Part 8

Hän seisoi, Galen Albretia yhä liikkumattomana tuolissa pitäen, katsoi vakaasti ja vihaisesti aseman päällikköä silmiin, säestäen jokaista sanaansa hillityn kiihkonsa painolla. Impi kosketti hänen käsivarttaan.

»Vaiti! ah, vaiti!» hän huudahti kauhuissaan. »Elä enää suututa häntä!»

»Kun kielsitte minua häntä kosiskelemasta», vapaakauppias jatkoi, mitään välittämättä, »nauroin teille.» Vasemman käden äkkinäisellä nopealla liikkeellä hän veti immen luokseen ja kosketti huulillaan hänen otsaansa. »Katsokaas! Kieltonne ovat olleet jotensakin naurettavia. Minä näytän heti alusta saakka olleeni teistä voitolla. Sattumalta on henkeni käsissänne. Olkoon niin! Se on pieni palkka ja huono tyydytys.»

Hän ponnahti erilleen aseman päälliköstä ja astui takaperin.

Galen Albret istui alallaan koettamatta enää uudistaa tappelua. Nämä muutamat pakolliset toimettomuuden hetket olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa. Hän oli vielä sisuksiaan myöten vihoissaan, mutta raivon mielettömyys oli mennyt. Päältä nähden hän oli ennallaan. Ainoastaan rinnan kiivas kohoaminen vastasi Ned Trentin nopeaan hengitykseen, molempain miesten tätä seuraavan lomahetken aikana uhmaten tuijottaessa toisiaan.

»Hyvin hyvä», sanoi aseman päällikkö lopulta lyhyeen. »Aikanne on ohi. En katso tarpeelliseksi hirtättää teitä. Saatte tänään lähteä pitkälle matkallenne.»

»Ah!» huudahti Virginia masennetulla epätoivon äänellä ja hiipi rakastettunsa rinnalle.

»Hiljaa! hiljaa!» tyynnytteli tämä. »Onhan pelastumisen mahdollisuus.»

»Niinkö luulette?» keskeytti Galen Albret raa'alla äänellä. Ja katsoessaan hänen jäykistyneihin kasvoihinsa ja palaviin silmiinsä he älysivät, ettei ollut mitään mahdollisuutta. Vapaakauppias kohautti olkapäitään.

»Aiotteko tehdä sen, isä», rukoili Virginia, »sen jälkeen, mitä olen teille sanonut?»

»Päätökseni pysyy.»

»En jää hänen jälkeensä elämään, isä!» impi hiljaisella äänellä uhkasi. Ja kun aseman päällikkö ei vastannut: »Älkää käsittäkö minua väärin. En aio jäädä hänen jälkeensä elämään.»

»Vaiti! vaiti! vaiti!» karjui Galen Albret joka kerta entistään kovemmin. »Vaiti! En salli, että minua vastustetaan! Olet tehnyt vaalisi! Et ole enää minun tyttäreni!»

»Isä!» Virginia heikosti huudahti kalpenevin huulin.

»Älä puhu minulle! Älä katso minuun! Mene pois täältä! Pois koko seudulta! Et saa enää olla täällä päivääkään — et tuntiakaan! Minä vaan —»

Impi hetkisen epäröi, juoksi sitten hänen luokseen, vaipui polvilleen ja tarttui hänen käteensä.

»Isä», hän rukoili, »ette enää ole oma itsenne. Tämä on koskenut teihin liian kovasti. Huomenna kadutte. Mutta silloin se on liian myöhäistä. Ajatelkaa, kun vielä on aikaa. Hän ei ole tehnyt mitään rikosta. Sanoitte minulle itse, että hän oli älykäs ja rohkea — gentlemani; ja vaikka hän on ollut äkkipikainen, niin onhan hän koko ajan esiintynyt urheasti. Kuulkaa, hän lupaa teille lähteä pois rauhallisesti, olla tästä mitään sanomatta, olla tähän maahan koskaan palaamatta ilman teidän lupaanne. Hän suostuu tähän, jos minä pyydän, sillä hän rakastaa minua. Katsokaa minuun, isä. Aiotteko kohdella sillä tavalla pikku tytärtänne — Virginiaanne? Ette ole koskaan ennen kieltänyt minulta mitään. Ja tämä on koko elämäni suurin asia.» Hän kohotti isänsä käden poskelleen ja siveli sitä, kuiskaillen pieniä naisellisia hyväilylauseita, varmasti luottaen lumousvoimaansa, joka ei ollut vielä milloinkaan pettänyt. Oman äänen sointi impeä rauhoitti, samoin sen miehen rauhallisuus, jota hän rukoili. Elinkautinen hemmottelu ja suosio valoi tyynnyttävää vaikutustaan hänen häiriintyneeseen mieleensä, vakuuttaen hänelle, että koko tämä myrsky ja jännitys kuitenkin tavalla tai toisella oli paljasta valekuvaelmaa — uni, josta hän nyt oli heräämässä onnen kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. »Sillä te rakastatte minua, isä», hän lopuksi lausui ja kohotti häntä kohti sirosti katseensa, tunteellisesti, hieman mielistelevästi päätään kallistaen, katsoakseen häntä kasvoihin.

Galen Albret ärähti kuin villipeto ja viskasi syrjään immen, samoin kuin tuolinkin, jossa oli istunut. Ned Trent otti horjuvan immen syliinsä.

Sillä, niinkuin on usein intohimoisten ja voimallisten luonteitten laita, vaikka aseman päällikkö oli jälleen saavuttanut jonkinmoisen tyynen mielenmaltin, niin ei hänen syvän kiukkunsa kiehunta ollut vähääkään asettunut. Sen päälle oli jäähtynyt kuori lujaa päätöstä — hän oli päättänyt tehdä tästä sietämättömästä vastarinnasta lopun suorimmilla keinoilla, mitä hänen rajattoman valtansa käytettävissä oli. Tyttären rukous ei suinkaan ollut häntä hellyttänyt, vaan todellisuudessa vielä syvemmältä kuohuttanut hänen raivoaan. Se oli tuleen nakannut uutta virikettä. Tähän saakka hänen itsetietoisuutensa oli tuntenut vain ylpeyden, isäntävallan, uskollisuuden ja oikeuden loukkaukset. Nyt tyttären rukoukset muistuttivat hänelle sitä katkeraa tosiasiaa, että häntä oli loukattu toisellakin tavalla — loukattu hänen perhesiteitään. Tämä mies oli myös häneltä surmannut hänen ainoan lapsensa. Sillä lapsi oli hänet hylännyt, oli sysännyt hänet itsestään pois ylpeyden yksinäiseen sortuneeseen temppeliin. Ensi ajatus sai hänen kasvonsa mielenliikutuksesta vavahtelemaan, sitten jähmettymään kylmäksi ivaksi.

»Rakastan sinua!» hän ärjyi. »Rakastan sinua! Sinä luonnoton lapsi! Kiittämätön! Joka käännyt minusta pois niin keveästi!» Hän nauroi katkerasti, silmäillen tytärtään jäätävän tutkivasti. »Kuinka sinä uskallat muistuttaa minun rakkauttani itseäsi kohtaan!» Äkkiä hän nousi seisomaan, ojentaen tytärtään vastaan raskaan, vapisevan käsivartensa. »Luulet vetoamisen minun rakkauteeni pelastavan hänet! Tyhmyri!»

Virginian henki salpautui kurkkuun. Hän oikaisi itseään, tarttui kourallaan viittansa kaulanauhaan. Sitten hänen päänsä hitaasti vaipui eteenpäin. Hän oli pyörtynyt rakastettunsa syliin.

Näin he seisoivat kuin jähmettyneinä huomattavan hetken, tapauksen äkillisyydestä ymmällään; Galen Albretin käsi kiroukseen ojennettuna; impi kuin taittunut lilja nuoren miehen käsivarsien kannattamana; tämä intohimoisesti etsien hänen kasvoistaan elon merkkiä; Me-en-gan jälleen oven suussa suorana ja murheellisena.

Vanhuksen käsivarsi vaipui silloin hitaasti alas. Hänen katseensa häälyi. Kasvojen piirteet lauhtuivat. Kahdesti hän yritti kääntyä pois. Aivan yht'äkkiä hänen kova mielensä murtui; hän päästi huudahduksen ja hyppäsi eteenpäin temmatakseen tajuttoman immen ahnaasti karhun-syleilyynsä, etsien immen kasvoista elon merkkejä, mutisten hajanaisia asioita.

»Joutuun!» hän kovalla äänellä huudahti, kurkkuäänien tyrkkiessä toisiaan hänen kurkussaan. »Wishkobun tänne, joutuun!»

Ned Trent katsoi häneen vakavasti, suuttuneesti, käsivarret rinnalla ristissä.

»Aha!» hän pudotteli sanojaan selvään ja yksitellen kohtauksen kiihkeään jännitykseen. »Näytätte löytäneen sydämenne, hyvä ystävä!»

Galen Albret tuijotti häneen hämmentyneenä immen kauniin vaalean pään takaa.

»Hän on minun tyttäreni», hän mutisi.

XVII luku.

Tajuton impi kannettiin uutimellisten ikkunain hämärästi valaisemaan huoneeseen ja laskettiin divaanille. Wishkobun kiirein kutsuttuna päästeli immen kauluksen auki.

»Hän on pyörtynyt», hän ilmoitti omalla kielellään. »Muutaman minuutin kuluttua hän taas tointuu; tuon vähän vettä.»

Ned Trent nenäliinalla pyyhki hikeä otsaltaan. Vaaran hän oli kestänyt kylmäverisesti, mutta tämä voitti hänen rautaisen mielenmalttinsa. Galen Albret sahasi edestakaisin pitkin vuoteen reunaa kuin hätääntynyt karhu. Myrskyn myllerrys oli hänessä etäisyyteen häipymässä.

»Menkää viereiseen huoneeseen», hän ärähti vapaakauppiaalle, vihdoin huomatessaan hänen olevan saapuvilla.

Ned Trent viivytteli.

»Menkää, kuuletteko!» riuskasi aseman päällikkö. »Ette voi mitään tehdä täällä.» Hän seurasi nuorta miestä ovelle, jonka sulki omin käsin, sitten hän palasi takaisin vuoteen luo, jolla hänen tyttärensä lepäsi. Keskellä lattiaa jokin pieni esine sattui hänen jalkaansa. Koneen tapaisesti hän otti sen ylös.

Se oli pieni hopeinen tulitikkulaatikko, sitä lajia, jota pohjan perillä yleiseen käytetään, jotta tulitikut säilyisivät kuivina. Vapaakauppias ilmeisestikin oli sen taskustaan pudottanut, samalla kuin veti siitä nenäliinansa. Aseman päällikkö oli juuri pistämäisillään sen omaan taskuunsa, kun hänen silmäänsä sattui yhden laidan poikki kömpelösti piirretty kirjoitus. Hän tutki sitä lähempää, yhä vielä koneen tapaisesti. Siihen oli piirretty miehen nimi. Se miehen nimi oli Graehme Stewart.

Ajattelematta sen enempää, mitä teki, hän pudotti esineen pienelle pöydälle ja palasi huolestuneena immen luo, intiaanivaimon hitautta kiroten. Mutta tuota pikaa saapui Wishkobun.

»Vieläkö hän herää?» kysyi päällikkö, vaimon huolellisesta tarkastuksesta hätääntyneenä.

Tämä hymyili lempeää hiljaista hymyään. »No tietysti», hän vakuutti isälle omalla kielellään, »ei se ole sen vaarallisempaa, kuin jos hän olisi sormeansa leikannut. Muutaman hengähdyksen jälkeen hän tointuu. Minun täytyy nyt lähteä Cockburnin asuntoon saamaan palanen imelää puuta (kamferttia), jota hänen tulee haistaa.» Hän katsoi kysyvästi, saisiko mennä.

»Sagaamig — mene», myöntyi Albret.

Helpotuksen tunteella hän vaipui tuoliin. Pieni hopeinen tulitikkulaatikko sattui jälleen hänen silmäänsä. Hän otti sen käteensä ja vaipui tuijottamaan kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia.

Hän huomasi, ettei hänellä ollut muuta seuraa kuin tyttärensä — ja nämä miehen nimeksi kootut toistakymmentä kirjainta.

Kaiken ikäänsä hän oli ollut tyly mies. Hänen käskynsä olivat olleet omavaltaiset; hänen vihansa hirmuinen; rangaistukset ankarat, jopa joskus julmat. Armahtamisen lahja oli hänessä hinterä ja heikko. Hän tiesi tämän ja vaikk’ei suorastaan kerskannutkaan siitä, niin oli hän kuitenkin välinpitämätön siitä, mitä tämä vaikutti muiden ajatuksiin hänestä. Mutta oikeamielinen hän oli ollut aina. Hänen vihansa uhrit saattoivat valittaa, että hänen kostotoimensa olivat olleet tylyjä, etteivät kaikkein lieventävimmätkään asianhaarat voineet hänen anteeksiantamustaan hellyttää, mutta hänen vihansa ei ollut koskaan aiheeton, eivätkä hänen rangaistuksensa ansaitsemattomia. Siten hän aina oli ylläpitänyt arvontuntoaan, ja tästä arvontunnosta oli johtunut hänen rautainen ja tehokas hallintonsa.

Sama piti paikkansa siitä nuoresta miehestä, joka nyt kiinnitti hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän oli varottanut häntä pysymään maasta poissa, ja vasta kolmannella kerralla uhannut rangaista, kun se oli sula pakko. Tapaukset, jotka olivat seuranneet hänen tuloaan tänne, olivat kuohuttaneet aseman päällikön kiukkua ehkäpä aivan luonnottoman rangaistuksen kuumuuteen — sillä onhan ihmisen henki ainakin jonkun arvoinen, yksin erämaassakin mutta rangaistus se sittenkin oli, eikä vain häikäilemätön voiman näytös. Se ehkä oli oikeutta vain aseman päällikön kannalta katsoen, mutta joka tapauksessa se oleellisesti oli oikeutta — siinä laajemmassa merkityksessä, että jokaisella teolla oli ollut määrätty seurauksensa. Vaikka ehkä toinen olisi tuominnut hänen käytöksensä tarpeettoman tylyksi, oli Galen Albretin omatunto tyydytetty ja rauhallinen.

Eikä hänen päätökseensä ollut pysyvästi vaikuttanut tyttären uhkaus lopettaa itsensä, sen enempää kuin hetkellinen heltymyskään hänen pyörtyessään. Asia oli sen kautta tosin käynyt monimutkaisemmaksi, mutta siinä olikin kaikki. Uhkauksen vakavuudessa hän tunsi oman rautaisen luontonsa ja oli ehkä hieman hyvillään sen todetessaan. Hän tiesi, että tytär aikoi toteuttaa uhkauksensa, eikä jäädä rakastettunsa jälkeen elämään, mutta tällä hetkellä hän oli siitä pelosta kaukana; se vain yhä enemmän yllytti hänen jäykkää vastarintaansa.

Vapaakauppiaan huoneesta lähtiessään lausumat sanat olivat kuitenkin koskettaneet sitä ainoata heikkoa kohtaa, joka oli Galen Albretin luottamuksessa oikeuteensa. Väsyneenä taisteluihin ja intohimoihin, jotka oli kokenut, aivot turtuneina, tahto hetkeksi masentuneena, hän istahti ja muisteli niitä kuvia, joita nämä molemmat sanat olivat hänen mieleensä palauttaneet.

Graehme Stewart! Sen miehen hän oli ensiksi tavannut Fort Raessa yli kaksikymmentä vuotta takaperin. Melkein heti sen jälkeen kuin hän oli nainut Virginian äidin. Heti hänen mielikuvituksensa sillä kuvausvoimalla, joka kauan hiljaisissa paikoissa oleskelleilla on, palautti mieleen toisen tapauksen — hänen oman kosintansa. Hän oli ajanut koirineen la Clochen linnaan ankaran päivämatkan jälkeen melkein kuudenkymmenen asteen pakkasessa. Väsyneenä, nälkäisenä, puolikuolleena vilusta hän oli hoiperrellut huoneeseen, jossa valkea paloi. Sen loimua vastaan hän oli pikimältään nähnyt nuoren immen kasvot sivusta, ja profili oli samassa kadonnut, kun impi oli kääntänyt kasvonsa häntä kohti säikähtyen uudelleen tulijaa. Miehet olivat pitäneet huolta hänen koiristaan. Neitonen oli tuonut hänelle kuumaa teetä. He olivat lieden pielessä kuiskailleet keskenään — hiljaisen maan jo harmahtava matkamies ja verevä, reipas pohjolan impi. Puolenyön aikaan he olivat yhtyneet aseman aitauksen ulkopuolella, turkin kaulukset kasvoille tiiviisti vedettyinä suojaksi hirmuista pakkasta vastaan. Tuntia myöhemmin he olivat revontulien loimutessa matkalla Qu’Apelleen. Galen Albretin sieraimet laajenivat, kun hän muisteli purevan koirapiiskansa läiskettä ja kuinka sen tuimat sivallukset olivat heidät pelastaneet turhan takaa-ajon kynsistä. Qu'Apellessa oli vihkimys toimitettu, sitten he olivat lähteneet uuvuttavalle matkalleen Raeen, ja siellä hän oli ensi kerran tavannut Graehme Stewartin.

Raen asema on Suuren Orjajärven luoteisen haaran rannalla Koiran kylkiluitten maassa, vain neljän asteen päässä napapiiristä. Se on autio paikka, sillä Paljaat maat ovat lähellä. Ei näy muuta kuin suuri järvi, suuri taivas ja suuri harmaa maa. Ihminen käy siellä oikulliseksi, luulevaiseksi. Siellä hiljaisuuden seurassa on niin vähän puhuttavaa. Raen asemalla oli ollut ihmisiä vanha Jock Wilson, kaupan johtaja, pappi, isä Bonat, kauppa-apulainen, puoliveri Andrew Levoy, neljä Koiran kylkiluitten tiipiitä, Galen Albret vaimoineen ja Graehme Stewart.

Jock Wilson oli kuudenkymmenen viiden ikäinen; isä Bonatilla ei ollut ikää ensinkään; Andrew Levoyn ikänä oli ollut juro vaikeneminen. Graehme Stewart vain ja Elodie, Albretin vaimo, olivat olleet nuoria. Heidän elämänsä olivat tässä harmaassa maassa olleet kuin väripilkkuja sumussa. Galen Albret oli lopulta käynyt mustasukkaiseksi.

Alussa ei ollut mitään syytä toimeen; mutta vihdoin Levoy oli tuonut vanhemmalle miehelle todistukset nuoremman rikollisuudesta. Karkean turkiskauppiaan pää oli vaipunut ja hän itki. Mutta koska hän rakasti Elodiea enemmän kuin itseään — ja se ehkä oli tämän surullisen jutun ainoa sovittava puoli — niin hän ei sanonut mitään, ei muuta tehnyt kuin matkusti etelämmäksi Edmontoniin, jättäen nuoremman miehen yksikseen Raen asemalle valkoisen hiljaisuuden seuraksi. Mutta hänen sielussaan oli kuohunut.

Luonnon ja ajan tehtyä tehtävänsä Galen Albret sai tyttären, mutta menetti vaimon. Hänen ei kauempaa tarvinnut viivytellä kärsimänsä vääryyden kostamista. Sitten alkoi sarja tuskastuttavia vaikeuksia, ja ne lopulta saivat hänen alentamaan itsensä keinoihin, jotka riitelivät hänen avointa tuntoaan vastaan siitä, mitä hän oli velvollinen itseään vastaan. Alussa hän ei voinut matkustaa vihollisensa luo, lapsi kun oli hoidettava; kun hän lopulta sai lapsen sijoitetuksi semmoiseen paikkaan, että huoletta saattoi hänet jättää, min hänen itsensä äkkiä ja vastaan väittämättä täytyi lähteä itään, Rupertin maahan, ottamaan siellä toimi hoidettavakseen. Hän ei voinut kieltäytyä, jos mieli jäädä komppaniaan, ja komppania taas oli hänelle enemmän kuin sekä elämä että kosto. Pikku tyttönsä hän jätti Sacré Coeur luostariin Quebeciin; itse hän asettui Hudson lahden maahan asumaan. Kun hän muutaman vuoden kuluttua alkoi ikävöidä lihansa ja verensä seuraa, niin hän noudatti luokseen tyttärensä.

Hän saavutti aseman päällikkönä suuren vallan; ja tämän vallan hän johti kostonsa juonille. Graehme Stewart sai kaikkialla tuta hänen vaikutustaan vastassaan. Hänen asemansa komppanian palveluksessa kävi sietämättömäksi. Lopulta hän tuskissaan yhä jatkuvista vääryyksistä, sorrosta ja loukkauksista erosi onnen hylkäämänä, pettynein toivein. Hänestä tuli Saskatshewan maan ensimäisiä vapaakauppiaita ja hän omisti nyt kaikki voimansa vimmastuneeseen vastarintaan, vahingoittaakseen komppaniaa, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt. Kolmen lyhyen vuoden kuluttua hänet tapasi väkivaltainen ja huomiota herättävä kuolema; sillä vapaakauppiaitten alkuajat olivat vaaralliset. Galen Albretin kosto oli miehensä tavannut.

Myöhemmin aseman päällikkö taas oli tavannut Andrew Levoyn. Myöhään eräänä yönä hän oli horjunut tänne. Hän oli lähtenyt Winnipegistä Albany jokea myötämaahan, mutta tapaturmat olivat saattaneet hänet nälkäkuoleman partaalle. Koirat olivat kuolleet toinen toisensa perästä. Hän oli pyrkinyt eteenpäin miten kuten umpimähkään, päiväkausia vielä voimat ja terveydenkin menetettyään. Mu-hi-kun oli tuonut hänet asemalle. Hänen varpaansa ja sormensa olivat paleltuneet ja karisseet pois; kasvot, musta pakkasen purema iho, johon oli revennyt syviä halkeamia lihaan saakka, olivat kuin naamari. Lumisokeakin hän oli. Häntä tuskin olisi ihmiseksi tuntenut.

Niin viimeisilleen nääntynyt mies ei voinut puhua muuta kuin totuuden, jonka vuoksi Galen Albret uskoi häntä. Ja Andrew Levoy oli kertonut petoksensa, ennenkuin sinä yönä kuoli. Aseman päällikkö oli lähtenyt huoneesta rikos omallatunnollaan. Sillä Graehme Stewart oli ollut syytön, ilman mitään vääryyttä häntä tai hänen vaimoaan kohtaan.

Semmoinen oli se tarina, jonka pieni hopeinen tulitikkulaatikko kertoi Galen Albretille. Tämä oli se särö, joka oli hänen oikeudentunnossaan; se oli pitkän radan ainoa tapaus, jolloin hänen säälimättömät rangaistus- tai kostokeinonsa eivät olleet perustuneet jyrkkään oikeuteen, ja kohtalon ivan kautta tämä yksi tapaus oli koskenut häntä sangen läheltä. Tässä oli nyt hänen edessään vihamiehen poika — hän ihmetteli, kuinka ei ollut ennen näköisyyttä huomannut — ja hän oli aikeissa rangaista tätä poikaa ankarimmalla rangaistuksella, mitä hänellä oli käytettävänään. Eikö tämä ollut hänelle tarjottu tilaisuus vanhan erehdyksensä korjaamiseksi, hänen omantuntonsa puhdistamiseksi ainoasta sen tapaisesta synnistä, mitä hän synniksi tunnusti?

Mutta sitten hänet taas samensi puuskaus samaa lemmenkateutta, josta oli ollut seurauksena Graehme Stewartin tuho. Tämä nuori mies kosi hänen tytärtään; oli voittanut hänen rakkautensa. Galen Albret kumma kyllä sekoitti vanhat ja uudet; taas nuoruus tarttui nuoruuteen, vanhuuden syrjäyttäen. Ikä tunsi tuimaa halua omaansa puolustaa. Aseman päällikkö rutisti suurten kämmentensä välissä hopeisen tulitikkulaatikon ja katsahti ylös. Tytär makasi hänen edessään liikkumatta, elottomana. Päättäväisenä hän pönkitti leukansa molempien käsiensä varaan ja katseli häntä.

Huone oli, kuten ainakin, vastakohtia täynnään. Komerollisista ikkunoista lankesi sisään valon sääriä, tomuisia, hämmentäviä, valokohtia liioitellen, varjoja syventäen läpinäkymättömäksi pimeydeksi. Immen harmaapukuinen muoto muuttui niiden vaikutuksesta epämääräiseksi, autereiseksi, kuin virralla häälyvä usva. Ne pimittivät tumman vuoteen, jolla hän lepäsi, sulaksi erottumattomaksi mustaksi; ne hämmensivät nurkan verhoineen kauas ulottuvaksi etäisyydeksi. Niin että lopulta Galen Albretista näytti, hänen hypnootisella voimalla tuijottaessaan, ikäänkuin hän olisi katsellut puhdasta ruumiitonta henkeä, joka nukkui suloisesti — ääretön avaruus kehtonaan. Jokapäiväinen tuttu ympäristö katosi. Hän ei tietoisena huomannut mitään muuta kuin marmorinvalkoisen, ikäänkuin jalokiveen uurretun profilin, päätä ympäröivän kultaisen auerkehän, utuisen haahmotellun ruumiin ja taas kätten kohdalla kirkkaan marmorilaikan. Kaikki muu oli erisyvyistä taustaa.

Niinpä vanhuksen mieli, viime tunnin jännityksestä väsyneenä, kääntyi itseensä ja ryhtyi luomaan. Jalokiviprofili, autereinen ruumis ja marmorikädet jäivät silleen; mutta nyt Galen Albret näki muutakin. Jostain näkymättömästä avaruudesta huokui hämärää ihanaa sulotuoksua; epämääräisiä valovälähdyksiä tuikki pimeydestä; heikot soiton aallot väliajoin kohottivat hiljaisuuden lievettä. Vähäistä nämä olivat ja hiljaista ja ulkonaisen tietoisuuden alla — samoin kuin ne äänet, joita kuuluu kuohuvan kosken alta — mutta vähitellen ne muuttuivat selväpiirteisemmiksi. Sulotuoksu kantoi Galen Albretin sieraimiin pyhän savun siivillä; valotuikkeet vakaantuivat kynttilän liekkien soikuloiksi; heikot soitantoaallot sulivat syvärintaisten urkujen säveltulvaksi. Hän tunsi ympärillään kirkon hämärää juhlallisuutta, näki pään puolessa ja jalkopäässä palavat kynttilät, kuolleen kirkkaat, tyynet kasvot, jotka heikosti hymyilivät, että vihdoinkin saivat olla häiritsemättä. Tätä hän oli katsellut yhden ainokaisen yön ja yhden ainokaisen päivän ammoin ollutta aikaa. Aseman päällikkö ojensi kätensä vuoteella makaavaa haahmoa kohtaan, mutta vaimoansa hän kutsui, kaksi vuosikymmentä poissa ollutta vaimoaan.

»Elodie! Elodie!» hän hiljaa kuiskasi.

Vaimo ei ollut sitä koskaan tiennyt, Jumalan kiitos, mutta hänellekin hän oli vääryyttä tehnyt. Kaikessa surussaan ja syvässä taivaallisessa säälissään hän oli luullut, että hänen nuoruutensa oli kääntynyt sen toisen nuoruuden puoleen. Se oli ollut väärä luulo. Eikö hän ollut hänellekin, vainajalle, sovitusta velkaa?

Ikäänkuin vastaukseksi hänen huudahduksensa, taikka ehkä vain siitä syystä, että ihmisääni oli rikkonut hänen pyörtymyksensä viimeiset kääreet, immyt hieman liikahti. Galen Albret ei hievahtanutkaan. Virginia hitaasti käänsi päätään, kunnes hänen harhailevat silmänsä lopulta kohtasivat isän silmät, jotka intohimoisen osaaottavasti olivat häneen kiintyneet. Hetkisen tytär tuijotti isäänsä, sitten palasivat äly ja muisto. Hän parkaisi ja nousi rajun mielenliikutuksen valtaamana istumaan.

»Hän! Hän!» hän huudahti. »Onko hän mennyt?» Galen Albret paikalla sulki hänet syliinsä.

»Kaikki on hyvin», hän lohdutti, pusertaen tytärtä leveää rintaansa vastaan. »Kaikki hyvin. Sinä olet oma pikku tyttöseni.»

XVIII luku.

Ned Trent viipyi ehkä kymmenen minuuttia neuvotteluhuoneen oven läheisyydessä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei Virginian tila ollut vaarallinen. Sitten hän alkoi astella huoneessa, tutkien tarkasti kaikki esineet, joilla se oli koristettu. Kauimmin hän seisoi Sir George Simpsonin, komppanian suuren matkustajan, muotokuvan edessä. Se oli vartalokuva, lempeän siniset silmät ja ystävälliset kasvot ilmeen virallista jyrkkyyttä eväten, hiukset ja poskiparta lumivalkoiset. Maalattu mies ja elävä mies katsoivat toisiaan kauan udellen. Viimemainittu pudisti päätään.

»Laajalti matkustelit tuntemattomia maita», hän sanoi miettiväisenä. »Tunsit paljon ihmisiä monessa maassa. Ja minne vain tulitkin, kaikkialla sinun sanotaan saaneen ystäviä. Ja kuitenkin, koska kaikkien näiden ihmisten silmissä olit yhtä kuin komppania ja siten olit sen hurjan uskollisuuden rakentajia, joka nyt minut tuhoo, niin täytyy minun otaksua, että me olemme vihollisia!» Hän kohautti olkapäitään päähänpistolleen ja kääntyi pois.

Sitten hän ikkunasta loi pikaisen silmäyksen pitkältä oikoiselle Mooselle ja siniselle merenlahdelle, joka kimalteli etäisyydessä. Hän tunnusteli ulko-ovea. Se oli lukossa. Uuden päähänpiston saatuaan hän oikopäätä astui huoneen kolmannelle ovelle. Se aukeni.

Hän huomasi olevansa pienessä huoneessa, jossa oli kaikenlaista romua, pöytä, kaksi tuolia, paljon papereita, joku täytetty lintu ja rivi tilikirjoja. Ilmeisestikin päällikön yksityinen työhuone.

Ned Trent palasi päähuoneeseen ja kuunteli tarkkaan monta minuuttia. Sitten hän juoksi takaisin työhuoneeseen ja alkoi nopeaan aukoa ja penkoa pöydän laatikoita. Hän löysi ja anasti monta langan kappaletta, pöytäveitsen ja tulitikkulaatikon. Sitten häneltä pääsi hillitty ilon huudahdus. Hän löysi pienen revolverin ja sen keralla vajaan patruunalaatikon.