Chapter 21

"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä minustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni: antakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden kaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä saatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja talouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa. Siihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin nyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon parempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin, että eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen kellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja sääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani erkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen, ja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin hinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä karkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin edelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi ollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. -- Yhtä minun pitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin tulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä. Spaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme eräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli kaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla -- siksi ravintolaa kutsutaan Spaniassa -- ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin kulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja huimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä sivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen juoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä te puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo Striegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi spanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa pyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri kuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että isänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen kanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan maasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän oli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia, ja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt sanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä lasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. -- Me astuimme sisään huoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä valkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa minulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa niitä haudalleni! -- Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi luitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa ja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun hän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin sadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän kurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän olisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus vastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän sekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä kotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä Caballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin spanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi yhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen haihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei hän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä, kun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie se hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän sittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä puolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin parissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän tarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää vanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän perästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa, jo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi, ja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi, ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".

Petrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan: "Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei silloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi. Striegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten olen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle jouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra tohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli luullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja siitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt säästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla päivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän isällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä enemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä osaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut yhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni haljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut tukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan takanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma suussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa viinilasiini".

Petrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se leimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen yli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: "Minä menen kymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas mies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona, ja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä kaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta muutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole kotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt minulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne, siksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin saattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko Venäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä näette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin teräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta takasin! Toista oli silloin vielä.

"Minä asetuin taas Moskovan kaupunkiin ja viivyin siellä neljä vuotta. Minä en oikeastaan saata sanoa, että asetuin sinne asumaan, sillä minä en koskaan ole asettunut ainoastaan lepoa nauttimaan, en koskaan ole siunaaman ajaksikaan, niinkuin sanotaan, kotiutunut, ja se, juuri se, on auttanut minua säästämään ja ansaitsemaan. Minua ei ole elämäni päivinä kukaan ajanut unesta enkä ole ikipäivinäni kääntynyt toiselle kyljelleni, aamulla herättyäni. -- Kotimaalaisia ilmaantui täällä enemmänkin, ja minä autoin heitä. Niitä on enemmän kuin yksi tuolla ulkomailla, jotka minun kauttani ovat onnen saavuttaneet. Minä kysyin heiltä, kuinka kotona voidaan. Vastattiin, että isäni on kuollut, äitini kuollut ja veljeni nainut. Minä kysyin, eikö hän ole minusta tiedustellut mitään, vaan siitä en ole saanut mitään selvää tolkkua, on ainoastaan sanottu veljeni hokeneen, että minä vielä palaan kerjäläisenä takasin. Ja arvatkaapa, herra tohtori, mikä minusta on ollut kipeintä kuulla? Se, että kotimaalaiseni kutsuivat minua kutunpaimeneksi. Siihen on veljeni syypää, että minä saan koko elämäkauteni tätä haukkunimeä kantaa. Monesti minä ajattelin pitkin ja poikin näin: minä hänelle lähetän kaksituhatta guldenia ja samassa kirjoitan hänelle: tämän lähettää sinulle kutunpaimen palkkioksi niistä sadoista korvapuustista, jotka sinä vielä olet velkaa, kuin myös kaikesta hyvästä, jota olet hänelle tehnyt sekä siitä, että olet hänestä niin suurta murhetta pitänyt. Tätä tehdäkseni minä aina päätin, mutta hiisi tiesi miksei siitä sen enempää tullut. Eikä ollut olostani Moskovassakaan; minun teki mieleni kotiin. Mutta sen siaan jouduin Tlflis'iin ja siellä minä viivyin yksitoista vuotta. Kun minä tunsin tulevani vanhaksi, ajattelin minä: ei tästä ole, vaan sinun pitää tekemäsi toisin: sinä lähdet kotiin ja otat kultasäkin kanssasi. Joka mies siellä on sen näkevä, paitsi veljesi ei, että sinä tulet hänen kanssaan vaihettamaan sanaakaan -- näin ajatellessani minä yhä vakaannuin ja yhä tulin selville siitä, että hän se oikeastaan on minua sortanut, että hän mielukkaimmin olisi auttanut minua elämästä pois. Hyvä, kyllä minä taidan kostaa. Minä olen häntä vihannut ja useasti ajatuksissani herjannut, vaan en sittekään ole saanut häntä vieroitetuksi ajatuksistani. Sen ohessa on minulla sentään alati ollut kodin kaipuu, semmoinen, etten saata sitä sanoakaan: ei mikään vesi mailmassa maistu paremmalta, kuin vesi täällä kaivossa kirkon kohdalla, ja se ilma suviehtoisina täällä kotopaikalla on kuin sulaa palsamia! Minä olisin maksanut sata guldenia, jos joku olisi minulle tuonut kamarini täyteen kotipaikkani ilmaa -- niin ajattelin monta monista kertaa. Minä olen ajatuksissani ihannellut, kuinka kaikki väki yli- ja alikylässä kokoontuisi ja sanoisi keskenänsä: se on Pietari eli Petrovitsch, joksi minun nyt ovat ristinneet, ja kuinka heidän pitäisi kaikin saada syödä ja juoda kolme päivää peräkanaa, siksi kun kyllästyisivät. Tuonne isolle niitylle talomme edessä minä ajatuksissa laitatutin pitkät pöydät, ja kaikkein piti saaman sinne tulla, ketä hyvänsä vaan halutti, kaikki, kaikki, paitsi veljeni ei. Aikapäivittäin tuntui minusta taas niinkin, että hän oikeastaan on ainoa ihminen mailmassa, jota minun pitäisi rakastaman. Mutta minä en ole tahtonut siihen itseäni taivuttaa. Joka vuosi olen itsekseni sanonut: kun tää vuosi on loppunut, lähdet kotiin, mutta minulta ei ole tullutkaan lähtöä, sillä kun toimeni on ollut sitä laatua, että kaikki mihin koskee, muuttuu kullaksi, on ollut vaikeaa siitä erota. Minä tulin harmaapääksi ja vanhaksi, tietämättä itsekään, kuinka se kävi. Sitte minä sairastuin ensi kerran elämässäni, ja pahoin sairastuinkin. Viikkokausiin minä en tietänyt mitään, ja kun minä jälleen pääsin täyteen järkeen, sanottiin minun hourupäissäni puhuneen kieltä, jota ei kukaan ihminen ymmärtänyt; ainoastaan tohtori oli pari sanaa ymmärtänyt ja sanonut ne olevan saksaa, mutta hän ei sentään niitäkään sanonut oikein käsittävänsä, minä kun olin usein huutanut: 'Kain!' ja 'mitä poikanulikka maksaa?' Nyt johtui mieleeni Caballero, tuo kyläläinen Valencian kohdalla. Jos nyt sinäkin, ajattelin minä, tulisit sairastamaan yhtä pitkällistä tautia ja jos olisit janoon nääntymäisilläsi ja tahtoisit vettä eikä kukaan ihminen sinua ymmärtäisi -- -- -- Kyllä nyt jo on aika mennä, eikä nyt enää muuta kuin kotiin, kotiin, kotiin! Pian minä sitte paranin, minulla kun on raitis luonto, ja sitte minä lujasti päätin, kerrassansa päätin lähteä kotiin. Ja jos hän, veljeni, nöyryttää itsensä, jos hän sanoo: minä olen tehnyt sinulle vääryyttä, -- sitte minä asun äänen luonansa kuolemapäivääni saakka. Kuinka kauan tätä elämää sitte kestääkään?! Mitä hyvää koko mailmasta on, ellei ole ihmisiä, jotka ovat omaisia? Matkallani kotiin -- vihdoin viimein pääsin niin pitkälle -- olin kuin lapsi, joka karattuansa metsään, juoksee itkusuin kotiin. Minä mietiskelin monesti, kuinka vanha minä nyt olinkaan, ja viha veljeäni kohtaan kiusasi minua taas, ja kun vaan ei voi lakata jotain mielipahassa ajattelemasta, on kuin olisi iskenyt jonkun suonta: niin pian kuin siihen koskee, taikka vaikkei muuta kuin sitä ajatteleekin, kohta rupee veri juoksemaan, paha, musta veri.

"Minä pääsin kotipaikalleni.

"Kun minä tulin laksoon, näytti minusta kuin vuoret olisivat nousseet juoksemaan minua vastaan.

"Minä ajan kylien ohitse; tuossa asuu se ja se, mutta minä en muista kylien nimiä, ennenkun ne vasta sivutse tultuani johtuu mieleeni. Kyläkatu on nyt leveämpi ja mukavampi kulkea. Nyt ei enää kuljeta yli vuorten, vaan lakson kautta. Minä olen kuin vieraassa maassa, ja olen kuitenkin kotona. Vuoret, joilla ennen kasvoi puita taajassa, ovat nyt näöltään kuin paljaaksi ajetuita turkkilais-päitä. Täällä on hirmuisesti menetelty metsän kanssa. Oli kaunis suvinen ilta, kun minä tulen meidän kylään; on juuri päästy heinän teosta; ehtookellot soivat, ja minä kuultelen niitten ääntä, jonka vertaista ei ole mailmassa toista. Vierailla mailla ollessani neljäkymmentä kaksi vuotta olen monenmoisia kelloja kuullut, mutta ei yhdellä ainoallakaan ole sentapaista ääntä. Minä otan hatun päästäni, -- en tiedä minkä tähden, -- mutta tuntui niin suloiselta, niin autuuttavan suloiselta, kun kodin ilma puhalsi pääni ympäri; se toi semmoisia terveisiä, etten taida sitä sanoa. Oli juuri kuin harmaat hiukset päässäni jälleen nuorentuisi. Harvat minä tunsin niistä ihmisistä, jotka kävelivät tiellä, mutta teidän, herra tohtori, minä tunsin oitis: te olette niin isänne muotoa. Minua ei tuntenut kukaan. Minä pidätin Leijonan edessä ja kysyin: Onko Lorents Lents Morgenhaldessa kotona? Kotonako? Hän kuoli jo seitsemän vuotta sitte. Se uutinen oli, kuin salama olisi lyönyt minun maahan, mutta minä maltoin itseni taas, eikä kukaan muodostani huomannut, mitä minun mielessäni liikkui.

"Minä menin ylös osoitettuun kamariini, ja myöhempänä yöllä läksin ulos kävelemään kylän läpi, ja näin käydessäni muistutti senkin sata asiaa ja esinettä minua lapsuuteni päivistä. Minä kävelin ylös vanhempaini taloon: siellä on kaikki hiljaista. Kuuset metsässä talon takana, jotka siihen aikaan olivat tuskin kahta vertaa korkeammat kuin minä, olivat nyt kasvaneet mahtaviksi ja kaadettaviksi. Minä päätin itsekseni lähteä matkaan taas ennen päivän koittoa. Mitä minun on täällä tekemistä? Eihän kukaan ole minua tuntenutkaan.

"Mutta ei minulta tullutkaan lähtöä.

"Nyt rupee luonani juoksemaan ihmisiä joka haaralta, kädet oikoisena ottamassa lahjoja vastaan. Mutta, herra tohtori, minä olen kerran, ikävyyteni vietoksi, ruokkinut varpusia akkunalaudallani, ja nyt nuo aneliaat kerjäläiset saapuvat joka aamu kuin riivatut samalle paikalle ja panevat pääni pyörälle, enkä minä enää saa niitä peloitetuksi poiskaan. Helppo asia on totuttaa, mutta vaikea on vieroittaa. Minä en enää kysy yhdenkään ihmisen perään, sillä milloinka olen kysynyt, en ole vastaukseksi saanut muuta kuin: hän on kuollut, taikka, hän on hävinnyt, ja se tuottaa ruumiiseni väristyksen seitsemäntoistakymmentä kertaa päivässä. Ken minua kohtelee, se on kohdeltu, mutta ken minua ei kohtele, siitä minäkään en ole tietävinäni. Kaikki tutut ovat luonani käyneet, paitsi minun veljeni vaimo ja hänen prinssinsä. Kälyni on sanonut: minun kytyni kyllä tietää, missä hänen vanhempainsa talo on; me emme juokse hänen perässänsä. Nuori Lents, kun minä ensi kerran hänen näin, inhoitti minua; hän ei ole sukumme muotoa, vaan hän tulee äitiinsä. Ja nyt kun katselen tän kylän oloja ynnä koko paikkakunnan, tahtoisin repiä vanhat hiukset päästäni, että kotona olen. Täällähän on kaikki ihmiset niin kyyristyneitä, niin lamaantuneita, niin kitukasvuisia. Missä on entinen iloisuus, missä ylimielisyys? Ei sitä ole ollenkaan. Ei edes nuorisostakaan ole mihinkään. Täytyyhän minun antaa puisto-käytävässäni noukkia kirsimarjat raakoina, ettei nuoret oksat varkaitten käsissä taittuisi. Minun veljenpoikapiipottajani, kummoinenka hän on mieheksi? Hän on komuttunut kyyryllänsä-istuja, ja minä taas olen ulkomailla tuulettunut ja karaistu. Minuun ei kose mikään; häneen kosee pienikin tuulen puuska, ja joka kovempi sana tekee hänen kipeäksi. Oli sentään sekin aika, jolloin minä hänestäkin toivoin jotain ja ajattelin: hän on kerran tekevä elämäni hauskaksi. Jos hän olisi nainut teidän tyttärenne Amandan, olisin minä tullut vedetyksi nuoren parin puoleen, taikka he minun puoleeni. Koko minun omaisuuteni olisi joutunut teidän perheesenne, ja se olisi minusta ollut oikein, sillä minun tulee kiittää teidän isäänne onneni perustuksesta, jos se on mikään onni. Tuo pahanpäiväinen Pilgrim on kuin onkin arvannut minun ajatukseni ja tullut luokseni tahtomaan minua Lentsin puhemieheksi, mutta minä en semmoiseen sekaannu, en ikinä! Minä en koskaan houkuttele ketään, enkä anna itseänikään houkutella. Jokaisen täytyy elää omasta kohden. Summa on se, joka on ollut mielessäni sanoa, että minä en anna kupariäyriäkään; ennen minä vaikka heitän rahani äkkisyvään. Jo nyt olen, kuin olenkin tarpeekseni kertonut; minun on oikein hiki".

"Miltä teille sitte maistui vesi kirkonkaivosta, jota niin suuresti teki mielenne?" kysyi tohtori.

"Huonolta, hyvin huonolta; se on liian kylmää ja liian kalseaa; minä en sitä siedä".

Tohtori otti näistä sanoista kiini ja koki saada Petrovitsch'iä kääntymään ja hänelle todeksi näyttää, että mailma ei ole muuttunut eikä huonommaksi tullut, yhtä vähän kuin äsköin sanottu kaivovesikään; hänen vatsansa vaan ei ollut sama kuin ennen nuorena, eikä liioin hänen silmänsä, enempää kuin hänen ajatuksensakaan. Hän selitti Petrovitschille, että hän tosin ja syystä kyllä, ulkomailla ollessaan, oli tullut karaistuksi ja voittopäiseksi, mutta kotiahkeruuden kehoitukseksi ja tytyväisyyden vuoksi oli välttämättömän tarpeellista sekin, että moni pysyi kotomaalla hiljakseen ja ahkerasti työskennellen, ja ikäänkuin ruuviraudat kiinitettynä työpenkkiin. Tohtori piti erinomattain tärkeänä sitä seikkaa, että ken se soittovärkkiä valmistaa, sillä tulee olla erinomainen tarkkuus, melkein arkamaisuus, joka myös tekee arkaluontoiseksi ja samassa hän Petrovitschiä huomautti siitä, että hän itsekin oli yhtä helläsydämminen kuin hänen veljensä poikakin. Hartaimmilla sanoilla tohtori pani hänen sydämmellensä, että hänen täytyi ryhtyä apuun, mutta Petrovitsch oli jälleen tuo vanha jäykkä jöröpää, ja vastasi vaan: "se on sanottu, kuin sanottu. Minä en houkuttele ketään, enkä anna itseäni houkutella. Minä en tee siihen asiaan mitään. Vielä pari sanaa, herra tohtori: jos tahtoisinkin, en tiedä mitä tekisin".

Ei mikään auttanut. Kun nyt tuli sana Ibrahim'iltakin, lähti Petrovitsch kotoa tohtorin kanssa. Tohtori meni Morgenhaldea päin. Päällystakkinsa hänen täytyi kääriä oikein ruumista myöden, sillä nyt kävi raju tuuli, vaikka se oli erinomaisen viileä.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas.

Sillä aikaa kun Lents tuskistuneena kulki paikasta paikkaan mäkikylissä, sai Anni kotona vieraita. Hän oli jäänyt yksin kotiin, ja vielä yksinäisemmältä tuntui, kuin Lents ei ollut jättänyt hyvästikään. Sanomatta sanaakaan ja huulet tukittuna oli hän koton lähtenyt. Vaikka Anni kyllä koki itseään lohduttaa ja ajatteli: mitä turhia! sanon pari sanaa, niin on kaikki hyvin taas, kuitenkin häntä tänäpäivänä rasitti tavaton levottomuus, ja hänen poskensa polttivat. Hän ei ollut tottunut päätänsä vaivaamaan ajatuksilla; hän oli kaiken ikänsä elänyt hälinässä ja huvissa eikä oikeastansa koskaan hiljaisuudessa itsekseen miettinyt mitään. Mutta nyt hän ei päässyt omia ajatuksiansa pakoon, vaikka hän olisi ruvennut mihin askareesen hyvänsä, taikka kävellyt edes takasin huoneissa. Oli kuin jokin olisi häntä vainonnut, jokin, joka tavan takaa nyki häntä hameesen ja kuiskasi hiljaa: kuule minua.

Hän oli saanut pikku tytön nukkumaan; pikku Wilhe istui palveluspiian tykönä nyhtien lankaa, jota piika oli kehrännyt, ja nyt kun lapsi makasi, tuntui Annista kuin joku pidättäisi häntä tuolissa, jossa hän istui, eikä laskisi häntä nousemaan, ja oli kuin ääni hänelle kuiskaisi: Anni, mikä sinusta on tullutkaan? Se kaunis, hauskuttava, rakastettu ja kiitetty Leijonan Anni istuu nyt täällä hämärässä kamarissa, autiossa talossa, säästäen syöden ja murhetta nähden. Minä kyllä tekisin, vaikka mitä hyvänsä, kun minua vaan talossa kunnioitettaisiin. Mutta kaikki, mitä minä teen, ja kaikki, mitä minä sanon, on vastoin hänen mieltänsä. Ja mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt sitte? Enkö ole ollut säästäväinen ja ahkera, ja enkö minä mielelläni tekisi vielä enemmänkin työtä? Mutta täällä ylängöllä ollaan kuin haudassa...

Nämä ajatukset tempoivat Annin ylös; hän seisoi pystysuorana vapisten. Hänen mieleensä muistui unensa mennyt yönä: hän ei tällä kertaa nähnyt unta huviajoista eikä hauskoista ravintolan vieraista; hän oli ollut seisovinaan oman auenneen hautansa partaalla. -- Omin silmin hän oli sitä katsellut, vielä nähnyt senkin, kuinka luodusta mullasta pieniä kokkareita kieri alas hautaan. Hui, voi! huusi hän nyt lujaa ja seisoi ison aikaa kuin halvattuna.

Vihdoin hän virkistyi ja sanoi itselleen: minä en tahdo vielä kuolla, minä en vielä ole oikein elänytkään, en kototalossa, enkä täällä.

Hän itki, syvästi surkutellen itseään, ja hänen ajatuksensa juoksi menneisin aikoihin. Hän oli ajatellut saavansa elää hauskasti, rakastetun miehen kanssa hiljaista elämää, tietämättä koko mailmasta mitään, hän kun oli jo kyllästynyt ravintolan oloihin, ja nyt häntä ahdisti semmoinen pelko, vaikkei hän ollut siitä oikein selvillä, että koko tämä kerskailtu elämä seisoo horjuvilla jaloilla. Hänen miehensä vika se tykkänään on, että häntä taas haluttaa ulos toimekkaampiin oloihin käyttämään täällä viruvia voimiansa. Hänen miehensä on ihan kuin soittovärkki: se soittaa soitettavansa, muttei ole muusta soitosta minään. --

Kesken valitustaan hänen täytyi nauraa tätä vertaustansa.

Yhä edelleen ajatuksensa juoksivat: hyvin mielellänsä hän tahtoisi olla alammainen semmoiselle miehelle, joka mailmalle näyttää olevansa mestari, vaan ei tuommoiselle nastojen nyppiälle.

Hänen rintansa tykytti: mutta olethan sinä kuitenkin tietänyt, mikä mies hän on, ja mimmoinenka. -- Olen -- vastasi hän -- mutta en ole tietänyt häntä semmoiseksi, en semmoiseksi.

Mutta eikö hänellä ole hellä sydän?

On, kaikkia muita ihmisiä, paitsi minua kohtaan. Ei ole kukaan elänyt hänen kanssaan yhdessä, eikä kukaan uskoisi, kuinka oikullinen hän on ja kuinka pirullisen riivatuksi hän taitaa tulla. Se semmoinen elämä ei käy päinsä; ei auta enää nastateitä eteenpäin pyrkiä; tästä täytyy tulla toinen elämä.

Muutos koti-elämässä oli Annin palavin halu, ja se hänen mielessään alinomaa hehkui. Hän tahtoi käyttää uhkuvia voimiansa ravintolan emäntänä, kaikkein etsityimpänä emäntänä sekä likeltä, että kaukaa, ja sitte kun hänelläkin oli täysi työ, kun hänkin voi omasta kohden jotain ansaita ja elää muitten ihmisten keskuudessa, silloin vasta alkaa rauhan hetket ja hyvät ajat.

Anni meni tupaan ja katseli itseään peilissä ja puki siististi päällensä. Hän ei saanut olluksi huolimattomasti vaatetettuna; tohvelissa hän ei ollenkaan askaroinnut, sitä vastoin kuin Lents monesti yhdestä sunnuntaista toiseen ei vetänyt saappaita jalkaansa. Kun hän nyt näin itseään siistiksi puki ja isosta ajasta taas pani päänsä kolmikertaiseen paksuun palmikkokruunuun, oli kuin hänen ynseä muotonsa sanoisi: minä olen Leijonan Anni enkä minä tahdo huoliini nääntyä; minä levitän siipeni täyteen lentoon, ja hänen täytyy seurata, täytyy. Olenhan minä ohjannut meidän kahta väkevintä parihevostakin. Hän maiskasi suullansa ja ojensi oikean kätensä korkealle, ikäänkuin hän paraikaa olisi ajellut lystiä hevosparilla.

"Onko rouva kotona?" kuului kysyttävän ulkona.

"On".