Part 2
Lady Wyverne ajatteli Chester Streetiä ja Belgrave Squarea, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon. Mikä kuilu eroitti hänet tästä miehestä, jonka kanssa hän nyt kulki keskellä erämaata! Ja kuitenkin tuon miehen viitta kosketti liehuessaan hänen hamettaan ja hänen silmissään paloi tuli, kun hän painoi päänsä hänen puoleensa ja kuunteli hänen sanojaan. Ja hän itse — hänen teki niin sanomattomasti mielensä rakentaa silta tämän kuilun yli, tehdä uhkarohkea yritys ja siirtää Chester Street Zibaniin. Hän ei ollut typerä, ja niinkuin naisen ainakin olivat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa välittömiä, siksipä ei hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Ziban koskaan voisi siirtyä Chester Streetille.
Virran kohina heikkeni sen leventyessä, kun sen vedet saattoivat kaikessa rauhassa kulkea palmujen peittämää keidasta kohti. Kallioseinässä olevan luonnollisen aukon kautta näkyi hopeanhohteessa hämärä maisema aivankuin iäisyyden kangastukselta. Lady Wyverne pysähtyi.
»Ei sen pitemmälle», hän sanoi. »Tähän me eilen illallakin pysähdyimme.»
»Askelta kauemmaksi tänään, rouva!» sanoi Spahi. »Pieni askel vain.»
»Ei, ei.»
Spahi viittasi kädellään ja hänen viittansa punaiset laskokset valuivat alas hänen käsivarreltaan.
»Mutta se kutsuu meitä.»
»Mikä?»
»Erämaa, rouva. Kuunnelkaahan!»
Lady Wyverne katsahti häneen. Spahi oli puhunut niin suurella vakaumuksella, ettei hän voinut hymyillä hänen huomautukselleen eikä pitää sitä naurettavana. Hänkin jäi kuuntelemaan ikäänkuin kaukaista ääntä, joka kuului niin etäältä, ettei silmä voinut sinne saakka saavuttaa. Mutta yön syvässä hiljaisuudessa hän ei voinut sittenkään kuulla muuta kuin virran kohisevaa ääntä palmujen liikkuvien varjojen alla.
»En minä kuule mitään», sanoi Lady Wyverne vihdoin.
»Mutta minä kuulen», vastasi Spahi. »Minä olen erämaan poika.»
»Rakastatteko te sitä?»
»Minä kuulun siihen. Se ei salaa minulta mitään. Minä olen oppinut kaikki sen tiedot.»
»Voisinko minäkin ne oppia?»
Lady Wyvernen äänessä oli tavattoman nöyrä sävy.
»Vain sen johdolla, joka kuuluu erämaahan.»
»Sitten en koskaan voi niitä oppia», sanoi hän puoleksi lapsellisella surulla.
»Miksikä ette?»
»Miksikä? Mikä mieletön kysymys!»
»Ihminen voi oppia mitä ikänä hän haluaa. Minä», — hän puhui ylpeästi — »onhan minustakin tullut ranskalainen upseeri.»
»En todellakaan ymmärrä, miten minusta voisi tulla arabialainen nainen», vastasi Lady Wyverne hiukan nenäkkäästi. »Sitä paitsi, tiedättehän te sen yhtä hyvin kuin minäkin, miehet voivat tehdä tuhansia asioita, joihin naiset eivät koskaan kykene.»
»Mutta nainenkin voi astua askeleen edemmäksi», sanoi Spahi.
»No, se ei ole kovin vaikeaa. Samapa se.»
Ja hän jatkoi matkaa.
Spahi hymyili seuratessaan häntä.
Kun he astuivat ulos rotkosta, joutuivat he keskelle kuutamoa. Eroitus ahtaan rotkon ja äärettömän erämaan välillä oli hämmästyttävä, ja äkillinen yksinäisyyden ja vaaran tunne valtasi Lady Wyvernen mielen. Hänestä tuntui, että tällä hänen oikullaan, puhumattakaan siitä, että se rikkoi kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, saattaisi olla pahemmatkin seuraukset. Hän ajatteli Crumpetia, joka kuorsasi kaikessa rauhassa hotellissa, ja ensi kertaa hän toivoi, ettei hän olisi lähtenyt pois hänen luotaan. Spahi, joka tarkkasi hänen kasvojaan kirkkaassa kuun valossa, saattoi helposti arabialaisen tarkkanäköisyydellä huomata, mitä hänen mielessään liikkui ja hän sanoi:
»Se, joka rakastaa kaikkea outoa, älköön peljätkö katsoa sitä suoraan silmiin.»
Lady Wyverne punastui. Spahin älykkyys ja varmuus puoleksi suututti häntä. Mutta samalla se veti häntä puoleensa. Hän oli tottunut siihen, että hän tunsi miehiä paljoa tarkemmin, kuin he häntä. Tämä mies veti hänet alas korkealta jalustimeltaan ja asettui siihen itse aivan rauhallisesti. Hän saattoi hänet aivan ymmälle, mutta Lady Wyverne tunsi samalla, ettei hän voinut vähääkään järkyttää Spahin rauhaa.
»Minä en pelkää mitään», sanoi Lady Wyverne. »Te ette ymmärrä minua.»
Hän pysähtyi.
»Voipi olla tekemättä jotakin, vaikkei sitä pelkäisikään.»
»Mutta jos tekee mieli, rouva?»
Spahi astui askeleen eteenpäin ja katsoi sitten Lady Wyverneen ikäänkuin mitaten häntä katseillaan. Tämä seisoi liikkumatta, ja silloin Spahikin pysähtyi.
»Mistä ihmeestä me puhuimme?» sanoi Lady Wyverne nytkähyttäen pahankurisesti olkapäitään.
»Siitä askeleesta, joka teidän oli määrä astua eteenpäin.»
»Minä astuin jo yhden askeleen eteenpäin. Ja nyt minä palaan takaisin.»
»Entäs huomenna?»
»Huomenna te ette ole täällä »
»Mutta — entäs jos minäkin jäisin tänne? Villilampaat, rouva, villilampaat!»
Spahi nauroi pehmeästi.
»Huomenna minä panen maata puoli yhdeksältä», vastasi Lady Wyverne näyttäen hyvin siveältä, mutta tuo ilme oli niin liioiteltu, ettei se voinut tuntua vakuuttavalta. »Erämaan ilma väsyttää minua.»
»Ja minulle se antaa virkeyttä.»
Spahi seisoi niin lähellä Lady Wyverneä, että tämä tunsi punaisen, suuren viitan lämpöä ja omituisen itämaisen hajun tuoksua, joka läksi siitä.
»Siinä juuri on eroavaisuus meidän välillämme», sanoi Spahi. »Minä olen hereillä ja täysissä voimissani. Teitä raukaisee. Ja hän nukkuu.»
»Kuka — hän?» sanoi Lady Wyverne hämmästyen Spahin äänen sävyä.
»Herra, teidän miehenne. Mutta vaikka teitä raukaisee, niin ette te siltä nuku. Te voisitte olla yhtä virkeä kuin minäkin. Te voisitte olla täysin hereillä niinkuin minäkin, jos vain —»
Spahi keskeytti puheensa ja katsoi rouvaan.
»Jos vain — mitä?»
»Jollette te vain pelkäisi olla hereillä ja tuntea iloa.»
Spahi näytti seisovan ikäänkuin Lady Wyvernen yläpuolella. Hänen käsivartensa oli ojossa ja laajassa viitassaan hän näytti aivan jättiläismäiseltä. Tuoksu, joka virtasi hänen valkeista ja punaisista vaatteistaan, herätti salaperäisen ja oudon tunnelman, ikäänkuin jostakin hyvin etäisestä, joka oli saavutettavissa vain kulkemalla eteenpäin, yhä kauemmaksi ja edemmäksi.
»Sillä te pelkäätte», sanoi hän. »Te pelkäätte hirveästi.»
Samassa kajahti kimakka huuto rotkon pimeydestä, huuto, joka oli puoleksi ihmisen, puoleksi eläimen ääntä. Lady Wyverne säpsähti ja tarttui vaistomaisesti Spahin käsivarteen. Samassa hänen viittansa lämpimät laskokset ympäröivät hänet. Huuto kajahti vieläkin kerran, kimakkana, entistä äänekkäämpänä ja lähempää. Sitten hyökkäsi mies juoksujalassa rotkotietä myöten keskelle kuutamoa. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat, aivankuin Kristuksen, kihara, kellertävänruskea parta ympäröi hänen poskiaan ja silmissä oli sininen, levoton välke. Hennossa kädessä hän piteli suunnatonta sauvaa. Hänen pukunsa oli helakan vihreä ja päässä hänellä oli vihertävänpunainen turbaani.
»Allah!» hän huusi heiluttaen sauvaa päänsä yläpuolella ja viitaten äkkiä sekä oikealle että vasemmalle. »Allah! Allah! Al -»
Lady Wyverne painautui lähemmäksi Spahia. Herkän mielikuvituksensa vallassa hän luuli, että rotkosta oli ilmestynyt hullu messias, joka osoitti sormellaan hänen kadotustaan. Hän vapisi, kun tuo kumma olento pysähtyi hänen eteensä, hänen kimakan huutonsa muuttuessa lapsekkaaksi valitukseksi ja hänen suurten, vaaleitten silmiensä kiintyessä häneen ilmaisten mitä suurinta hämmästystä.
»Mikä se on?» änkytti Lady Wyverne.
»Sehän on vain hullu Marabout», sanoi Spahi kiertäen suojelevasti käsivartensa Lady Wyvernen vartalon ympärille.
»Hullu Marabout?»
»Hän oli aikoinaan hyvin rikas. Hän asui Akbaran kylässä ja rakasti erästä Beni-Moran tanssijatarta. Eräänä yönä tyttö tuli jalokiviensä vuoksi murhatuksi. Siitä saakka Marabout on ollut mielenvikainen. Hän elää aina taivas-alla. Hän syö mitä hänelle annetaan, mitä hänen käteensä pannaan. Hän nukkuu maassa. Öisin hän kulkee ja etsii kuollutta tyttöä ja huutaa Allahia avukseen. Allah! Allah!»
Äkkiä Spahi korotti äänensä kovaksi huudoksi. Heti Marabout alkoi jälleen heiluttaa sauvaansa.
»Allah!» hän huusi. »Allah! Allah!»
Ja hän kiiruhti pitkin tietä erämaahan päin huitoen sekä oikeaan että vasempaan, ikäänkuin hän olisi taistellut kuun säteitä vastaan, jotka seurasivat hänen kintereillään.
»Hän näkee Ayeshan murhaajan jokaisessa valonsäteessä», sanoi Spahi.
»Miksei hän epäile sitten meitä?» sanoi Lady Wyverne puistatellen.
»Kukapa sen tietää? Kuka voi ymmärtää mielettömän ajatuksia?»
Marabout katosi yöhön, ja samassa Lady Wyverne huomasi käsivarren, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen. Hän liikahti ja käsivarsi irtaantui hänestä. Mutta astuessaan eteenpäin hän oli yhä tuntevinaan sen puristuksen, samoinkuin se, jota hypnotistin käsi on kosketellut, tuntee sen magneetisen kosketuksen vielä kauan jälkeenkinpäin.
V.
Tänä yönä maatessaan hereillään ja kuunnellessaan rotkon läpi virtaavan virran kohinaa, oli Lady Wyverne kiihoittuneempi kuin koskaan ennen. Oikut olivat aina ohjanneet hänen elämäänsä, mutta ne olivat johtaneet sen aina valoisille ja kukkien siroittamille teille, ei koskaan pimeään salaperäisyyteen eikä surun synkkyyteen. Hän oli usein tuntenut rakkautta, mutta ei koskaan intohimoa. Hän oli aina ollut oikullinen, muttei koskaan kiivas eikä häikäilemätön; hän oli mielikuvitus-ihminen, mutta hänen tunteensa eivät koskaan olleet myrskyisiä. Hän oli ollut aivan kuin tuo arabialaispoika, joka lauloi laumaan joen partaalla; aivan kuin vieno, heleä ääni, joka kohosi aurinkoa kohti. Mutta nyt hän oli saanut tuntea sitä salaperäistä voimaa, joka kiihoittaa naiset taisteluun, hän oli nähnyt luokseen viekoittelevan käden, joka johdattaa kiihkeän sielun poluille, jonne sen ei pitäisi mennä, noille suurille aavikoille, missä tunteet kuohuvat ja ihmeet elävät.
Ensi kertaa eläissään hän tunsi olevansa hädässä.
Hän oli mieltynyt vaihteluun, mutta aivan luvalliseen vaihteluun. Hän oli halunnut Mayfairesta Monte Carloon tai Skotlannin vuoristosta Rue de la Paix’lle. Ja nyt hänen elämänsä äkkiä oli muuttunut yhtä epätodelliseksi kuin naamiohuvit, joissa hän oli esiintynyt Columbinena ja hän tunsi äänen sielussaan, joka vaati häntä aivan uuteen elämään.
Mutta hänen oli aivan mahdoton sitä saavuttaa. Siksi hän oli nyt onneton. Tuo sana »mahdoton» oli kuitenkin aivan uusi kokemus hänelle. Se melkein loukkasi häntä. Koko hänen tyytyväisyytensä omaan itseensä ja elämäänsä alkoi horjua. Hän oli kuin lapsi, joka halusi kuuta taivaalta.
Virran kohinassa oli hän kuulevinaan hullun Maraboutin huudon, kun tämä etsi murhattua armastaan kuutamossa. Tuo ääni kajahti erämaasta, jonka kynnyksellä hän oli. Hän näki edessään nuo molemmat miehet, punaviittaisen ja heleänvihreäpukuisen, joista toinen suojeli häntä, toinen ikäänkuin hyökkäsi hänen päälleen ja luopuen sitten äkillisestä tuumastaan hävisikin erämaan helmaan. Nyt yöllä nuo molemmat henkilöt tuntuivat hänestä paljoa todellisemmilta kuin hänen miehensä.
Spahi oli lausunut tuon sanan »villilampaat» pilkallisella äänenpainolla, ja Lady Wyverne oli arvannut hänen ajatuksensa. Crumpetin tunteita hän ei voinut epäillä. Crumpet rakasti häntä, hän oli valmis puolustamaan häntä koko maailmaa vastaan, hän antaisi tallata itsensä maahan, jos Lady Wyverne sitä haluaisi, mutta sittenkin — hän oli vain »vanha Crumpet parka», kehittymätön raukka. Hänessä ei ollut mitään salaperäistä.
Lady Wyverne veti nenäänsä, ikäänkuin hän olisi hengittänyt itseensä hyvää hajua. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka läksi Spahin viitasta. Se oli ikäänkuin osa hänestä itsestään ja siitä maasta, jossa hän eli. Jos länsimaisella miehellä olisi ollut sellainen tuoksu, niin olisi se tuntunut epämiehekkäältä hänen mielestään. Mutta tämä seikka, sekä moni muukin on itämaalaiselle anteeksi annettava. He ovat erilaisia kuin me, nuo auringon lapset. Ja juuri tuo erilaisuus oli kiihoittanut Lady Wyvernen uteliaisuutta, vieläpä herättänyt hänessä jotakin muutakin. Hyvä haju ja lapsellinen ääni, revolveri, joka oli valmiina puolustamaan häntä, mustat silmät, käsivarsi, joka punaisen viitan alla tuntui raudankovalta, mustat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan ja kuitenkin yhtä pehmeät kuin sametti — Lady Wyverne väänteli itseään vuoteellaan. Hänen ruumistaan poltti ja hänen mielensä oli rauhaton, häntä ei haluttanut lainkaan nukkua. Mikä tuo mies oli? Mikä oli hänen oikea luonteensa, hienoko vai raaka? Hänen käytöksensä oli mallikelpoinen, silloinkin kun hän äkkiä heittäytyi rohkeaksi! Entäs hänen sydämensä? Oliko hän kohdellut naisia julmasti?
Lady Wyverne oli oppinut tuntemaan Crumpetin luonnonlaadun keskusteltuaan hänen kanssaan puolen tuntia. Hän oli yhdellä silmäyksellä päässyt hänestä selville, arvannut hänen makunsa, nähnyt hänen vikansa ja hyvät puolensa, arvioinut hänet kerrassaan. Englanti kasvattaa lakkaamatta sellaisia miehiä, jotka pitävät yllä maan perintätapoja, jotka elävät ja kuolevat aito-brittiläisinä. Crumpet oli lävitsensä englantilainen, hyvä mies, johon saattoi epäröimättä luottaa. No niin, Lady Wyverne oli luottanut häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ja siitä saakka hän oli tullut hyvin toimeen. Ja sitä hän juuri elämässään oli halunnutkin.
Entäs nyt? Mitä hän oikeastaan tahtoi? Kuinka tyhmä ja naurettava koko tämä juttu oli!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan. Koska he olivat aikoneet viettää vain yhden yön El-Akbarassa, olivat he lähettäneet kaikki tavaransa sekä palvelijansa suoraan Beni-Moraan. Hän ei luullut täällä tarvitsevansa suorastaan mitään. Nyt hän etsi itse sukkansa ja tohvelinsa esille sytytettyään kynttilän palamaan. Kun hän vihdoinkin oli löytänyt ne, kääri hän ympärilleen aamutakkinsa, astui ulos verannalle ja alkoi kävellä siellä edestakaisin. Hän kulki useamman kerran Crumpetin ikkunan ohi. Pari kertaa hän pysähtyi epäröiden sen eteen. Hän oli jo puoleksi päättänyt astua hänen huoneeseensa, herättää hänet ja sanoa hänelle, ettei hän saisi enää ajatella vain villilampaitaan, vaan että hänen piti viedä hänet huomen-aamulla Beni-Moraan. Sitten hän astui edelleen tuumien mielessään, että olisi suorastaan häpeä herättää väsynyttä miestä, joka kuorsasi niin hyvässä tahdissa.
Kunhan Crumpet ei olisi kuorsannut! Lady Wyverne jäi tuumimaan, tokko muut ihmiset — niin juuri, muut ihmiset kuorsasivat myöskin.
Kuun valo himmeni, hopeavälke katosi lehtikujan puiden latvoista ja ne muuttuivat harmaiksi. Ilma kävi viileämmäksi.
Lady Wyverne pysähtyi jälleen Crumpetin ikkunan eteen, ja tällä kertaa hän aukaisi oven ja astui ääneti sisään. Hämärässä valossa, joka tunkeutui hänen jäljessään huoneeseen, hän saattoi eroittaa vuoteen sekä sillä lepäävän pitkän vartalon. Lady Wyverne kosketti sitä kädellään.
»Crumpet!»
»Rrr — ah!»
Kuorsaus katkesi, ja nukkujan huulilta pääsi syvä huokaus, joka kuului miltei vastaväitteeltä. Lady Wyverne pudisteli häntä.
»Crumpet!»
»A—ah!»
»Ei siinä mikään auta. Herää nyt!»
Sir Claude kääntyi ympäri, jotta vuode narisi, nousi istualleen, painui jälleen alas, avasi silmänsä ja tuijotti eteensä.
»Ahmedko siellä?»
»Ei, ei se ole Ahmed. Herää!»
»Kuka hemm —» Sir Claude ojensi kätensä ja koetteli vaimonsa kättä ja kasvoja. »Kitty! Mikä on hätänä? Oletko sairas?»
»En.»
Lady Wyverne kävi istumaan kovalle tuolille vuoteen ääreen.
»Minä en vaan saa unta.»
»Mitä — a-ah! — mitä kello on?»
»En minä tiedä. Mitä sillä väliä. Minä tahdon puhella.»
Sir Claude nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti vaimoonsa. Hän näytti aivan jättiläishaamulta.
»Mistä sitten? Saa nähdä onko huomenna hyvä metsästysilma?»
»Crumpet, etkö sinä ole saanut jo kylliksesi metsästämisestä?»
»Kyllikseni — mitä sinä tarkoitat?»
»Etkö ole jo kyllästynyt eläinten tappamiseen?»
Lady Wyverne oli näkevinään hämmästyneen ilmeen miehensä kasvoilla, vaikkei hän ollut siitä aivan varma. Hän ei voinut nähdä selvästi hämärässä.
»Kyllästynyt eläinten tappamiseen? Miksikä?»
»Etkö sinä mielemmin tahtoisi herättää henkiin olentoja, jotka eivät ole vielä heränneet? Etkö tahtoisi, Crumpet?»
»Mitä sinä tarkoitat, Kitty? Herättää henkiin! En minä ole mikään kohtalo.»
»Ei, vaan —»
»Maltahan —» Sir Claude tarttui vaimoansa käsivarteen. »Eikö Ahmed tuo jo muuleja pihalle? Mitähän kello on? Me lähdemme tänään kauaksi vuoristoon.»
»Pitääkö sinun mennä? Pitääkö sinun mennä niin kauaksi?»
»Kas, Ahmed sanoo —»
»En minä huoli kuulla mitään Ahmedista. Hän on niin suuri ja ruma ja julma.»
»Rumako? Mitä se tekee, vaikka hän onkin ruma? Hän tietää sittenkin, missä —»
»Älä puhu villilampaista, Crumpet! Jumalan tähden, älä puhu villilampaista!»
»Mutta mehän aiomme juuri pyytää villilampaita. Mikä sinua vaivaa, Kitty?»
»En minä osaa selittää niin hyvin, että sinä sen ymmärtäisit.»
Samassa kuului huutoa alhaalta pihalta ja kavioiden kapsetta. Sir Claude hypähti pystyyn.
»Hyvänen aika, Ahmed on siellä! Minun pitää saada vaatteet ylleni. Kuulehan, Kitty —»
Mutta tämä oli jo hiipinyt hiljaa pois kuin varjo.
Puettuaan ylleen astui Sir Claude verannalle, missä hänen vaimonsa seisoi nojautuneena kaidepuuta vasten ja katseli Ahmedia ja hänen muulejansa.
»Mene maata, Kitty», sanoi Sir Claude.
»Mitä hyötyä siitä on, jollen saa unta?»
»Mutta tavallisestihan sinä nukut niin hyvin.»
»Kyllähän minä sen tiedän.»
»Eikö tämä paikka sinulle sovi?»
Sir Claude katseli vaimoaan äkillisen levottomuuden vallassa, mutta tuo levottomuus tarkoitti vain häntä itseään, sen Lady Wyverne tiesi.
»Ehkäpä ei», vastasi hän.
»Tahdotko lähteä pois täältä?»
Sir Claude tuijotti vaimoonsa pelokkaasti. »Villilampaat», tuumi Lady Wyverne ja naurahti katkerasti. Hän ymmärsi liiankin hyvin, mitä Sir Claude ajatteli. Kokonainen lauma villilampaita odotti häntä.
»Ei, lähde sinä vaan, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne kovalla äänellä. »Älä turhia kysele, kun niin hyvä metsästystilaisuus on tarjona. Ajattele vain jahtiasi, Crumpet! Lähde pyytämään noita viattomia, onnellisia eläinparkoja!»
Ja Lady Wyverne nauroi jälleen niin pilkallisesti, että hänen miehensä loi häneen hämmästyneen katseen.
»Sinä et ole hyvissä voimissa, Kitty», sanoi hän. »Sinä olet niin kummallinen.»
»Ikäänkuin sinä tietäisit, millainen minä oikeastaan olen.»
Hän heitti nuo sanat hurjasti hänelle vasten kasvoja. Hän oli aivan kuin pieni tiikeri.
Sir Claude aivan jäykistyi; mutta kun Lady Wyverne kääntyi pois, mutisi hän itsekseen: »Mitä ihmettä nyt on tapahtunut? Mikä Kittyä vaivaa?» Varmaankin hänen on ikävä täällä, ja Sir Claude päätti, ettei hän viipyisi täällä kokonaista viikkoa, niinkuin hän oli aikonut, eikä lähtisi pyytämään gaselleja. Tultuaan pihalle hän epäröi hetken aikaa pitäisikö hänen ehkä jättää tämäkin retki, palata vaimonsa luo ja lähteä vielä tänä päivänä Beni-Moraan.
Mutta Ahmed talutti muulin hänen luokseen ja kiinittäen häneen suuret mustat silmänsä hän kehoitti häntä nousemaan sen selkään. Ja hän tuli ajatelleeksi viileää tunturi-ilmaa, asumatonta vuoristoa, auringon nousua aavalla erämaalla sekä metsänriistaa — tuota riistaa, jota oli niin vaikea pyydystää. Ja hän oli innokas metsästäjä, ja se veti häntä puoleensa ja viekoitteli hänet mukanaan.
VI.
Kun Lady Wyverne tuli alas aamiaista syömään, ei hän nähnyt Spahia. Hän ei ollut tavannut häntä edellisenä aamunakaan. Yhtä suuressa määrin kuin hän oli erämaan asukas, oli hän myös maailmanmies. Hän oli elänyt yhdessä ranskalaisten upseerien kanssa ja oli ollut Parisissa, ja hän tiesi, milloin hän saattoi seurata haluansa, milloin hänen piti hillitä sitä. Kun päivällis-aika hotellissa oli ohitse ja ravintolan väki oli syönyt oman illallisensa, panivat he maata ja jättivät vain arabialaisen vartioimaan ovea. Arabialaiset ovat pahat juoruamaan. Mutta tämä arabialainen ei sitä tehnyt. Spahi oli pitänyt siitä huolta. Auringon noustessa hän oli kadonnut. Lady Wyverne ihmetteli, minnekähän hän oli mennyt.
Aamiaisen jälkeen Lady Wyverne läksi kävelylle, kulki rotkotietä myöten Saharaan johtavalle valtatielle ravintolasta saamansa oppaan seurassa. Tämä oli pitkä, laiska nuorukainen, joka hymyili hänelle, poltti paperosseja eikä puhunut montakaan sanaa. Kun he saapuivat joen näkyville, kuuli Lady Wyverne vihellystä ja näki keltaisen kallion juurella arabialaisen pojan puhaltavan pilliä. Hän pysähtyi hetkeksi sitä kuuntelemaan, sillä tuo kansanomainen sävel miellytti häntä.
»Soittaako hän aina tuossa?» kysyi Lady Wyverne oppaalta.
»Aina, rouva.»
»Eikö hän tule siitä aivan hulluksi?»
»Kuinka, rouva?»
»Eikö hänestä ole ikävä aina istua samalla paikalla ja aina vaan soittaa?»
»En tiedä, rouva.»
Oppaalla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä ikävä merkitsi. Lady Wyverne katsoi melkein kadehtien häntä. Kuinka turhalta ja hullulta tuo hermostunut ja rauhaton elämä ulkona maailmassa tuntuikaan täällä. Hän tuumi mielessään, voisikohan hän, jos hän jäisi tänne asumaan, tulla hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
»Menemmekö tuohon punaiseen kylään, rouva?»
»Mikä se noista on? Tuoko ylhäällä kukkulalla?»
»Niin, rouva.»
Lady Wyverne nyökkäsi päätään. Suuret palmupuutarhat, jotka ympäröivät jokea ja ruskeita savimajoja, viehättivät häntä. Ne näyttivät niin hauskoilta ja salaperäisiltä, ikäänkuin oudot olennot olisivat viettäneet siellä ihmeellistä elämää varjojen keskellä. Oppaan seuraamana hän läksi astumaan vihertävään lehtoon, ja arabialaisen pojan säveleet katosivat kuulumattomiin.
Joki teki nyt polvekkeen, ja Lady Wyverne huomasi, että päästäkseen punaiseen kylään piti hänen kulkea joen poikki. Hän katsoi ympärilleen näkyisikö missään porrasta, mutta sellaista ei ollut.
»Miten me pääsemme yli?» kysyi hän oppaalta.
»Minä kannan rouvan. Mutta parasta on mennä hiukan alemmaksi. Vesi on tällä kohdalla kovin syvää.»
He astuivat hitaasti epätasaisella maalla puunrunkojen lomissa. Lady Wyverne katseli entistä tarkemmin seuralaistansa. Hän oli aivan nuori ja hento. Sitten hän loi katseensa vuolaaseen virtaan.
»Ette te jaksa kantaa minua joen poikki», sanoi hän hetken kuluttua.
»Kyllä, rouva. Ja jos te putoattekin veteen, niin ette te huku.»
Lady Wyvernen täytyi nauraa pojan huolettomuudelle, mutta hänen vastauksensa ei silti rauhoittanut häntä.
»Onko vielä pitkältä — kahlauspaikalle?» kysyi hän.
»Tuolla se on, missä aprikoosipuu on taipunut veden yli, rouva.»
Poika osoitti kädellään. Samassa ilmestyi puun juurelle olento, joka jäi siihen liikkumattomana seisomaan.
»Tuolla on Benchaalal!» sanoi opas.
»Benchaalal? Kuka se on?»
»Spahi.»
Lady Wyverne varjosti silmiään kädellään.
»Kuka hän on?» kysyi hän väliäpitämättömänä.
Mutta hän oli tuntenut yöllisen kävelytoverinsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin.
»Hän asuu hotellissa, missä rouvakin. Kyllä rouva on hänet nähnyt.»
»Ah, upseeriko.»
»Hän on hirveä. Hän on paras ratsastaja koko Saharassa. Revolverillaan hän voi ampua kiven lennostakin — kas näin!»
Poika heitti kiven ylös sinistä taivasta kohti.
»Kaikki naiset rakastuvat heti häneen. Algieressa he kuolevat hänen tähtensä, ja erämaassa, kun hän palaa isänsä luo, pitävät naiset tällaista ääntä aamusta iltaan saakka.»
Poika alkoi visertää äänekkäästi kuin lintu. Mies aprikoosipuun juurella kääntyi ja katsoi heihin.
»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.
Mutta poika ei kuullut häntä. Ihastuneena menestyksensä johdosta hän alkoi visertää entistä äänekkäämmin. Spahi astui heitä vastaan. Päästyään aivan heidän kohdalleen hän nosti kätensä turbaanin reunaan ja tervehti juhlallisesti.
»Minulla luullakseni on ollut kunnia nähdä rouvaa hotellissa», sanoi hän aivan virallisesti. »Aikooko rouva virran toiselle puolelle?»
Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, että Spahi aikoi kantaa hänet yli. Hän huomasi sen hänen silmistänsä. Ja hän toivoi, että hän sen tekisi. Hän toivoi sitä aivan naurettavan kiihkeästi. Mutta hän epäröi sittenkin, sillä hän tunsi selvästi, ettei se ollut vain oikku hänen puoleltaan, vaan jotain enempää, että häntä pidätti vain — niin mikä. Vain heikko päätös, joka saattoi milloin hyvänsä raueta. Hän pelkäsi, että Spahin kosketus voisi murtaa tämän esteen, voisi heittää hänet keskelle ääretöntä valomaailmaa.
Mutta Lady Wyvernen epäröidessä alkoi opas puhua.
»Minä kannan rouvan joen poikki.»
Spahi nauroi. Hänen pienet, tasaiset hampaansa välkkyivät tummien huulten välistä.
»Ehkäpä rouva sallii minun kantaa?»
Spahi nosti hänet syliinsä.
»Ei!» vastusteli Lady Wyverne.