Part 1

VILLILAMPAITA

Kirj.

Robert Hichens

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

I.

Sir Claude Wyverne oli aivan tavallinen, hiukan jörömäinen englantilainen, joka ihaili suuresti turhamaista ja huvitushaluista rouvaansa. Heti naimisiin mentyänsä sai hän kokonaan taipua Lady. Wyvernen tahdon alle. Tämä oli huikentelevainen, vaaleaverinen kaunotar, joka halusi aina vaihtelua, mikä ominaisuus kiusasi suuresti hänen miestänsä, sillä hän oli levollinen ja rauhaa rakastava luonteeltansa. Voidakseen kuitenkin säilyttää vaimonsa rakkauden, koetti hän keksiä aina jotakin uutta tyydyttääkseen hänen halujansa ja oli aina valmis täyttämään hänen vähimmätkin oikkunsa.

Keväällä, juuri kun Sir Claude arveli, että he saisivat asettua pieneen huvilaansa Leicestershireen, lausui Lady Wyverne äkkiä sen toivomuksen, että hän halusi matkustaa Algiereen.

»Caroline Barchester ja hänen karhunsa lähtevät myöskin, Crumpet» [Crumpet, lempinimi, merkitsee oikeastaan pehmeää kakkua], sanoi Lady Wyverne. »Mennään mekin. Minä hankin suosituksen Madagascarin entisen kuningattaren ja Annamin prinssin luo — he ovat Algieressä maanpaossa, niinkuin tiedät — ja me saamme nähdä jotain uutta ja hauskaa. Olen kyllästynyt tavallisiin ihmisiin. Lähdetään tiistaina matkaan. Voimmehan viipyä Parisissa jonkun päivän.»

Tietysti Sir Claude suostui tähän. He läksivät tiistaina Algiereen ja pysähtyivät pariksi päivää Parisiin.

Parisissa he vastoin Sir Clauden tahtoa kävivät erästä kuuluisaa astroloogia, tohtori Mélie Etoilea, puhuttelemassa, sillä koko maailma — Lady Wyvernen koko maailma — oli aivan hullaantunut häneen. Lady Wyverne meni ensin kuuluisan tohtorin puheille jättäen miehensä siksi aikaa odotussaliin.

Noin puolen tunnin kuluttua palasi Lady Wyverne aivan haltioissansa takaisin. »Hän on suurenmoinen!» huudahti hän. »Hän on nerokas! Pieni ja karvainen kuin hiiri. — Mene sisään, Crumpet!»

Mutta Sir Claude vastusteli. Hän oli tullut vain saattamaan vaimoaan. Hän ei itse uskonut salaperäisiin asioihin ja kaikki se, mitä hän ei voinut järjellään selittää, oli hänestä »kirotun typerää». Koko hänen brittiläinen vastustusvoimansa nousi vastarintaan, kun hän vain ajattelikin sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi mennä astroloogin puheille. Mutta Lady Wyverne ei antanut myöten. Hänellä oli raudankova tahto. Siksipä muutaman minuutin kuluttua Sir Claude istuikin pienen pöydän ääressä vastapäätä harmaapartaista, vanhaa miestä, ja teki tiliä siitä, mihin aikaan vuorokautta ja minä vuonna hän oli syntynyt, mitä tauteja hän oli potenut sekä kaikenlaisista muista asioista, kunnes tohtori, joka näytti pelottavalta kuin kummitus, ojensi hänelle paperiliuskan.

»Tyhjiä loruja!» mutisi Sir Claude palatessaan odotushuoneeseen, jossa hänen vaimonsa oli.

»Mikä on tyhjää lorua?» huudahti Lady Wyverne.

»Se mitä hän sanoi.»

»Mitä hän sitten sanoi?»

»Oi, paljon tyhmyyttä. Hän luuli, etten ymmärtänyt häntä, tai ehkäpä hän toivoi eri maksua. Joka tapauksessa hän kirjoitti tähän koko lorun.»

Sir Claude ojensi paperin vaimolleen, joka tarttui siihen kiihkeästi. Silmäiltyään punaista kirjoitusta, hän huudahti:

»Maaliskuu! sehän meillä on käsissä. Ensimäinen päivä maaliskuuta.»

»Niin on. Loruja, eikö totta?»

»Maaliskuu», jatkoi Lady Wyverne lukien ääneen, »taistelujen, vihan, tuskan ja sydänsurujen kuukausi. Älkää lähtekö tänä yönä matkalle. Vaara uhkaa —»

Lady Wyverne vaikeni. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa näyttivät harvinaisen vakavilta.

»Loruja, eikö totta?» sanoi Sir Claude katsoen tuskallisesti vaimoonsa.

II.

Madagascarin entinen kuningatar oli tavattoman armollinen huvilassaan, joka sijaitsi Algieren vuoristossa. Annamin prinssi näytti Sir Claudelle hevosiaan, joita tämä töin-tuskin viitsi katsella, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt prinssin omituiseen tukkalaitteeseen. Caroline Barchester ja hänen karhunsa, joka samalla oli myös hänen miehensä, kertoivat suurella ihastuksella Mustafan kauniista hotellipuutarhoista. Mutta maaliskuun 10 p:nä oli Lady Wyverne sittenkin saanut aivan kylliksen Algierestä.

»Matkustetaan edemmäksi, Crumpet», sanoi hän miehelleen. »Me olemme nyt nähneet kuningattaren ja maurilaiset kylvyt — ainakin sinä olet ne nähnyt — ja kuvernöörin palatsin ja kaiken muun. Lähdetään erämaahan.»

Sir Claude näytti nyrpeältä ja itsepäiseltä.

»En minä tiennyt, että meidän piti lähteä erämaahan», sanoi hän.

»Tietysti. Mitä varten me muuten olisimme tulleet tänne?»

»Katsomaan Algiereä, luullakseni.»

»Kaikkea vielä! Algiere on yhtä ranskalainen kuin Rue de la Paix Parisissa. Minä tahdon nähdä kameleita ja hiekka-aavikkoja. Tilaa kaksi makuupaikkaa El-Akbaraan, niin olet kiltti. Se sijaitsee aivan erämaan kynnyksellä. Sinne me jäämme yöksi ja jatkamme sitten matkaa Beni-Moraan.»

Mutta kun Sir Claude yhä edelleen näytti kovin itsepäiseltä, lisäsi Lady Wyverne ilkeästi:

»Tai muuten minä luulen sinun uskovan Mélie Etoilen ennustukseen.»

»Loruja!» sanoi Sir Claude. »Tuollainen valkopartainen —»

»No niin, hanki sitten piletit!»

Sir Claude läksi heti Cookin toimistoon ja sai piletit, mutta hän näytti hyvin vakavalta, melkein tuskalliselta palatessaan hotelliin. Eikä hän koko iltana kääntänyt silmiään vaimonsa kauniista, nukkemaisista kasvoista.

»Minä luulen, että sinä uskot!» sanoi Lady Wyverne hänelle, heidän mennessään levolle. »Vaara uhkaa, mitä suurin vaara, niinhän hän kirjoitti. Mikähän sinun mielestäsi olisi suurin vaara?»

»Tiedäthän sinä sen», vastasi Sir Claude karhealla äänellä.

Ja hän tarttui vaimonsa pieneen käteen ja puristi sitä.

»Oi, Crumpet, minun sormukseni!» huudahti rouva.

Mutta hän ei vetänyt sittenkään kättään pois, vaan lisäsi:

»Ikäänkuin sinä voisit kadottaa minut täällä! Crumpet, sinä olet hullumpi kuin minä, ja kuitenkin minä olen hirveän taikauskoinen.»

»Uskotko sinä siis tuohon astrologiin?»

»Tietysti en.»

Seuraavan päivän illalla he saapuivat El-Akbaraan, mutta matkalla heitä kohtasi pieni onnettomuus. Lähellä Kreirin asemaa juna joutui pois radalta, ja vaikkei Lady Wyverne haavoittunutkaan, niin pelästyi hän sittenkin pahan päiväisesti. Kun he pitkän viivytyksen jälkeen vihdoin taas saattoivat jatkaa matkaa, istui Sir Claude ja hänen vaimonsa vastapäätä toisiaan aivan äänettöminä. Sir Claude oli kovin masentuneella mielellä ja poltti kiihkeästi toisen sikarin toisensa jälkeen. Vasta kun he poistuivat junasta ja ajoivat pieneen ravintolaan, jossa heidän oli määrä viettää yötä, kirkastuivat heidän kasvonsa jälleen ja heidän entinen mielentilansa palasi.

»Mikä ihmeellinen paikka, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne tirkistellen harsonsa läpi korkeita vuoria, jotka muodostivat erämaan eteen ikäänkuin korkean, suojelevan muurin. »Mutta missä on Sahara?»

»En tiedä, Kitty», vastasi Sir Claude. »Onkohan noilla vuorilla metsänriistaa?»

»Uh, täällähän on kylmä!» huudahti Lady Wyverne, kun vaunut vierivät kapeaan vuorisolaan. »Eipä uskoisi, että erämaa — Tuossa on hotelli!»

Vaunut pysähtyivät yksinäisen talon edustalle, joka sijaitsi rotkon pohjukassa vuolaan joen rannalla. Korkeat kalliot kohosivat joka puolella taivaan sinistä kantta kohti. Hotelliin johti pitkä lehtikuja, jota myöten karavaanitie kulki Saharaan. Rakennus oli pieni ja matala, mutta siistin ja kodikkaan näköinen. Ikkunoissa oli vihreät säleluukut ja veranda oli suuri ja avara.

»Teetä verannalle!» huusi Lady Wyverne. »Teetä, teetä, ja sitten, missä on erämaa?»

Ravintolan emäntä, lihava, keski-ikäinen ranskalainen nainen selitti, että erämaa oli aivan kallioiden takana. Vain viiden minuutin matkan päässä rotkosta. Lady Wyverne oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan pelkonsa ja nielaistuaan kupillisen teetä hän sai miehensä mukanaan tielle, joka johti suurelle luonnon muodostamalle kallioaukolle, jota arabialaiset nimittävät »Saharan portiksi». Sir Claude oli ollut puhuttelemassa pitkäkasvuista arabialaista opasta, joka astui nyt heidän rinnallaan tietä näyttäen, mikä ei olisi lainkaan ollut tarpeellista. Sir Claude sanoi silminnähtävällä mielihyvällä vaimolleen:

»Kuulehan, Kitty, mitäs arvelet siitä? Tämä poika väittää, että täällä on paljon metsänriistaa, villilampaita vuoristossa ja suuria gaselliparvia aivan läheisellä tasangolla. Mitäs arvelet, jos jäisimme tänne muutamiksi päiviksi eikä vain yhdeksi iltaa? Voisin nousta kello kolmelta aamulla ja metsästää hiukan. Mitäs arvelet?»

Sir Claude katsoi huolissaan vaimoonsa.

»Hetken kuluttua vastaan sinulle, Crumpet, kunhan olen — Oi!»

Lady Wyverne huudahti ja pysähtyi keskelle tietä puristaen miehensä käsivartta. He olivat joutuneet erämaan laitaan ja näkivät edessään laskevan auringon. Aivan äkkiä koko maailma oli muuttunut. Loistavat värit häikäisivät heidän silmiään. Joki kulki täällä aivan rauhallisena laskien ihanan palmupuiden varjostaman keitaan helmaan, joka kohosi keskeltä loppumattoman avaraa keltaista kenttää. Vasemmalla näkyi taivaanrannassa pitkä vuoriketju, joka hohti punaisena laskevan auringon säteissä. Ja kolmesta arabialaisesta kylästä, joiden ruskeat talot olivat siroitetut sinne-tänne palmujen keskelle, kuului lasten huutoa, koirien haukuntaa ja arabialaisten rumpujen ja ooboe-soittimien hiljaista ääntä.

Suuren kallion juurella, joen rannassa istui pieni arabialainen poika puhaltaen pilliä.

»Oi, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne seisottuaan hetken aikaa mietteihin vaipuneena, »kuinka omituista täällä on, kuinka —»

Hän veti henkeään. Hänen silmissään kiilsi kyyneleitä. »Kameleja! Kameleja!» huudahti hän sitten. »Katsohan, Crumpet!»

Karavaani ilmestyi rotkosta, pitkä rivi kuormakameleja ja avojalkaisia, tummaihoisia miehiä repaleisissa vaatteissa.

»Hyvin kaunista», myönsi Sir Claude. »Voidakseen metsästää lampaita on mentävä —»

»Kyllä, kyllä, minä tiedän.»

»Mistä sinä tiedät —»

»Kyllä minä tiedän. Jäädään tänne kahdeksi päiväksi. Lähde huomen-aamulla kello kolmelta ja ammu mitä ikänä haluat. Anna minun vain jäädä tänne tutkimaan näitä kyliä ja vaeltamaan näiden palmujen varjossa.»

»Et sinä voi kulkea täällä yksin.»

»Minä otan oppaan.»

»Minä tiedustelen jotakuta hotellista,» mutisi Sir Claude. »Tämä poika kulkee aina urheilijoiden mukana. Kitty, minun on hirveän nälkä.»

»Kuinka proosallinen sinä olet!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen olkapäitään.

Mutta hän kääntyi takaisin ja he palasivat ravintolaan, joka oli nyt peittynyt lähestyvän yön hämärään varjoon.

Päivällispöydässä ei paitsi heitä ollut kuin eräs nuori ja kaunis arabialainen, Algiereen sijoitettu Spahi [Spahi on turkkilainen tai algierelainen ratsuväenupseeri], niinkuin edeskäypä heille kertoi; hän oli nyt matkalla kotiin isänsä luo, joka oli hyvin vaikutusvaltainen mies Zibanin piirissä. Lady Wyverne katseli huvitettuna vierasta. Tällä oli lumenvalkoinen turbaani päässä ja punainen takki yllä ja keskellä kaikkea tätä valkoista ja punaista väriä loistivat hänen mustat silmänsä kuin tähdet ja hänen hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään edeskäyvälle ja lausuessaan hänelle pari sanaa aivan virheettömällä ranskankielellä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ilmeikkäät, mutta samalla niissä oli jotakin julmaa, kylmän älykästä.

Päivällisen aikana Sir Claude puhui vain villilampaista ja heti aterian päätyttyä hän sanoi:

»Kitty, emmeköhän mene sisään.»

»Sisäänkö!» sanoi Lady Wyverne. »Miksikä, kellohan on vasta kahdeksan!»

»Niin kyllä, mutta sinähän olet kovin rasittunut, tuo onnettomuus rautatiellä ja kaikki muukin —»

»Sinä arvelet, että olet uninen ja että sinun täytyy nousta kello kolmelta voidaksesi ampua muutamia lammas raukkoja. Mene nukkumaan, Crumpet; minä jään tänne verannalle katselemaan kuuta.»

Sir Claude heitti unisen silmäyksen nuoreen Spahiin, joka juuri otti pähkinän lautaseltaan ja piteli sitä kapeitten hentojen sormiensa välissä. Hänen katseensa oli vakavasti luotu alas.

»No niin, Kitty, minä menen tosiaankin sisään. Katsohan, jollen saa kyllikseni nukkua, niin kukapa tietää miten huomenna —»

»Et saa ainoatakaan lammasta, vaan ammut sen sijaan oppaasi. Kyllä minä ymmärrän. Ala laputtaa.»

Sir Claude kääntyi mennäksensä. Rasahtava ääni kuului huoneesta. Hän kääntyi taakseen. Spahi oli rikkonut pähkinän sormillaan ja hymyili kaivaessaan sen sydämen esille.

»Enpä tiedä sentään, tokko vielä huolin panna maata», tuumi Sir Claude. »Jospa polttaisin ensin —»

»Ei, ei; mene nukkumaan. Sinun silmäsi ovat aivan uniset. Tulehan, Crumpet!»

Lady Wyverne katosi huoneesta miehensä seuraamana.

Spahi katsoi heidän jälkeensä, nousi pöydästä, sytytti paperossin ja laskeutui pienelle kivitetylle pihalle verannan ulkopuolelle. Hän nojautui pylvästä vastaan ja seisoi siinä aivan liikkumattomana katsellen lehtikujaa, jonka keskellä valkoinen tie kulki kiemurrellen rotkon varjojen pimennoksessa erämaata kohti.

III.

Sir Claude pani tietysti maata. Hän totteli aina vaimoansa. Lady Wyverne kääri hänet peitteeseen ja heti kun hän kuuli miehensä tutun kuorsauksen, läksi hän verannalle, jonka juurella nuori Spahi seisoi. Tämä kuuli Lady Wyvernen hameen kahinan illan hiljaisuudessa, ja hän hymyili. Loistavat tähdet välkkyivät taivaalla, ja kuu valaisi tietä, joka kiemurteli rotkon halki Saharaa kohti. Hotellissa emäntä, hänen perheensä ja palvelijat olivat aterioimassa. Ei kukaan ollut lähitienoilla. Hetken kuluttua Spahi astui pylvään luota aitauksen viereen, joka eroitti pienen, kivitetyn ravintolapihan tiestä. Hän nojasi selkänsä sitä vasten ja käänsi kasvonsa verandaa kohti, katsomatta sinne kuitenkaan. Seisoessaan siinä liikkumatta hän näytti ikäänkuin vajonneen unelmiin. Lady Wyverne katseli häntä uteliaasti. Hänen laaja, valkea turbaaninsa näytti hänen mielestään kuutamossa aavemaiselta. Miksikä hän seisoi siinä aivan liikkumatta? Mitähän hän ajatteli? Tämä paikka, joka erosi niin kerrassaan kaikesta, mitä hän ennen oli nähnyt, saattoi hänet ymmälle. Tuo liikkumaton mies saattoi hänet myöskin ymmälle. Ja tämä afrikalainen, hiljainen yö, suuren erämaan läheisyys, jossa tuo mies, joka seisoi aivan kuin kuvapatsas hänen vieressään, oli syntynyt ja kasvanut ja jonne hän aikoi jälleen palata, kahlehti kokonaan hänen kevyen mielensä. Hän tunsi miltei pelkoa. Ja kun nainen alkaa pelätä, niin hänen mielikuvituksellaan ei ole enää rajoja. Lady Wyvernen mielikuvitus oli vienyt hänet jo hyvin kauaksi, kun äkkiä omituinen ääni hämmästytti häntä ja veti hänen huomionsa puoleensa.

Se oli laulava tai pikemmin hyräilevä ääni, pehmeä, kimakka miltei poikamainen ääni. Mistä se tuli?

Näkyvillä ei ollut ketään muuta kuin nuori Spahi, eikä Lady Wyvernen mieleen aluksi voinut juolahtaakaan, että tuo ääni saattoi lähteä miehen suusta. Hän kuunteli, nojautuen kaidepuun yli. Ääni kuului lakkaamatta, kunnes se hänen mielestään suli yön kanssa yhteen, ikäänkuin se olisi ollut yön ääni, joka kajahti tässä vuoristoyksinäisyydessä hiekka-aavikon partaalla. Ääni oli ruma, mutta sittenkin se veti häntä puoleensa. Jos hän olisi puhunut siitä jollekin, niin hän epäilemättä olisi sanonut sitä loihdituksi. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään senkaltaista. Lopulta tuo laulu alkoi kiusata häntä, ärsyttää hänen hermojaan, tehdä hänet rauhattomaksi. Hän veti käsivartensa pois kaidepuulta. Kuka lauloi? Hän koetti kuulostaa, mistäpäin ääni tuli, ja silloin hänelle selvisi, että se kajahti siltä taholta, missä Spahi seisoi. Hänkö se todellakin lauloi? Oliko tuo muka serenaadi?

Lady Wyverne hymyili. Hänen turhamaisuutensa oli herännyt. Hänen liikkuessaan Spahi liikahti myöskin. Hän astui hitaasti pienen pihan poikki, nosti päänsä verandaa kohti, jotta Lady Wyverne saattoi nähdä hänen kasvonsa ja liikkuvat huulensa. Hän se lauloi, ja nyt, aivan peittelemättä hän lauloi hänelle.

Siitä saakka kuin Lady Wyverne oli päässyt ulos maailmaan oli hän tottunut ihailuun, vieläpä jumaloimiseen — sellaiseen jumaloimiseen, jota nykyajan miehet kykenevät osoittamaan kauniille naiselle. Mutta tämä omituinen, kimakka afrikalainen serenaadi oli hänelle jotain aivan uutta. Nuo rohkeat tummat kasvot, jotka kuun valossa olivat kääntyneet häneen ja tuo lapsellinen ääni, joka pulpahti esiin hänen huuliltaan, ne kiihoittivat hänen hermojaan, jotka alituisesti etsivät uutta ajanviettoa. Tietämättään hän hymyili Spahille. Tämä lakkasi heti laulamasta ja hymyili myös vuorossaan. Sitten hän alkoi puhua Lady Wyvernen kanssa, ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

»Onko rouva koskaan nähnyt erämaata kuutamossa?»

Lady Wyverne säpsähti ja vetäytyi kauemmaksi. Tämähän näytti käyvän kovin nopeasti.

»Eikö rouva tule alas?» sanoi Spahi tulkiten tätä liikettä poikamaisella uhkarohkeudella.

Ennenkuin Lady Wyverne huomasi puhuvansa, oli hän sanonut ranskaksi:

»Tietysti en.»

»Sepä sääli. Viiden minuutin matkan päässä rouva voisi nähdä erämaan kuun valossa. Ei siellä ole mitään pelättävää.»

Spahi laski kätensä hetkeksi alas ja nosti sen jälleen, ja Lady Wyverne saattoi nähdä kuunsäteitten kimaltelevan revolverin terästä vasten. Tuo säihkyvä valo sokaisi hänen silmiään enemmän kuin tähtien tuike.

»En minä pelkää», sanoi hän.

Tällä kertaa Lady Wyverne puhui ehdoin tahdoin. Hänen oikullinen luonteensa, joka alati hallitsi häntä, kuiskasi hänelle:

»Tämä on aivan uutta leikkiä! Älä ole niin hullu, että väistäisit sitä.»

»Ehkäpä rouva ei huoli nähdä erämaata?»

Samassa Spahi huomasi, että Lady Wyvernen katse siirtyi hänestä ja kiintyi johonkin hänen takanaan. Hän kääntyi ja näki kameliparven sekä karjapaimenten hiipivän ravintolan ohi matkalla erämaahan. Äänettömästi he kulkivat kapeata tietä pitkin. Karjapaimenilla oli karvaiset lakit päässä ja liehuvat vaipat hartioilla sekä kädessä pitkät sauvat. Tähystäen eteensä lintumaisilla silmillään he katosivat kuin aaveet rotkon varjoon. Heidän ilmestymisensä ja katoamisensa herätti Lady Wyvernen mielessä romanttisen ja salaperäisen tunnelman, halun saada seurata noita vieraita miehiä ja heidän elukoitaan hopeamaailmaan, joka häämöitti pimeyden takaa.

Hän astui verannan poikki ja kurkisti Sir Clauden huoneeseen. Tämä kuorsasi rohkeasti.

»Hän uneksii villilampaista!» mutisi Lady Wyverne. »Jospa Crumpet olisi edes hiukan — hm!»

Hän huokasi, heitti ylleen viitan ja astui hiljaa portaita alas.

Spahi odotti häntä pihalla. Hänen rohkea käytöksensä oli kadonnut, ja hän kumarsi juhlallisen vakavana, mikä hämmästytti Lady Wyverneä, sillä hän ei ollut tottunut niihin äkillisiin muutoksiin, jotka itämaalaisille ovat niin kuvaavia.

»Eikö herra tule mukaan?» kysyi Spahi yksinkertaisesti.

»Herrako?»

Lady Wyverne katsoi hämmästyneenä Spahia suoraan silmiin.

»Mieheni nukkuu», lisäsi hän tointuen jälleen.

»Näin varhainkol»

Hänen äänensä kuulosti hiukan ivalliselta.

»Hän aikoo mennä huomen-aamulla kello kolmelta metsästämään villilampaita», sanoi Lady Wyverne hiukan terävällä äänellä.

Spahi katsoi vakavasti häneen.

»Villilampaita!» hän toisti. »Villilampaita!»

Hänen äänensä kuulosti säälivältä.

»Saanko auttaa viitan rouvan ylle?» lisäsi hän hetken kuluttua.

»Minä — minä en lähde ulos», sanoi Lady Wyverne.

»No — entäs viitta?» sanoi Spahi vakavasti.

Ja hän otti sen Lady Wyverneltä ja kääri sen nopeasti ja sulavasti hänen ympärilleen.

»Tulkaa, rouva!»

»Mutta —»

Spahi avasi portin.

»Sinne on vain viiden minuutin matka. Neljännestunnin kuluttua palaamme takaisin ja rouva on saanut nähdä — ah, jotain ihanampaa, kuin mitä te koskaan Englannissa olette nähnyt.»

Hän piti porttia avoinna. Lady Wyverne astui tielle.

Seuraavana aamuna, kello kolmelta, kun tähdet yhä loistivat, kuuli Lady Wyverne miehensä raskaasti liikkuvan huoneessaan. Hän lähestyi vaimonsa huoneen ovea, avasi sen meluavasti ja astui sisään kynttilä kädessä. Pyssy oli heitetty olkapäälle. Lady Wyverne makasi hiljaa silmät ummessa, ja hetken kuluttua Sir Claude sulki oven ja rouva kuuli hänen astuvan portaita alas. Sitten hän kuuli ulkoa hiljaista ääntä ja muulien kavioiden kopinaa. Sir Claude oli lähtenyt. Rouva huokasi. Hän tuumi itsekseen, miksikä hän oli ollut nukkuvinaan. Mutta hän ei vastannut omaan kysymykseensä.

»Toivottavasti hänellä on hyvä metsästysonni», tuumi hän sitten. »Toivottavasti hän saa jotain ammutuksi.»

Ja sitten Lady Wyverne vaipui uneen.

Iltapuolella, kello viiden seuduissa ratsasti Sir Claude hyvillä mielin ravintolan oven eteen. Hänen takanaan, muulin selässä riippui kuollut villilammas.

»Mainiota metsästystä!» hän huudahti katsahtaen vaimoonsa, joka istui korituolissa verannalla. »Odotin useita tunteja saadakseni tilaisuuden ampua; toivottavasti, Kitty, ei sinun ole ollut liian ikävä?»

»Ei, Crumpet.»

»Hauska paikka, eikö totta? Minä viipyisin täällä vaikka viikon päivät.»

»Miksikä ei», vastasi hän.

»Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?» huudahti Sir Claude.

»Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot.»

»Sinä olet enkeli, Kitty! Katsos, gasellejakin on hiukan kauempana, ja —»

»Niin, niin.»

Sir Claude nousi portaita ylös suudellakseen vaimoaan.

»Crumpet parka!» tuumi lady Wyverne itsekseen.

Ja hänestä tuntui, ikäänkuin pieni koulupoika olisi suudellut häntä.

Tänä iltana he söivät päivällistä kahden.

»Onko Spahi matkustanut pois?» kysyi Sir Claude katsoen unisena ja väliäpitämättömänä ympärilleen.

»En luule. Minä näin hänet tänään. Ehkäpä hänellä on ystäviä kylässä ja syö cous-cousia heidän kanssaan.»

»Mitä hän syö?»

»Cous-cousia — muhennosta — riisiä tai jotain senkaltaista ja ryyditettyä lampaanpaistia.»

»Hyvä Jumala, Kitty, oletko sinä jo päässyt arabialaisten ruokien perille? Mistä sinä olet kaikki nuo tiedot hankkinut?»

»Olen lukenut kirjoista», vastasi hän kuivasti. »Menetkö tänäkin iltana kahdeksalta nukkumaan?»

»En minä ole kovin väsynyt. Mutta katsos, huomenna on taas lähdettävä kello kolmelta. Sinä nukuit kuin porsas viime yönä, kun kurkistin huoneeseesi.»

»Sittenhän tiedät, miten porsaat nukkuvat.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

»En mitään. Mene nukkumaan, vanhus.»

Panematta suuresti vastaan Sir Claude totteli käskyä. Villilampaat olivat kovasti väsyttäneet häntä. Hän olisi voinut nukkua seisoviltaan kuin hevonen sinä yönä.

IV.

»Maistuiko cous-cous hyvältä?» kysyi Lady Wyverne puolen tuntia myöhemmin.

Hän käveli yhdessä Spahin kanssa hitain askelin kuun valostamaa tietä myöten, jota kalliot kummaltakin puolen reunustivat ja nuo korkeat vuoret, jotka kohosivat mustina purppuraista taivasta kohti, näyttivät yhtä salaperäisiltä kuin helvetin kalliot jossakin Dorén kuvassa. Vuolaan joen kohina kumisi heidän korvissaan ja vaimensi melkein kokonaan heidän äänensä heidän jutellessaan keskenänsä.

»En minä voinut syödä, rouva.»

»Miksikä ette?»

»Minä ajattelin teidän lähtöänne huomenna ja omaa matkaani — kauaksi Zibaniin, isäni taloon.»

»Hullutusta!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen hiukan olkapäitään. »Minulla oli mainio ruokahalu.»

Spahi oli ääneti. Tänä iltana hänellä oli hartioillaan leveä punainen viitta, joka liehui edes-takaisin hänen astuessaan juhlallisin ja kopein askelin, niinkuin ainakin arabialainen. Lady Wyverne vilkaisi häneen syrjästä kallistaen päätään kuin pieni lintu.

»Sitä paitsi», lisäsi Lady Wyverne, »minä en matkusta huomenna.»

Spahin silmät leimahtivat kuin tuliliekit.

»Rouva?»

»Niin, me jäämme vielä muutamiksi päiviksi. Villilampaat, tiedättehän!» Ja hän nauroi, mutta hänen naurunsa ei ollut oikein iloinen.

»Pitääkö teidän kulkea ratsain Beni-Morasta eteenpäin?» sanoi hän sitten. »Rautatiehän päättyy sinne, eikö niin?»

»Kyllä, rouva. Sieltä minä kuljen ratsain.»

»Montako päivää?»

»Kolme päivää.»

»Ja aina vain erämaata?»

»Aina vain erämaata.»

»Ja sitten te tulette kotiin. Kuinka kummallista!»