Chapter 22

Ovelle naputettiin, ja Annin silmät suurenivat, kun pastori astui sisään.

"Terve tuloa, herra pastori", sanoi Anni niiaten. "Te olette tulleet minua tervehtimään ettekä minun miestäni?"

"Sinua, niin. Minä kyllä tiesin, että miehesi oli lähtenyt matkalle, mutta minä en ole sinua enää nähnyt kylässä sitte vanhempaisi vastoinkäymisen, ja minä ajattelin itsekseni: ehkä kentiesi taidan olla sinulle joksikin avuksi yksinäisissä ajatuksissasi".

Anni hengitti vapaammin. Hän oli ensin ollut siinä luulossa, että Lents olisi lähettänyt pastorin tänne, taikka pastori itsepasillaan tullut hänen miehensä puolesta puhumaan hänen kanssansa.

Anni valitti nyt vanhempainsa kovaa onnea ja sanoi pelkäävänsä, ettei äiti kauankaan eläisi tämän kohtauksen jälkeen.

Pastori puhui hänelle sydämmellisellä tavalla, ettei Jumalan kanssa auta napista siitä, mitä kerran tapahtunut on, oli se sitte ansaittua, tai ansaitsematonta, eikä sen tähden vihoissaan ja äkeissään vieroittaa itseänsä maailmasta. Hän muistutti siitä, mitä hän vihkiäisissä oli sanonut avioparin yhteisestä kunniasta, ja hyvänsuopeasti lisäsi hän, että Leijonan isäntä oli ainoastansa erehtynyt laskuissaan, tosin kyllä pahasti, mutta kuitenkin syyttömästi.

"Minä en ole unohtanut sitäkään", sanoi pastori, vähän tauottuansa, "että tämä päivä on viides hääpäiväsi, ja tänään minua halutti sanoa sinulle hyvää huomenta".

Anni kiitti, nöyrästi hymyillen -- mutta sydäntänsä pisti se, että Lents oli lähtenyt sanomatta hyvää huomentakaan. Tottuneella puheliaisuudellaan hän sitte sanoi kuinka hyvää se hänelle teki, että pastori häntä näin kunnioitti; hän puhui paljon hänen hyvyydestään ja kuinka koko kylän väen pitäisi rukoileman Jumalaa suomaan hänelle pitkää ikää.

Nähtävästi Annin aikomus oli makoisella puheella pidättää pastoria sekaantumasta heidän perhe-elämäänsä; hän ei tahtonut, että pastori millään muotoa olisi ryhtynyt heidän riitansa välitykseen. Hän pani huulensa suippuun samalla itseluottamuksella kuin postiljooni Gregori teki asettaissaan torvea huulillensa, puhaltaakseen vanhaa, hyvin opittua soittoansa.

Pastori huomasi sen hyvin. Hän alkoi kiittämään Annia -- jota Anni todella ansaitsikin -- siitä, että hän aina oli ilomielinen ja järjestystä rakastava sekä kaiken kujeellisuutensa ohella kuitenkin aina elänyt siveästi ja vanhempainsa kodissa pitänyt kaikesta vaarin.

"Minä en ole enää tottunut kiitosta kuulemaan", vastasi Anni, "minä en enää tiedä mitään siitä, että olen joskus maailmassa ollut jostakin arvosta ja että vieläkin olen jotain olevinani".

Pastori nyykytti päätänsä, nyykytti tuskin nähtävästi; luja väkä oli vastassa. Vaan samoinkuin lääkäri voittaa sairaan luottamuksen, kun sanoo: se ja se paikka on kipeä, siinä pistää, siinä ahdistaa, siinä polttaa -- sairas nostaa silmänsä iloisesti ylös: niin oikein, tuohan tietää kaikki ja tuo se auttaa taitaa -- samoin tiesi pastorikin kertoa Annin sielun taudin, ikäänkuin hän itse olisi samaa kokenut, ja hän lopetti näillä sanoilla: "Sinä olet kaiketikin monesti nähnyt verta juoksevan, josko olet itse, taikka on joku muu saanut haavan iskusta, tai loukkauksesta, taikka lyömästä. Tuo tumma, juosnut veri saa vähitellen kaikki taivaankaaren seitsemät värit, ja samoin on ihmissielunkin laita: sen saama solvaus tai herjaus tulee juosneesen vereen, jossa niinikään läikkyy sen seitsemät värit: viha, ylenkatse, kiukku, surku itseänsä kohtaan ja katumus pikaisuudesta, halu vahingoittaa muita ja taas yhtäläinen halu jättää kaikki kalmettumaan".

Nyt oli kuin olisi Anni ottanut oman sydämmen käteensä ja elävästi näyttänyt, kuinka se oli survottu rikki, kuinka rahnaantunut, kuinka särkynyt, ja tuo nastojen nyppiä, tuo tyhjäntoimittaja sai nyt mittansa täyteen. Anni lopetti sanoilla: "Herra pastori, auttakaa te!"

"Sen teenkin, mutta vielä täytyy jonkun toisenkin olla apumieheni, ja se olet sinä itse. Sinun ei kuitenkaan tarvitse peräti muuttua toiseksi ihmiseksi. Jos sinun täytyisi tehdä se, olisi se surullista. Minä olen tarpeeksi vanha tietämään, kuinka vaikea semmoinen muutos on, vaikka se on huokeasti sanottu. Sinun ei tarvitse muuta kuin parantaa itseäsi, ei muuta kuin riisua pois se, joka sinuun on vieraantunut, sillä alkuhamaan sinä olet hyväluonteinen, vaikka sinä olet tuon unohtanut mieltä mielin ja pitänyt sitä pilkkana, ylpeillen liukkaasta kielestäsi. Heitä kopeutesi pois ja vallanhimosi. Ellei avioliitto ole sydämellistä sopua, se on paljasta toinen toisensa kalvamista".

Pieniläntä pastori muuttui yhtä haavaa suureksi; hänen äänensä oli voimakkaampi, kun hän nyt Annin mieleen johdatti hänen sydämmensä tylyyden Maisua kohtaan ynnä hänen kopeuttansa. Anni kuulteli ja katseli säkenöitsevin silmin, ja hän tarttui kiini kuin saaliisen, kun pastori mainitsi hänen rikoksestansa Maisua kohtaan.

Tämä on kylä kaunista kuulella! Hän se on siis, tuo salavehkeinen vanhapiika, tuo ulkokullattu, joka on ärsyttänyt kaikki ihmiset häntä vastaan; papinkin ja kaikki ihmiset hän on yllyttänyt. Eikä mikään kissa halukkaammin pureskele hiirtä, kuin Anni nyt panetteli ja sadatteli Maisua: "Jos minä nyt vaan saisin hänen kiini", kirskui Anni ehtimän kautta.

Pastori antoi Annin riehua loppuun ja sanoi sitte: "Sinä kyllä olet Maisulle osoittanut olevasi paha, mutta sittekin on, kuin olen sanonut, että sinä et ole niin paha, sinä et ylimalkaan ole ollenkaan paha".

Nyt Anni itkusilmin valitti käyneensä niin peräti toisenlaiseksi, hän oli muuttunut niin kiukkupäiseksi, vaikkei semmoinen kuulunut hänen luontoonsa lainkaan, ja syynä tähän kaikkeen oli se, ettei hän mitään ansainnut eikä mitään ansaituksi saanut, eikä hän ollut luotu pitämään vähäpätöisen kellosepän taloutta pystyssä, hän joka syntyänsä oli ravintolan emäntä, ja jos pastori vaan auttaisi häntä pääsemään ravintolan emännäksi, oli hänen luja lupauksensa, ettei ikinä enää hänessä havaittaisi mitään vihaa taikka pahan rahtuakaan.

Pastori myönsi, että hän oikeastaan oli syntynyt ravintolan emännäksi -- Anni suuteli kiitollisuudesta pastorin käsiä -- ja pastori lupasi puolestansa tehdä, mitä taisi auttaaksensa häntä saamaan ravintolaa, mutta manasi ja rukoili häntä sen ohella olla odottamatta minkäänlaista muutostaan ulkoa. "Sinä et ole vielä kurjuudesta tai onnettomuudesta nöyristynyt tarpeeksi. Sinun kopeutesi on sinun syntisi ja sinun omasi ja omaisiesi onnettomuus. Suokoon Jumala, ettei joku todellinen onnettomuus vasta sinua käännä miehesi ja lastesi puoleen".

Anni oli istunut vastapäätä peiliä, kuitenkaan huomaamatta sitä ennen kuin nyt, kun hän näki kasvonsa peilissä, ja hänen mielestänsä oli kuin hämmähäkin seitti peittäisi hänen kasvojansa ja hän pyhkäsi sitä monta kertaa kädellään pois.

Pastorin piti lähtemän, mutta Anni pyysi häntä kuitenkin vielä jäämään; hän voisi paremmin ajatella, kun pastori oli läsnä, jos pastori vaan tekisi niin hyvin ja viipyisi vähän aikaa vielä.

Molemmin he sitte istuivat ison aikaa ääneti. Ei kuulunut muuta kuin kellojen napsutus. Annin huulet kyllä liikkuivat, mutta hän ei saanut sanankaan maalle.

Kun pastori vihdoin meni, suuteli Anni innokkaasti hänen käsiänsä ja pastori sanoi: "Jos luulet itsesi otolliseksi vieraaksi ja jos olet vilpittömästi kääntynyt, mutta aivan vilpittömästi, muista se, niin tule sitte huomenna Herran ehtoolliselle. Jumalan haltuun!"

Anni tahtoi kohteliaasti tehdä pastorille seuraa, mutta hän sanoi: "Ei nyt kysytä kohteliaisuutta, vaan ennen kaikkea tee itsesi hyväksi, nöyrytä itsesi. Tuomitkaa itse, ett'ette tuomituiksi tulisi, sanon apostoli Paavali. Ole oma tuomarisi, malta mielesi. Totuta itsesi istumaan alallasi ja miettimään omaa itseäsi".

Pastori meni, ja Anni jäi istumaan kuin pannaan pantu. Hänen tapansa ei ollut istua alallansa taikka joutilaana, ja sentähden se tuntui hänestä vaikealta, mutta nyt hän otti sen pakon päällensä, ja eräs pastorin lausuma oli yhtäpäätä hänen mielessään. Pastori oli sanonut: "Sinulla on usein kelpo hyviä ajatuksia, katuvaisen ajatuksia, mutta sinä saat niitä vaan kuin vieraisiin, pitämään seuraa pikkuiseksi aikaa, ja sitte ne katoovat näkymättömiin kuulumattomiin. Sinä asetat taas paikallensa tuolin, pyhkäiset pöydän ja -- sitte on kuin ei olisi ketään vieraisilla ollut".

Näitä sanoja Anni nyt mietti ja -- huomasi ne tosiksi.

Anni taisi olla ankara itseänsäkin kohtaan, eikä ainoasti muita kohtaan. Hän kysyi itseltään: minkätähden sinä oletkin asettanut elämäsi näin?

Lapsi heräsi ja itki. Äkkiä lensi Annin päähän tämmöinen ajatus: Pastorilla ei olekaan lapsia: hänen kyllä kelpaa käskeä minut istumaan rauhassa, vaan minä en sitä saa; minun täytyy rauhoittaa lastani.

Anni nosti lapsen ylös vuoteelta ja hyväili sitä enemmän kuin milloinkaan ennen. Auttoihan lapsikin häntä karkoittamaan näitä ajatuksia yksinäisyydessä.

Lasta unetti vielä, ja yhtäkkiä Annin mieleen muistui laulu, jonka Lents hänen ensimmäisellä käynnillänsä Morgenhaldessa oli laulanut, ja nyt Anni rupesi laulamaan: "Rakkaus on hieno kukka". Lapsi nukkui jälleen; Anni piti sitä hiljaisesti helmassaan, jatkaen laulua, ja itselleen hän teki tämän kysymyksen: "Ketä sinä olet päivinäsi rakastanut? Ketä sinä nyt rakastat?... Sinä olet tahtonut tulla naiduksi ravintolan pojan kanssa ja taiteilian kanssa, sinä olisit mielelläsi tahtonut olla uljas rouva, mutta sinä et ole rakastanut, oikein sydämmesi pobjasta rakastanut vielä ketään. Entäs sinun miestäsi? Sinä olet huollut hänelle sen tähden, että yksi tohtorin tyttäristäkin olisi hänelle huollut, ja sen tähden että sinä tahdoit pikaa päästä kotoa pois ja senkin tähden, että hän oli hyväsydämminen, kaikkein mieluinen mies..."

Lapsi helmassa vavahti unissaan, ja se peljästytti Annia. Lapsi kyllä taas nukkui levollisesti, mutta Annia kamotti, kun hän oli näin yksistänsä ajatuksissaan. Sehän on juuri kuin keskellä päivää kurkistelisi aaveita joka nurkassa. Jos nyt olisi täällä joku, joka minua huvittaisi. Niin, niin, tule Lents! Tule kotiin, tule! ja jos sinä vaan olet hyvä, on kaikki hyvin. Ei yhdenkään papin, eikä kenenkään tarvitse tulla meille avuksi, meissä on itsessämme apu: kaikki onkin jo autettu; minä pidän sinua rakkaana...

Nyt oli puolipäivän aika, ja aurinko paistoi lämpimästi. Anni kääri heränneen lapsen ympäri riittävän tarpeeksi vaatteita ja vei hänen ulos huoneen edustalle. Kentiesi Lents jo pikaa palaa kotiin, ja sitte minä häntä hellästi tervehdän, huudan hänelle hyvää huomenta, jota hän unohti minulle sanoa, ja sanon hänelle, että kaikki välimme on hyvin. Nyt on juuri se hetki, jolloin me viisi vuotta takasin vihittiin, ja nyt vietämme häitä uudestaan.

Tuolla näkyy mies tulevan vuorta ylöspäin, mutta ei vielä voi eroittaa, kuka se on. Anni sanoo lapselle: "Huuda isää!"

Lapsi huutaa: "Isää, isä!"

Mies tulee likemmäksi; se ei olekaan Lents, vaan se on Faller. Hänellä on hattu päässä, ja toista hattua hän pitää kädessä. Hän riensi nopiasti ylös Annin luo ja huusi: "Onko Lents jo palannut kotiin?"

"Ei vielä".

"Herran tähden, tässä on hänen hattunsa. Minun lankoni on sen löytänyt metsässä Igelswang'en kohdalta puita tuodessaan. Kun ei vaan Lents olisi lopettanut itseänsä!"

Anni vapisi polvista saakka. Hän pusersi lapsen rintaansa vastaan, niin että se huusi ääneensä. "Sinä olet mielen viassa, taikka tahdot saattaa minut mielenvikaan", huusi hän. "Mikä sinun mielessäsi on?"

"Eikö tämä ole hänen hattunsa?"

"Herran tähden on, on!" huusi Anni. Hän vaipui maahan lapsineen.

Faller auttoi molemmat ylös.

"Onko hän jo löydetty? Kuolleenako?" kysyi Anni.

"Ei, Jumalan kiitos, ei! Käydään sisään, mene sinä yksistäsi, minä kannan lasta. Ole tyyneellä mielin; hän on ainoastaan hukannut hattunsa".

Anni meni sisään horjuen. Hänestä oli kuin olisi sumuinen pilvi peittänyt hänen kasvojansa, ja molemmin käsin hän huiski sinne tänne, ikäänkuin saisi hän käsillään sen poistetuksi. Olisiko se mahdollista, että Lents olisi kuollut? Nyt, juuri nyt, kun sydämmensä heltyen tykytti Lentsiä kohtaan? Se ei voi olla mahdollista, eikä se ole voinut tapahtua. Sisään tultuansa istui hän alas ja kysyi malttuneena: "Mistä syystä minun Lentsini tekisi itsestään lopun? Minkätähden niin luulet?"

Faller ei vastannut yhtään mitään.

"Onko sinulla sanoja suussa silloin vaan, kun niitä ei sinulta vaadita?" kysyi Anni tuimasti. "Istu, istu alas", komensi Anni, "ja kerro minulle, kuinka laita on".

Ikään kuin Annin rankaistukseksi jäi Faller seisomaan, vaikka hänen polvensa notkahteli. Hän katseli Annia niin surumielin, niin katkeralla katsannolla, että Anni painoi silmänsä alas. Vihdoin Faller lausui: "Kuinka sinun luonasi saisi istutuksi? Sinähän olet pakoittanut rauhan pois joka tuolilta".

"Minä en tarvitse sinun saarnojasi. Senhän sinä olet aikapäiviä kuullut. Jos sinä tiedät jotain minun miehestäni, niin kerro. Onko hän löydetty kuolleena? Missä? Aukaise suusi, sinä sentin..."

"Ei, Jumalan kiitos, ei. Jumala siitä varjelkoon. Kattopäreen tekiä Knuslingen'istä, Maisun veli, on laksokylässä kertonut, että Lents on ollut Maisun luona, ja sinne on noin kahden tunnin matka siitä paikasta, jossa hattu löydettiin".

Anni veti henkeään syvältä. Pian hän taas kysyi: "Minkä tähden sinä noin peloitit minua?"

"Vai taitaa sinua peloittaakin?"

Nyt Faller kertoi, että Lents monessa paikkaa oli hakenut rahaa lainaksi myöskin siihen takuusen, johon hän oli mennyt Fallerin talonkaupassa. Mutta sen puolesta ei enää ollut mitään tarpeen, sillä Don Bastian oli tänään maksanut hänen puolestansa puhtaassa rahassa kaikki.

Kun Anni tämän oli kuullut, nousi hän suoraan seisoalleen ja hänen vanha kiukkuinen sisunsa heräsi taas, vähän pantisempana vaan ja enemmän kiusankiihkoisempi, ja hänen kasvonsa sävyt sanoivat: Siis on Lents ollut petollinen ja valehdellut sinulle. Nyt hän ei ole kuollut, vaan hän elää, ja hänen täytyy elää, sillä hänen pitää saaman rankaistuksensa, koska hän on sinulle sanonut peruuttaneen takauksensa. Joudu nyt vaan kotiin, sinä valehtelia, sinä tekopyhä!

Anni meni kamariin ja jätti Fallerin yksin, siksi kuin hän meni. Pois oli Annista kadonnut kaikki katumus, kaikki hellyys, kaikki rakkaus. Lents on ollut petollinen, valheellinen, ja siitä hänen pitää saaman rankaistuksensa. Semmoisia ne ovat, ne nahjukset, nuo mielinkieliset, joilla ei ole miehuutta tarttua rohkiasti kiini silloin, kun oma asia niin vaatii, ja heitä pitäisi pitelemän kuin kuoretointa munaa ja hokevat: älä tee minulle mitään, en minäkään muille mitään tee, älä minulta mitään kiellä, en minäkään kiellä keneltäkään mitään, vaikka sen tähden itsekin tulisin kerjäläiseksi. Joudu nyt vaan kotiin, sinä nahjustelia!

Anni ei pannut mitään keittoa valkeelle Lentsiä varten, siksi kun hän tulisi kotiin; Annilla oli toisenlaisia lämpimäisiä kypsymässä.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrskyinen yö.

Kun Lents erosi tohtorista ja käveli vuorta ylös kotiinsa, oli hän täynnä lujaa luottamusta, hänellä kun oli kaksi turvatietä tiedossa: joko setä, taikka tehdas.

Kun hän näki valkean pilkottavan kodistansa, sanoi hän itsekseen: Oi Anni, sinun on paljon tuskallisempi olla kuin minun. Sinä olet lapsuudestasi saakka oppinut uskomaan ainoastaan pahaa ihmisistä, mutta minulle mailma näyttää kelpo hyväksi, kun vaan taas pulastani pääsen. Minä tahdon olla apunasi, että sinullekin tuntuisi huokeammalta.

Äkkiä, ja niinkuin tulinen nuoli lensi hänen mieleensä tämmöinen ajatus: sinä olet tänäpänä ollut kehno mies, peräti kehno, kaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti kehno. Sekä voutitalokkaan Katriinan kuin tohtorinkin luona on sinussa herännyt se syntinen ajatus, että asiasi olisi voinut toisinkin käydä. Sinä olet johonkin määrään luottanut omaan kuntoosi, mutta se ei suurta maksa. Sinä olet kahden lapsen isä ja olet ollut viisi vuotta nainut mies. Herran tähden, tänäpänä on meidän viides hääpäivämme.

Lents pysähtyi seisomaan ja sydämmensä pohjasta hän huokasi: Anni! Armas Anni! Yhtenä päivänä minä olen monta tyhmyyttä tehnyt. Minun vanhempani taivaassa eivät suinkaan anna anteeksi, jos samaa tekoa vielä toistaisin. Tästä päivästä alkaen olemme, Jumalan kiitos, viettäneet uudesti häitä.

Suuttuneena itseensä, mutta iloissaan siitä, että kaikki taas oli kääntyvä parhain päin, astui Lents oman kynnyksensä yli. "Missä on minun rouani?" kysyi hän, nähdessään palvelustytön istuvan tuvassa molempien lasten kanssa.

"Hän meni levolle äsköin juuri".

"Mitä? Onko hän kipeä?"

"Ei hän ole kipua valittanut".

Lents meni Annin luo. "Hyvää iltaa Anni! Minä sanon sinulle hyvää iltaa ja hyvää huomenta yhtaikaa, koska lähteissäni unohdin mitään sanoa. Samassa myöskin toivotan sinulle onnea, sinulle ja minulle, koska tästä päivästä alkaen on, jos Jumala suo, kaikki paremmaksi muuttuva".

"Kiitos kaunis!"

"Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?"

"En. Olen vaan ollut väsyksissä, niin vihaisesti väsyksissä. Mutta minä nousen paikalla ylös".

"Älä tee sitä! Ole pitkänäsi, jos se sinua virvoittaa. Minulla on hyviä sanomia sinulle".

"Mutta minua ei haluta olla pitkänäni. Mene tupaan, minä tulen kohta".

"Kuule kuitenkin sitä ennen, mitä minulla on sanomista".

"Aikaa on meillä jäämäänkin, eikä hätä semmoinen, että se kysyisi kahta minuutia".

Lentsin koko itseluottamus oli raukeemaisillaan. Hän kuitenkin malttui ja meni tupaan lastensa luo. Vihdoin Annikin tuli. "Eikö sinua haluttaisi ruoka?" kysyi hän.

"Ei minua maita. Mistä minun hattuni on tänne tullut?"

"Faller toi sen. Sinä kaiketi panit Fallerin häikistelemään hattuasi minulle?".

"Minkätähden niin? Tuuli sen päästäni vei".

Lents nyt lyhyesti kertoi tavanneensa voutitalokkaan Katriinan. Anni kuulteli sanaakaan sanomatta, mutta se nuoli, joka oli karkaistu Lentsin valheesen takauksensa peruuttamisesta, sen hän piti piilossa, valmiina aikanansa lentoon. Lents saa odottaa siksi.

Lents käski palveluspiian menemään kyökkiin, ja sitte hän, pitäen lasta helmassaan, vilpittömästi kertoi Annille kaikki paitsi yhden ainoan asian, ja se oli -- hänen mieleensä puikahtunut äkkinäinen ajatus avioliittonsa pettymyksestä. Anni sanoi:

"Sinun juttusi ei ole mistään arvosta, paitsi yksi ainoa asia. Tiedätkö mikä se on?"

"Mikä sitte?"

"Nuo kolmesataa guldenia ja kolme kruununtaaleria, jotka Maisu sinulle tarjosi. Kaikki muu ei ole mistään kotosin".

"Minkätähden ei?"

"Sentähden ettei setäsi suinkaan sinua auta. Siitä näet nyt, että sinun silloin, tänäpänä viisi vuotta takasin, ei olisi pitänyt laskeman häntä niin helpolla".

"Entäs tehdas? Eikö sekään ole mistään arvosta?"

"Keitä muita vielä tehtaalaisiksi rupee?"

"En tiedä vielä muista kuin Pröbleristä, ja tosi on, että hänellä on kekseliäs pää".

"Ha, ha! Koska oikein naurattaa! Sinä ja Pröbler, sepä somaa, oikein somaa! Tehän olette kelpo pari. Enkö minä ole satoja kertoja sinulle sanonut, että sinusta vielä tulee toinen Pröbler? Kuitenkin hän on sinua parempi; hän ei ole kekseliäisyydellään saattanut vaimoa ja lapsia kurjuuteen. Mene hornaan, sinä senkin vaprikoitsia, senkin nahjus. Sidota itsesi Pröblerin kanssa samaan ikeesen!" kirkasi Anni ja tempasi lapsen hänen sylistään ja lausui sitte lapselle: "Sinun isäsi on saamaton kuin kakara, ja hänen täytyy saada imisarvi suuhunsa. Paha vaan, ettei hänen äitinsä enää elä; hän saisi antaa hänelle puretusta. Oi minua, minä olen vallan hukassa! Mutta sen minä sanon: sinä et rupee tehtaalaiseksi niin kauan kuin minussa henki on; ennen minä menen lasteni kanssa kaivoon. Mene sitte vasta tehtaalaiseksi; kentiesi sinun sitte ottaa tuo ryytimaan mamselli, tuo pitkäsäärinen tohtorin tytär".

Lents istui köykistyneenä ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Viimein hän sanoi: "Älä huutele äitiäni. Anna hänen olla iankaikkisuuden rauhassa".

"Annan kyllä. Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä minulla ole mitään muistoa häneltä".

"Mitä lajia? Eikö sinulla enää ole hänen antama vilun-ihana tallella?"

"Vielä kyllä se minulla on, se hullutus".

"Missä se on? Anna tänne se!"

Anni avasi kaapin ja näytti sen. "Jumalan kiitos, että se on vielä tallella; se on vielä siunauksen tuova", huusi Lents.

"Päälle päätteeksi hän vielä on taikauskoinen ja mieltä vailla. Hänellä ei enää ole muuta neuvoa, kuin turvata oljen korteen. Semmoisia he ovat, nuo rääsy-retetit, juuri semmoisia, ja semmoisena hänkin on juoksennellut paikasta paikkaan mitättömänä miehenä ja armointullen".

Anni puhui kiivaimmassa kiukussaan, koko ajan kääntyneenä seinää päin ja ikään kuin puhuisi hän koko mailman kuulleen. Hänen katsantonsa oli tunnoton, ja kun hän sen ohessa alinomaa hoki: hän, hän, juuri kuin miehensä ei olisi huoneessa ollutkaan, -- se Lentsiä kaikkein pahimmin loukkasi.

Lents koki malttaa mieltänsä ja sanoi: "Anni, älä puhu noin, tuolla tapaa! Se on kuin et sinä itse puhuisi, vaan joku pirullinen henki sinua riivaisi. Älä rytistä kultaista, se on pidettävä pyhänä".

"Ha, ha, ha!" nauroi Anni. "Se nyt vielä puuttui. Hän on päälle päätteeksi taikauskoinenkin. Lennä pois tuuleen koko vilun-ihana, ja samassa menköön tuo pyhä kirjoituskin".

Anni avasi akkunan; ulkona kävi raju tuuli. "Tule tuulenpuuska!" huusi hän, "tule! Ota kaikki tyyni, vie koko roska!" Kukkanen ja kirjoitus lensi ilmaan. Tuuli vinkui ja viuhui ja vei kirjoituksen vuoren kaljamoille.

"Anni, mitä olet tehnyt?"

"Minä en ole niin taikauskoinen kuin sinä. Minä en ole vielä vajonnut niin syvälle, että turvaisin taikaan".

"Se ei olekaan mikään taita. Äitini ei ole sillä tarkoittanut muuta kuin sitä, että niin kauan kuin vaimoni pitää arvossa, mitä äitini on antanut, on siitä oleva siunaus meille. Mutta sinusta ei mikään ole pyhä".

"Aivan niin; sinä et ole mikään pyhä, eikä liioin äitisikään".

"Jo olen kuullut tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi!" huusi Lents sähiästi ja pusersi tuolin rikki. "Mene kohta ulos tuvasta Wilhen kanssa. Nyt on tarpeeksi. Älä enää sano sanaakaan, taikka mä tulen hulluksi. Hiljaa nyt! Joku tulee". --

Anni meni lapsen kanssa kamariin.

Tohtori astui sisään.

"Niinkuin arvasin on pahoin kyllä käynyt. Setä ei tee asiassa mitään, ei yhtään mitään. Hän vaan sanoo kieltäneensä sinua menemästä naimaan, ja on siitä syystä vastahakoinen. Minä olen koittanut parastani, mutta turhaan. Ei paljon puuttunut, ettei hän käskenyt minua ovesta ulos".

"Oi hyvä Jumala, minun tähteni! Se on kauheinta kaikesta, että ken minulle hyvää soisi ja minulle hyvää tahtoo tehdä, se vielä saa pahaa palkaksensa. Antakaa se minulle anteeksi, herra tohtori hyvä! Minä en siihen mitään voi".

"Sen tiedän aivan hyvin, ja kuinka sinä taidat noin sanoa? Minä olen oppinut tuntemaan monta ihmistä, mutta semmoista ihmistä kuin sinun setäsi on, en ole koskaan tavannut. Hän avasi minulle sydämmensä; hänellä on teidän sukunne pehmeä sydän. Minä olin sitä uskoa, että saisin hänen myöntymään ja mukaantumaan kuin lapsen, mutta niin pian kun tulee kysymys rahasta vaan, niin -- tohtori napsautti sormillansa -- kaikki on rauennut tyhjään. Minä luulenkin lujasti, ettei hänellä oikeastaan olekaan muuta rahaa, kuin määrätty vuosikorkonsa jostakin elinkorkopankista. Mutta, olkoon hän oloillansa. Minä puhun molemman poikani kanssa. Jos sinulle ei näy soveliaaksi käydä tehtaassa, voisitpa täällä kotona tehdasta varten pitää viisi taikka kuusi kisälliä, niin monta kuin saatat työssä pitää".

"Älkäät puhuko niin lujaa. Minun vaimoni kuulee kamariin kaikki. Ja niinkuin te arvasitte, kuinka setäni luona piti käymän, niin minäkin edeltäkäsin arvasin asian täällä kotona. Semmoinen ei vaimoni ole koskaan ollut kuin hän äsköin oli, kun puhuin tehtaasta. Vaimoni ei kärsi sitä kuulla".

"Mieti kumminkin asiaa vielä. Eikö sinua haluta tulla kappaleen matkaa kävelemään kanssani?"

"Ei, suokaa anteeksi, minä olen niin väsyksissä. Polveni ovat kuin katkeemaisillaan; minä en ole saanut huoata sitte kello neljästä aamulla. Minä en ole tottunut olemaan paljon liikkeellä, ja luulen melkein, että minussa on joku kova taudin puhti".