Part 9

»Toivon kipinä», hän riemuitsi; »toivon kipinä!» Siitä oli tuleva epätoivon taistelu. Kaikkein ensimäiseksi hänen täytyisi etsiä ja surmata ne miehet, jotka lähetettäisiin hänen kintereilleen — tällä leikkirevolverilla rihloja vastaan; valkoinen mies harjaantuneita metsäläisiä vastaan. Ja sitten hänen täytyisi hankkia elatuksensa niillä patruunilla, mitä olisi jäänyt. Mutta sittenkin oli siinä toivon kipinä.

Hän sulki laatikot ja oven ja kävi jälleen istumaan nojatuoliin neuvospöydän ääreen.

Enemmän kuin tuntikauden hän sitten odotti seuraavaa käännettä. Hän oli jo taas nousemassa aallon harjalle. Asia ei nyt näyttänyt aivan mahdottomalta. Hän päätti lähettää Me-en-ganin avulla, jonka hän aavisti olevan neitosen ystävän, Virginialle sanoman ja käskeä häntä toivomaan. Hän oli jo mielikuvituksessaan Quebecissa, jossa hän elokuussa etsisi hänet ja ottaisi hänet omakseen.

Pian tuli sitten huoneeseen intiaanipalvelija viemään hänet pienempään huoneeseen, jossa hän sai olla vielä melko ajan yksikseen. Hänelle tuotiin ruokaa. Hän söi vankasti, pitäen sitä viisaana. Viimein sitten tuli kutsu, johon hän jo niin kauan oli ollut valmistautuneena. Me-en-gan itse astui huoneeseen ja viittasi häntä tulemaan perässään.

Ned Trent oli laatinut sanomansa valmiiksi kirjeen kotelon taustalle, luodin kärjellä kirjoittaen. Hän pisti nyt paperipalasen intiaanin kouraan.

»O-mi-mille», hän selitti.

Me-en-gan katsoi hänen lävitseen helmimäisillä kiiltopintaisilla silmillään.

»Nin nissitotam», hän hetken kuluttua myöntyi.

Hän kulki edellä. Ned Trent seurasi perässä kautta kapean matottoman hallin haalistuneine Westminsterin valokuvineen, sitten alas mutkaisia narisevia portaita ja lopulta hänet jälleen sulki seiniensä väliin neuvostohuone vankkoine orsineen, kaksine liesineen, pitkine pöytineen, kapeine ikkunoineen.

»Beka — odota!» käski Me-en-gan ja jätti hänet yksikseen.

Ned Trent oli luullut, että hänet vietäisiin kanoottiin, jolla hänet saatettaisiin »pitkän matkan» ensimäisen taipaleen päähän, mutta nyt hänet taas näyttiin tuomitun entisen toimettomuuden väsyttävään epätietoisuuteen. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan odottaa. Melkein paikalla toinen ovi aukeni ja aseman päällikkö astui sisään.

Hänen liikkeensä olivat katkonaiset ja malttamattomat, sillä myöntyipä semmoinen mies kuinka suosiolla tahansa parempia vaistojaan noudattamaan, niiden vaatimusten toteuttaminen on aina ankara koetus. Se on aina jonkinlaista tunteiden alastomuutta, joka aina on vastenmielistä sille, joka on tottunut ne takanaan pitämään. Ned Trent tämän huomatessaan ja syyn väärin käsittäen puserti pientä revolveriaan kylkeään vastaan tuimalla tyydytyksellä. Keskustelusta oli tuleva myrskyinen, siltä näytti. Jos paha pahimmaksi kääntyisi, niin olisi hän ainakin varma siitä, että voisi kostaa ennen omaa loppuaan.

Aseman päällikkö kulki oikopäätä pöydän päähän nojatuoliinsa ja istui siihen.

»Istukaa», hän käski nuorempaa miestä, osottaen vieressään olevaa tuolia.

Viimeksimainittu varoen totteli.

Galen Albret ilmeisesti epäröi. Sitten hän sukkelaan, ikäänkuin yhdellä loikkauksella kylmään veteen sukeltaen, asetti pöydälle esineen, pitäen kättään sen päällä.

»Ihmettelette, miksi olen taas kutsunut teidät puheilleni», hän sanoi. »Syynä siihen on se, että olen saanut selville eräitä asioita. Kun muutama tunti sitten minusta erositte, pudotitte tämän.» Hän siirsi kättään toiselle puolelle. Hopeinen tulitikkulaatikko oli pöydällä.

»Totta, se on minun», myönsi Ned Trent.

»Yhteen kylkeen on kaiverrettu nimi.»

»Niin on.»

»Kenen?¹»

Vapaakauppias epäröi. »Isäni», hän viimein sanoi.

»Niin arvelin. Käsitätte minut, kun ilmoitan teille, että minä yhteen aikaan tunsin hänet sangen hyvin.»

»Tekö tunsitte isäni?» huudahti Ned Trent kiihkoissaan.

»Kyllä. Raen asemalla tapasin hänet ja muuallakin. Mutta en muista teitä.»

»Minä kasvoin Winnipegissä», toinen vastasi.

»Kerran», jatkoi Galen Albret, »tein isällenne suuren vääryyden, tahtomattani kyllä, mutta siitä huolimatta suuren vääryyden. Siitä syystä ja muistakin saatte pitää henkenne.»

»Minkä vääryyden?» kysyi Ned Trent aavistavassa mielenkiihkossa.

»Pakotin hänet eroamaan komppaniasta.»

»Tekö!»

»Niin. Minulle todistettiin, että hän oli vietellyt minulta nuoren vaimoni. Sitä ei voinut epäillä. En voinut tappaa häntä. Perästä päin se mies, joka oli minulle valehdellut, tunnusti petoksensa. Hän on nyt kuollut.»

Ned Trent nousi huohottaen hitaasti seisomaan. Toinen käsi hiipi takin taskuun ja puserti pienen revolverin kahvaa.

»Tekö sen teitte!» hän käheästi huusi. »Ja itsekö sen kerrotte?' Tahdotteko tietää todellisen syyn, miksi olen tähän maahan tullut, miksi olen tehnyt kauppaa komppanian kiusalla koko peräpohjolassa? Minä luulin, että komppanian johtomiehet sopimuksen mukaan vainosivat isääni, ja vaikk'en voinut saada suuria aikaan, niin olen kuitenkin tehnyt, mitä olen voinut, hänelle kostaakseni. Jos olisin tiennyt, että yksi mies oli sen tehnyt — ja että te olitte se mies!»

Hän astui askeleen lähemmäksi. Galen Albret katsoi häneen vakaasti.

»Jos olisin tiennyt tämän ennen, en olisi koskaan levännyt, ennenkuin olisin ajanut teidät uuvuksiin, ennenkuin olisin tappanut teidät, vaikkapa oman väkenne keskellä!» huudahti vapaakauppias viimein.

Galen Albret veti taskustaan jykevän revolverinsa ja laski sen pöydälle.

»Tehkää se nyt», hän sanoi rauhallisesti.

Seurasi hetken vaitiolo, mahdollisuuksineen uhkaava. Vapaakauppias antoi päänsä vaipua.

»Ei», hän voihkasi. »Ei, en voi. Tyttärenne on tiellä!»

»Niin että kaiken lopuksi», päätti aseman päällikkö ystävällisemmällä äänellä kuin hän vielä oli käyttänyt, »me molemmat eroamme rauhassa. Olen tehnyt teille suuren vääryyden, vaikka tahtomattani. Ehkäpä olemme tasassa. Jätämme asian siihen.»

»Niin», myöntyi Ned Trent ponnistuksella, »jätämme asian siihen.»

He istuivat vaieten ajatuksissaan, päällikön rummuttaessa pöytää oikean kätensä typyköillä sormilla.

»Lähetän tänään», hän lopulta lyhyeen ilmoitti, »Abitibin brigadin matkaan. Rupertin asemalta ovat airuet tuoneet tärkeitä tietoja, jotka pakottavat minut lähettämään sen kuukautta aikaisemmin kuin olin aikonut. Lähetän teidät pois tämän brigadin kanssa.»

»Sangen hyvä.»

»Tavaranne ja aseenne löydätte kanootista, aivan koskemattomina.»

»Kiitän.»

Aseman päällikkö tutki nuoren miehen kasvoja hieman tarkemmin.

»Rakastatteko todella tytärtäni?» hän kysyi, rauhallisesti,

»Rakastan», Ned Trent vastasi, niinikään rauhallisesti.

»Se on hyvä, sillä hän rakastaa teitä. Ja», jatkoi vanhus, kohottaen ylpeästi jykevää päätään takakenoon, »me, minun sukuni, rakastamme hyvin! Päivässä voitin hänen äitinsä, eikä mikään voinut meitä pidättää. Te olette, Jumalan kiitos, mies ja urhoollinen ja puhdas. Emme puhu tästä enempää! Annan brigadin teidän johtoonne! Teidän täytyy vastata siitä, sillä en lähetä mukaan ketään toista valkoista — miehet ovat intiaaneja ja puoliveriä.»

»Hyvä on», suostui Ned Trent välinpitämättömänä.

»Tyttäreni viette Quebeciin, Sacré Coeuriin.»

»Virginian!» huudahti nuori mies.

»Lähetän hänet Quebeciin. Aikomukseni oli tehdä se vasta heinäkuussa, mutta Rupertin asemalta lähetettyjen asiain vuoksi minun täytyy lähettää hänet nyt.»

»Tuleeko Virginia minun kanssani?»

»Tulee.»

»Tekö suostutte? Tekö —»

»Nuori mies», sanoi Galen Albret ystävällisesti, »annan tyttäreni teidän huostaanne; siinä kaikki. Teidän on vietävä hänet Sacré Coeuriin. Ja teidän tulee olla kärsivällinen. Ensi vuonna eroan, alan olla liian vanha, ja sitten saamme nähdä. Siinä kaikki, mitä nyt voin teille sanoa.»

Hän nousi äkkiä ylös.

»Tulkaa», hän sanoi, »siellä odottavat.»

He avasivat oven selälleen ja astuivat ulos. Pohjoisesta kantoi tuuli ilman viiman, joka oli virkistävä kuin kylmä vesi. Pohjolan vedet kimaltelivat ja läikkyivät hopeisessa päivänpaisteessa. Ned Trent levitti kätensä uuden vapautensa riemua tuntien.

Mutta seurakumppani jo laskeutui alas portaita. Nuori mies seurasi hänen perässään nelitahoisen nurmikon poikki molempien pronssitykkien luo. Tuuli kantoi ihmisten ääniä. Tuota pikaa hän tapasi heidät — aseman monitoimisen joukon — rannalla koossa saattamassa brigadia sen pitkälle matkalle.

Pieni rantahietkko oli täynnään komppanian väkeä ja intiaaneja, jotka keskustelivat innokkaasti ja liikkuivat edestakaisin tässä vaihtelevassa värikkäässä ryhmässä. Rannassa oli vesille työnnettynä pitkä kanootti, viisikolkkaiset tähdet käyrän kokan ja perän koristeina. Tavarat olivat jo veneessä, miehet paikoillaan, kymmenen miestä, joiden hatuista liehui pitkä siro höyhen, ilmaisten heidät aseman päällikön venemiehiksi. Naiset istuivat keskellä venettä.

Galen Albret törmän äyräälle saavuttuaan pysähtyi ja laski kätensä nuoren miehen käsivarrelle. Heitä ei oltu vielä huomattu.

Sitten yksi huomasi heidät ja huomautti naapurilleen ja molemmat edelleen yhä uusille. Tuossa tuokiossa värikirjavuus oli täynnään ylöspäin kääntyneitä naamalänttejä.

»Kuulkaa», sanoi Galen Albret kaikuvalla hallitsevalla rintaäänellään. »Tämä on poikani ja häntä on toteltava. Annan tämän brigadin hänen johtoonsa. Pitäkää siitä hyvä huoli.»

Välittämättä sen enempää alhaalla olevasta väkijoukosta Galen Albret kääntyi toverinsa puoleen.

»Nyt sanon teille hyvästi», hän sanoi muodollisesti.

»Hyvästi», vastasi Ned Trent.

»Meidän välillämme on kai nyt rauha?»

Vapaakauppias katsoi pitkään miehen surullisiin silmiin. Nöyrryttyään oman erehdyksensä ritarilliseen sovitukseen tämä kova, ylpeä henki ensi kerran käskynvaltaisessa elämässään sisällytti katseeseensa rukouksen.

»Meidän välillämme on rauha», toisti Ned Trent.

He puristivat toistensa kättä. Ja Virginia, heidät siten nähdessään, lähetti heille ihanan hymyn.

XIX luku.

Toimettomuuden loma paikalla päättyi. Väkijoukko hämmentyi taas kokkapuheittensa, neuvojensa ja hyvästelyjensä sekamelskaan. Ned Trent laskeutui törmältä rantaan. Venemiehet kiinnittivät kanootin, niin että se melkein kokonaan oli veden varassa. Kaksi miestä nosti nuoren miehen veneeseen nahkakimppujen • päälle Virginia Albretin viereen. Väkijoukko paikalla taas tunkeutui lähemmäksi, täyttäen tyhjät paikat.

Akilles Picard nosti nyt kanoottia kahden käden keulasta, irrottaen sen kokonaan rannan kosketuksesta. Se ui veden varassa, rantaa pitkin takaisin palaavan kosteen hiljalleen tuudittelemana.

»Hyvästi, rakas Virginia», huudahti rouva Cockburn. »Muista meitä!»

Hän likisti tohtorin käsivartta kylkeään vastaan. Tohtori viittasi kädellään, hän kun ei riittävästi luottanut itseensä, niin mies kuin olikin, uskaltaakseen puhua. Mc Donaldkin seisoi synkkänä ja jurona, puristaen selkänsä takana rannettaan. Richardson ei koettanutkaan salata mielenliikutustaan. Sillä Virginian keralla pakeni heidän kolkoista pohjolan oloistaan nuoruuden edustaja ja he tiesivät, että elämä siitä pitäen kävisi vielä yksitoikkoisemmaksi.

»Te kerran tule takasi ja laula se loppu laulu!» huusi Louis Placide äskeiselle vangilleen, »se lysti kuulla!»

Mutta Galen Albret ei sanonut mitään, ei edes kädellään viitannut. Ääneti, sujuvasti, jonkun näkymättömän käden vetämänä komppanian veripunainen lippu liehui maston päähän. Kookkaana ja tummana näkyi taivasta vasten aseman päällikkö, kädet selän takana seisten, lippu vain samassa tasassa. Hän tässä vertauksellisesti kohosi väkensä yli yhtä korkealle kuin jokapäiväisen elämän todellisuudessa. Virginia nousi seisomaan ja ojensi kätensä tätä yksinään seisojaa kohti.

»Hyvästi! hyvästi!» hän huudahti.

Rannalta puhkesi uusi hyvästien ja hurraa-huutojen myrsky. Melat väännälsivät vettä kerran, toisen, kolmannenkin, sitten taukosivat. Kuin sopimuksen mukaan paljastivat sekä rannalla että kanootissa olijat päänsä ja sanoivat »Jumala teitä siunatkoon». Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kuluessa mahtavan joen virtaus kantoi kevyttä alusta jonkun sylen alemmaksi. Sitten ne kymmenen venemiestä päästivät suuren huudon.

»Abitibi! Abitibi!»

Melat pistivät samalla kertaa. Vesi kuohahti vaahtoaviksi kiertäviksi pyörteiksi. Kanootti paikalla suoristautui suuntaansa ja alkoi hiipiä hidasta virtaa vastaan. Akilles Picard kajahdutti korkean tenoriäänensä ja alkoi laulun —

»Pore pyöri, kierrä kupla».

Ja matkustajat yhtyivät laulamaan tätä omituista balladia keijukaissorsista ja häijystä prinssistä ja hänen taikapyssystään.

»Kotime taakse jäi lammikko — pyöri, pore, pyöri.»

Impi vaipui alas, epävarmasti räpytellen kostuvia silmiään. »En saa nähdä heitä enää milloinkaan», hän kaihomielin sanoi.

Kanootti kulki nyt täyttä vauhtia. Asema jäi yhä etäämmäksi. Laulun rytmi kiihtyi laulajain laulaessa, kuinka prinssi oli mustaa sorsaa tähdännyt, mutta valkoisen tappanut.

»Sattui hullusti kerrassaan — pyöri, pore, pyöri — Sulat kaikki lentää hajallaan — kierrä, kupla, kierrä.»

»Vei vik! vei vik!» komensi Me-en-gan keulasta terävään.

Miehet meloivat nopeammin ja vene kiiti viistoon pyörteen poikki.

»Ni-shi-shin», sanoi Me-en-gan.

He raukesivat taas vanhaan tahtiinsa, jatkaen täyttä kurkkua lauluaan.

»Sulat kaikki lentää hajallaan, pyöri, pore, pyöri. Niitä neittä kolme poimimaan, kierrä, kupla, kierrä.»

Kanootti oli nyt tullut ensimäiselle nopealle virtamatkalle. Miehet jämein käsivarsin ponnistivat vettä meloillaan. Akilles Picard taakseen kääntyen väläytti valkoisia hampaitaan molemmille matkustajille.

»Ah, mademoiselle, see ole pitkä matka», hän läähätti. »_C'est une longue traverse_!»

Sana ilmeisestikin oli sattuva, ja he hymyilivät merkitsevästi toisilleen.

»Niin että sinä sittenkin kuljet sen pitkän matkan!» ihmetteli Virginia.

Ned Trent pusersi hänen kättään.

»Kuljemme sen yhdessä», hän vastasi.

Etäisyyteen katosi asema. Kanootti pyörsi niemen taa. Se katosi. Keulan edessä oli heidän pitkä matkansa.