Part 3

Spahi katsoi häntä silmiin. Samalla hän antoi salaisen merkin oppaalle, jotta tämä riisuisi häneltä säärykset ja kengät. Poika kumartui maahan totellakseen käskyä.

»Miksikä ei? Sehän on vain hetken työ.»

Spahi vaappui toisen jalkansa varassa. Toinen säärys ja kenkä olivat nyt poissa.

Lady Wyverne oli aivan hiljaa hänen sylissään. Hänestä tuntui ikäänkuin Spahi olisi jaksanut kantaa häntä iän kaiken käsivarrellaan.

»Ei minun tee mieleni sinne.»

»Mutta tehän olitte menossa. Pelkäättekö te vettä?»

»En.»

»Pelkäättekö te minua?»

Nyt hän vaappui toisella jalallaan. Toinenkin säärys ja kenkä irtaantui, ja Spahin paljaat, ruskeat jalat painautuivat ikäänkuin hyväillen kuumia kiviä vasten.

»Pelkään», sanoi Lady Wyverne.

Ei hän tiennyt itsekään, miksi hän sen sanoi. Varmaan hän ei sanonut sitä vain siksi, että se oli totta.

»Minä opetan teitä voittamaan pelkonne», mutisi Spahi.

Ja hän astui veteen.

Lady Wyverne sulki silmänsä, sillä koska tämän täytyi tapahtua, niin halusi hän nauttia siitä täysin määrin, ja kun Spahi laski hänet maahan joen toisella puolella, huokasi hän aivan kuin lapsi. Hän avasi silmänsä ja ne osuivat Spahin paljaisiin jalkoihin.

Erämaan miehen jalka on yhtä ilmeikäs ja herkkä kuin hänen kätensäkin. Ne tekivät häneen niin hienon ja sulavan vaikutuksen, että hän itse tuntui kömpelöltä niiden rinnalla. Ja hänen täytyi vaistomaisesti ihmetellä, kuinka tuo mies saattoi samalla kertaa olla niin hieno ja niin voimakas — sillä hänen voimaansa oli hän juuri äsken saanut kokea. Mitkä ihmeelliset vastakohdat olivatkaan yhdistyneinä tuohon mieheen, hänessä oli samalla sekä naisellista hienoutta että villin voimaa. Ja seuraten äkillistä mielijohdettaan hän sanoi:

»Onko teillä revolverinne matkassa?»

Spahi veti heti sen esille vaatteittensa laskoksista.

»Heitä kivi ilmaan», sanoi Lady Wyverne oppaalle, joka juuri oli ennättänyt heidän kohdalleen Spahin säärykset ja kengät kädessä.

Poika astui pari askelta tuonnemmaksi, pysähtyi Spahin eteen, katsoi häntä silmiin, kumartui maahan ja otti kiven käteensä. Spahi hymyili ja nosti kättään, jossa hänellä oli revolveri. Hän huusi jotain arabiankielellä. Poika heitti kiven korkealle ilmaan. Kuului kova paukahdus ja kivi putosi monina sirpaleina veteen.

»Tuota ei Crumpet voisi tehdä!»

»Mitä te tarkoitatte, rouva?»

Tuo huudahdus oli aivan tiedottomasti päässyt Lady Wyvernen huulien yli.

»Näkemiin, ja paljon kiitoksia.»

Lady Wyverne tunsi, ettei hän voinut enää hillitä itseään ja siksi hän kääntyi pois ja alkoi nopeasti astua kylää kohti. Spahi ei yrittänyt seurata häntä. Hän viittasi vain oppaan hetkeksi luokseen ja sanoi hänelle pari sanaa arabiankielellä.

Iltapuolella, neljän tienoissa Lady Wyverne istui verannalla odottaen miestään. Pajupöydällä hänen vieressään olivat teekojeet. Hän katseli pihan poikki lehtikujalle päin ja kuulosteli muulien kavioiden kopinaa. Mutta sitä ei kuulunut. Aika kului. Crumpet viipyi kauemmin kuin edellisillä kerroilla. Lopuksi hän väsyi odottamiseen ja hän käski arabialaisen palvelijan tuoda hänelle teetä. Samassa ilmestyikin lehtikujalle arabialainen poika, jolla oli paperipala kädessään. Hän kääntyi portista pihalle, katsoi Lady Wyverneen ja ojensi hänelle paperin.

»Minulleko?» kysyi Lady Wyverne.

Poika nyökkäsi päätään. Rouva kutsui hänet luokseen ja hetken kuluttua hän oli antanut hänelle paperin. Se oli Sir Claudelta.

»Rakas tyttöseni! — Oletko kovin pahoillasi, jollen palaa tänä iltana? Sain kaksi lammasta ammutuksi aamulla, ja Ahmed sanoo, että jos jään tänne yöksi — tämän paikan pirullista nimeä en voi todellakaan muistaa — niin voin saada pari gaselliakin auringon laskiessa. Tulen huomenna varmaan takaisin ja sitten lähdemme viipymättä eteenpäin. Tervehdys. Crumpet.»

Lady Wyverne antoi juomarahaa pojalle ja joi yksin teensä.

»Miksikä kohtalo on määrännyt minulle noin mielettömän miehen?»

Siten hän tuumi itsekseen.

Juodessaan teetä hän oli näkevittään Spahin ruskeat jalat joen rannalla. Ne astuivat kiveltä toiselle aivan kuin hän olisi käsineen tarttunut niihin. Ja mielessään hän näki niiden astuvan hiljalleen erämaan hiekkaa pitkin.

Ja naisen jalat astuivat miehen jalkojen rinnalla.

VII.

Paikka, jonka pirullista nimeä Sir Claude ei voinut muistaa, oli nimeltään El-Alia ja se sijaitsi erään suolavuoren juurella, joka näkyy Beni-Moran rautatien varrelle. Tänä iltana hämärän tultua istui Sir Claude, joka oli väsynyt päivän vaivoista, mutta iloinen hyvästä metsästysonnestaan, viinipuun alla erään ravintolan edustalla, jota vanhemmanpuolinen ranskatar piti, ja hän söi hyvällä ruokahalulla gasellin paistia ja vihanneksia ja joi sen lisäksi punaviiniä, joka ei Lontoossa olisi kelvannut hänelle, mutta täällä maistui aivan mainiolta. Kaksi päivää ulkoilmassa, afrikalaisten metsästäjien seurassa ja hyvä metsästysonni oli lisännyt hänen hyvää tuultaan ja ruokahaluaan. Hän oli aivan erinomaisella mielellä, rauhassa itsensä ja koko maailman kanssa. Ainoa pilvi, joka samensi hänen mieltään, oli se, että hän oli luvannut Kittylle matkustaa edemmä jo seuraavana aamuna. Beni-Mora ei ollut lainkaan niin hyvä metsästysmaa kuin El-Akbara. Hän olisi mielellään jäänyt vielä viikoksi, tai mieluimmin kokonaiseksi kuukaudeksi tuohon pieneen ravintolaan rotkon pohjukkaan. Mutta Kitty oli kyllästynyt täällä oloon. Sen hän oli näyttänyt aivan selvästi. Hän oli pyytänyt päästä pois täältä. Vain epäselvästi Sir Claude muisti heidän yöllisen keskustelunsa. Hän oli ollut aluksi puoleksi nukuksissa ja sitten hänen ajatuksensa olivat kiintyneet kokonaan Ahmediin, kun tämä saapui muulineen portaiden eteen. Mutta sittenkin hän muisti, että Kitty oli ollut tuskissaan ja puhunut pilkallisesti ja katkerasti.

»Ehkäpä hän arvelee, että laiminlyön häntä», tuumi hän mielessään täyttäessään jälleen lasinsa. »Naiset eivät käsitä, mitä urheilu voi merkitä miehelle, jolleivät he itse metsästä. Ja Kitty vihaa pyssyä.»

Että Lady Wyverne rakasti revolveria, sitä Sir Claude ei tiennyt.

Hän laski lasinsa pöydälle ja kääntyi taakseen tähystäen ravintolan avonaisesta ovesta sisään.

»Kahvia!» hän huudahti.

»Heti paikalla!» kuului ääni sisältä.

Sir Claude hymyili ja veti paperossikotelonsa esille ojentaen samalla pitkät säärensä suoriksi ja myhähtäen tyytyväisenä.

Ahmed oli mennyt syömään ja juttelemaan ystäviensä luo kylään, joka oli palmujen varjossa muutamien kyynärien päässä ravintolasta, ja ravintolan emäntä toi kahvin ja asetti sen pöydälle kysyen oliko ruoka maistunut herralle.

Sir Claude tunsi, että hänen vastauksensa ilahdutti keittäjän sydäntä. Sillä emäntä ja keittäjätär oli yksi ja sama henkilö, tuo lihava, harmaatukkainen nainen, joka seisoi sininen esiliina vyötäisillään vieraansa edessä ja katseli häntä uteliain silmin.

»Istukaa, rouva», sanoi Sir Claude kohteliaasti. »Istukaa ja juokaa lasi konjakkia.»

Emäntä totteli hymyillen ja nypistellen esiliinaansa. Hän ihaili kalkkia hienoja miehiä, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Sir Claude oli oikean kunnon miehen perikuva.

»Kuinka te olette joutunut näin syrjäiseen paikkaan?» jatkoi Sir Claude keskustelua.

Emäntä maisteli konjakkia ja kertoi, että hän oli syntynyt Marseillessa ja joutunut vanhempineen Algiereen; sitten hän oli mennyt naimisiin erään kahvilan edeskäyvän kanssa, joka oli alkanut juoda ja lopulta vajosi kokonaan juoppouteen. He olivat kiertäneet paikasta toiseen ja vihdoin asettuneet tänne, missä mies oli kuollut kolme vuotta sitten.

»Ja te asutte täällä arabialaisten keskuudessa?» huudahti Sir Claude.

»Ei herra, minun luonani on veljeni poika, Robert. Mutta hän on nyt parhaillaan Beni-Morassa. Hän läksi ostamaan ruokatarpeita. Sieltä me ostamme kaikki säilykkeet.»

Hän maisteli jälleen lasiansa katsellen Sir Claudea. Varjot viinipuun alla pitenivät. Suolavuori kävi yhä himmeämmäksi, jotta se näytti ikäänkuin yölliseltä aaveelta. Lakean, asumattoman maan yli alkoi puhaltaa erämaan tuuli jäähdyttäen ilman varsin vilpoiseksi. Sir Claude katseli autiota aavikkoa edessään ja käänsi sitten katseensa harmaatukkaiseen ranskattareen, joka piteli pientä liköörilasia sormissaan.

»Sitten elämä on täällä hyvin yksinäistä, rouva», sanoi hän. »Mutta te elätte kai ystävyydessä arabialaisten kanssa?»

Emäntä nyrpisti huuliaan ja pahansuopa, kissamainen ilme levisi hänen kasvoilleen.

»Jaa, jaa, arabialaiset!» huudahti hän. »Arabialaiset ovat pettureita, herra. Jokainen arabialainen on petturi. Voitte uskoa minuun. Olen elänyt heidän parissaan melkein koko ikäni. Älkää koskaan luottako arabialaiseen. Hän voi elää talossanne kaksikymmentä vuotta ja viidestä pennistä leikata kaulanne poikki. Kyllä minä olen nähnyt yhtä ja toista arabialaisten parissa! He ovat viisaita, niin kyllä! He ovat kauniita. He voivat vetää miestä nenästä ja nainen — no niin!» Hän levitti käsiään ja kohautti olkapäitään. »Kyllä minäkin, nuorempana ollessani — vaikka kuinka paljon! Mutta arabialainen on petturi, herra. Hän myö sielunsa rahasta, ja tyydyttääkseen halujaan hän voi valehdella ja imarrella, viekoitella, pettää ja murhata. Voisinpa minä kertoa teille vaikka kuinka paljon juttuja! Ja arabialainen on aina arabialainen. Hän ei koskaan muutu. Voi näyttää siltä kuin hän olisi muuttunut — mutta se on vain ulkokuorta. Pohjaltaan hän on aina sama. Hän lähtee Parisiin. Hän puhuu ranskaa niinkuin minäkin. Hän oppii parisilaisia tapoja. Hyvä jumala! Hän voisi mennä vaikka hoviin, jos sellaista olisi rakkaassa Ranskassani. Ja palatessaan takaisin erämaahan kaikki olisi heti unohtunut häneltä. Hän istuu hiekassa, hän syljeskelee, hän syö cous-cousia sormin. — Sellainen arabialainen on! Varokaa häntä. Onko herralla rouva?»

Tuo äkillinen kysymys sai Sir Clauden säpsähtämään kuunneltuaan tuota pitkää puhetta suurella ihmetyksellä.

»O—on kyllä», vastasi hän väkinäisesti.

»Älkää antako hänen koskaan joutua yhteen arabialaisen kanssa!»

»Hyvä jumala, rouva! Ikäänkuin minun vaimoni —»

»Ei koskaan!» jatkoi emäntä kiihkeästi. »Arabialaisilla on suuri kyky viehättää naisia. Olen itsekin sen tuntenut, minä, joka nyt puhun teille! Hän viekoittelee luokseen eikä häntä voi olla seuraamatta. Voisinpa kertoa teille eurooppalaisista naisista — mutta jo riittää! Erämaa pitää salaisuudet ominaan. Muistuupa vain mieleeni Benchaalal, Spahi, Muhamed Alin poika, joka on kotoisin Zibanista ja nykyään palvelee upseerina Algieressä. Onpa hänkin kertonut minulle monen monia juttuja sankariteoistansa! Mitä kaikkea hän on kertonut minulle ranskalaisistakin naisista —»

»Spahiko?» sanoi Sir Claude vieläkin väkinäisemmin. »Mikä hän oli nimeltään?»

»Benchaalal, Muhamed Alin poika. Hän on erittäin kaunis. Sitä ei voi kieltää. Hän puhuu täydellisesti ranskaa. Hän osaa ampua — ei kukaan ranskalainen ole niin taitava ampumaan kuin hän! Ja voimakas hän on. Olen nähnyt hänen rikkovan pähkinän sormillaan.»

»Perhana!»

»Mitä herra sanoi?»

»Ei mitään. Jatkakaa, rouva!»

Sir Claude oli suoristanut itseään ja kumartui nyt eteenpäin tarkastaen puheliasta seurakumppaniaan. Lakeus peittyi pimeään ja yöllinen tuuli alkoi henkiä suunnattomien tasankojen yli ja rapisuttaa viinipuun kuivia ja tomuisia lehtiä heidän päänsä yläpuolella.

»Mutta hän on pahin kaikista arabialaisista pettureista ja hän kehuu pahoja tekojaan. Kun hän lähtee erämaahan tervehtimään isäänsä, kulkee hän aina tästä ohi. Joskus hän jää tänne päiväksi tai kahdeksi ja metsästää täällä gaselleja. Ja öisin hän istuu tässä viinipuun juurella minun kanssani, herra, aivan niinkuin tekin nyt teette, ja juttelee. Ah, hän on hirveä, ja sittenkin —»

Taaskin emäntä levitti käsiään ja huokasi syvään, jotta hänen hengityksensä sekaantui tuulen henkeen, joka liikutteli viiniköynnöksen lehtiä.

»Kunpa te näkisitte hänet ja kuulisitte hänen puhuvan! Minä vakuutan teille, herra, jos hän tulisi tänne, niin kyllä hän hurmaisi kaikki.»

»Sanotteko te, että hän murskaa pähkinän sormillaan?»

»Sen hän huoleti tekee, herra. Ja sittenkin hänen kätensä ovat hennot kuin naisen. Sehän on totta! Hänenhän oli määrä kulkea tästä ohi aivan näinä päivinä. Hänellä kuuluu olevan lomaa.»

»Kuka sen teille kertoi?»

»Mistäs minä muistaisin. Tuollaiset sanat käyvät suusta suuhun täällä erämaassa yhtä nopeasti kuin tuli leviää olkilyhteestä toiseen. Kyllä me täällä saamme uutisia kuulla, voin vakuuttaa teille. Mutta nyt tulee pimeä. Tuonko lampun tänne ulos, herra?»

»Niin, tuokaa lamppu, rouva.»

Emäntä nousi ja kiiruhti sukkelasti sisään harmaan puvun liehuessa hänen leveitten lanteittensa ympärillä. Hänen mentyään nousi Sir Claude ylös ja astui lehtimajan aukolle. Hän ei voinut enää nähdä suolavuorta. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. Mutta pian se ilmestyisi ja levittäisi valoaan yli aution maailman. Sillä välin hän tahtoi saada lampun ulos. Pimeydessä valtasi hänen mielensä ikävä tunne, joka oli herännyt emännän puhellessa hänen kanssaan. Tähystellessään erämaata, joka avautui hänen eteensä, hänen mieleensä muistui ensimäinen ilta, jonka he olivat viettäneet El-Akbaran ravintolassa. Hän oli noussut pöydästä mennäkseen nukkumaan ja oli kuullut pienen narahtavan äänen pöydästä. Taaskin hän oli kuulevinaan ja näkevinään, miten Spahi irroitti varovaisesti pähkinän sydämen kuoresta. Silloinkin hänet oli vallannut omituinen, epämieluisa tunne, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä se oikeastaan oli. Spahi oli varmaan tuo Benchaalal. Siitä hän oli aivan varma.

Entäs sitten, vaikka hän olisikin?

Sir Claudella ei ollut kovin vilkasta mielikuvitusta, mutta ei sitä kokonaan häneltä puuttunutkaan. Hän oli luonteeltaan hiukan varovainen ja epäileväinen, samoinkuin Lady Wyverne oli varomaton ja taipuvainen taikauskoon ja herkkäuskoinen. Mutta hän ei ollut koskaan epäillyt vaimoaan. Hän rakasti häntä, mutta vaikkei hän olisi rakastanutkaan, niin yksin se tosiasia, että hän oli hänen vaimonsa, olisi karkoittanut kaikki epäilykset hänen mielestään. Mutta hän oli aika ajoittain elänyt Lontoossa ja tiesi millaista elämä siellä oli. Hän oli nähnyt, miten klubeissa muutamia aviomiehiä seläntakana pilkattiin ja kuitenkin heti jälkeenpäin tervehdittiin avosylin ja sydämellisesti heidän astuessaan sisään. Hän oli nähnyt ihastuttavien naisten tekevän tekoja, jotka olivat kaikkea muuta kuin ihastuttavia — lievimmin sanoen.

Mikähän Kittyä oli tänä aamuna vaivannut?

Emäntä palasi takaisin lamppuineen, jonka hän laski pöydälle. Mutta Sir Claude ei malttanut enää istua hiljaa tuolillaan.

»Missähän Ahmed on?» kysyi hän.

»Kylässä, herra. Ahmed — hänkin on aivan samanlainen!»

»Ahmedko?»

»Tietysti, herra. Hän voi tehdä vaikka mitä muutamasta frangista! Te ette uskoisi korvianne, jos kertoisin teille.»

»Oliko hän — onko Ahmed Spahin ystävä?»

»Benchaalalinko? En sanoisi häntä hänen ystäväkseen. Benchaalal on ylpeä. Ja sen jälkeen kuin hän oli Parisissa — ei hän puhuttele enää ketä hyvänsä!»

»Mutta tunteeko hän Ahmedin?»

»Kuinka hän ei tuntisi, herra? Mutta miksi —»

Mutta sir Claude keskeytti emännän puheen.

»Sanokaahan minulle», jatkoi hän, »oletteko aivan varma siitä, ettei Ben — mikä hänen nimensä olikaan?»

»Benchaalal, herra.»

»Ettei Benchaalal ole kulkenut tästä ohi poikkeamatta tänne?»

»Ei hän ole kulkenut tästä ohi, herra. Kyllä minä tietäisin, jos hän olisi kulkenut. Olisivathan he nähneet hänet asemalla.»

»Ja te tiedätte, että hänellä on lomaa?»

»Kyllä, herra. Hän olisi voinut tulla jo eilen viimeistään, jollei jo edellisenäkin päivänä. Mutta ehkäpä hän on El-Akbarassa, jossa herrakin asuu. Minä kysyin Ahmedilta.»

»Mitä hän vastasi?»

»Hän kielsi, mutta mitä se merkitsee. Ahmed on arabialainen, eikä arabialainen koskaan puhu totta.»

»Hyvä, näkemiin asti, rouva.»

»Joko herra panee maata? Juuri kun minä toin lampun tänne!»

»En, minä menen kävelemään kylään. Jättäkää lamppu tänne. Palaan pian ja juon sitten vielä toisen pullon viiniä.»

»Herra on kovin ystävällinen. Mutta onko herralla asetta? Ei ole turvallista kävellä yöllä aseettomana.»

Sir Claude katsahti karskeasti häneen ja näytti taskustaan revolverin piipun päätä.

»Kaikki on kunnossa, rouva.»

»Hyvä, hyvä! Näkemiin asti, herra!»

»Näkemiin.»

Sir Claude katosi pimeyteen. Ravintoloitsijatar seisoi viinipuun alla katsellen hänen jälkeensä.

»Mikähän häntä vaivaa?» tuumi hän itsekseen.

Hän oli huomannut, että vieraassa oli tapahtunut jokin muutos heidän keskustellessaan yhdessä, että hänen levollinen ja tyytyväinen ilmeensä oli vaihtunut rauhattomuudeksi ja tuskaksi.

»Mikä tuota herraa vaivaa?» kysyi hän jälleen itseltään.

Erämaan lakeudelta puhaltava tuuli yltyi liikuttaen entistä vinhemmin viinipuun lehviä hänen päänsä yläpuolella ja lampun liekki lepatti rauhattomasti.

Suolavuoren takaa alkoi hitaasti kohota kalpea valo, joka ennusti kuun nousua.

VIII.

Sir Claude kulki pimeässä kylää kohti. Astuessansa pehmeällä ja kuivalla hiekkamaalla hän tuumiskeli parisilaisen astrologin ennustusta ja hän oli näkevinhän edessään nuo punaisella musteella kirjoitetut rivit:

»Suuri vaara uhkaa — mahdollisimman suuri vaara.»

Ja sitten hän ajatteli nuorta Spahia, joka istui hotellin ruokasalissa, pienen pöydän ääressä ja hymyili kohteliaasti rikkoessaan sormillaan pähkinän kuoren ja kaivaessaan siitä esiin sydämen. Ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Ahmediin.

Ahmed oli taitava metsästäjä ja hän oli voittanut Sir Clauden suuren ihailun. Hän oli pitkä ja laiha, silmäpuoli, ja ohuet mustat viikset varjostivat hänen pitkiä, keltaisia hampaitaan. Kaunis hän ei ollut katsoa. Mutta hän osasi taidolla hoitaa tehtäväänsä ja oli huvitettu siitä. Miten innostunut hän olikaan ollut näihin metsästysretkiin. Ehkäpä hiukan liiankin innostunut.

Ravintoloitsijatar oli tartuttanut Sir Claudeen epäluulonsa erämaan asukkaita kohtaan. Sir Claude ajatteli nyt vaimoaan suurella huolella, voimakkaan, rakastuneen miehen suojelevalla tunteella. Ja itseään hän ajatteli katkeruudella. Miksi hän oli jättänyt vaimonsa yksin, ilman palvelijattarenkin turvaa, jättänyt hänet yksin ravintolaan keskelle erämaata, seuratakseen omaa itsekästä urheiluintoaan? Erämaan hiljaisuus, pimeys, vinha tuuli, joka puhalsi hänen ruskettuneita kasvojansa vasten, nostatti hänessä vihan häntä itseään kohtaan. Tuo pieni ravintola rotkon perukassa näytti hänen mielikuvituksessaan nyt ikäänkuin rosvojen pesältä. Ja tuonne, villien, petollisten ihmisten pariin, jotka muutaman rovon vuoksi olivat valmiit leikkaamaan toiselta kaulan poikki, hän oli jättänyt tuon ihailemansa, oikullisen, vaaleatukkaisen pikku olennon yksin yötä viettämään.

Hän kiiruhti eteenpäin. Ja taaskin hänen täytyi ajatella Ahmedia ja Spahia, yhdistäen heidät ajatuksissaan yhteen.

Ahmed oli kovin innokkaasti kehoittanut häntä jäämään El-Akbaraan, oli yhä uudelleen kehoittanut häntä jäämään sinne pitemmäksi aikaa kuvaillen häikäisevin sanoin seudun ihmeitä ja moittien Beni-Moraa sairaiden ja vanhojen naisten olopaikaksi, jossa miesten oli sietämätöntä olla. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän oli päässyt Sir Clauden luonteen perille ja oli taitavasti kosketellut hänen herkimpiä kieliään. Mutta ehkäpä hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän saisi häneltä kiskotuksi niin paljon rahaa kuin suinkin. Voisihan siinä olla kylliksi syytä hänen houkutteluunsa.

»Ehkäpä tuo kaikki sittenkin on vain turhaa lorua!» tuumi Sir Claude käyttäen lempilausettaan.

Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin, kunnes hän saavutti ensimäisen savimajan kylässä. Palmunlehdistä punottu ovi oli suljettu. Siellä-täällä lukittujen ovien yläpuolella kamelien päät irvistelivät. Ikkunareijistä riippui turkinpippurikimppuja. Tasaisilla katoilla juoksenteli edestakaisin laihoja, valkoisia tai keltaisia koiria painaen alas päänsä ja haukkuen vimmatusti ohikulkevaa muukalaista.

Taaskin tuli Sir Claude ajatelleeksi tätä raakalaismaata, ja omatunto moitti häntä itsekkäisyydestä. Samoinkuin monet muutkin vähemmän lahjakkaat miehet hän oli taipuisa liioittelemaan asioita tai panemaan niihin liian vähän arvoa. Hän oli aivan huolettomasti jättänyt vaimonsa yöksi yksin. Nyt tämä asia kiusasi häntä aivan liiaksi. Se tuntui hänestä suorastaan hirveältä velvollisuuden laiminlyönniltä.

Varjo ilmestyi pimeistä taloista ja seurasi äänettömästi häntä. Hän kääntyi äkisti taakseen ja tarttui revolveriinsa.

»Mitä te haluatte?» sanoi Sir Claude ranskaksi.

Varjo pysähtyi ja katsoi tuikeasti häneen. Kaksi silmää kiilsi päähineen alta, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa.

Sir Claude toisti kysymyksensä saamatta vastausta.

»Tulkaa tänne!» huudahti Sir Claude. »Älkää astuko jäljessä.»

Hän teki selittävän liikkeen kädellään. Varjo ymmärsi sen ja totteli ääneti. Ja käsittäen mitä varten muukalainen oli lähtenyt liikkeelle hän ohjasi hänet kapean kujan kautta ja pienen puron yli avonaiselle torille, jonne arabialaisesta kahvilasta tulet loistivat. Täällä, istuen maassa useiden turbaanipäisten miesten parissa, pelasi Ahmed dammia maistellen välillä kahvia kupistansa.

Nähdessään herransa hän nousi heti hymyillen maasta, työnsi muitta mutkitta toverinsa pois tieltä ja pyysi Sir Claudea astumaan sisään ja istumaan multasohvalle. Mutta Sir Clauden ei tehnyt mieli.

»Tulkaa tänne, Ahmed!» sanoi hän seisoen matalassa oviaukeamassa. »Minä tahdon puhua teidän kanssanne.»

Ahmed tervehti vakavasti ystäviänsä, heitti viittansa laskoksille olkapäälle, etsi keltaiset tohvelinsa seinävierustalta esille monien muiden parien joukosta ja astui sulavaliikkeisesti Sir Clauden mukana pimeään yöhön.

Varjo seurasi heitä.

»Kuulkaahan», sanoi Sir Claude hermostuneesti», ajakaa tuo mies pois. Antakaa hänelle jotain — kas tässä.» Hän ojensi hänelle frangin. »Ja käskekää hänet pois.»

Ahmed totteli, ja varjo hävisi pimeään.

Kun he olivat kahden ja astuivat ravintolaa kohden, sanoi Sir Claude:

»Kauanko kestäisi palata takaisin El-Akbaraan?»

»El-Akbaraan, herra! Mutta sehän on mahdotonta.»

»Vastatkaa kysymykseeni. Kauanko matka kestäisi?»

»Jos me lähdemme varhain aamulla, herra, auringon noustessa —»

»En minä tarkoita huomen-aamulla. Vaan nyt heti.»

»Sitä en voi sanoa, herra. Ei kukaan lähde tuollaiselle matkalle keskellä yötä muukalaisen kanssa.»

»Muukalaisen kanssa? Mikä ero siinä olisi?»

»Rikas muukalainen ei voi kulkea turvallisesti yöllä erämaassa. Minä olen köyhä. Minulla ei ole mitään — ei kerrassaan mitään.» Hän levitti kätensä epätoivoisella liikkeellä pitäen Sir Claudea tarkasti silmällä. »Siksi minä voin matkustaa minne minä haluan. Jos herra tahtoo, että vien tänä yönä El-Akbaraan rouvalle kirjeen, niin lähden, vaikka muulit ovatkin väsyneet. Mutta jos herra haluaa, että lähden yhdessä herran kanssa, niin en uskalla. Sillä jos herralle tapahtuisi jotakin pahaa minun seurassani, niin ei kukaan rikas muukalainen ottaisi minua enää oppaaksen. Minä joutuisin aivan häviöön. Tulisin suorastaan kerjäläiseksi.»

Sir Claude oli hetken aikaa ääneti. Oppaan vastaväitteet tuntuivat järkeviltä. Mutta samassa muistui Sir Clauden mieleen ravintoloitsijattaren sanat, että Ahmed voisi tehdä mitä tahansa muutamista frangeista.

»Entäs jos minä maksaisin hyvin?» sanoi hän. »Jos antaisin teille sata frangia?»

»Herra tarkoittaa —?»

»Otaksukaa, että antaisin teille sata frangia, jos lähdette minun kanssani vielä tänä yönä takaisin El-Akbaraan. Lähtisittekö silloin?»

»Herra, en minä voi ottaa tuollaista retkeä edesvastuulleni. Jos jotakin tapahtuisi —»

Onko Benchaalal maksanut teille vieläkin enemmän?» huudahti Sir Claude.

Hän tiesi tuskin itsekään, miksi tuo inhottava epäilys äkkiä nousi hänen mieleensä. Se oli vain epäselvä aavistus, joka heräsi Sir Clauden mielessä hänen huomatessaan miten itsepäinen Ahmed oli; hänestä tuntui ikäänkuin arabialainen olisi punninnut mielessään kahta eri tarjoumusta, verrannut toisiinsa heidän kummankin ansioitaan ja heidän kukkaroittensa arvoa. Sir Claude ei ollut usein tarkkanäköinen, mutta tänä yönä hänen hermonsa olivat tavattoman herkät. Jokin voimakas tunne hänen sydämessään vaikutti hänen aivoihinsa, pakoitti häntä ajattelemaan tavallista nopeammin.

»Benchaalal, herra?» sanoi Ahmed. »Kuka se on?»