ja rypisti kulmiaan ennenkuin vastasi.

-- Näetkös, Taneli, se ei tapahtunut niinkuin minä olisin tahtonut. Niinkuin tiedät, jatkoi proomu kulkuaan virtaa pitkin, kunnes se tänä aamuna saavutti metsänreunan. Ennenkuin me nousimme maihin, huomasimme me, että Girty useiden punanahkain keralla oli pirtissä. He tiesivät, että me olimme sinne tulossa, ja odottivat voidakseen murhata meidät kaikki, ja kun me luovimme heidän ohitsensa haluten johtaa heidät harhaan, tapahtui merkillinen seikka.

-- Näissä maanäärissä tapahtuu monta merkillistä seikkaa, Siimon, huomautti Boone kuivasti.

Kaksi shawanoe-intiaania ammuttiin, toinen kuoliaaksi, toinen vaarallisesti ja kumpikin oli neekeri Jetron työtä. Hän on pitkä ja vahva mies, vihaa työtä, mutta pyssyä käyttää kuin mikäkin.

-- Mutta kuinka kävi Pantterin? kysyi Boone, pitäen punanahkan kohtaloa neekeri Jetroa tärkeämpänä.

Kentonin kasvot synkistyivät jälleen.

-- Pantterin? Minä unohdin kertoa. Sovittiin, että hän ja minä kohtaisimme toisemme metsissä lähellä uudisviljelyksille raivattua paikkaa ja ratkaisisimme siellä vanhan kiistamme. Jos minä pääsisin sieltä hengissä, olisi Girtyn ja punanahkojen poistuttava pirtistä. Ja minä pääsin hengissä, ja punanahkat poistuivat.

-- Entä pantteri? Saiko hän surmansa?

-- Ei; minä olin kohtauspaikalla, mutta Pantteria ei näkynyt ei kuulunut. En luullut, että Wa-on-mon olisi niin pelkuri.

-- Ei hän jäänytkään pelosta pois; älä sitä kuvittelekaan, Siimon! sanoi Boone merkitsevästi.

-- No miksi sitten?

-- Kyllä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.

Se oli totta. Shawanoe-heimon raivo päällikkö oli jäänyt pois kaksintaistelusta suunnatakseen hirvittävämmän iskun uutisasukkaita vastaan.

Liikkuessaan metsässä raivatun alueen ympärillä sillä varjolla, että menisi kohtaamaan Kentonia, riensikin Wa-on-mon nopeajalkaisena kuin petoeläin etsimään suurta intiaanijoukkoa, jonka tiesi sotavarustuksissa parveilevan ympäristössä. Hän aikoi asettua sen johtajaksi ja murhata kaikki uutisasukkaat, miehet, naiset ja lapset.

Sillä välin kantoivat Altman ja Ashbrigde seuralaisineen kaikki tavarat proomusta pirttiin, joka sitä ennen oli pantu järjestykseen. He olivat tuskin työnsä päättäneet, kun Taneli Boone saapui ja toi peloittavia uutisia. Hän kehoitti heitä kuitenkin jäämään paikoilleen, koska puolustautuminen näytti mahdolliselta. Mutta tuskin he olivat päättäneet seurata hänen neuvoaan, kun saapui tiedustelija, joka kertoi, että seudun kaikki intiaanit olivat sotajalalla, josta syystä uutisasukkaiden ei ollut viisasta viipyä hetkeäkään paikkakunnalla. Mikään muu kuin pikainen pako ei voinut pelastaa heitä tässä erämaassa. Ainoastaan läheisimmässä siirtolassa, jossa oli säännöllistä sotaväkeäkin, saattoi saada tarpeellista suojaa. Kymmenen peninkulman päässä Ohion pohjoisrannalla oli kapteeni Bushwickin hirsipirtti (n.s. paalumaja), mutta edellämainitut perheet tekivät sen suuren virheen, etteivät pysäyttäneet suuria tasapohjaisia kuljetusaluksiaan paalumajan kohdalla mennäkseen sinne sisään lähempiä tietoja odottamaan.

Taneli Boone ja hänen seuralaisensa olivat ensin ajatelleet kuljettaa uutisasukkaat takaisin paalumajalle. He olivat taistelussa voittaneet erään pienen intiaanijoukon. Mutta pääjoukko Pantterin johdolla liikuskeli vapaana eikä sen olinpaikkaa tunnettu.

Niinhyvin mr Altman sekä hänen vaimonsa, tyttärensä Agnes ja neekeripalvelijansa Jetro kuin mr Ashbrigde puolisonsa, tyttärensä Mabelin ja poikansa Yrjön keralla lähtivät siis pyrkimään paalumajalle virran Ohion-puoleisella rannalla. Heidän aikomuksensa oli pysytellä Kentuckyn puolella, kunnes saapuisivat siirtola-aseman kohdalle, josta heidät kuljetettaisiin virran yli. Perhekuntien saattajina oli rajavartioita, joita Boone oli tätä tarkoitusta varten mukaansa ottanut. Heidän oli pakko jättää kaikki omaisuutensa mainitsemaamme yksinäiseen pirttiin, voimatta toivoa niiden takaisin saamista.

Vaikka he lähtivät matkaan päivän aikana, saattoi Pantteri milloin hyvänsä hyökätä heidän kimppuunsa, sillä hän vaani heidän jälkiään.

Jos he saattoivat karttaa hyökkäystä pimeään asti, parantui heidän asemansa, sillä Taneli ja Kenton tunsivat nämä metsäseudut niin erinomaisen hyvin, että he kyllä osasivat ohjata kulkuetta, vaikka eivät olisi nähneet käden pituuttakaan eteensä.

Kaikki siis odottivat pimeää.

-- Kuule! kuiskasi Kenton Boonelle ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.

Se ei ollut tarpeellista, sillä vanhempi toveri oli jo kuullut äänen -- kuin variksen heikon raakkumisen jonkun kaukaisen puun latvasta.

2. Variksenraakkuna.

He olivat kuulleet tämän hiljaisen merkkiäänen kolme kertaa. Ja pian ystävämme käsittivät, että väijyvä intiaani siten huomautti toverilleen, että hän nyt oli uutisasukkaiden jälillä. Intiaanijoukot saattoivat merkkiäänien johdolla pian piirittää valkoihoiset ja tuhota heidät.

Kun raakkuna kuului neljännen kerran, istuivat valkoihoiset väijyjät puun rungolla, niinkuin olemme kertoneet, ja katsoivat äänetönnä toisiinsa.

Vihdoin sanoi Kenton tavallisella varovaisuudellaan:

-- No, mitä arvelet, Taneli?

-- Se merkitsee sitä, että shawanoe-intiaanit seuraavat ystäviemme jälkiä, emmekä me voi sitä estää.

-- Kuinka monta punanahkaa sinä luulet olevan väijyksissä?

-- Kukaties yksi -- kukaties yksi tusina.

-- Kyllä heitä, Taneli, on useampia kuin yksi, sen tiedät yhtä hyvin kuin ininäkin.

Vanhempi mies nyökkäsi ja hymyili.

Ei saata ajatella parempaa todistusta näiden miesten erinomaisen tarkasta luonnonäänien ja metsäelämän tuntemisesta kuin tämä havaintojen yhtäpitäväisyys. He olivat näet huomanneet pienen eroituksen ensimäisten ja viimeisen merkkiäänen viilillä. Oli kuin yksi intiaani olisi raakkunut kolme kertaa ja antanut sitten toisen matkia itseään, joka onnistuikin mainiosti.

-- Tiedätkö, Siimon, sanoi vanhempi, minä luulen, että he aikovat väijyä Kalkkalokäärmelahdessa.

Kalkkalokäärmelahti oli Ohio virran syvä mutka Kentuckyn puolisella rannalla, ehkä noin puolenpeninkulman päässä siitä, missä valkoiset metsänkävijät illan lähestyessä istuivat puunrungolla.

Puhvelien ja muiden villi-eläinten tallaama vähintäänkin sadan vuoden vanha polku kulki heidän ohitsensa. Lahden takana kääntyi se oikeaan syvälle metsään ja päättyi suolakenttään, jolla eläimet kävivät suolaa nuolemassa.

-- Kapteeni Bushwick itse oli viime kesänä täällä jonkinlaisella tutkimusmatkalla, sanoi Kenton. Hän kulki paluumatkallaan tätä polkua. Ja ensimäiseksi hän tapasi kalkkalokäärmeen, joka puri hampaansa hänen sääryksiinsä tapaamatta kuitenkaan ihoa. Kapteeni iski petoa kiväärin tukilla, mutta kuuli samassa toisen käärmeen kalisevan takanaan. Jollei hän olisi tavattoman reippaasti hypännyt syrjään, olisi hän saanut kuolettavan nipistyksen. Nyt ei käärme häntä tavannut, ja kapteeni ampui pedon.

-- Hän kai ristikin lahden Kalkkalokäärmelahdeksi?

-- Hyvällä syyllä; mutta kyllä minä olen ollut täällä usein käärmettä näkemättä.

-- Kun minä olin täällä pari viikkoa sitten, kertoi Taneli, näin kauriin kulkevan suolakentälle päin. Se olisi nähnyt minut, ellei se olisi katsellut kalkkalokäärmettä, joka kiinnitti sen kaiken tarkkaavaisuuden. Kauris oli tyhmä. Sen sijaan, että se olisi kulkenut taaksepäin, niinkuin ne tavallisesti tekevät kalkkalokäärmeen huomatessaan, alkoi se nuuskia ja tanssia käärmeen ympärillä sekä lopulta lyödä toppasi sitä etusorkallaan. Luonnollisesti potki se käärmeen rääsyiksi, mutta sitä ennen ennätti tämä iskeä pari kolme haavaa, ja suuri komea eläin kuoli puolentunnin kuluessa. Kalkkalokäärmeet ovat yhtä häijyjä kuin intiaanit.

-- Usein kyllä, mutta ei aina, Taneli; eiväthän ne raakukaan kuin varikset. Sitä paitsi ne eivät surmaa edeltäpäin ilmoittamatta.

-- Nyt emme ole käärmeiden karissa tekemisissä.

-- Emme. Meidän pitää vetää punanahkoja nenästä. Olemme kulkevinamme Kalkkalokäärmelahden ohi; silloin tulvii sinne noita syöpäläisiä ja odottavat meitä tervetulleina.

-- Mutta mitä tekevät silloin uutisasukkaat?

-- Kulkevat toista tietä.

-- Mitä tietä? Metsä on niin tiheä sekä oikealla että vasemmalla, etteivät ainakaan naiset pääse askeltakaan eteenpäin ja niin hiljaa, etteivät punanahkat kuulisi.

-- Voidaan menetellä monella tavalla. Voimme esim. vaeltaa niin hitaasti, ettemme ennätä lahden luo ennen pimeää. Mutta jos liian hitaasti liikutaan, herättää se intiaanien epäilystä. Toivoisin, että ilta olisi jo käsissä.

-- On turha toivoa mitään.

-- Aivan niin. Mutta pimeällä voimme joka tapauksessa kääntyä takaisin ja mennä virran yli alempana. Matkaa jatketaan sitten virran toisella puolella ja mennään suoraan paalumajalle.

Boone puistatti päätään; sillä hän ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa.

-- Kuinka sinä luulet saavasi naiset ja lapset virran yli? Luultavasti kukaan ei osaa uida omaa pituuttaankaan.

-- Minulla on palkovene, jonka olen kätkenyt pensaihin lahden tähän reunaan, -- jolleivät syöpäläiset ole sitä vieneet.

-- Luultavasti ne ovat sen ottaneet tahi ainakin rikkoneet sen pohjan. Mutta jollen ole erehtynyt, niin on ruuhi sen proomun luona, jonka te jätitte uutispirtin luo.

-- Aivan niin.

-- Miksi emme kääntyisi takaisin ja noutaisi sitä?

-- Se ei olisi hulluinta, sanoi Kenton miettivästi. Jos voisin kuljettaa venheen virtaa ylös intiaanien epäluuloa herättämättä, niin asia olisi selvä.

-- Mutta se ei kanna kaikkia, naisia ja lapsia ja muuta joukkoa samalla kertaa.

-- Teemme kaksi matkaa tahi useampiakin, jos tarvitaan.

-- Se voi olla uhkapeliä. Mutta mitäpä muuta voisi tehdä. Jos todella löytäisit venheesi sieltä, minne jätit, niin ehkäpä me selviäisimme.

Kenton tähysteli lähellä olevain puiden latvoihin ikäänkuin etsien jotakin -- ei kuitenkaan mitään esinettä.

-- Niinkuin näet, niin vasta kahden tunnin kuluttua tulee pimeä, että voimme yrittää intiaanien kiertämistä. Sillä aikaa ehtivät miehet Kalkkalokäärmelahteen kaksikin kertaa. Meidän pitää keksiä juoni, joka viivyttää heitä taipaleella ainakin kaksi tuntia, mutta niin taitavasti, etteivät intiaanit huomaa heidän epäilevän mitään. Keksitkö sinä sellaisen, Taneli?

-- On monta keinoa, vastasi vanhempi mies mietittyään hetkisen. Matkalla voisi sattua onnettomuus -- erästä voisi kalkkalokäärme purra...

Kenton huomasi toverissaan veitikkamaisen vivahduksen, vaikka hän puhuikin vakavasti.

Kuului lehtien kahinaa, joku lähestyi. Kumppanukset tarttuivat vaistomaisesti kivääreihinsä. Jos saapuja olisi käyttäytynyt varovaisemmin, olisivat metsänkävijät piiloutuneet puun taakse. He huomasivat, ettei mikään väijyvä vihollinen lähesty näin julkisesti. Kenton ja Boone tiesivät, että se oli ystävä tahi ainakin sellainen, jolta ei tarvitse mitään pelätä.

Ja niin oli todellakin asianlaita. Metsästä tuli näkyviin Jetro, mr Altmanin suuri ja karkeatekoinen neekeripalvelija kivääri olkapäällä. Hän ei huomannut metsästäjiä ennenkuin oli aivan heidän edessään. Silloin seisattui hän äkkiä ja otti raskaan pyssynsä olalta.

-- Anna olla! huusi Kenton ihmetellen, että mitä miehellä oli mielessä.

-- Halloo, tekö se ollaan, mr Kenton? sanoi Jetro irvistäen; minä luulin että se oli Pantteri. Olin lähettää kuulan teidän läpi. Onni että puhuitte. Mutta, lisäsi neekeri merkitsevästi, minulla on teille tärkeitä tietoja, mr Kenton ja mr Boone.

3. Levähdys metsässä.

-- Vai tärkeitä tietoja? sanoi Kenton, joka piti neekeristä; sillä heikosta ajatuskyvystään huolimatta oli tämä hyvä ampuja. Mitä teillä on sanomista?

-- Kaikki ollaan hyvin, sanoi Jetro, joka istui toisten viereen, otti hatun päästään ja pyyhki hohtavaa naamaansa.

-- Vai niin; no mitä uutisia?

-- Sen jo sanoin. Kaikki ollaan oikein hyvin; minä vain olen hyvin, hyvin nälkäinen. Mutta sitä ei uskota siellä.

-- Sekö oli ainoa uutinen, jota tulit meille kertomaan? sanoi Boone katsoen tyytymättömästi Jetroon, joka kuitenkaan ei välittänyt siitä.

-- Ei muuta erityistä -- ainoastaan, että muu väki myöskin voidaan hyvin.

-- Ei siis ole mitään tapahtunut? kysyi Kenton.

-- Ei, mitä minä tiedän.

-- Missä he ovat?

-- Ettekö sitä tiedä? kysyi Jetro nyt puolestaan kummastuneena; sillä olihan hän vasta äsken eronnut metsänkävijöistä. Missä luulette heidän oltavan, mr Kenton?

-- Tiedän, missä heidän pitäisi olla. Heidän pitäisi tulla tännepäin puolenpeninkulman päässä virran vartta pitkin; heidän pitäisi tunkeutua metsän läpi tämän puun luo, jonka päällä me istumme. Mutta minä en tiedä, onko heille tapahtunut jotakin matkalla.

-- Sanoinhan äsken, ettei mitään olla tapahtunut.

-- Tulevatko he tänne metsän läpi?

-- He istutaan hiljaa muutamilla kivillä, kun minä eroan heistä.

-- Mitä se merkitsee?

-- He ollaan väsyneitä; tahtovat lepoa.

Kenton katsahti Booneen merkitsevästi. Jetron selitys ei tietysti ollut oikea. Sillä kukaan seurueesta, ei edes Agnes Altman, eipä edes kymmenvuotinen Mabel Ashbrigde voinut olla niin väsynyt, että lepo olisi ollut tarpeen, ei vielä kaksi kertaa pitemmänkään taipaleen kuljettua.

-- Lähdittekö omin päin, vai lähetettiinkö teidät tänne?

-- Itse tullaan -- ei kukaan lähetä; mutta mr Hastings kyllä sanoo, että minun täytyy mennä; muuten hän potkaisee minut, sanoo hän.

Veber Hastings oli luotettava poika, saattojoukon jäsen ja hoiti päällikkyyttä Boonen poissa ollessa.

Vihdoinkin alkoi Jetro puhua hiukan ymmärrettävämmin ottaen aivan juhlallisen ryhdin. Hän kertoi omalla murteellaan, että Hastingsin lähettämät tähystäjät olivat palanneet metsästä ja kertoneet hänelle, mitä näkivät. Ja silloin oli Hastings lähettänyt neekerin Kentonin ja Boonen luo ilmoittamaan, että hän tarvitsi toisen heistä tahi molemmatkin neuvotellaksensa asioista.

-- En käsitä, mitä tämä merkitsee, sanoi Boone nousten ylös, mutta jotakin siinä on! Olisi parasta, Siimon, että sinä heti kääntyisit takaisin tämän pässinpään mukana.

-- Entä sinä?

-- Minä kuljen edelleen ja hankin tietoja niin paljon kuin voin. Taistelun sattuessa on kai jotenkin sama, olenko minä teidän apunanne tahi en. Mutta kyllä minä koetan tulla teidän luoksenne. Mahdollisesti minä näen täällä edeltäpäin yhtä ja toista, mikä on hyvä tietää.

-- Aijotko käyttää jotakin merkkiääntä? kysyi Kenton, joka myöskin nousi.

-- Ehken sitä ei tarvita; mutta jos tarvitaan, niin kyllä sinä minun merkkini tunnet. Mehän olemme vanhat toverit.

Kenton hymyili ja viittasi kädellään. Samalla kuului viidennen kerran variksen hiljaista raakkunaa. Metsänkävijät tekivät kaksi tärkeää havaintoa.

Merkkiääni kuului puolta lähempää kuin edelliset ja jälleen uudesta kurkusta.

-- Nyt tiedämme, että niitä on ainakin kolme, sanoi Boone.

-- Ne ihmettelevät, miksi me emme kulje kiiruummin metsän läpi. Mutta lähde nyt matkaan, Siimon; aika kuluu!

Mainehikkaat metsänkävijät erosivat äänetönnä. Vanhempi kulki virran vartta ylöspäin itää kohden Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli tärkeä paikka pienelle uutisasukkaiden joukolle. Hän ei välittänyt katsoa taakseen huomatakseen, mitä toinen teki.

Mutta Kenton kääntyi muutamia askeleita otettuaan ja heitti silmäyksen jäljelleen.

Jetro seisoi pyssy olalla paikallaan kaatuneen puunrungon luona ja katsoi kysyvästi vuoroon toiseen vuoroon toiseen.

-- Mitä te odotatte? kysyi Kenton.

-- Kumpiko teistä tarvitsee minua, mr Kenton?

-- Luulen, ettei kumpikaan erityisesti kaipaa teidän seuraanne; mutta seuratkaa minua kaikessa tapauksessa.

Huomautamme nuorille lukijoillemme vielä, että uutisasukkaat Altman ja Ashbrigde perheineen matkustivat Kentuckyn aarniometsien läpi eräältä raivatulta alueelta, jolle he muutamia viikkoja sitten olivat rakentaneet hirsipirtin, eräälle toiselle samanlaiselle viljelyspaikalle, joka oli kymmentä englannin peninkulmaa ylempänä. Ohiovirran vastaisella puolella. Heidän saattajinaan oli eräitä valkoihoisia näihin erämaihin perehtyneitä metsästäjiä ja tiedustelijoita Taneli Boonen johdolla. Kapteeni Bushwick, Yhdysvaltain hallituksen lähimmän sotilasaseman päällikkö, oli nämä miehet lähettänyt, sillä hän ymmärsi, kuinka vaarallinen tällainen matka intiaanien liikkuma-alueiden lävitse oli.

Kenton ja Jetro pääsivät pian, intiaanien häiritsemättä, ystäviensä luo. Punanahkaisilla oli suunnitelmansa, jonka he tahtoivat toteuttaa ryhtymättä edeltäpäin varomattomiin toimenpiteihin. Kalkkalokäärmelahden luona oli mainio paikka, ahdas sola, jossa saattoi itse vaaraan joutumatta murhata kaikki valkoihoiset.

4. Metsänreunassa.

Kun Kenton saapui uutisasukasmatkueen luo, kokoontuivat hänen ympärilleen ei ainoastaan Hastings metsämiehineen, vaan myöskin Ashbrigden ja Altmanin perheet lukuunottamatta kymmenvuotista Mabel Ashbrigdeä, joka piti sulun rakentamista pieneen erämaan puroon vanhempain keskustelun kuuntelemista tärkeämpänä.

Veber Hastingsin sanat todistivat, että hän ymmärsi seuruetta uhkaavan vaaran yhtä hyvin kuin Boone ja Kenton.

-- Paalumajalle ei ole pitkältä, sanoi hän Kentonille, me ennättäisimme sinne parissa kolmessa tunnissa, jos punanahkat antaisivat meidän rauhassa kulkea.

-- Miksikä te täällä viivyttelette?

-- Kalkkalokäännelahden tähden, vastasi Hastings.

-- Mitä siitä?

-- Intiaanit aikovat väijyä meitä sen luona.

-- Aivan niin, sanoi Kenton ja nyökkäsi huulet puristettuina. Sitä ne syöpäläiset aikovat. Jos he siinä onnistuvat, tappavat he meidät jok'ainoan. Boone on mennyt edeltäpäin tutkimaan heidän aikeitaan; minä saavuin ollakseni apuna täällä.

-- Mr Hastings on sanonut, että metsä on niin tiheä, että meidän on mahdotonta päästä yöllä sen läpi herättämättä intiaanien huomiota, sanoi vanhempi Ashbrigde, joka niinkuin hänen ystävänsä Altmankin oli melkoisen hermostunut.

-- Hän on siinä oikeassa, vastasi Kenton äänenpainolla. Siinä emme mitenkään onnistu.

-- Siinä tapauksessa olisi kai parasta mennä täällä virran yli ja jatkaa matkaa Ohion metsien läpi? Ne jotka osaavat hyvin uida, saavat kuljettaa uimataidottomat toiselle puolelle, -- tahi teemme lautan.

-- Se tietysti olisi viisainta; kun vain voisimme suorittaa sen intiaanien tietämättä. Mutta he ovat väijyneet meitä ensimäisestä askeleesta saakka. He tietävät kaikki, mitä me teemme. Ennenkuin olisimme virran puolivälissä, ampuisivat he kummankin rannan metsistä ja tappaisivat vaimot, lapset ja kuljetusmiehet.

-- Sitä en ollenkaan epäile, sanoi Altman, jota tällainen ajatuskin pöyristytti. Mutta on kummallista, sanoi hän katsellen ympärilleen ikäänkuin haluten nähdä eräitä näitä pelottavia vihollisia, -- se on kummallista, etteivät he ole meitä tähän lepopaikkaan ampuneet. Tokkopa heille sen sopivampaa tilaisuutta tulee?

-- Voisivathan he muutamia ampua; mutta Hastings ja hänen toverinsa antaisivat heille tuntuvan vastauksen. Sitä punanahkat pelkäävät. Nämä pojat, lisäsi Kenton katsellen ylpeästi seuralaisiinsa, ovat olleet niiden syöpäläisten kanssa tekemisissä ennenkin.

-- Meidän on siis pysyteltävä paikallamme niin kauan, ettemme Kalkkalokäärmelahdelle ennätä; sitten menemme pimeän aikana virran yli. Niin vältämme heidän satimensa. Sellainen on kai mr Hastingsinkin ajatus?

-- Mutta mitä ne arvelevat, jos me pysymme paikoillamme? kysyi Yrjö Ashbrigde.

-- Nyt mainitsittekin täperimmän kohdan. Jos intiaanit huomaavat, ettemme me saavu heidän väijytyspaikalleen, käsittävät ne, että olemme pysähtyneet. Silloin he lähettävät urkkijansa ottamaan selvää asiasta -- muuten ne kai ovat jo sen tehneetkin, lisäsi Kenton ja katsahti ympärilleen. Kun salaiset hiiviskelijät ovat saaneet varmuuden, ettei meidän ole tarkoitus kulkea tuon lahden ohi, lähettävät he niin monta miestä kuin mahdollista hyökkäämään kimppuumme.