Part 7

Yhä hitaammin ja hitaammin hän kastoi melansa, yhä matalampaan ja matalampaan vaipui hänen päänsä, yhä vuolaammin ja vuolaammin virtasivat hänen kyynelensä. Vaistomainen poisponnahdus, intohimoinen suuttumus olivat hälvenneet. Mielensä katkeruudessa hän ei tiennyt, mitä ajatteli, paitsi että uhraisi sielunsa autuuden saadakseen taas nähdä hänet ja vielä kerran tuntea hänen huuliensa kosketuksen. Sillä hän ei jaksanut saada itseään uskomaan, että se milloinkaan enää tapahtuisi. Hän oli mennyt menojaan kuin aave, kuin uni, ja elämän sumut olivat hänet jälleen peittäneet jälkeä jättämättä. Hän oli kadonnut, ja Virginia oli äkkiä tuntevinaan, että kaikki oli lopussa.

Kanootti huoahti pehmeän savipohjan tavatessaan. Virginia oli saapunut valkamaan, vaikk'ei hän itsekään käsittänyt, kuinka oli joen poikki tullut. Hitaasti ja surullisena hän astui maalle, raukeasti veti kevyen venhon joen ahnaitten sormien saatavista. Sitten hän raukeavin voimin koukistui maahan ja antautui surun valtaan.

Metsä jatkoi elämäänsä, ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan. Etäällä huuhkaja kiireellä huhuili uhuu-uhuu-uhuutaan, ikäänkuin sillä olisi ollut joku tieto tuotavana ja se olisi halunnut sen kiireellä sanoa. Lähellä pienempi pöllö huuteli ko-ko-ko-ohiaan, joka soinnahti peltitorven äänellä. Joen takana äänteli ilves ja sudet paikalla ulvoivat sille vastauksia. Saarella koirat ulvoivat uhmaansa. Ylhäältä kuului sitten kirkkaana ja aavemaisena etelästä tulevien viklojen vihellys. Aivan läheltä kuului lehtien kahinaa ja terävä rääkäys; siellä tapahtui murha ja julma pieni minkki tuijotti ilkeästi uhrinsa ruumiin takaa rannalla olevaa liikkumatonta varjoa.

Virginia ei suruunsa vaipuneena tiennyt näistä mitään. Hän oli jälleen näkevinään muukalaisen kirkkaat ruskettuneet kasvot, hänen kiharat ruskeat hiuksensa, teräksen karvaiset silmänsä ja hänen joustavan vartalonsa soreuden. Milloin seisoen päin ihmetteleviä turkiskauppiaita, toinen jalka brigadin kanootin keulalla leväten; milloin seisten suorana ja pitkänä valoa vastassa vierashuoneen ovessa; milloin tyhjentäen vihansa ja halveksumisensa sappea Archibald Cranen kunnianarvoisen pään päälle; milloin pimeässä ohi kulkien, iloisesti ranskalaista kanoottilaulua laulaen. Mutta hellimmin hän muisteli sitä, kuinka hän sieppasi hatun, niin että se maata viisti, hänet itsensä huomatessaan tykkien luona, tai kuinka hän kiinnitti häneen hehkuvat silmänsä himmeässä lampunvalossa, heidän ensi kerran kohdatessaan, ja kuinka hän heitti hattunsa korkealle ilmaan kuullessaan, että hänen, Virginian, piti matkustaa Quebeciin. Näihin sisällisiin näkemyksiinsä impi nyt takertui ja niitä vienosti itki, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei enää koskaan saisi häntä nähdä.

Ja hän kuuli hänen äänensä, kuuli nauravana, suuttuneena, pilkkaavana, halveksivana tai täyteläisenä ja tunteesta juhlallisena. Kuuli pilkkaavan väkeä, ampuvan ivansa nuolia hänen isäänsä vastaan, löylyttävän pappia, nauravan kesken uniaan herännyttä Louis Placidea, laulavan, kertovan hänelle itselleen autiuden maista, puolustavan itseään. Hän oli kuulevinaan, kuinka hän kutsui häntä nimeltä, — vaikk'ei hän ollut koskaan maininnut tätä nimeä — matalalla hellällä äänellä »Virginia! Virginia!» yhä uudelleen ja uudelleen pehmeästi, ikäänkuin olisi hänen sielunsa huulilta huutanut.

Jotenkuten sitten, tavalla käsittämättömällä, Virginia tuli tietoiseksi siitä, että hän todella oli lähellä ja että hän todella mainitsi häntä nimeltä. Ja äkkiä hän erotti hänet rannalla seisovana ja vettä valuen. Siinä samassa impikin jo oli hänen sylissään.

»Ah!» hän huudahti riemuissaan; »tekö täällä!»

Mies rutisti hänet ahnaasti rintaansa vasten, marista vaatteistaan huolimatta, suudellen hänen silmiään, poskiaan, huuliaan, leukaansa, vieläpä hänen kaulansakin tuoksuvaa hipiää, jota näkyi kaapun kauluksen lomasta. Impi ei vastustellut.

»Ah!» hän kuiskasi, »rakkaani, rakkaani! Miksi palasit takaisin? Miksi palasit?»

»Miksikö palasin?» mies toisti intohimoisesti. »Miksikö palasin? Kuinka voit kysyä sitä? Mitenkä olisin saattanut olla tulematta? Sinä tiesit, että palaisin. Varmaan sen tiesit! Etkö kuullut minun huutavan, kun meloit pois? Tulin saamaan sen oikeuden. Tulin saamaan lupauksesi, suutelosi, kuulemaan sinulta sen sanan, saamaan sinut! Luulin sinun käsittävän kaikki. Minulle kaikki oli niin selvänä. Luulin sinun tietävän. Siitä syystä olin niin iloinen matkaan lähtiessäni, niin innoissani, etten edes tullut ajatelleeksi sinusta eroavani — päästäkseni sitä pikemmin Quebeciin — saadakseni sinut! Etkö käsitä tunteitani? Kaikki tämä nykyinen oli vain jotain, josta oli päästävä pois, joka oli sysättävä syrjään, jätettävä jälkeen, kunnes voisin elokuussa saapua Quebeciin — ja sinä. Tätä ajattelin niin innoissani, olin niin kiihkeä pois pääsemään, malttamaton rientämään sitä aikaa kohti, jolloin asiat olisivat varmat! Etkö käsitä?»

»Kyllä, luulen käsittäväni», impi vienosti vastasi.

»Ja minä tietysti luulin, että sinä tiesit. En olisi sinua muutoin suudellut.»

»Kuinka saatoin tietää?» impi huokasi. »Et sanonut mitään, ja minä, ah, minä kaipasin niin sitä sanaa!» Ja kumma kyllä, hän ei nytkään sanonut mitään, mutta he seisoivat käsi kädessä vastakkain, sen suuren väreilevän elämän, jonka he nyt tunsivat niin läheiseksi, täyttäessä heidän sydämensä ja silmänsä ja huumatessa heidät. Niin he seisoivat, tuntejako vaiko sekunteja, sitä he hurmauksen lumoissa eivät itsekään tienneet. Impi huomasi, että heidän oli erottava.

»Sinun täytyy lähteä», hän vihdoin katkonaisesti kuiskasi. »En soisi, mutta sinun täytyy.»

Hän kohotti häntä kohtaan hymyilevät kasvonsa ja hänen huulillaan väreili se tunto, että hänen oli rohkaistava mielensä.

»Nyt lähde», hän itseään karkaisten sanoi ja heitti hänen kätensä. »Sano minulle», mies käski.

»Mitä?» impi kysyi.

»Se, mitä enimmän tahdon tietää.»

»Voin sanoa sinulle montakin asiaa», impi sanoi järkevästi, »mutta en tiedä, minkä niistä tahdot tietää. Ah Ned, voin sinulle sanoa, että olet sekaantunut tytön elämään ja tuonut hänelle suuren onnen ja sangen paljon pelkoa. Ja se on vakava asia, eikös ole?»

»On», hän vastasi.

»Ja voin sinulle sanoa, ettei tämä voi koskaan muuttua tekemättömäksi. Sekin on vakava asia, eikös ole?»

»On», hän vastasi.

»Ja että sen mukaan kuin tätä tyttöä kohtelet, sen mukaan hän uskoo tai on uskomatta kaikki miehet hyviksi tai kaikki miehet huonoiksi. Ah, Ned, naisen sydän on helposti murtuva ja minun sydämeni on sinun vallassasi.»

Hän oli kohottanut kasvonsa urheasti ja vakaasti miehen kasvoja kohtaan. Ne hohtivat tähtien valossa kalpeina ja tunteellisina. Ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi sulaa mustaa lähdettä varjossaan, hänen hieman auenneet huulensa olivat kaihoiset ja lapselliset.

Mies tarttui hänen kumpaankin käteensä, katsoen jälleen alas hänen puoleensa. Sitten hän vastasi hänelle, juhlallisesti ja nöyrästi.

»Virginia», hän sanoi, »olen lähdössä vaaralliselle matkalle. Niinkuin minä teen sinulle, niin tehköön minulle Jumala.»

»Ah, semmoisena sinusta pidän», impi kuiskasi.

»Hyvästi», Ned sanoi.

Impi vapaaehtoisesti kohotti huulensa ja mies suuteli niitä kunnioittavasti.

»Hyvästi», impi kuiskasi.

Mies kääntyi pois itseään pakottaen ja juoksi rantaan kanootille.

»Hyvästi, hyvästi», impi kuiskaili. »Ah, hyvästi! Lemmin sinua! Ah, lemmin sinua!»

Samalla pensaikosta äkkiarvaamatta hyökkäsi mustia haamuja. Yön hiljaisuuden rikkoi tuiman tappelun meteli — iskut — jonkun kaatuminen. Virginia kuuli Ned Trentin äänen, kuinka hän kesken tappelun tuoksinaa huusi hänelle:

»Palaa paikalla kotiin!» hän käski selvään ja vakaasti. »Et voi minua auttaa. Käsken sinua menemään kotia, ennenkuin he etsivät metsän.»

Mutta impi kyyristyi maahan kauhusta saamattomana, silmäterät suurina yön synkkyydessä. Hän näki heidän sitovan hänet ja seisovan ja odottavan; hän näki kanootin liukuvan esiin pimeästä; hän näki kanootissa olevain astuvan maalle; näki heidän näyttelevän pientä rihlaa ja kuuli heidän krin kielellä selittävän, että he olivat seuranneet pakolaista hänen uidessaan. Nyt Virginia älysi, että kaikki oli menetetty, ja hän pakeni metsän läpi, niin pian kuin pääsi.

XV luku.

Galen Albret oli päättänyt kahden kesken kuulustella jälleen kiinni saatua vankiaan. Hän istui nytkin neuvotteluhuoneessa, nojatuolissa. Auringonpaistetta tulvi runsaasti huoneeseen. Se näytteli ajan mustuttamista kömpelöistä huonekaluista kiiltäviä pintoja, etsi messinkiheloja, kirkasti valkaistut seinät. Me-en-gan, aseman päällikön keulamies, seisoi kookkaana, suorana, vaieten, ovipielessä auringonpaisteen järkähtämättömässä totuudessa, tutki isäntänsä kasvoja ja huomasi hänen olevan sisuaan myöten vihoissaan.

Galen Albretin oli nyt saatava selville asia niin arka, ettei hänen kohdalleen ollut kolmeenkymmeneen vuoteen sen vertaista sattunut. Ei sillä hyvä, että tämä outo mies, uuden kerran hänen mahtiaan uhmaten, yhä itsepintaisesti aikoi taistella komppanian monopolia vastaan; ei sillä hyvä, että hän kiinni saatuna oli käyttäytynyt niin häpeämättömän itsetietoisesti; ei sillä hyvä, että hän oli julkisesti mielistellyt aseman päällikön tytärtä ja uhmaten nauranut päällikölle vasten kasvoja. Vielä paljon arveluttavampaa vahinkoa hän oli tehnyt. Hän oli jollain salaperäisellä tavalla saanut lahjotuksi jonkun komppanian palvelijoista. Petoksesta siis nyt oli kysymys.

Monesta seikasta Galen Albret oli aivan selvillä. Toisia oli, jotka itsepintaisesti pysyivät salassa. Hän oli tietysti kylläkin pian saanut tiedon kanootin katoamisesta ja oli paikalla lähettänyt intiaaninsa sitä etsimään. Pastori Archibald Crane oli kertonut nähneensä kahden hengen poistuvan leiristä, toisen jokea pitkin, toisen metsäpolkua. Mutta sitten aseman päällikön tutkistelut olivat joutuneet umpimutkaan. Hän ei hämmästyksekseen ensinkään tuntenut intiaanien tuomaa pyssyä. Hän oli ristikuulusteluiden kautta koettanut saada ilmi Ned Trentin toverin, mutta kaikki nämä yritykset olivat menneet myttyyn Kritten pölkkypäisen jurouden vuoksi. Ei, eivät he olleet nähneet ketään, eivät mitään merkkejä, eivätkä jälkiä. Mutta Galen Albret, joka perin pohjin tunsi metsäläis-liittolaistensa ajatuksenjuoksun, tiesi heidän valehtelevan. Hän epäili, että heitä johti heimouskollisuus jotakuta omaa miestään kohtaan; vaikkeivät he siihen saakka olleet vielä kertaakaan pettäneet. Nyt hän, iso revolveri oikean kätensä ulottuvissa, kuulusteli Ned Trentiä, kahden kesken, ovella seisovaa intiaania lukuunottamatta.

Mutta tämä ristikuulustelu ei ollut johtanut sen enempiin tuloksiin kuin intiaanienkaan tutkistelu. Parhaatkin kysymykset johtivat vain mahdottomien oletuksien umpimutkaan. Hänen kiukkunsa oli vähitellen kiihtynyt, kunnes ovella seisova intiaani nyt hänen syväpiirteisten kasvojensa esiintyvien kohtien vahamaisesta väristä tiesi, että hän melkein oli saavuttanut raivonpurkauksen rajan.

Nopeasti kuin miekkain iskut kaksintaistelussa risteilivät kysymykset ja vastaukset hiljaisessa huoneessa.

»Joku auttoi teitä», väitti aseman päällikkö, varmana.

»Niinkö luulette?’»

»Intiaanini sanoivat teidän olleen yksin. Mutta mistä saitte tämän rihlan?»

»Varastin sen.»

»Olitteko yksinä»

Ned Trent viivähti niin lyhyen hetkisen, että sitä tuskin huomasi. Ei ollut mahdollista, etteivätkö intiaanit olisi huomanneet immen läsnäoloa, ja hän pelkäsi nyt ansaa. Sitten hän kohtasi ovipielessä seisovan Me-en-ganin ilmeikkään katseen. Virginialla ilmeisestikin oli ystäviä.

»Yksin», hän varmasti toisti.

»Se on vale. Sillä vaikka intiaanini erehtyvätkin, niin näki pastorimme, että asemalta poistui kaksi henkeä vähää ennen, kuin lähetin teitä kiinni ottamaan. Toinen souti kanootissa saaren ympäri; toinen poistui metsäpolkua.»

»Sepä vasta pastori», vastasi Trent hämmästymättä. »Parempi kun ylennätte hänet urkkijaksenne.»

»Kuka se toinen oli?»

»Luuletteko minun sanovan?»

»Eiköhän minulla ole keinoja pakottaakseni teitä!» kuohahti aseman päällikkö.

Ned Trent vaikeni.

»Jos ilmaisette minulle sen miehen nimen, niin saatte vapautenne. Saatte luvan tehdä tässä maassa kauppaa. Asia koskee valtaani — kurinpitoa. Siitä tulee ennakkotapaus. Se on oleellisen tärkeää.»

Ned Trent katseli lahdelle ja hyräili laulun pätkää, toinen olka puoleksi käännettynä vanhempaa miestä kohti.

Viimeksi mainitun kasvot punottivat hillitystä vihasta. Kahdesti hänen kätensä kuin itsestään tapaili jykevän revolverin perää.

»Ned Trent», hän lopulta huudahti käheästi, »kuulkaa tarkasti, mitä sanon. Olen saanut tästä kylläkseni. Minä vannon, että jollette viiden minuutin kuluttua sano minulle, mitä tahdon tietää, niin hirtätän teidät tänään!»

Nuori mies pyörähti ympäri korollaan.

»Hirtätätte!» hän huudahti. »Se ei voi olla täyttä totta?»

Vapaakauppias mittaili häntä kiireestä kantapäähän, näki hänen aikomuksensa järkähtämättömyyden, ja hitaasti kalpenivat ulkoilman tummiksi ahavoittamat kasvot. Hirttäminen on ainakin kamala kuolema, mutta pohjan perillä siihen vielä liittyy erityinen häpeän leima, sitä kun käytetään vain kaikkein kehnoimpia pahantekijöitä kohtaan. Ampuminen on tavallisin telotustapa, ellei rikos ole kaikkein törkeintä laatua. Pienellä kädenliikkeellä hän kääntyi pois.

»No!» huudahti Albret.

Ned Trent sulki huulensa tiukkaan varmaan sanattomuuteen. Moiseen häväistykseen oli mahdoton edes vastata. Aseman päällikkö nakkasi kellonsa pöydälle.

»Minä sanoin viisi minuuttia», hän toisti. »Se on täyttä totta.»

Nuori mies nojautui ikkunan kamaraan, käsivarret rinnan poikki ristissä, selkä huonetta kohti. Ulkona hommattiin aseman tavanmukaisia hommia hänen nähtensä. Jopa hän pintapuolisella mielenkiinnolla pani merkille, että kaukana joen toisella puolella uiskenteli kaakko, eikä muistanut nähneensä näitä lintuja koskaan niin kaukana pohjoisessa. Galen Albret löi kämmenensä pöytään.

»Aika on kulunut!» hän huuti. »Tämä on viimeinen tilaisuus, jonka teille myönnän. Sanokaa paikalla, muutoin tyytykää seurauksiin!»

Ned Trent kääntyi jyrkästi, ikäänkuin katkaisten langan, joka hänet sitoi ikkunan ulkopuoliseen etäiseen näköalaan. Hetkisen hän tuijotti vastustajaansa tutkimattomalla katseella. Sitten sanoi imelimmällä äänellään —

»Ah, menkää helvettiin!» ja astui varmoin askelin vanhempaa miestä kohti.

Ikkunan ja pöydän pään väliä oli ehkä kaksitoista tavallista askelta, sillä huone oli suuri. Nuori mies astui nämä askelet verkalleen, hehkuvat silmät kiinteästi istujaan tuijottaen, liikuntolihakset vetäytyen kokoon ja laueten sujuvasti ja hiipivän tasaisesti kuin kissan. Galen Albret laski jälleen kätensä revolverille.

»Ei lähemmäksi», hän käski.

Me-en-gan lähti ovelta ja hiipi seinää pitkin. Mutta pöytä oli hänen ja vapaakauppiaan välissä.

Viimemainittu ei mitään välittänyt aseman päällikön käskystä. Galen Albret kohotti äkkiä aseensa pöydältä.

»Seis, taikka ammun!» hän huusi terävästi.

»Se on tarkoituskin», Ned Trent sanoi hammasta purren.

Nelisen askelta vain oli miesten väliä. Galen Albret tähtäsi revolverillaan. Ned Trent tarkkaavaisena varustautui hyppyyn. Pöydän alapäässä Me-en-gan valmistautui hyökkäykseen.

Sitten vapaakauppiaan jäsenet äkkiä hervahtuivat, hän oikaisi selkänsä ja palasi varmana ikkunalle. Katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen, tämän äkillisen mielen muutoksen syyn älytäkseen, molemmat toiset miehet näkivät edessään toisen huoneen ovessa Virginia Albretin.

»Isä!» hän huudahti.

»Teidän pitää lähteä pois», sanoi Ned Trent selvällä ja maltillisella äänellä, toivoen tahdollaan hallitsevansa hänen ilmeistä kiihtymystään. »Tämä ei ole semmoinen asia, että teidän sopii siihen sekaantua. Galen Albret, käskekää hänet pois.»

Aseman päällikkö oli jykevässä nojatuolissaan kääntynyt jyrkästi tytärtään kohti, katsoen häneen otsa rypyssä.

»Virginia», hän käski varmalla jyrkällä isävaltaäänellä, »poistu huoneesta. Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä tahdo, että siihen sekaannut.»

Virginia astui rohkeasti esiin oviuutimien luota ja pysähtyi. Hänen sormensa tapailivat hermostuneesti toisiaan, huulet värisivät, posket vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat, mutta varmasti hän kohtasi isänsä katseen.

»Minulla on sen kanssa enemmän tekemistä kuin luulettekaan», hän vastasi.

Ned Trent paikalla riensi pöydän luo. »Minun mielestäni tämä tosiaankin jo on mennyt liian pitkälle», hän sanoi väliin. »Me olemme selvitelleet asiat keskenämme ja tulleet päätökseen. Neiti Albretin ei ole sallittava liioitella pientä säälin tunnetta kohtaloani kohtaan todelliseksi osanotoksi. Jos hän tietäisi, että tämmöinen mielenosotus vain pahentaa asiaani, niin varmaan hän ei sanoisi enempää.» Hän katsoi impeen rukoilevasti aseman päällikön olan poikki.

Me-en-gan oli jo avannut oven. »Tulkaa», hän hymyillen maanitteli.

Mutta aseman päällikön epäluulo oli herännyt.

»Tässä piilee jotakin», hän ratkaisi. »Virginia, arvelen, että voit jäädä.»

»Olette oikeassa», puhkesi nuori mies epätoivoisena. »Siinä todella jotain piilee. Neiti Albret tietää, kuka antoi pyssyn minulle, ja aikoi ilmaista sen teille. Ei ole mitään syytä saattaa häntä niin vastenmielisen pakon alaiseksi. Olen nyt valmis tunnustamaan teille. Pyydän teitä käskemään häntä poistumaan.»

Galen Albret oli näitten ristiriitaisten aikomusten keskellä jälleen vaipunut tavanmukaiseen juroon tyyneyteensä. Valo oli sammunut hänen silmistään, ilme kadonnut kasvoilta, ryhdistä pontevuus. Hän istui liikkumattomana massana alotetta vailla, äly vain valppaana kuulemaan, mitä hänen tietoonsa saatettaisiin.

»Virginia, onko se totta<» järähti parrasta hänen matala, eloton äänensä. »Tiedätkö, ken tätä miestä auttoi?»

Ned Trent sanattomana häntä rukoili; immen katse vastasi hänen katseeseensa.

»Tiedän, isä», impi vastasi.

»Kuka?»

»Minä.»

Haudan hiljaisuus seurasi. Galen Albretin ilme ja käytös eivät muuttuneet. Sameista elottomista silmistään, vahamaisten kasvojensa ja valkoisen partansa vahvan naamarin takaa hän vakaasti tuijotti tyhjään. Käsivarret lepäsivät ojennettuina, velttoina ja raskaina nojatuolin kaiteilla. Muut kolme läsnäolijaa katsoivat häneen, odottaen jotain muutosta. Muutosta ei tullut. Vihdoin hänen huulensa liikkuivat.

»Sinäkö?» hän sopersi kysyvästi.

»Minä», tytär vastasi.

Seurasi uusi hiljaisuus.

»Miksi?» isä vihdoin kysyi.

»Siksi, että se oli vääryyttä. Siksi, ettemme voi tappaa ihmisiä sillä tavalla, ilman syytä.»

»Miksi?» Galen Albret itsepintaisesti toisti, välittämättä mitään tyttärensä vastauksesta.

Virginia loi hitaasti katseensa vapaakauppiaaseen ja maailma hellyyttä ja luottamusta loisti hänen silmistään.

»Siksi, että rakastan häntä», hän hiljaa virkkoi.

XVI luku.

Galen Albret hetken kuluttua hitaasti käänsi jykevää päätänsä ja katsoi häneen. Muuta liikettä hän ei tehnyt, mutta tytär horjahti taapäin, ikäänkuin olisi hän saanut rintaansa ankaran iskun.

»Isä!» hän huohotti.

Yhä hitaasti ja haparoiden tämä nousi jalkeille, pysyen tiukasti pöydän reunassa kiinni. Hänen takanaan kömpelö nojatuoli mäskähti nurin lattialle. Hän seisoi siinä suorana ja liikkumatta, katsellen suoraan eteensä, kasvot hirmuisina. Alussa hänen puheensa oli katkonaista. Sanat tulivat henkäyksittäin, melkoisin lomin. Kun hänen mielenliikutuksensa aalto vihdoin oli vyörynyt takaisin korkeudesta, johon vihan ensimäinen puuska oli sen syössyt, alkoi se valua hänen huuliltaan katkerain sanain yhä paisuvana tulvana.

»Sinä — sinä rakastat häntä», hän ärjäisi. »Sinä — minun tyttäreni! Sinä olet ollut — petturi — minua kohtaan! Sinä olet rohjennut — rohjennut kieltää sen, mitä koko elämäni on vakuuttanut! Oma lihani ja vereni — vaikka minä luulin ensimäistä puolivertakin väestäni uskollisemmaksi! Sinä rakastat tätä miestä — tätä miestä, joka on minua solvaissut, pilkannut! Sinä olet asettunut hänen puolelleen minua vastaan! Sinä olet ehdoin tahdoin asettunut niiden asemaan, jotka semmoisesta loukkauksesta hirtättäisin! Ellet olisi minun tyttäreni, niin hirtättäisin sinut. Hirtättäisin oman lapseni!» Äkkiä hänen raivonsa taas leimahti. »Sinä pikku hupakko! Uskallatko asettaa oman älysi minun älyäni vastaani Uskallatko sekaantua siihen, joka on minulle selvä asia? Uskallatko kieltää minun tahtoni? Iankaikkisen nimessä, minä sinulle näytän, että sinulla vielä on isä, vaikka oletkin niin vanha. Mene huoneeseesi! Pois näkyvistäni!» Hän astui pari askelta eteenpäin, ja nyt hänen silmänsä sattuivat Ned Trentiin. Häneltä pääsi raivon karjaus ja hän tapasi pistooliaan. Onneksi se oli hänen ylös noustessaan lentänyt lattialle liikkeen rajuudesta, jonka vuoksi hän ei nyt punahehkuvan kiukkunsa sokeudessa nähnyt sitä. Hän kiljaisi haukkumasanan ja hyppäsi eteenpäin, käsi lyöntiin pystyssä. Ned Trent hyppäsi taapäin puolustusasentoon.

Kaikki kolme läsnä olevaa olivat monta kertaa nähneet Galen Albretin kiukunpurkauksia, joista hän oli tunnettu ja jotka niin jyrkästi poikkesivat hänen tavallisesta hillitystä passivisuudestaan. Mutta aina hän oli, vaikka ilmeisesti oli vihan valkoisimmassa hehkussa ja vaikka oli väkivaltaisiin tekoihin altis, mitä varmimmin hallinnut kykyjään, jaellen selviä ja pelättyjä käskyjä väelleen. Mutta nyt hänestä oli tullut raivoava villipeto. Ja näkijöille tässä näössä oli uutuuden koko hirmuisuus.

Mutta nuorempikin mies oli vähitellen kuumentunut sille asteelle, jolla hänen tavallinen huoleton välinpitämättömyytensä saattoi ruveta kipeniä säihkymään. Keskustelu aseman päällikön kanssa oli tuottanut pettymyksiä, hänen uhkauksensa olivat olleet todellisia ja loukkaavia, ja Virginia Albretin huoneeseen astuessa asiat olivat saaneet kerrassaan epätoivoisen tuskallisen ja odottamattoman käänteen. Estetty pako, tyhjäksi tehdyt pelastussuunnitelmat olivat lyhyin väliajoin kiihottaneet hänen tunteitaan, ja pettymysten luode kiehahti nyt suuttumuksen vuokseksi. Hänessä olivat yhtä sokean kiukun mahdollisuudet kuin Galen Albretissakin. Pieninkin kosketus saattoi laskea tulvan valloilleen. Lyönnin ruumiillinen uhkaus sisälsi tämän kosketuksen. Kumpikin oli näin vastakkain jouduttua valmis vaikka kuinka hurjaan tekoon.

Mutta Galen Albretin himoitessa kerrassaan murhaa vapaakauppiaan luontainen taipumus kääntyi äärimmäiseksi uhmaksi ja tahdon vastustamiseksi. Galen Albretin kasvojen kuvastaessa vihan vimmaa, Trent oli hymyilevä ja kylmä ja höyli, ikäänkuin olisi hän juuri vast'ikään saanut vanhemmalta mieheltä vastaanottaa erinomaisen ja erikoisen suosionosotuksen. Hänen silmistään vain säihkyi turmiota ennustava sininen lieska, ja hänen sanansa osottivat, vaikka kylläkin tyynesti sanottuina, mihin määrään hän oli heittänyt hiiteen kaikki laskelmat.

»Älkää menkö liian pitkälle! Minä varotan teitä!» hän sanoi.

Ikäänkuin nämä sanat olisivat ruumiillisesti eteenpäin sysänneet, Galen Albret hyökkäsi lyömään iskunsa. Vapaakauppias sukkelaan kumartui, sysäsi olkansa vanhemman miehen keskiruumista vastaan ja asemansa sulalla etevämmyydellä pakotti vastustajansa peräytymään. Epäilemättä taistelu nyt olisi jatkunut ruumis ruumista vasten, elleivät aseman päällikön polvitaipeet hänen taapäin peräytyessään olisi kipeästi sattuneet pöydän vieressä seisovan tuolin terävään syrjään. Albret menetti tasapainonsa, horjui ja lopulta putosi rajusti istumaan. Ned Trent paikalla pönkitsi hänet olkapäästä voimattomaan liikkumattomuuteen. Me-en-gan oli ottanut haltuunsa pudonneen revolverin, mutta ei muutoin yrittänyt sekaantua asiaan. Intiaani semmoisissa pulissa muistaa kurisäännön — hän ei ollut saanut käskyä.

»Ja nyt», sanoi Ned Trent purevasti, »arvelen minä tämän tähän päättyvän. Te ette juuri loista, hyvä herrani», hän hieman hymyili. »Te ette ole loistanut alusta pitäen, eikö niin? Te kielsitte minulta paljon asioita, mutta minä olen tehnyt ne kaikki. Tein kauppaa intiaanienne kanssa. Kuljin maassanne, missä minua halutti. Ettekö luule minun olleen täällä monta kertaa, ennenkuin minut kiinni saatiin? Ja te kielsitte minua enää tapaamasta tytärtänne. Tapasin hänet samana iltana ja seuraavana aamuna ja seuraavana iltana.»