Part 5

»Minä uskon, että aiot sen tehdä», hän sanoi, »ja niinpä kerron itse asian. Siinä on sinulle paljon surun aihetta; mutta jos menet isäsi puheille, niin asia siitä vain pahenee. Minä kerron, vaikk'ei minun pitäisi. Se on häpeällistä, että semmoista tapahtuu tällä yhdeksännentoista vuosisadalla, mutta totta on, että niitä tapahtuu. Asia on pitkittä mutkitta se, etteivät tämän aseman päälliköt suvaitse tässä maassa mitään kilpailua, ja jos tänne tulee joku vieras intiaanien kanssa kauppaa tekemään, niin hänet otetaan kiinni ja lähetetään pois.»

»Mutta sehän ei vielä ole kovin pahoin tehty», sanoi Virginia helpotuksen tunteella.

»Ei, rakkaani, ei se. Mutta sanotaan, että häneltä otetaan aseet ja tarpeet ja hänelle annetaan vain joku ripponen evästä. Hänen täytyy tehdä joutuun matkaa, vaikka näkee nälkää. Kerran kun olin käymässä kaukana rajaseuduilla, siitä ei ole kuin muutama vuosi, näin erään semmoisen miehen — hänen nimensä oli Jo Bagneau — ja hänen tilansa oli surkea — surkea!»

»Mutta rasituksia voidaan kestää. Mies voi pelastua.»

»Niin kyllä», melkein kuiskasi rouva Cockburn ja katseli pelokkaasti ympärilleen, »mutta kerrotaan, että toisinaan — kun mies on vanha rikkoja, taikka erikoisen jäykkäluontoinen, taikka niin huomatussa asemassa, että lainvalvojat kallistavat hänelle korvansa — täällä ei kuule keneltään hiiskaustakaan semmoisista tapauksista — mutta — _hän ei milloinkaan tule perille_!»

»Mitä tarkotatte?» huudahti Virginia käheästi.

»Ei semmoista kukaan uskalla tarkottaa; mutta niin asia on. Erämaan rasitukset ovat monet, vaarat kamalat — mikä sen luonnollisempaa, kuin että mies metsässä niihin sortuu? Se ei ole kenenkään syy.»

»Mitä tarkotatte?» toisti Virginia; »Jumalan nimessä, puhukaa selvästi!»

»En uskalla puhua selvempään kuin tiedän; eikä kukaan todella tiedä siitä mitään — paitsi intiaani, joka laukauksen ampuu, taikka joka vahtii miestä, kunnes hän kuolee nälkään», kuiskasi rouva. Cockburn.

»Mutta — mutta!» huusi impi ystävättärensä käsivartta pusertaen. »Isäni! Antaako hän semmoisia käskyjä? _Hän_?»

»Ei anneta mitään käskyjä. Asia on kuin ennakolta sovittu. Jotkut metsänjuoksijat, kenen vuoro sattuu olemaan, seuraavat vapaakauppiaan jälkiä. Edesvastuu ei kohtaa isääsi; se ei kohtaa ketään. Se on kuin luonnostaan tapahtuva asia.»

»Ja tämä mies —»

»Puhutaan miehestä mieheen, että hänen täytyy lähteä 'pitkälle retkelle'. Hän tietää sen itse.»

»Sehän on raakaa, hirmuista; sehän on murha.»

»Rakas Virginia, se on tuota kaikkea; mutta tämä onkin hirmujen maa. Olet aina tutustunut sen lauhkeaan ja valoisaan puoleen — maalaukselliseen kansaan, nauruun, lauluun. Jos olisit nähnyt erämaaelämän tylyyttä yhtä paljon kuin lääkärin vaimo pakostakin näkee, niin tietäisit, että kun heidän suurten intohimojensa myrskyt raivoavat, niin on hyvä istua hiljaa omissa rukouksissaan.»

Immen silmät pingottuivat suuriksi, kun hän näin ensi kerran tuijotti elämän todellisuuteen. Hänen maailmansa oli äkkiä jalkain alta riistetty. Vanha patriarkallinen lempeä elämänjärjestys oli hävinnyt ja sen sijaan hänen täytyi nähdä maansa julmissa, rautaisissa kalmankahleissa. Ja hänen isänsä — vakava, lempeä vanha isänsä — oli muuttunut armottomaksi tyranniksi. Kaikki nämä iloiset, nauravat turkiskauppiaat, hänen lapsuutensa leikkitoverit, olivat toden teolla julman verikoston välikappaleita. Hänen oli mahdotonta mukautua siihen.

»Kiitos, rouva Cockburn», hän sanoi matalalla äänellä. »Minä — minä en oikein ymmärrä. Mutta minun täytyy nyt lähteä. Minun täytyy — minun täytyy suoria kuntoon isäni huone», hän keskustelun lopettaen sanoi ylpeällä puolustavalla vaistolla kuten nainen, jonka tunteita on syvästi loukattu. »Tiedättehän, että aina teen sen itse.»

»Hyvää yötä, rakas Virginia», vastasi vanhempi nainen hyvin ymmärtäen immen halun paeta jokapäiväisyyden turviin. Hän nojautui eteenpäin ja suuteli häntä. »Jumala sinua varjelkoon ja johtakoon. Toivon, että olen menetellyt oikein.»

»Tietysti», huusi Virginia odottamattoman tulisesti. »Tietysti, te menettelitte aivan oikein! Minun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo aikoja sitten! Minua on pidetty täydellisenä lapsena, jolle kaikki on ollut kirkasta, huoletonta ja yksinkertaista. Minä — minä tunnen, että vasta tästä hetkestä alkaen olen todella nainen!»

Hän kumarsi päätään ja astui pitkän huoneen halki ulos.

Hänen isänsä, hänen oma isänsä tahtoi tämän miehen kuolemaa, ja sen vuoksi hänen täytyi kuolla! Tämä selitti paljon — nuoren miehen hävyttömyyden, hänen huolettoman suhdattomuutensa, hänen intohimoisen halveksumisensa pastori Cranea ja pastori Cranen uskontoa kohtaan. Mies oli vain yhtä pientä kapinetta vailla — rihlaa vailla, millä hankkia ravintonsa, jos pääsisi metsään pakenemaan — ja kaikista niistä, joiden puoleen hän oli asemalla kääntynyt, toiset olivat liian kovasydämisiä, että olisivat häntä auttaneet, toiset taas pelkäsivät! Mutta hän oli saapa sen! Hän itse, isänsä tytär, oli pitävä huolen siitä, että hänen isänsä rikos tässä yhdessä tapauksessa tulisi estetyksi! Äkkiä, kesken hehkuvinta mielenliikutustaan, hänelle selvisi, miksi tämä asia niin syvästi liikutti hänen mieltään, ja hän pysähtyi äkkiä ja isku salpasi hänen hengitystään. Hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka tekikin tyhjäksi isänsä tahdon; hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka hänet saataisiin ilmi ja rangaistaisiin siten kuin vain nämä karkeat luonteet voivat rangaista. Sillä nuoren miehen urhea ryhti, hänen rohkea pilkkansa, keikaileva kuoleman halveksumisensa, hellä, matala ääni, iloinen laulu, hänen kosiskelunsa, revontulien valaisema hetki — kaikki nämä seikat lopulta kävivät ylivaltaisiksi. Virginia tunsi rakastavansa häntä; ja varmaan itsekin kuolevansa, jos hän joutuisi surman omaksi.

Ah! Hänenkin täytyi rakastaa häntä! Eikö hän ollut heti ensi hetkellä kuullut sitä hänen äänensä soinnusta? — sen intohimoisuudesta? hänen puheensa haaveilevasta lyyrillisestä soinnusta vanhan pronssitykin luona?

Sitten impi äkkiä horjahti ja tukahdutti huudahduksen. Sillä äkkiä hänen muistoonsa syöksähti kaksi hänen lausettaan — ensimäinen oli huoleton, älytön, anteeksi antamaton; toinen täynnään katkeraa tarkotusta. »Ah, tähti lensi!» hän oli sanonut. »Se tietää suuteloa!» ja sitten papille, »kun tulin tänne, niin en vähääkään luullut saavani, mitä tulin pyytämään. On toinen tie, mutta inhoan sitä käyttää.»

Hän, Virginia, oli se toinen tie! Hän näki sen nyt selvään. Ned ei rakastanut häntä, mutta tiesi voivansa hänet lumota ja toivoi voivansa häntä käyttää hyväkseen pakoon päästäkseen. Virginia kohotti ylpeänä päätään.

Sitten kohosi revontulia vasten mies näkyviin. Virginia painautui taapäin paaluaitaa vastaan pensaitten sekaan, kunnes hän ennättäisi ohi. Se oli Ned Trent, joka palasi saaren toisesta päästä kävelyltä. Hän oli yksin ja vartijaton ja impi äkkinäisin sydämenkouristuksin älysi, että erämaa itse oli aseettomalle ja eväättömälle miehelle riittävä vartija. Ei maksanut vaivaa edes vartioida häntä. Vaikka hän aseettomana olisikin karannut, niin odotti häntä kuitenkin varma nälkäkuolema tässä hirmun maassa.

Kylään tullessaan mies alkoi laulaa:

Läks metsään poika kuninkaan — pyöri, pore, pyöri — hopearihla olallaan — kierrä, kupla, kierrä.

Melkein paikalla avattiin ikkuna ja tuskastunut ääni huusi:

»Haluu, mitä te riivattu mees laola nii mööhä!»

Ääni jatkoi mitään välittämättä:

Hopearihla olallaan — pyöri, pore, pyöri — ohi mustan sattui valkeaan — kierrä, kupla, kierrä.

»Sacre!» huuti asukas.

»Halloo, Jonni pranskalainen!» huusi Ned Trent ivallisella äänellään. »Vai tekö se olettekin? Olkaa kohteliaampi, taikka seison ja laulan tässä koko laulun.»

Ikkuna lensi paukahtaen kiinni.

Ned Trent jatkoi astuntaansa jotain valitsemaansa makuupaikkaa kohti ja laulu hälveni etäisyyteen.

Ohi mustan sattui valkeaan — pyöri, pore, pyöri — sattui hullusti kerrassaan! Kierrä, kupla, kierrä.

»Ja hän vaan _laulaa_!» huudahti impi katkerasti itsekseen. »Tämmöisellä ajalla! Ah hyvä Jumalani, auta minua, auta minua! Minä olen onnettomin tyttö maailmassa!»

XI luku.

Virginia ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Hän tavoitteli omaa uutta itseänsä. Tähän saakka hän oli ylpeänä hallinnut koko ympäristöänsä, voimastaan ja vaikutusvallastaan varmana. Nyt hän näki, ettei hänen vaikutuksensa koko aikana ollut ollut rahtuakaan suurempi kuin soman tytön. Todellista valtaa hänellä ei ollut minkäänlaista. Säälimättä täällä elettiin ja toimittiin isäin tapaan ja jaettiin oikeutta puolueettomasti oman karkean käsityksen mukaisesti välittämättä sen enempää Jumalasta kuin ihmisistäkään. Hän tunsi kuumenevansa nähdessään itsensä tässä uudessa valossa — nähdessään niiden ihmisten, joiden keskellä hän eli, suvaitsevaisesti hymyilevän hänen valtijatar-eleilleen. Se harmitti häntä — vaikkapa hymy olisikin ollut hyvänsuopa, jopa rakaskin.

Ja hän vetäytyi omaan itseensä mieliharmista suunniltaan ajatellessaan Ned Trentiä. Tämä outo mies se vasta oli antanut pahimman iskun hänen naisenylpeydelleen. Hän muisteli posket palavina, kuinka miehen mehevä ääni oli hänen rauhansa rikkonut; kuinka hänen tahtonsa oli häntä pakottanut; hän surkeasti värisi muistellessaan, kuinka hänen lämmin olkapäänsä oli huolettomasti koskettanut hänen omaa olkaansa. Jos hän olisi tullut rehellisesti apua pyytämään, niin hän, Virginia, olisi auttanut; mutta tämä teeskennelty rakkaus! Se oli hänelle, miehelle, arvotonta; ja vielä arvottomampaa häntä, naista kohtaan. Mitä tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella? Kuinka hän mahtoi hänelle nauraa — ja toivoa lumojensa vähitellen vaikuttavan, niin että hän saisi himoitsemansa rihlan ja ne neljäkymmentä patruunaa.

»Minä vihaan häntä!» hän itsekseen huudahti, painaen pitkien hoikkien käsiensä selkiä silmiään vastaan. Hän tarkotti häntä rakastavansa, mutta hänen nykyisiin aikomuksiinsa kumpikin soveltui yhtä hyvin.

Heti ensi aamuvalkeamalla hän nousi ylös. Huuhdottuaan kasvonsa ja kurkkunsa kylmällä vedellä ja hätäisesti koottuaan kauniin vaalean tukkansa hatun alle hän hiipi portaita alas, meni pihalle ja edelleen hirsivarustuksen ohi niemen nenään. Sinne hän istahti, kietoen vahvan saalin ympärilleen, ja vaipui mietteihinsä. Hän oli tullut aivan hiljaa, pehmeät mokkasiinit jalassa. Äkkiä hän älysi, että läsnä oli joku toinen, joka oli tullut ennen häntä. Katsoessaan ylös pitkin virtaa hän näki seuraavalla penkereellä vähän alempana paadella istuvan miehen, joka katseli etelää kohti.

Sisin sielu kuvastui miehen silmistä. Virginia hämmästyi muutosta, joka hänessä oli viime kohtauksen jälkeen tapahtunut. Iloinen pilkallinen käytös, joka oli näyttänyt kerrassaan olevan osa hänen lihastaan ja verestään, oli kokonaan kadonnut, jättäen sijaan surullisen ylevän arvon tunnon, joka jalosti hänen kasvonsa. Hänen kasvonpiirteensä olivat jyrkät, suu tuskainen; hänen silmänsä kaihosivat. Hän tuijotti etelää kohti hartaasti kuin hypnotisoitu, ikäänkuin hän olisi toivonut paljaan himonsa vaikutuksesta jonkun näyn ilmestyvän eteensä. Hänen asentonsa ilmeikäs tunteellisuus sai kyynelet herahtamaan immen silmään.

Mies ojensi kätensä väsyneesti päänsä yli, huokasi syvään ja katsoi ylös. Hämmästymättä hän kiinnitti impeen katseensa; kasvojen ilme pysyi samana.

»Suokaa minulle anteeksi», hän sanoi. »Tämä päivä on minun viimeinen ylellisyyden päiväni. Olen noussut siitä nauttimaan.»

Virginia oli odottanut, että hänen käytöksensä tavallisuuden mukaan paikalla muuttuisi, kun hän hänet huomaisi. Hänen suuttumuksensa hälveni. Niin suurien murheitten edessä pienet asiat menettivät merkityksensä.

»Lähdettekö matkaan — tänään?» hän kysyi hiljaa.

»Huomis-aamuna aikaisin», mies oikaisi. »Tänään oli evääni pantu myttyyn ja laskettu oveni eteen. Se on vihjaus, jonka merkityksen ymmärrän.»

»Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette?» impi kysyi teeskennellyn välinpitämättömästi.

Mies katsoi hetken häntä silmiin.

»Kaikki», hän valehteli, tyynesti.

Virginia älysi, että hän valehteli, ja hänen sydämensä hetkiseksi lakkasi sykkimästä siinä äkillisessä toivossa, että mies ehkä tällä yhdennellätoista hetkellä oli katunut halpamaisia aikeitaan, jotka hänellä oli ollut häntä, Virginiaa, kohtaan. Virginia kallistui hänen puoleensa pienen penkereen reunan takaa.

»Onko teillä pyssy — pitkälle retkelle?»

Mies tuijotti häneen vähän tiukemmin.

»Mikä — jaha, tietenkin», hän vastasi epävarmemmalla äänellä. »Pohjan perillä ei koskaan matkusteta ilman pyssyä.»

Impi luiskahti sukkelaan penkereen alle ja asettui hänen eteensä.

»Kuulkaa», hän alkoi oivaan tapaansa. »Tiedän kaikki, mitä tästä asiasta on tiedettävääkin. Te olette vapaakauppias ja teidät lähetetään kuolemaan. Se on murha, ja isäni on syyllinen. Hän kohotti ylpeästi päätään, mutta äänen sävy oli pakotettu. »Eilen en tiennyt tästä mitään. Olin hupsu tyttö, joka luulin kaikkia ihmisiä hyviksi ja oikeamielisiksi, ja jaloiksi kaikkia niitä, jotka tunsin. Silmäni ovat nyt auenneet. Näen vielä omaisienikin tekevän vääryyttä, enkä» — kyyneliä väreili lähellä hänen silmäripsiään, mutta hän räpytti ne takaisin — »enkä minä enää ole hupakko tyttö! Turhaa on teidän koettaa pettää minua. Teidän pitää sanoa minulle, mitä voin tehdä, sillä en voi sallia, että isäni tekee niin suuren vääryyden, koettamatta sitä estää.» Tätä hän ei oikeastaan aikonut sanoa, mutta asia äkkiä selveni hänelle. Miehen vaikutusvalta oli jälleen hänet yllättänyt, upottaen hänen tahtonsa, täyttäen hänet sillä entisellä pelolla, jonka tilanteen luonne nyt hetkeksi muutti ylpeydeksi.

Mutta hänen ihmeekseen mies ajattelikin jotain toista.

»Ken teille kertoi tämän?» hän sanoi karkeasti. Ja sitten, vastausta odottamatta: »Tietysti tuo pikku pappi; meillä näkyy vielä olevan pieni asia selvitettävänä!»

»Ei, ei!» väitti neitonen. »Hän se ei ollut, eräs ystävä minulle kertoi. Minulla oli oikeus saada tietää.»

»Teillä ei ollut oikeutta!» mies kiivaasti huudahti. »Teillä ja elämällä ei pitäisi olla mitään yhteistä. Teidän silmissänne on nyt katse, jota niissä ei ollut eilen, ja se on ystävänne syy.» Hän seisoi ja tuijotti impeen väkevästi, ikäänkuin punniten, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän aivan rauhallisesti otti hänen kätensä omiinsa ja veti hänet paadelle viereensä istumaan.

»Aion kertoa teille jotain, tyttöseni», hän sanoi, »ja teidän tulee tyynesti kuunnella loppuun saakka. Ehkä lopulta käsitätte asian selvemmin kuin nyt.

»Tämä vanha komppanianne on ollut sangen kauan olemassa. Ennen vanhaan, enemmän kuin kaksi vuosisataa takaperin, se tunkeutui näihin erämaihin nahkoja ostamaan. Sen tiedätte. Ja sitten se tutki maata yhä kauemmaksi länttä ja pohjoista kohti, kunnes sen palvelijat saapuivat Tyynen meren rannalle ja Jäämeren äyräille. Ja ne, jotka olivat komppanian palveluksessa, rakastivat sitä. Ne rakastivat sitä aina, vaikka heidän täytyikin kestää niin suunnattomia rasituksia, erillään muista ihmisistä, ja uskollisuuden silmällä he hämärästi viittoivat mahtavan vallan suuntapiirteet. Tuhansia miehiä oli sen palveluksessa, ja nämä olivat niin uskollisia, että sen salaisuudet olivat hyvässä turvassa, eikä sen valta puolustajaa vailla, niin kauan kuin viimeinenkin niistä tietävistä oli elossa. Olen tuntenut komppanian ja sen palvelijat jo monia aikoja, ja jos olisi aikaa, niin voisin kertoa satoja esimerkkejä uskollisuudesta ja itsensä uhraamisesta, joiden rinnalla itse isänmaanrakkauskin näyttäisi vähältä. Sen yksinäisille asemille, sen järville, joille ja metsiin pyrki kilvalla miehiä, joilla ei ollut isänmaata; miehet, joita eivät mitkään siteet kotiin kiinnittäneet, tunsivat sydämessään sen erämaaelämän houkutuksen; miehet, jotka eivät mitään tienneet Jumalasta, kumarsivat vavistuksella sen valtaa ja suuruutta. Komppania oli elävä olento.

»Ilmestyi kilpailijoita sen ylivaltaa uhkaamaan, mutta niiden täytyi väistyä, niin jäykkinä taistelivat sen puolesta nuo miehet, tyytyen sen pieniin palkkoihin ja pitäen sitä ainoana ihanteenaan. Sen löytöretkeilijät olivat kaikkia muita urheammat, sen kauppiaat yritteliäämmät ja yksimielisemmät, sen asemain päälliköt kyvykkäimmät ja tarmokkaimmat koko maailmassa. Ei mikään maa, ei mikään johtaja, ei mikään valtio ole koskaan saanut osakseen puoltakaan siitä alttiudesta kuin se poikainsa puolelta. Luoteen ankaran komppanian, Montrealin kauppiaitten, XY komppanian, jopa itse Astorinkin täytyi väistyä. Sillä vaikka nämäkin olivat rohkeita, häikäilemättömiä, viekkaita ja kyvykkäitä, niin olivat ne kuitenkin vailla sitä ihannetta, joka kohottaa moiset ominaisuudet voittamattomiksi.

»Ja neito nuori, miehet, joilla on semmoinen ihanne, he eivät pidä mitään vääränä. He näkevät vain yhden asian, ja kaikki keinot ovat hyvät, jotka sitä asiaa edistävät. He halveksivat vaaroja, kestävät rasituksia, musertavat kilpailijoita. Näissä metsissä on käyty verisiä sotia, tehty hirmutöitä, mutta miehet, jotka ovat nämä työt tehneet, ovat pitäneet niitä hyvinä tekoina. Ja niin he, kuninkaan antaman oikeuskartan avulla, ovat kaksisataa vuotta nauttineet oikeuttaan kenenkään sitä vähentämättä.

»Sitten rautatie saapui länteen. Komppanian oikeudet vanhenivat yli-ikäisiksi. Nipissingiin, Athabascaan, Edmontoniin alkoi saapua vapaakauppiaita — miehiä, jotka tekivät itsenäisesti kauppaa. Näitä komppania ei voinut alistaa valtansa alle, jonka vuoksi se alkoi kilpailla — ja sille on annettava se tunnustus, että se on kilpailussa pitänyt puoliaan. Kauas Luoteeseenkin, jossa taipaleet ovat pitkät, vapaakauppiaat ovat perustaneet varastoreittejään, ruveten kilpailemaan komppanian kanssa vaihtokaupan alalla, jota se aina on pitänyt yksinoikeutenaan. Nämä ovat olleet sille karvaita rohtoja, mutta komppanian miehet ovat mukautuneet uusiin oloihin ja pitävät puoliaan.

»Mutta yhtä aluetta vielä erottaa muusta maailmasta leveä vyöhyke tuntematonta erämaata. Täällä Hudson lahden rannalla elämä — vaikkette ehkä sitä tiedä — vielä tänä päivänä on aivan samalla kannalla kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ja täällä komppania yhä pitää kiinni yksinoikeudestaan.

»Alussa se työskenteli aivan julkisesti. Mutta se joutui Guillaume Sayerin, rohkean ja tappelua pelkäämättömän puoliveren vuoksi lain kouran alaiseksi. Siitä pitäen se on verhonnut toimensa salaperäisyyteen ja hämärään, luottaen viidensadan mailin metsätaipaleen suojaan. Täällä valta yhä edelleenkin on sen; ei kukaan pysty saamaan täällä jalansijaa, eipä edes täällä matkustamaan ilman sen lupaa, sillä sen vallassa ovat sekä ruokatavarat että intiaanit. Vapaakauppias pyrkii tännekin, mutta hänen käyntinsä päättyy lyhyeen. Komppanian palvelijat muistavat vanhan häikäilemättömän ihanteensa. Ei mitään saada selville, ei mitään käskyjä anneta, mutta jotain tapahtuu, eikä se mies sen koommin uskalla palata.

»Jos hän on tavallinen puoliveri tai canadalainen, niin pelastuu hän metsästä nälkäisenä, pelotettuna, onneaan kiittäen. Mutta jos hän on semmoinen mies, että hänen kertomustaan korkeissa paikoissa uskottaisiin, niin hän jää sille tielle. Erämaan matkalla on monta' vaaraa: hän sortuu niihin. Siinä koko juttu. Ei mitään varmaa saada tietää; ei mitään voida todistaa; isänne kieltää koko jutun ja sanoo sitä vanhaksi loruksi. Komppania väittää olevansa asiasta aivan tietämätön ja ehkä sen korkeammat virkamiehet todella ovatkin, mutta loru pitää niin sitkeästi puoliaan, että matkalla on nimensäkin — '_la longue traverse_', pitkä retki.

»Mutta muistakaa se, ei ketään voida syyttää — ellei ehkä sitä, joka asian tietäenkin uskaltaa ja yrittää. Se on toimintasuunta, joka on vuosisatain kuluessa kehittynyt, järkähtymätön tapa, jonka monen suhdattoman ja uskollisen miehen pitkä palvelus on vakaannuttanut. Yksi aseman päällikkö ei kykene sitä muuttamaan. Jos hän sitä yrittäisi, niin pidettäisiin yritystä luonnottomana, käsittämättömänä.

»Olen täällä. Pitkä retki on edessäni. Mutta ei ketään voida syyttää. Tämä ehkä on nurja asiain tila, mutta semmoista se on ollut alusta saakka, aina siitä pitäen kuin Charles kuningas allekirjotti komppanian rajattoman vallan. Tuhansien miesten historia antaa perintätavalle voimaa ja kantavuutta. Se on suurempi kuin kukaan yksilö. Se pitää paikkansa yhtä ehdottomasti kuin vesi myötämaahan juoksee.»

Hän oli puhunut levollisesti, mutta sangen vakavasti, yhä pitäen kädessään immen molempia käsiä, ja Virginia oli katsonut häneen silmiään räväyttämättä, katseen pohjalla paljon ajatuksia. Kun kertomus oli päättynyt, seurasi lyhyt paussi, jonka jälkeen neitonen äkkiarvaamatta kysyi:

»Eilen illalla sanoitte minulle, että ehkä tulisitte pyytämään minua valitsemaan ja noudattamaan joko säälin tai luullun velvollisuuteni ääntä. Mitä aioitte minulta pyytää?»

»En mitään. Puhuin turhia.»

»Eilen illalla satuin kuulemaan, kun pyysitte jotain herra Cranelta», hän jatkoi, välittämättä saamastaan vastauksesta. »Kun hän kielsi, niin kuulin teidän sanovan sanat: Täältä minun olisi pitänyt apua saada; minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä minun ei pitäisi? Mitä apua te häneltä pyysitte? ja mistä muualta luulitte sitä saavanne?»

»Avunpyyntööni oli mahdoton suostua, enkä luullut sitä muualta saavani. Sanoin sen vain, taivuttaakseni häntä auttamaan.»

Kumma tuli syttyi immen silmiin, mutta hän säilytti yhä tasaisen äänensä.

»Pyysitte häneltä rihlaa voidaksenne paeta. Luulitte saavanne sen minulta. Kieltäkää, jos voitte.»

Ned Trent katsoi häneen hetken terävästi, loi sitten alas silmänsä.

»Se on totta», hän sanoi.

»Ja säälin piti kehottaa minua antamaan teille tuo ase; ja velvollisuus oli velvollisuuteni isäni huonetta kohtaan.»

»Totta», hän toisti alakuloisesti.

»Ja te valehtelitte sanoessanne minulle, että teillä oli rihla pitkälle retkelle.»

»Sekin on totta», hän myönsi.

Kun Virginia nyt jatkoi haastelua, niin ei hän enää kyennyt yhtä hyvin hillitsemään ääntään.

»Miksette kysynyt minulta, kuten aioitte?» Miksi minulle noin valehtelitte?»

Nuori mies epäröi, katsoi häntä kasvoihin, kääntyi pois ja sanoi hiljaa:

»En voinut.»

»Miks'ette?» intti neitonen. »Miks'ette? Teidän pitää kertoa minulle.»

»Sen vuoksi», sanoi Ned Trent — »sen vuoksi, että se oli mahdotonta. Jokainen rihla tiedetään, mitä asemalla on. Sen vuoksi, että teidät olisi saatu kiinni, enkä tiedä, minkä rangaistuksen olisitte saanut.»

»Tiesittekö tämän ennen?» intti Virginia jäykästi.

»Tiesin.»

»Miksi sitten muutitte mielenne?»

»Kun ensin näin teidät tykin luona», alkoi Ned Trent matalalla äänellä, »olin epätoivon mies, tarrasin kiinni vähimpäänkin mahdollisuuteen. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä voisin käyttää teitä. Myöhemmin sitten huomasin, että minulla olikin teihin jonkun verran vaikutusta ja rakensin sen mukaisen suunnitelman. Mutta viime yönä —»

»Niin, entä viime yönä?» vaati Virginia lauhkeasti.

»Viime yönä kävelin tätä saarta ja keksin monta asiaa. Yksi niistä oli, etten voi.»

»Vaikka tuo hirveä matka on edessänne —»

»Tulkoon mieluummin mitä hyvänsä.»

Jälleen seurasi hetken vaitiolo.

»Se oli hyvä valhe», sanoi Virginia sitten suloisesti, — »jalo valhe. Ja jalosti lohdutitte minua isäni suhteen. Ja minä uskon teitä, sillä olen kuullut totuuden, mikä kohtalo teitä odottaa.» Mies sulki suunsa ankaran tiukkaan. »Miksi — miksi tulitte tänne?» impi intohimoisesti huudahti. »Onko kauppa niin tuottavaa, onko puutteenne niin suuri, että teidän täytyy antautua näihin vaaroihin?»

»Puutteeni», mies toisti. »Eivät; minulla on riittävästi.»

»Miksi sitten?» Virginia intti.

»Siksi, että nuo vanhat oikeudet ovat aikoja sitten menettäneet voimansa, ja että tämä maa nyt on minulle yhtä vapaata kuin komppaniallekin», hän selitti. »Elämme sivistynyttä vuosisataa, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa minulle, minne saan mennä, minne en. Ovatko intiaanit ja metsän eläimet komppanian omaisuutta?» Hänen äänessään eli jotain, joka hetkeksi vakaasti kiinnitti häneen immen katseen.

»Onko siinä kaikki?» hän lopulta kysyi.

Mies epäröi, katsoi pois, katsoi jälleen takaisin.