Chapter 23

"Sinun suonesi tykkii kuin kuumetautisen. Se on varsin tietty seuraus. Pane nyt maata, niin se on ohitse. Mutta ole tästedes varoillasi. Sinä kyllä voit pahastikin sairastua, jos et ole tyyneellä mielin, jos et säästä voimiasi ja hoida terveyttäsi. Sano rouallesi terveisiä minulta", lisäsi tohtori niin lujalla äänellä, että sen täytyi kuulua kamariin, "ja sano hänelle se, että itse isää", -- tässä tohtori mieltä mielin pidätti puhettansa -- "hänen lastensa isää täytyy hänen näin suoja-ilmalla erinomaisen huolellisesti hoitaa ja viihdyttää kotona, sillä paikallansa istuva kelloseppä on heikko terveydeltään. Hyvää yötä Lents, ja makoista unta!"

Tohtori meni. Tiellä kävellessään hän monta kertaa luiskahti ja melkein vaipui lumeen, joka kauttaaltaan vajosi ja jonka pinnalta petollinen kivilouhikko pisti näkyviin. Hänen täytyi tarkemmin katsella tietä eikä kävellä niin syvissä ajatuksissa, kuin hän teki. Hän mietti sitä, jota Pilgrim hiljakkoin oli hänelle sanonut, että Lentsillä kyllä olisi, niinkuin sanotaan, hyvät päivät, mutta kotielämä ei häntä tydyttänyt; hän halusi onnea, iloa, sydämmellistä rakkautta -- mutta sitä hän oli paitsi.

Lents jäi yksin istumaan tupaan. Hän oli niin väsyksissä, vaan kuitenkaan hän ei saanut lepoa. Hän käveli edes takasin tuvassa kuin vangittu otus häkissä. Hänellä olisi ollut tohtorille paljon valittamista. Hän tunsi kovaa särkyä jäsenissään, ja yhtäkkiä hän rupesi huutamaan: "Oi tämmöistä elämää! Olla kipeänä ilkeän vaimon luona, jonka kanssa ei voi tulla toimeen! Tässä nyt olen voimatonna ja saan pitää kaikkea hyvänä, kuulella kaikkea pahaa itsestäni. Minun taudin puhtini ei ole muuta kuin kuria, eikä minun parahimmat ystäväni uskalla tulla luokseni. Ennen kuin täällä virun kipeänä pahanilkisen vaimon armoilla, -- ennen tulkoon omakätinen kuolema!"

Tuuli puhalsi valkean sammuksiin; huone tuli savua täyteen. Lents avasi akkunan ja katseli kauan ulos. Kettinkisepällä ei näy mitään valkeeta, hän makaa mustassa mullassa. Se joka olisi niin onnellinen, että pääsisi kaikesta tästä kurjuudesta!

Ilma oli lämmin, merkillisen lämmin; katon räystäät tippuivat, ja tuuli riehui ja pauhasi vuorella ja laksossa, ja ilmassa pamahteli ikäänkuin yksi tuulenpuuska toista pakoittaisi eteenpäin. Vuorella huoneitten takana jyskii ja jyrisee: vihuri on vihoissaan siitä, että siltä on riistetty metsä, jossa se mieliksensä saisi vinkua, ja sen siaan se nyt purkaa vihaansa pihan kastanjapuihin ja petäjiin, jotka rytisten ja ratisten notkistuvat sinne tänne. Se vaan on hyvä asia, että huoneet ovat rakennetut vanhanaikaiseen tukevaan tapaan ja vanhasta honkapuusta, muutoin olisi vaara läsnä, että tuuli tempaisi mukaansa huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Se vasta olisi lystillistä, se! Lents hymyili katkerasti, mutta monta kertaa hän katsoi ympärilleen peloissaan, sillä tänäpänä nuo vanhat hirret ja orret jyskävät niin eriskummallisesti, ikäänkuin koko tää vanha rakennus aavistaisi mitä sisällä tapahtui. Ei olekaan, ajatteli hän itsekseen, nämät vanhat seinät koskaan kuulleet semmoisia sanoja eikä kukaan näissä huoneissa asuneista vielä ikinä viettänyt tämmöistä yötä tämmöisessä mielen tilassa, ei minun isäni eikä isoisäni, eikä isoisän-isäni.

Lents meni ottamaan kirjoituskalujaan, ja tuossa hän tietämättänsä seisoi kynttilä kädessä peilin edessä ja katseli tuijotti omia pullistuneita silmiään. Viimein istui hän ja rupesi kirjoittamaan. Hän keskeytti kirjoitustaan monta kertaa, pani kätensä silmille ja sitte taas hän kirjoitti kiiruumman kautta. Hän hieraisi silmiään; niistä ei herunut kyyneleen pisaraa: sinä olet jo vallan unohtanut itkun pois, sinä olet jo liiaksikin mies, sanoi hän kolkosti itselleen. Hän kirjoitti:

"Sydämmestä rakas veljeni!

Rintani on pakahtumaisillaan, kun nyt sinulle kirjoitan, mutta minun täytyy vielä kerran puhella sinun kanssasi. Minä muistelen niitä päiviä ja niitä kesä-öitä, joita minä kävellen vietin sinun kanssasi, minun rakas veljeni. Minä en voi uskoa, että minä se olin; se oli joku toinen ihminen. Jumala tietää sen ja minun äitini taivaassa myös, etten minä ehdollani ole elämässäni ketään loukannut, ja jos olen loukannut sinua, minun oma rakas veljeni, anna se minulle anteeksi, minä pyydän sinua tuhannen kertaa anteeksi: se on tapahtunut vastoin mieltäni. Ei semmoisen ihmisen, kuin minä olen, tarvitsisi ollenkaan elää.

Ja niin se tällä haavaa onkin: minulla ei ole muuta neuvoa kuin kuolema. Minä kyllä tiedän, että se on häpiällistä, mutta parempi on kuolema, kuin vaivalloinen elämä. Minä olen joka päivä kuin murhaaja. Sitä en kestä. Minä itken yöt kadoksiin, ja siitä syystä minä itseäni ylenkatson. Minä uskallan sanoa sen, että minä olisin ollut suora, tyyne, kelvollinen mies, jos olisin saanut kulkea omaa suoraa tietäni. Minä en ole luotu vastakamppiin. Minä itken sitä, kun ajattelen mimmoinenka minusta on tullut, ja kumminkin minä olen ollut toisenlainen. Jos minä eloon jäisin, se olisi häpiäksi lapsilleni, mutta nyt on ainoastaan kuolemani omaksi häpiäkseni. Vuoden kuluttua se on unohdettu ja haudalleni on ruoho kasvanut. Yhtä minä sinulta anon, luottaen hyvään sydämmeesi ja kaikkeen hyvään, jota minulle olet osoittanut koko elinaikasi: ole kuin isä minun turvattomille lapsilleni! Oi minun lapsi parkojani! -- Minä en uskalla ajatuksiani jatkaa. Sen joskus luullut kelpaavani isäksi, jonkamoista parempaa ei mailmassa. Minä en siihen kykene, en kykene lainkaan. Se joka itsestänsä ei minua hyvänä pidä, sitä minä en voi siihen taivuttaa, se on minun ristini, ja siitä en pääse; se on kuin täytyisi minun kiivetä lasiseinää ylös. Minun äiti vainajallani on ollut oikein, kun on sanonut: kaikkia saattaa kylvää ja istuttaa ja ahkeruudella aikaan saada, mutta yhtä ei kylvämällä eikä istuttamalla saa, vaan sen täytyy kasvaa itsestään, ja se on hyvänsuopeus. Se, juuri se ei meillä kasva siinä maassa, jossa sen kasvaa pitäisi.

Mene lapsinesi kylästä pois silloin, kun minä haudataan. He eivät saa sitä katsella. Pyydä lupa papilta ja kylätuomarilta, että saisin levätä vanhempaini ja heidän lastensa vieressä. Kaikkein heidän lastensa on paremmin käynyt kuin minun. Minkätähden minä yksin olen eloon jäänyt, saadakseni tänkaltaisen lopun?

Sinä olet Wilheni kummi, ja nyt pitää sinun olla hänelle isänsä siassa. Sinä olet aina sanonut hänellä olevan kykyä kuvaantoon, pidä nyt huolta hänestä. Ja jos sinulle on mahdollista, tee sovinto Petrovitschin kanssa; kenties hän sentään tekee jotain lasteni hyväksi, kun minua ei enää ole. Ja sen sanon sinulle vielä kerran -- minä en suinkaan tahdo tällä hetkellä sinua pettää valheella -- että hän oikeastaan pitää sinusta, ja teistä voi vielä tulla hyvät ystävät, ja hänellä on hyvä sydän, parempi kuin hän myöntää tahtoo; sen on äiti vainajanikin satoja kertoja sanonut. Minun vaimoni ... minä en tahdo sanoa hänestä mitään. Kun vaan lasteni käy hyvin, puhuttakoon minusta perästäpäin mitä hyvänsä.

Minun on täytynyt kuulla ja sanoa paljon, jota en olisi uskonut mahdolliseksi. Oi mailma sinun päiviäsi!

Minä olen vangittuna ja minun täytyy päästä vapaaksi. Minä olen viettänyt öitä ja päiviä, jotka minusta ovat olleet yhtä pitkiä kuin vuosikaudet. Minä olen väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, enkä enempätä kestä. Jo moneen kuukauteen, kun painan silmäni kiini ja tahtoisin nukkua, tuntuu minusta kaikki niin hirvittävältä, ja sama on minun laita päivälläkin. Minä en enää kestä tätä mustaa unta, minä halajan valkoista unta, ja se valkoinen uni on kuolema!

Siitä rahasta, jonka olen sinulle velkaa, olkoon kelloni, joka minulla on taskussani, sinun omaisuutesi, ja se tykyttäköön uskollista sydäntäsi vasten, kun minun sydämmeni ei enää tykytä. Sitte kun minun kaluni myydään, osta sinä minun isä-vainajani viila ja säilytä se Wilhelleni. Minä en jätä hänelle mitään periä jälkeeni, mutta sano hänelle kumminkin aina ja usein, että hänen isänsä ei sentään ole ollut mikään huono mies. Hänellä on myöskin minun onneton luontoni, mutta vieroita se hänestä pois, kasvata poika oikein lujaksi ja miehekkääksi. Ja sitte tuo pieni piiskuinen tyttölapseni -- -- --

Minua kivistää, kivistää kipeästi se, että minun täytyy erota elämästä; olenhan minä vielä niin nuorella iällä, mutta parempi on erota nyt. Tohtori pitäköön murhetta siitä, ettei minua viedä Freiburg'iin ylioppilaitten käsiin. Sano hänelle sydämmellisiä terveisiä ja kaikille hänen omaisillensa. Hän on kyllä monta kertaa huomannut, kuinka minun on ollut laita, mutta sitä ei kukaan tohtori voi auttaa. Sano myös kaikille laulukumppanillemme jäähyväiset, erinomattain Fallerille ja laulunjohtajalle. Minun sydämmestäni rakastettu veljeni! Minulla olisi mielestäni vielä paljon sanomista, mutta silmiäni huikaisee. Hyvää yötä nyt! Voi hyvin ja elä hauskasti! Iäksi päiviksi,

sinun uskollinen veljesi Lents".

Hän pani kirjeen kokoon ja kirjoitti toiselle puolelle: "Armaan veljeni Pilgrimin omaan käteen".

Päivä koitti; Lents sammutti valkean. Kirje kädessä, ikäänkuin viimeinen tervehdys avaralle ulkomailmalle, katseli hän ulos akkunasta. Tuolla toisella puolella vuoria nousi aurinko. Ensiksi näkyi vaalean keltainen raita taivaan rannalla ja sen yli ajelehtaa pitkä tumma pilvi. Pilven ylipuolella levenee taivaan avara sinikansi, ja koko aukea valkovaippainen maanpinta ikäänkuin värähtelee hallavassa valossa. Tumman pilven reunalla ilmaantuu hienoinen hehkuva rusko, sydän pysyy tummana, kunnes äkkiä -- pilvi repee heleän keltaisiin hattaroihin. Koko taivas kellahtaa ja vähitellen käy se punaiseksi ja ennen pitkää kaikki loistaa hellässä purppuraloisteessa. Se on se valkeuden mailma, se kirkkaan olon mailma, joka sinulle vielä kerran näyttäikse, ennen kun siitä iäksi eroot.

Lents pisti kirjeen taskuunsa, meni ulos ja käveli huoneittensa ympäri; hän vaipui polviin saakka lumeen. Hän palasi takasin tupaan. Anni ei noussut tänäpänä ylös; Lents puki itse lasten päälle ja söi einettä heidän kanssaan. Suurimmalla hellyydellä hän heille antoi ruokaa ja juomaa; sitte, kun huoneenkello rupesi soimaan, käski hän palveluspiian taluttamaan pikku Wilheä kädestä ja ottamaan tytön käsivarrellensa ja menemään Pilgrimille. Hän aikoi ensin antaa kirjeen piian käteen, mutta otti sen taas hänen kädestään ja pisti sen salaa pikku tytön taskuun. Hän ajatteli näin: kun lapsen vaatteet ehtoolla riisutaan, niin kirjekin huomataan, ja silloin on kaikki jo ohitse.

"Mene Pilgrim'ille", käski Lents kerran vielä, "ja odota siellä siksi kun minä tulen, ja jos niin, ett'en tulisi, ole siellä siksi kun pimenee". Hän suuteli lapsiansa, sitte kääntyi hän poispäin ja nojasi päänsä pöytää vasten. Näin hän lepäsi ison aikaa. Huoneessa ei kuulunut hiiren hivahdusta. Ulkona kuului soitettavan yhteen; Lents nosti päätänsä ja kuulteli siksi kun kellot lakkasivat soimasta. Sitte hän pani ovet telkeen ja palasi tupaan takasin. Tämän tehtyä hän huusi surkeasti: Herra Jumala, anna minulle tämä tekoni anteeksi, mutta sen täytyy tapahtua! -- -- Hän vaipui alas polvilleen, ja olisi mielellänsä rukoillut, jos hän olisi saanut rukoilluksi. Osasihan Annikin usein rukoilla, Anni niin -- mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt hänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat valmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa ja maan päällä on... Hän tehköön kanssani seuraa... Ei, hän jääköön eloon. Mutta hänen silmäinsä edessä loppuni tapahtukoon, hänen täytyy omin silmin nähdä, mitä hän on saanut aikaan...

Hän peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, sitte hän puristaen nyrkkiänsä karasi kamariin aikomuksella murhata itseään Annin nähden. Hän veti sängyn uutimet auki -- ja kuuli pikku tytön, joka oli puikahtanut istumaan äidin viereen sänkyyn, huutavan häntä vastaan: kukkuu! kukkuu! Lents kävi kuin hengettömäksi ja vaipui alas sängyn viereen. Nyt samassa -- nyt kuuluu jyrinä -- maa aukaisee kitansa ja nielee kaikki -- -- on kuin ukkonen jyrisisi maan alla -- maan yli ilmassa -- -- se iskee kaikella voimalla rakennukseen -- -- yhtäkkiä päivänen muuttuu yöksi, synkiäksi yöksi.

"Jumalan tähden, mitä tämä on?" huusi Anni. Lents nousi seisoalleen: "Minä en tiedä, en tiedä, mitä on tapahtunut". Anni itkee ja huutaa, lapsi itkee ja huutaa, ja Lents huutaa: "Herra Jumala, mitä tämä on?" Kaikin he ovat kuin pyörryksissä, Lents meni aukaisemaan akkunaa, mutta se ei aukene. Hän haparoitsee tupaan, mutta sielläkin on pilkkosen pimeä. Lents kompastuu tuoliin, haparoitsee takasin kamariin ja huutaa: "Anni, me olemme haudatut, me olemme lumeen haudatut!" Molemmat eivät saa sanotuksi sanaakaan, lapsi yksin huutaa kovasti, ja kanat vajassaan kaakottavat surkiasti, juuri kuin näätä olisi käynyt heidän kimppuunsa; sitte on kaikki niin hiljaista kuin haudassa.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Ystävä hädässä.

Juuri tähän aikaan oli Pilgrim aikeissa mennä kirkkoon, mutta tiellä kääntyi hän takasin ja käveli monta kertaa Petrovitschin huoneen ohitse. Viimein pysähtyi hän seisomaan ovelle ja kilisti kelloa. Petrovitsch oli ison aikaa akkunasta katsellut hänen tekoaan, ja nyt kun kilinä kuului, sanoi Petrovitsch itsekseen: "Vai niin? Sinä aivot tulla tänne? Mutta nyt saat miettiä, miten annan sinun mennä samaa tietä takasin".

Petrovitsch oli tänäpänä pahalla päällä, ja niin nureissansa kuin olisi häntä vaivannut pään särky yöllisien juominkien jälkeen, ja melkein olikin laita niin. Hän oli tullut viekoitelluksi ahmimaan vanhoja nuoruutensa muistoja, ja oli antanut toisen niistä päihtyä. Se häntä harmitti, ettei hän ollut vastustanut haluansa näyttää hyvältä edes yhden ihmisen silmissä. Hän ei tietänyt, kuinka hän vastedes kehtaisi päivällä katsella tohtorin silmiin. Se hänen kerskauksensa, ettei hän ollenkaan pitäisi lukua, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, oli kadonnut, Nyt tuli Pilgrim hyvin sopivaan aikaan, ja hänen pitää saaman tuta koko hänen vihansa purkauksen, niin ettei häntä tänäpänä enää haluttaisi kitarria soittaa ja viheltää ja lauleskella.

Pilgrim astui sisään ja sanoi: "hyvää huomenta, herra Lents!"

"Samalla tapaa, herra Pilgrim".

"Herra Lents, minä poikkesin teille, aivottuani kirkkoon".

"Enpä olisi uskonut minua niin pyhänä pidettävän".

"Herra Lents, minä tulen teidän luoksenne, en sen vuoksi, että siitä olisi mitään hyvää, vaan sen vuoksi, että olen tahtonut tehdä velvollisuuteni".

"Se on hauskaa, kun joka mies tekee velvollisuutensa".

"Te tiedätte, että teidän Lents'inne..."

"En tunne muuta Lents'iä kuin tämän tässä", sanoi Petrovitsch, katsellen hyvin ajeltuja kasvojaan peilissä.

"Te tiedätte, että teidän veljenne poika on kurjassa tilassa".

"Ei, kurjuus on hänessä itse, ja se tulee siitä, kun luulee itsellänsä olevan hyvä sydän, ja vielä hänellä on semmoisia kumppania, jotka häntä sen tähden hyväilevät, ja jos joku muu vaan ei ole samaa mieltä, se ei ole muuta kuin äreän ja typertyneen vanhuksen sulaa oikkua".

"Kentiesi teillä on oikein, mutta tässä ei nyt auta viisastelemiset. Teidän Lentsinne kurja tila on suurempi kuin luulettekaan".

"Minä en olekaan sitä mitannut, kuinka suuri se on".

"Sanalla sanoen, minä pelkään, että hän tekee itsestään lopun".

"Sen hän jo on aika päiviä tehnyt. Se, joka niin tyhmästi nai, tekee lopun itsestänsä".

"Minä en enää tiedä, mitä minä sanoisin. Minä olen odottanut kaikkea muuta, kuin tätä. Te olette vielä enemmän ... te olette toisenlainen, kuin olisin uskonutkaan".

"Kiitän kiitoslauseesta. Vahinko vaan, etten minä sitä taida kunniamerkkinä ripustaa rintaani, niinkuin lauluyhteyden jäsenetkin".

Tuo leikkipuheinen Pilgrim, joka aina oli hyvällä päällä, seisoi vanhuksen edessä saamatonna kuin taistelia miekkaisilla, jonka kädestä säilä joka työkkäyksellä väännetään.

Tämmöinen näytäntö huvitti Petrovitschiä, ja hän pisti suuren sokerinpalasen suuhunsa. Sitte hän sanoi valittaen: "Minun veli-vainaajani poika on tehnyt oman vapaan tahtonsa mukaan, eikä se olisi minulta oikein tehty jos minä riistäisin häneltä vapaan tahtonsa hedelmät. Hän on tuhlannut elämänsä ja rahansa; minä en niitä voi hänelle takasin palauttaa".

"Oi, herra Lents, sen te kyllä voitte! Hänen elämänsä ja hänen koko perheensä käy vielä päinsä pelastaa. Eripuraisuus kotielämässä katoo, kun taas on aitta täynnä ja kaikki käy puhtaasti ilman murhetta. Kun seimi on tyhjä, häyhyy hevoset, sanotaan. Raha ei ole rauhaa, mutta se tuo rauhaa".

"Kyllä nykyinen polvi on sukkela käyttämään toisen rahoja, mutta itse niitä ansaita se ei huoli. Suorastaan sanoen: minä en tee Leijonan Annin miehen hyväksi mitään, jonka täytyy rahalla ostaa vaimonsa hyviä sanoja".

"Entäs jos teidän veljenne poika kuolee?"

"Sitte hän arvattavasti haudataan".

"Ja mitä sitte lapsista tulee?"

"Sitä ei kukaan tiedä mitä lapsista tulee".

"Onko veljenne poika tehnyt teille mitään pahaa?"

"En tiedä mikä syy hänellä olisi minulle pahaa tehdä".

"Mitenkä voitte rahanne paremmin käyttää, kuin että nyt -- -- ..."

"Kun minä joskus tarvitsen holhojaa, pyydän siksi saada teitä herra Pilgrim".

"Herra Lents, minä huomaan, etten minä ole niin rikkiviisas kuin te".

"Siitä on minulle suuri kunnia", sanoi Petrovitsch, asettaen toisen jalkansa toisen päälle ja heiluttaen tohveliaan.

"Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni", sanoi Pilgrim taas.

"Ja hyvin halpaan hintaan. Pari hyvää sanaa vaan. Paljonko kokonainen karpio semmoisia maksaa? Minäkin mielelläni niitä ostaisin".

"Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä teiltä mitään pyydän".

"Ja minä olen ensimmäisen ja viimeisen kerran teiltä mitään kieltänyt".

"Hyvästi, herra Lents!"

"Samalla tapaa, herra Pilgrim!"

Tultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: "Herra Lents, tiedättekö, mitä teette nyt?"

"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen".

"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta".

"Vai niin?" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas, kun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu tapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: "Herra Lents, minä kärsin teiltä kaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja pensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään ketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta loukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte? Sen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen pahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa sanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on kohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen ystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin päälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut minun ovestanne ulos".

"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa".

Pilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan sanomatta hän meni pois.

Petrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla sävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan päihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään niin hyvin kuin se mennä jaksaa.

Suurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja levitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein olisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se tiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen ehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.

Tällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa kohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin palasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä ystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan muistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä muistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on arvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt lapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut; semmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim oli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli kuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta säkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka ne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja Pilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan. Pilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä tummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä, joka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen Kulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat ristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä varmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä syötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin kumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin lunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa uiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien teki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku lohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle. Heti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin. Oli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi liikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim veikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi istutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents ei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin luitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: "Isä huutaa aina niin, ja äitikin huutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies".

Oi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi muille aloille, ajatteli Pilgrim.

Vettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos huoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta. Ei tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja Pilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan tavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt tytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin Wilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle sokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli purrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.

Olisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt? Kuka voi tuntea ihmisen ajatukset?

Kun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa voittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän olevansa hyvin tytyväinen.

Hän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja viimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka kiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.

Muutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä semmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon uutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli kylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi ajattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä turhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja... Pilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma asia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja piti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä asiaa.... Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista? Ei, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin...