Part 6

»Ei, ei aivan kaikki», hän tunnusti matalalla äänellä. »On vielä yksi asia, josta en yleensä puhu. Isäni oli tämän komppanian palveluksessa, hän oli hyvä ja uskollinen palvelija. Ei ollut häntä rehellisempää, uskollisempaa, uutterampaa miestä.»

»Siitä olen vakuutettu», sanoi Virginia suloisesti.

»Mutta jostakin syystä, josta hän ei saanut koskaan tietoa, johtavat piirit kävivät häntä vastaan vihamielisiksi. Ne pelkurit eivät uskaltaneet tulla häntä silmästä silmään katsomaan, eikä hän niin ollen saanut koskaan tietää, kutka häntä olivat vahingoittaneet. Hän olisikin tappanut heidät, jos olisi saanut. Mutta he hommasivat aina häntä vastaan. Hänelle annettiin vaikeita tehtäviä, riittämättömästi tarpeita, niukasti apua, ja sitten häntä kovistettiin siitä, ettei hän saanutkaan aikaan, mitä olisi pitänyt. Vihdoin hän erosi komppaniasta epäsuosion — ansaitsemattoman epäsuosion vuoksi. Hän rupesi vapaakauppiaaksi, vaikka siihen aikaan oli vaarallisempaa olla vapaakauppiaana kuin hyökätä penikallisen harmaan karhun kimppuun. Kolmantena vuotena hänet murhattiin. Mutta kun minä kasvoin mieheksi» — hän kiristi hampaitaan — »jumalan tähden, kuinka minä olen rukoillut, että saisin tietää, kuka sen teki.» Hän mietti hetkisen, sitten jatkoi. »Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaan. Monessa piirissä olen aseman päälliköistänne huolimatta tehnyt kauppaa. Eräänä kesänä tunkeuduin Kuparikaivosjoelle saakka heidän kiusallaankin ja ostelin Keltaisilta puukoilta myskihärän vuotia. Ja komppanian kauppiaat oppivat hyvin tuntemaan minut ja pelkäämään kilpailuani. Pohjan perillä ei ole ainoatakaan piiriä, joka ei olisi tuntenut vaihtokauppani vaikutusta. Kaikkien piirien — Liardin linnan, Lapierren huoneen, Raen linnan, Ile à la Crossen, Lochen taivalluksen, Bichen järven, Jasperin huoneen, Touchwood mäkien huoneen — kaikkien niiden kaupanhoitajat ja monet muut ovat tulleet tuntemaan Ned Trentin.»

»Entä isänne — tunsitteko hänet hyvin?»

»En, mutta muistan hänet kuitenkin — pitkä tummaverinen mies, jonka silmissä aina oli hymy ja huulilla nauru. Minut kasvatettiin Winnipegissä erään papin koulussa. Isäni tapana oli tulla sinne muutamaksi päiväksi pari, kolme kertaa vuodessa. Muistan hyvin viimeisen kerran, kun hänet näin. Olin silloin noin kolmentoista vuoden vanha. 'Sinä alat miehistyä', hän sanoi; 'ensi vuonna lähdemme yhdessä matkaan.' Mutta sen koommin en saanut häntä nähdä.»

»Mitä tapahtui?»

»Kah, ei muuta, hänet vain murhattiin», vastasi Ned Trent katkerasti.

Impi laski kätensä hänen käsivarrelleen rukoilevalla pienellä liikkeellä.

»Ah kuinka surullista», hän sanoi.

»Minulla ei ole hänestä mitään kuvaa», jatkoi vapaakauppias hetken kuluttua. »Ei edes hänen antamaansa lahjaa; ei mitään muuta kuin tämä.»

Hän näytti pientä hopeista tulitikkukoteloa, se oli sitä tavallista mallia, jota siellä pohjan perillä käytetään.

»Toivat sen minulle — ne intiaanit, jotka tulivat kertomaan papille uutisen; ja pappi, joka oli hyvä mies, antoi sen minulle. Siitä pitäen en ole siitä luopunut.»

Virginia otti sen kunnioittaen käteensä. Hänelle se oli yhtä merkitsevä, kuin jokaisen suuren tunteen symboli. Hetkisen kuluttua hän hämmästyneenä kohotti katseensa.

»Mitä!» hän huudahti, »tähän on kaiverrettu nimi!»

»Niin on», mies vastasi.

»Mutta nimihän on Graehme Stewart.»

»En tietysti voinut käyttää isäni nimeä maassa, jossa se hyvin tunnettiin», mies selitti.

»Ette tietenkään», impi myönsi. Ikäänkuin jotain äkkiä huomaten hän sitten säteilevin silmin kohotti kasvonsa hänen kasvojaan kohti. »Minulle tämä kaikki on mainiota.»

Mies hymyili hieman alakuloisesti. »Ainakin nyt tiedätte, mitä varten olen tullut.»

»Niin», impi vastasi, »tiedän mitä varten olette tullut. Mutta nyt olette pulassa.»

»Semmoinen on sodan onni.»

»Ja he ovat lopultakin teidät voittaneet.»

»Lähden tästä kohta 'pitkälle retkelle' laulaen venemiesten laulua. Se ei ole suuri tappio.»

»Kuulkaa», impi kiireesti sanoi. »Kun olin vielä pieni tyttö, niin sain Mc Tavishilta, Rupertin huoneen päälliköltä, pienen rihlan. En ole sitä koskaan käyttänyt, koska ampuminen ei minua huvita. Tätä kivääriä ei ole koskaan laskettu ja isäni on jo aikoja sitten sen aivan unohtanut. Teidän täytyy ottaa se ja paeta ensi yönä. Saatte sen yhdellä ehdolla — teidän tulee juhlallisesti luvata, ettette koskaan enää tule tähän maahan.»

»Kyllä», hän myöntyi, mutta innostumatta, hämmästymättä.

Impi hymyili onnellisena hänen synkkää muotoaan ja välinpitämätöntä ilmettään.

»Mutta minä en tahtoisi kokonaan luopua pienestä pyssystäni», hän jatkoi sievistellyn teeskentelevästi ja samalla tutkien häntä tarkkaan. »Se on, kuten sanoin, lahja, jonka sain aivan pienenä tyttönä. Teidän täytyy antaa se minulle Quebecissä takaisin, ensi elokuussa. Lupaatteko sen?»

Nuori mies kääntyi hänen puoleensa sukkelaan kuin leimaus ja intomieli palasi takaisin hänen kasvoihinsa.

»Lähdettekö te Quebeciin?» hän huudahti.

»Se on isäni tahto. Olen päättänyt lähteä. Lähden heinäkuussa Abitibin brigadin kanssa.»

Mies hyppäsi seisomaan.

»Minä lupaan!» hän riemuitsi, »minä lupaan! Ensi yönä siis! Tuokaa rihla ja patruunat ja vähän tulitikkuja ja suolaa. Teidän tulee saattaa minut kanootilla joen poikki, jotta saavat hakea, miltä kohdalta olen metsään mennyt. Peitän umpeen jälkeni. Ja kun olen kymmenen tuntia edellä, niin ottakoon kiinni Ned Trentin, ken voi!»

Virginia nauroi onnellisena.

»Ensi yönä siis. Saaren eteläpäässä on polku ja polun päässä hietaranta —»

»Minä tiedän!» toinen huudahti.

»Tulkaa sinne minua tapaamaan pimeän tultua, heti kun vaaratta voitte.»

Mies heitti hattunsa ilmaan ja otti sen taas kiinni, poikamaisesti ilmaa naamaten. Virginia jälleen tunsi, ikäänkuin olisi jotain hämärästi tuttua häntä koskettanut henkevin, muistuttelevin sormin. Hän kääntyi sukkelaan ja tarttui niihin kiinni ja samalla huomasi saaneensa kiinni erään varhaisen lapsuutensa muiston.

»Minä tunnen teidät!» hän huudahti. »Olen nähnyt teidät ennen!»

Mies loi häneen hämmästyneen katseen.

»Olin aivan pieni tyttö», Virginia selitti, »ja te vain poika. Oli jotkut pidot luullakseni, suuret loistavat pidot, sillä muistan, että siellä oli paljon kauniita naisia ja uljaita miehiä. Te nostitte minut käsillänne ilmaan, jotta kaikki saisivat minut nähdä, koska olin lähdössä pitkälle matkalle.»

»Minä muistan, tietysti!» toinen huudahti.

Soitettiin kelloa, se kehotti komppanian väkeä lähtemään työhönsä.

»Hyvästi», Virginia kiireesti sanoi. »Ensi yönä.»

»Ensi yönä», vastasi toinen.

Impi hiipi nopeaan kautta ruohon, mokkasinien sammuttaessa kaikki äänet. Ja mennessään hän kuuli miehen vienosti ja matalalla äänellä hyräilevän:

»Isabeau kävelee Pitkin puutarhaansa, Pitkin puutarhaansa, Saaren rannalla, Pitkin puutarhaansa.»

»Kuinka voisi hän olla laulamatta», kuiskasi Virginia hellästi. »Ah hyvä Jumala, mutta minä olenkin onnellisin tyttö maan päällä!»

Niin suuren muutoksen voi yksi yö saada aikaan.

XII luku.

Päivä valkeni ja herätti maassa täydempää elämäänsä. Intiaanit ja puoliveret menivät toimiinsa kaikkialla siirtokunnassa. Toiset auttoivat Sarnieria veneitä paikkaamaan; toiset menivät peltotöihin; toiset mikä missäkin verstaassa korjasivat ja rakensivat. Kahdeksan aikaan kello jälleen soi ja syötiin aamiaista. Sitten seitsemän miestä, suusta ladattavat messinkihelaiset haulikot aseinaan, lähti soilta hanhia ampumaan. Hanhien muuttoaika oli tullut ja Hudsonin lahden rannoilla pidetään sangen hyvänä hanhen lihaa, olipa tuo savustettua tai suolattua ja tynnyriin pantua.

Turkiskauppiaat alkoivat kuljeskella auringonpaisteessa. He olivat joutilaina, kuljeskelivat kirjavissa vaatteissaan hyvän näköisinä, huolettomina, hienoina, poltellen paperossia ja näytellen korujaan. Ryppyisiä ja huolien riuduttamia intiaaninaisia tallusteli kärsivällisesti mikä missäkin hommassa. Iloisia ja vallattomia intiaanityttöjä kuljeskeli siellä täällä käsikynkittäin kymmenkunta yhdessä ryhmässä, keskenään kuiskaillen ja naureskellen, valmiina raukeamaan kaikki yhteen suureen yhteishihitykseen jonkun monista metsäkeikareista heitä puhutellessa. Intiaanimiehiä asteli yksikseen välinpitämättöminä, juroina. Intiaanitenavia kaiken kokoisia, toinen toistaan alastomampana, pujahteli edes ja takaisin omituisissa kisoissaan. Ilmassa kaikui monien äänien sorinaa.

Kerran äänet alenivat, kun kaupanjohtaja Mc Donald nopeaan käveli asuinrakennuksesta kauppavarastoon; kerran ne kokonaan taukosivat kunnioittavaksi hiljaisuudeksi, kun Galen Albret itse ilmestyi asematalon leveälle parvekkeelle. Hän seisoi hetkisen — jykevän leveänä ja mustana valkoiseksi rapattua seinää vasten — kädet selän takana ristissä, hajamielisenä katsellen etäistä lahtea. Sitten hän kääntyi ja meni huoneisiin omia tärkeitä salaperäisiä asioitaan hommaamaan. Paikalla hälinä alkoi uudelleen.

Vankalle varastorakennukselle johti paaluaitain välitse pitkä kuja ja sen suulle kokoontui nyt myttyineen vaitelias miesjoukko. Nämä olivat lähiseutujen intiaaneja, jotka olivat tulleet nahkojaan myymään. Hetken kuluttua Mc Donald ilmestyi satakunnan jalan päähän varaston oveen ja kohotti kätensä. Kaksi metsäläistä, kaksi vain kerrallaan, juoksi hänen luokseen kapeata paalukujaa, mytyt olallaan.

Mc Donald vei heidät suureen neliskulmaiseen huoneeseen, jossa mytyt aukaistiin ja nahkat levitettiin. Taitavasti, mitään virkkamatta, kauppias lajitteli nahkat, asettaen toiselle tai toiselle puolelle kunkin lajin ensiluokkaiset, tois- tai kolmasarvoiset nahkat. Hän laski hetkisen. Sitten astui patsaan luo, jossa riippui pitkiä kiekkonauhoja, kukin täyteen pujotettuna lävellisiä, sileiksi kuluneita, puisia laskukiekkoja. Nopeasti hän luki nauhat. Toiselle intiaanille hän antoi yhden nauhan sanoen:

»Mu-hi-kun, veljeni, sinulla on nahkoja kahdensadan 'majavan' arvo. Kas tässä nauha, jossa on kaksisataa 'majavaa', ja kaupan päälliseksi minä annan sylen tupakkaa.»

Intiaani laski nopeasti, tyhjin katsein. Hän tiesi täsmälleen nahkainsa arvon, mutta oli toivonut suurempaa kaupanpäällistä, jolla hinnan nousut yli tavallisen oli tapana hyvittää.

»Ahah», hän lopulta huudahti ja astui toiselle puolelle.

»Sak-we-su, veljeni», jatkoi Mc Donald, »sinulla on nahkoja kolmesataa 'majavaa'. Kas tässä nauha, jossa on kolmesataa 'majavaa', ja koska olet tuonut niin hyvän saukon nahkan, niin kas tässä syli tupakkaa ja puoli säkkiä jauhoja.»

»Hyvä!» huudahti intiaani.

Kaupanjohtaja sitten saattoi heidät portaille, joita he nousivat hänen apulaisensa Davisin hoitamaan myyntivarastoon. Vankan puukalterin edessä, jonka takana koko ilmava ullakkohuone oli täynnään heleitä kalikoita, koruvöitä, astioita, pyssyjä, peitteitä, vaatteita ja muita sekä kauniita että hyödyllisiä esineitä, Sak-we-su ja Mu-hi-kun valitsivat ostoksensa, maksaen nauhastaan kuluneita puisia 'majavia'. Niin ja niin paljon jauhoja, niin ja niin paljon teetä, niin ja niin paljon sokeria, ruutia ja lyijyä, niin ja niin paljon vaatteita. Näin he saivat seuraavaksi vuodeksi vaatimattomat tarpeensa. Loput he sitten kuluttivat kaikenlaisiin hyödyttömiin esineihin — helmiin, silkkiin, vöihin, kirkkaihin nenäliinoihin, peileihin. Ja kun viimeinen puumajava oli varastoon takaisin joutunut, niin he palasivat alakertaan ja menivät ulos paalukujaan, keveämpiä ostoksiaan kerallaan kantaen, suuremmat jättäen varaston »velaksi», tarpeen tullen perittäviksi. Heidän ulos astuessaan nousi kaksi uutta intiaania portaita ja kaksi heidän jälkeensä tulevaa astui paalukujaan. Näin kauppaa jatkettiin.

Sak-we-su ja Mu-hi-kun paikalla piiritettiin. He juurta jaksaen kertoivat, mitä olivat tehneet. Sitten heidän ystävänsä vielä seikkaperäisemmin kertoivat, mitä he olisivat tehneet, kunnes molemmat miehet, viisi minuuttia näitä hämmentäviä neuvoja kuultuaan, olivat niin tyytymättömät kauppoihinsa, että kumpikin olisi mielellään vaihtanut toisiin tavaroihin kaikki — jos sitä olisi sallittu.

Kello soi taas uudelleen. Oli »tupakka-aika». Puoleksi tunniksi jokainen heitti työnsä. Aurinko nousi taivaalle yhä ylemmäksi. Joutilaita loikoili joukottain päiväliekkosessa pelaten, kertoen kaskuja, laulaen. Siinä olisi voinut kuulla peräpohjan kaikki kauniit laulut, »Kirkkaan lähteen partaalla», »Pore pyöri, kierrä kupla», »Isäni luona», »Isabellan kävelyretki», »Pikku Jeanneton», »Luron, Lurette», »Laula, satakieli, laula», ja ijäti suosittu »Malbrouck», »Kaunis Françoise», »Leivo», taikka kaunis ja hellä »Violette Dandine». Hyvät olivat näiden matkustajain äänet, heissä oli vielä säilynyt aito ranskalaista runosuonta, ja kaunista se oli kuunnella.

Puolenpäivän aikaan lähti intiaanivaimoja mannermaalle kanoottipihkaa kokoamaan. He istuivat kyykyssä vanhan vuotavan kanoottinsa pohjalla, kurottaen meloessaan kauas laidan yli, mikä mitenkin, äänettöminä, salakähmäisinä. He eivät pistäneet melallaan kaikki samalla kertaa, kuten miehet, vaan itsekukin sohaisi pienen lyhyen pistoksen, miten kullekin sopi, niin että meloja alituiseen nousi ja laski. Niin he loitoten mennä räpylöivät kuin haavoitetut linnut; pyörsivät sitten joen polven taa ja katosivat.

Aurinko kulki kaarensa ja lähti alamäkeä laskemaan. Puolipäivä sai kuluneeksi, tuli jälleen »tupakka-aika». Asematalon kyökkiin tuli intiaanivaimoja tuomaan kevään ensimäistä siikasaalista ja Matthews vallan kauhistui ja päivitteli siitä pyydettyä hintaa. Lopulta hän osti kuusi kolmisen naulan painoista kalaa ja antoi niistä hinnaksi ehkä kahdentoista sentin edestä teetä.

Intiaanivaimot lähtivät taas matkoihinsa salavihkaa naureskellen, kun saivat niin hyvän hinnan.

Alhaalla intiaanien leirin luota alkoi äkkiä kuulua tappelevien koirien rähinää. Kaksi rekikoiraa oli ruvennut hammastelemaan toinen toistaan ja kummankin ystävät olivat tulleet apuun. Maleksijat menivät katsomaan, nauraen, huutaen, pistäen milloin mikin pieneksi kilpajuoksuksi. He istuivat kyykkysillään ja ivallisesti yllyttelivät, löivätpä pieniä vetojakin ja rohkaisivat vihaisia vanhoja ämmiä, jotka ilmeisestä vaarasta huolimatta koettivat repiä hajalleen ärisevää temmeltävää koiratakkua. Korkean hirsiaitauksen takana olivat komppanian rekikoirat ja nämä susihurtat murheellisesti ulisivat, alakuloisina siitä, kun eivät he päässeet leikkiin osallisiksi.

Ja aurinko yhä kallistui alemmaksi ja alemmaksi länttä kohti, kunnes pohjolan pitkä hämärä alkoi ja asematalossa impi pienessä valkoisessa makuuhuoneessaan huuhtoi kasvonsa ja kuiskasi ainakin sadatta kertaa sykkivälle sydämelleen:

»Yö on tullut!»

XIII luku.

Virginia sinä iltana päivällispöydässä jälleen tutki isänsä kasvoja. Hän näki parran alta leuan jäykän poikkiviivan, tuuheitten silmäkulmien hellittämättömät juomut, syvällä olevien tutkimattomien silmien rävähtämättömän aikomuksen. Virginia ei ollut koskaan tuntenut aivan läheistä suhdetta tätä vaikenevaa umpimielistä miestä kohtaan, ei edes niinä hetkinä, jolloin hän antoi tavallista enemmän valtaa tunteilleen. Nyt heidän välillään oli ammottava kuilu.

Mutta siltä hän ei, ihme kyllä, tuntenut minkäänlaista vastenmielisyyttä, kauhua, eikä edes vierautumistakaan. Isä vain oli entistä enemmän erottautunut, käynyt entistä käsittämättömämmäksi; hänen aikeensa laajemmiksi, yhä vaikeammiksi hänen kaltaisensa käsittää. Tällä tunteella saattoi olla jonkun verran pohjaa, taikka saattoi se olla vain heijastuvaa hehkua riemusta, jonka rinnalla kaikki muu näytti vähäpätöiseltä.

Aterian jälkeen Virginia hiipi pois, niin pian kuin se suinkin kävi laatuun, vieden kerallaan rihlan, patruunat, tulitikut ja suolan. Hän oli julmasti peloissaan.

Yö oli onneksi pimeä. Ei leimunnut taivaalla revontulia, muutama tähtönen vain tuikki keveiden pilvenhattarain lomista. Virginia jätti jälkeensä asemarakennukset, pääsi onnellisesti peltitornillisen kappelin ja pappilan ohi; intiaanileiri vain oli enää hänen ja metsäpolun välillä. Äkkiä koirat alkoivat haukkua ja ulvoa, suipot kuonot taivasta kohti. Impi riensi edelleen, kiertäen oikean käden kautta kaukaa. Hän tunsi suurta helpotusta, kun leiri ei välittänyt mitään haukunnasta. Joku vanha akka vain ilmestyi tiipiinsä oveen häikäistyin silmin ulos katsoen, nakaten sitten aivan suotta lähimpiä koiria kohti puukalikan, taikka syytäen niitä vastaan krii-kielellään haukkumasanoja. Tuota pikaa Virginia saavutti polun.

Se oli aivan pimeä. Hänen täytyi kulkea varovasti tunnustellen mokkasiineillaan polun kulunutta pintaa, haparoiden sitä jälleen sanomattoman varovaisesti, milloin sattui ruoholle tai lehdille astumaan. Vaikka pimeä esti näkemästä, niin kuuli hän sitä vastoin sitä selvemmin. Hänen ympärillään hyöri tuhansia rientäviä ääniä; kaikenlaiset vingahdukset, vihellykset, pärskähdykset ja rääkäykset osottivat hänen häiritsevän metsien eläimiä kesken niiden hommia; ja kaiken tämän alta supatti kuin kymmenen kamalaa ääntä, jotka todellisuudessa olivat vain tuulenpuuskia ja puita. Virginia tiesi, etteivät nämä olleet vaarallisia asioita — että ne päivänvalolla olisivat olleet vain hyppyrottia, jäniksiä, portimolta, lepakoita ja pöllöjä, mutta niillä siitä huolimatta oli vaikutuksensa. Sillä hänen ympärillään oli täpötäysi samettimusta pimeys — ei huoneen ahdas pimeys, jossa aina tuntee neljän seinän vastaavan, vaan äänettömän avaruuden pimeys, jonka kautta huokuu salaperäisiä ilmaviimoja. Hyvän ajan kuluttua hän poikkesi jyrkkään vasempaan ja kun vielä oli kulunut paljon aikaa, niin hän kaukaa edestä päin näki heikon opalikuultoisen hohteen. Sen hän tiesi virraksi.

Hän tunnusteli yhä varovasti tietään; sitten häneltä pääsi tukahdutettu huudahdus ja hän pudotti kuormansa rämähtäen maahan. Musta olento näytti kuin ihmeen kautta nousseen aivan hänen viereensä.

»Aikomukseni ei ollut säikähdyttää teitä», sanoi Ned Trent pidätetyllä äänellä. »Kuulin teidän tulevan. Luulin teidänkin kuulevan minun liikkeeni.»

Hän poimi maasta pudonneet esineet, tunnustellen niitä hätäisesti käsillään.

»Hyvä», hän kuiskasi. »Sain tänään mokkasiinit — ostin ne muutamilla pikku esineillä, mitä minulla oli taskussani. Olen valmis.»

»Onko teillä kanootti?» impi kysyi.

»On — tässä rannalla.»

Ned Trent kulki edellä ne muutamat sylet, mitä polkua vielä oli jäljellä. Virginia seurasi perässä, epätoivoisena jo eroa ajatellen, sillä erämaa oli sangen laaja. Miehen haahmo peitti osan siitä hohtavasta kohdasta, joka jokea ilmaisi — milloin käsivarren, milloin pään, milloin hänen leveät olkapäänsä. Hänen ääripiirteensä olivat immelle rakkaat, rakkaat hänen liikkeittensä äänet, hänen hengityksensä heikot huokaukset, joita ilman henki hänen luokseen kantoi. Virginian hellä sydän oli pakahtua kaipauksesta ja huolesta, miten hän selviytyisi.

He tulivat matalalle äyräälle ja paikalla työnsivät kanootin virtaan.

Impi suostui tarjotun käden apuun ja vaipui sitten venhoon paikalleen nuorta miestä vastapäätä. Tämä potkaisi keveästi rannasta ja virta sai heidät valtoihinsa.

Tuota pikaa he näyttivät uiskentelevan aavan yöusvan povella, sanomattoman kaukana kaikesta, ympärillään hiljaisuus, joka tuntui olevan vielä luomistakin vanhempi. Heikko loiskahdus saattoi olla läheinen biisami tai etäinen karibu. Melan noustessa ja veteen sukeltaessa kuului heikkoa vitinää, miehen vankka ranne esti sitä veneen laitaan kolahtamasta hänen väännältäessään, että venho pysyi suunnassaan; keula jakoi vettä niin hiljaa kohisten, että se oli vain kuin hiljaisuuden kaikua. Ei kumpikaan puhunut. Virginia katsoi toveriinsa, sydän sanoiksi liian täynnään; katseli hänen hartiainsa täyteläistä kaarta, hänen ruumiinsa lannetasapainoa, hänen päänsä ryhtiä tummalla taivaalla. Hetki vain, niin olisi erottava. Virginia pelkäsi tätä hetkeä, mutta siitä huolimatta sitä odotti ikävöivällä ilolla. Silloin hän varmaan sanoisi, mitä impi oli hänen silmissään nähnyt; silloin hän puhuisi; silloin impi luuli kuulevansa ne sanat, jotka olisivat hänen lohdutuksensa odotuksen päivinä. Sillä nainen suureksi osaksi elää nykyisyyttä varten ja hetken sana on hänelle tärkeä.

Mies pisteli melallaan varmasti, työntäen vettä ylimielisellä voimalla, joka osotti hänen innostunutta mielialaansa. Kotvasen kuluttua, heidän tultuaan kyllin kauas rannasta, hän veti syvään ja iloisesti henkeään.

»Ah, te ette voi arvata, kuinka onnellinen olen», hän riemuitsi, »ette voi arvata! Olen vapaa, onnen ohjat omissa kourissani, saan koettaa, kumman nero voittaa, heidänkö vai minun — ah, se on elämää!»

»Olen suruissani nähdessäni teidän lähtevän», impi kuiskasi, »kovin suruissani. Päiväni kuluvat ainaisessa pelossa, kunnes tiedän teidän olevan turvassa.»

»Niin tietenkin», nuori mies vastasi; »mutta kyllä minä puoleni pidän ja kerron teille kaikki Quebecissa — Quebecissä elokuussa. Saattepa kuulla oivan jutun! Tuletteko sinne — varmaan?»

»Tulen», vastasi impi vienosti; »tulen, varmaan.»

»Hyvä! Tunnetteko tuulen poskellanne? Se tulee etelämaasta, sieltä, kunne lähden. Minä olen uskaltanut, enkä ole hävinnyt! Se on jotain, kun ei häviä niin monta vastaan uskaltaessaan. Heillä on tavarani — mutta minä —»

»Te?» toisti Virginia hänen epäröidessä.

»Ah, minä en palaa takaisin tyhjin käsin!» hän huudahti. Virginian sydän seisahtui, sitten sykki rajusti odotuksesta, mitä hän sanoisi. Immen sielu janosi sanoja, sanoja, joiden piti sekä lohduttaa häntä että sovittaa monta pahaa. Impi näki, kuinka hän — varjomaisena, soreana joen ja taivaan tummaa harmaata vastaan — tuskin huomaamatta kallistui häntä kohtaan. Mutta sitten hän jälleen oikaisi itsensä melallaan pistääkseen ja tyytyi vain toistamaan: »Siis Quebecissä — elokuussa.»

Kanootti kosketti rantaan. Ned Trent huudahtaen pisti melansa saveen.

»Olipa onni, että pohja tällä kohdalla oli niin pehmeää», hän sanoi; »en luullutkaan meidän olevan niin lähellä rantaa.»

Hän veti kanootin kaltolle rannalle, auttoi Virginian venhosta, otti rihlansa ja seisoi valmiina lähtemään.

»Jättäkää kanootti aivan samaan paikkaan, josta sen saimme», hän neuvoi; »se on niemen takana, huomaatteko, se saattaa vähän heitä pettää.»

»Te siis lähdette», impi soinnuttomasti lausui, astui sitten aivan hänen eteensä ja katsoi häneen ihmeteltävillä silmillään. »Hyvästi.»

»Hyvästi», mies sanoi.

Siinäkö sitten kaikki? Eikö hänellä ollut mitään muuta sanottavaa? Pitikö sen sanan jäädä sanomatta, sen sanan, jota hän niin kovin kaipasi? Virginia oli empimättä antautunut tämän miehen valtaan, eikä hänellä eron hetkellä ollut muuta sanottavaa kuin »hyvästi». Virginian silmät kyyneltyivät, mutta sitä hän ei aikonut hänelle näyttää. Hän tunsi sydämensä pakahtuvan.

»Niin, hyvästi», lähtevä jälleen sanoi hetken kuluttua, taivasta kotvasen tähyiltyään. »Ah, te ette tiedä, mitä on vapaus! Huomisaamuna olen jo puolivälissä Mattagamiin. Tuskin malttaa odottaa sen valkenemista, sillä silloin olen turvassa! Ja sitten seuraavana päivänä — jaha, seuraavana päivänä heidän on mahdoton tietää, mikä kymmenestä tiestä se on, jota minä olen kulkenut!» Miesten tapaan hän eli kokonaan tulevaisuudessa.

Hän tarttui immen käsiin, kumartui ja keveästi suuteli häntä suulle. Virginia paikalla vihastui silmittömästi, käsittämättömän rajusti. Hän ei itsekään tiennyt miksi, mutta syynä oli sen sanan puute, jota hän oli niin kovin kaivannut, tuskan tunne, että tuo toinen saattoi siten erota, katkeruus kaipauksensa pettymyksestä, kaipauksen, joka oli kasvanut paljon voimallisemmaksi kuin hän edes oli vielä itsekään aavistanut.

Vaistomaisesti hän hyppäsi kanoottiin, työntäen sen kuohuvin keuloin rannasta.

»Teillä ei ollut oikeutta siihen!» hän nyyhkytti. »En antanut teille oikeutta!»

Välittämättä siitä, mitä maalle jäänyt sanoi, hän sitten alkoi meloa suoraan ulos rannasta itkien katkerasti, kasvot kohti taivasta, hiukset silmillä, kyynelten valloillaan poskille valuessa.

XIV luku.