Part 9

»Mitenkä vaunuvaja edistyy?» hän kysyi leikkiä laskien käydessään istumaan ja riisuessaan raskaita saappaita jaloistaan. Hän oli tehnyt saman kysymyksen Martinille illallispöydässä, mutta tämä puheenaihe, johon naiset eivät voineet ottaa osaa, juolahti ensimmäisenä hänen mieleensä. Hän ei kysynyt sitä osoittaakseen Martinin työtä kohtaan mielenkiintoa.

»Varsin hyvin», vastasi Martin jälleen. Hän sai näet rohkeutta puhua, kun Caleb näytti olevan niin toivorikas sadon suhteen.

Hitaasti viiltäen veitsellä puuta hän lisäsi: »Eiköhän olisi rakennettava ensi keväänä, jos sato on hyvä.»

Judith ja Amelia kääntyivät puoleksi taakseen paremmin kuullakseen, mitä hän sanoi. Caleb huomasi heidän innostuneet katseensa.

»Niin, navetta näyttää painuvan keskikohdaltaan», Caleb sanoi lempeällä äänellä poistuessaan toiseen huoneeseen.

Martin, Judith ja Amelia katsoivat vaistomaisesti toisiinsa.

»Hm», sanoi Judith. »Sitten me saamme asua navetassa, Martin.»

Mutta Martin oli synnynnäinen rakennusmestari, ja unelma päilyi yhä hänen mielessään. Hän päätti puhua Calebin kanssa, kun naiset eivät olleet saapuvilla. Hän aikoi odottaa nähdäkseen, millä kannalla asiat olivat kesän lopulla. Vaikkapa viljasato pettäisikin, niin karja kuitenkin tuotti jotain, ja Calebilla oli nykyään aivan liiaksi hevosia laitumella. Hän saattoi erinomaisesti ruveta rakentamaan keväällä.

Seuraava päivä sattui olemaan »kirkkopäivä», ja Caleb oli kutsuttu jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille Thorvaldsoniin. Hän ajoi kotiin Thorvaldin kanssa ja sanoi Amelialle menevänsä lännen puolelle ja palaavansa takaisin vasta pimeällä. Iltapäivällä opettajatar ja Judith ottivat Amelian suostumuksella kaksi hevosta ja ratsastivat Sandbohon.

Lind oli iloisella mielellä.

»Judie», hän sanoi, »oletko kertonut äidillesi Svenistä?»

»En», tyttö vastasi. »Hän alkaisi vain huolehtia. Ja isä voisi päästä asian perille, ja silloin kaikki olisi hukassa.»

»Miksikä hukassa?»

»Pikemmin hän ottaisi minut hengiltä kuin sallisi minun mennä naimisiin Svenin tai jonkun muun kanssa. Hän tietää, että se merkitsisi muutosta farmilla. Hänen pitäisi ottaa miesapulainen taloon — hän ei voisi säästää niin paljon rahaa — ja se yllyttäisi Elleniä ja Martinia ja Charlie'a lähtemään pois talosta.»

»Mutta, Judie, mahdotontahan teidän kaikkien on aina pysyä täällä?»

»Ei se ole mahdotonta. Me voimme olla täällä, kunnes Ellen on sokea ja minä hullu ja toiset kuolevat. Sellaista elämää ihmiset näillä seuduin viettävät. Mutta minä en aio liimautua kiinni tänne. Malttakaahan vain, jahka heinänteko on ohitse.»

He ratsastivat ääneti edelleen, iltapäiväauringon paahtaessa lämpimästi. Lind vilkaisi kuivuviin vesilätäkköihin tiepuolessa ja näki joukottain vesikirppuja, jotka hyppivät vedessä kuin kipinät. Ruovot seisoivat suorina ja hauraina. Varmaankin tulisi pian sadetta. Lind ei voinut sietää tomuisia ruokoja. Mutta äkkiä hän huomasikin, ettei hän ajatellut ruokoja, vaan Gareja...

Kun he lähestyivät Sandbon taloa, yhtyi Sven heihin. Hän juoksi tiellä heitä vastaan niin pian kuin hän näki heidät, ja tarttui Judithin satulannuppiin. Hän aikoi suudella häntä, mutta Judith vetäytyi pois ja vilkaisi Lindiin.

»Me olemme menossa Klovacziin. Tule mukaan?» pyysi Jude sivumennen. Sven kohotti terveet, kiihkeät kasvonsa Judithin puoleen, ja tyttö vapisi katsellessaan häntä.

»Tietysti minä tulen! Juttelin Jordanin kanssa tiellä eräänä päivänä. Hän ei ole hullumpia ollakseen kaupunkilainen», Sven lisäsi. »Tulen heti. Ettekö pistäydy tervehtimässä äitiä?»

Mrs. Sandbo ja tytöt tulivat ulos tielle, ja Lind ja Judith laskeutuivat alas satulasta sillä välin kuin Sven kävi hakemassa hevostaan.

Mrs. Sandbo, joka ei ollut tavannut Judith Garea pitkään aikaan, katseli häntä tutkivasti. Hän oli hyvillään saadessaan katsella yhtä Garen perheen jäsentä näin läheltä. Jude ei ollut vieläkään saanut uusia kenkiä, huomasi hän. Emma, joka oli tavannut hänet eräänä päivänä koululla, oli kertonut, että Judithin varpaat pistivät kengästä ulos. Se olikin melkein totta. Entäs hänen pukunsa! Miten virttinyt se oli ollakseen pyhäpuku! Hänellä olisi paljon uutisia kerrottavana Doralle. Millainen mies tuo Caleb Gare! Millainen isä! Ludvigilla oli vikansa, mutta itara hän ei ollut — pikemminkin tuhlari.

»Miten äitisi jaksaa?» mrs. Sandbo kysyi Judithilta. »Hänellä oli kova hammastauti, kun viimeksi näin hänet.»

Lind koetti olla nauramatta. Aina mrs. Sandbo näytti haluavan kuulla viimeiset uutiset mrs. Garen hampaista.

»Kiitos, kyllä hän voi hyvin», sanoi Jude jäykästi. Mrs. Sandbon ja hänen kömpelöiden tyttäriensä tutkivat katseet eivät miellyttäneet häntä. Hän toivoi, että Sven tulisi pian.

Vihdoin hän saapuikin, ja tytöt lausuivat jäähyväiset mrs. Sandbolle, Emmalle ja Denalle. Sven kertoi lakkaamatta parannuksista, joita hän kotiintulonsa jälkeen oli pannut talossa toimeen.

»En siedä laiskottelua», hän sanoi. »Tällaisen farmin hoito kuin meidän ei vaadi mitään työtä. Kaupungissa työteko on toista — muuraaminen. Siellä lähtee rahaa. Olen kehottanut äitiä myömään talon, ja sitten minä palaan takaisin kaupunkiin, jahka kesä vain on ohi.»

Judith tuskin katseli häntä Lindin läsnäollessa, mutta kun opettajatar kiiruhti edeltä ilmoittamaan Mark Jordanille heidän tuloaan, kumartui hän satulassaan eteenpäin ja suuteli nopeasti Sveniä.

Mark nauroi poikamaisen iloisesti, kun Lind avasi keittiön oven ja astui huoneeseen. Hän lepäsi pitkänään arkihuoneen sohvalla lukien aikakauslehteä, jonka hän oli saanut kaupungista. Hän hyppäsi pystyyn ja nosti Lindin kyynärpäistä ilmaan. Lind irrottautui ujosti.

»Toin mukanani Paulin ja Virginian», Lind sanoi hymyillen. »Saavatko he tulla taloon?»

Mark astui Lindin kanssa ulos ja näki molempien nuorten hyppäävän alas satulasta. »Mikä komea pari», hän mutisi. Lind nyökkäsi päätään.

Jude puristi hiukan ymmällä Markin kättä, kun Lind esitti heidät toisilleen. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Markin hyvä tuuli karkotti kaiken arkuuden. He astuivat kaikki yhdessä taloon, Judithin vilkaistessa hiukan pelokkaana ympärilleen keittiössä, ikäänkuin hän olisi pelännyt katon luhistuvan hänen päälleen, niin tottumaton hän oli olemaan vieraissa.

He kävivät istumaan arkihuoneeseen ja kuuntelivat tunnin ajan Markin fonografia. Judith oli kerran kuullut sitä islantilaisen kotona, mutta siinä oli ollut torvi eikä se soinut yhtä kauniisti kuin tämä. Hänen silmänsä tummuivat ja niiden ilme muuttui poissaolevaksi, kun tanssin sävel pani hänen kiihkeät tunteensa liikkeelle. Se oli valssia, ja hän pelkäsi purskahtavansa itkuun ennen soiton lakkaamista.

Lind ja Mark tanssivat hiukan, ja Jude katseli heitä ihastuneena. Kaikki tämä oli niin uutta hänelle, ja kuitenkin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kuulunut siihen. Sven, joka tiesi, ettei Jude osannut tanssia samalla tavalla kuin Lind ja Mark, ei pyytänyt häntä tanssimaan, ja siitä Jude oli hänelle kiitollinen.

Illallinen, jota Mark nimitti juhla-ateriaksi, oli hyvin iloinen. Judith ja Lind keksivät monta herkullista ruokalajia, sillä välin kuin miehet tupakoivat ja keskustelivat asioista, joita Sven oli kuullut tai nähnyt. Kun he vihdoin kävivät pöytään istumaan, jatkui iloista mielialaa yhä. Judith oli erikoisen vilkas ja hilpeä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarttua kiinni jokaiseen onnenhetkeen tänä iltana.

He läksivät kotiin illallisen jälkeen, Judith peläten Calebin kotiintuloa. Lindin ja Markin hevoset astuivat hitaasti, mutta Judith ja Sven kiiruhtivat edeltä. Pihkan tuoksu täytti ilman metsätiellä. Silloin tällöin pääskynen pyrähti ohitse kadoten kuin varjo. Kun he saapuivat mäenkukkulalle Klovaczin ja Sandbon talojen puolitiehen, näkivät Mark ja Lind, että aurinko parhaillaan laskeutui Latt-järven taakse piirtäen purppurajuovan liikkumattoman veden pintaan. Hevosten venyvät varjot punoittivat; niiden kavioiden kapse tuntui hiljenevän harmaassa usvassa. Hiljaisuus oli levinnyt maailman yli kuin siipi — kuin hautova ajatus.

Hetken kuluttua Mark puhui.

»Tämä elämä — muuttaa ihmisen toiseksi. Kun te lähdette täältä, ette ole enää sama kuin ennen, Lind.»

SEITSEMÄS LUKU.

I.

Caleb ei saanut tietää Judithin käynnistä opettajattaren mukana Klovaczin farmilla. Mutta Ellen, joka sen sijaan oli siitä selvillä ja toimi sen johdosta samalla tavalla, millä hänen isänsä olisi hänen tietääkseen toiminut, purki paheksumistaan Amelialle. He paistoivat parhaillaan munkkeja, joista Caleb piti erikoisesti, kun Ellen otti tämän asian puheeksi.

»Ei minusta ole sopivaa, että Jude lähtee sunnuntaipäivänä vieraisille vieraan miehen luo, ilman vanhempaa seuraa», Ellen alkoi painaen tarmokkaasti veitsellä munkkia, jonka hän oli pyöritellyt pöydällä. »Eikä isäkään ollut kotona. Se on suorastaan salakavalaa.»

»Olihan opettajatar hänen mukanaan, ja hän on Judithia vanhempi, Ellen», Amelia sanoi lempeästi. »Mitäpä haittaa siitä olisi voinut olla, tuollaisesta iltapäiväkäynnistä. Judithilla on niin vähän ilon syytä ja hänen täytyy niin kovasti raataa.» Amelia kumartui pannun puoleen, jossa rasva pihisi, ja oli aivan mieletönnä ilosta. Lind oli kertonut, miten Mark Jordan oli iloinnut tyttöjen tulosta.

»No niin», vastasi Ellen vetäen syvään henkeä, »emmeköhän me raada kaikki.»

»Tietysti, Ellen, ja sinunkin pitää saada olla vapaana silloin tällöin samoinkuin Juden», mrs. Gare kiiruhti sanomaan. »Ei ole mitään syytä, miksi et voisi olla vapaana. Sinä pääset kuitenkin paljon enemmän liikkumaan kuin Jude. Hän ei ole koskaan käynyt Martinin kanssa Nykerkissä, mutta sinä olet.»

»Niin — karjan kanssa», Ellen sähätti. »Mutta minä en lähde salaa ulos huvittelemaan. Mitäpä, jos isä saisi tietää, missä hän oli eilen? Jos joku kertoisi sen hänelle? Jude käy päivä päivältä yhä itsekkäämmäksi. Hän ei välitä kenestäkään meistä. Ei kukaan muu merkitse hänelle mitään paitsi hän itse.»

»Kuulehan, Ellen», sanoi Amelia sovitellen, »älä pane sitä niin pahaksesi. Ei siinä ollut mitään salakavalaa, Jude ja opettajatar läksivät aivan yksinkertaisesti vain keittämään illallista tuolle nuorelle miesparalle, joka asuu siellä aivan yksin. Eihän siinä voi olla mitään väärää, vai mitä?»

»Hm», tirskui Ellen. »Sinä arvelet ehkä, että hän on sukulainen tai jotain muuta sen kaltaista! Kyllä näillä seuduin on siksi paljon vanhojapoikia, että Jude voisi olla aisoissa vaikka koko viikon yhtämittaa.»

Amelia hymyili ja käänsi haarukalla munkkeja pannussa. Jos Ellen tietäisi totuuden, niin hän ensimmäisenä tuomitsisi äitiä ankaran vanhurskautensa korkealta jalustalta.

Päivät kävivät yhä pitemmiksi ja kiireellisemmiksi. Caleb lähetti jälleen kermaa ja voita Sidingiin, ja maitoa oli separoitava ja voita kirnuttava. Puutarha antoi Amelialle loppumattoman paljon työtä ja huolta; hän hoiti hentoja tomaatintaimia ikäänkuin ne olisivat olleet pikkulapsia, ja hän oli pahoillaan joka kerta, kun vähemmän arat kasvikset osoittivat heikkouden oireita. Hän oli kiitollinen maalle, jonka turviin hän saattoi paeta ja olla ajattelematta syvempiä asioita. Caleb oleskeli paljon karjanhoitajien ja hevosmiesten parissa ja saapui kotiin ladattuna täyteen tärkeitä tietoja ja uutisia, joita hän ei ilmaissut kotolaisilleen. Elukoiden hoito oli suurimmaksi osaksi lasten huolena.

Tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Judith kulki kuin unessa tietämättä oikein, mitä hänelle tapahtui. Hän tiesi vain olleensa lyhyen aikaa toisessa maailmassa — maailmassa, joka outoudestaan huolimatta tuntui hänestä ihmeen tutulta. Ja soitto — se hurmasi häntä. Hän hoiti karjaa, puhdisti talleja ja multasi perunoita valssin tai kansanlaulun sävelten säestämänä, ikäänkuin hänen sydämessään olisi asustanut kokonainen sinfonia-konsertti. Ja herättyään tästä huumeesta hän huomasi, että Amelia, Ellen, Martin ja Charlie elivät kaikki samanlaisessa unitilassa kitkiessään puutarhaa, hoitaessaan varsoja, kantaessaan vettä, uittaessaan hevosia ja katsellessaan uhkaavia sadepilviä. Ja tuhlaamatta sanoja ilmoittaessaan Caleb Garelle, että kaikki hänen farmillaan oli niinkuin pitikin olla.

Huomatessaan, että Calebin luottamus vain kasvoi hänen johtaessaan farmin töitä, ja toisten alistuessa yhä nöyremmin kohtaloonsa, alkoi Judith pelätä, että maa voisi sitoa hänet jaloista ja käsistä, huolimatta siitä että hän parhaillaan suunnittelikin pakoa. Sven, jonka hän oli kahdesti tavannut hakiessaan karjaa pohjoisen puolella olevalta laidunmaalta, oli kehottanut häntä kertomaan äidilleen heidän naimahommistaan. Mutta Judith oli jättänyt sen toistaiseksi toivoen, että joku muutos tapahtuisi farmin hoidossa, jonka johdosta Amelia voisi suhtautua suosiollisemmin tähän ilmoitukseen.

Judith läksi jälleen Martinin luo ja kysyi, aikoiko Caleb ottaa vierasta apua heinäntekoon.

»Minäpä kysyn häneltä», sanoi Martin epäilevästi.

Hän meni Calebin luo talliin, missä tämä oli avaamassa postissa vastikään saapunutta patenttihevoslääkepakettia.

»Heiniä tulee varmaankin hyvin runsaasti», alotti Martin. »Niitä tulee puolta enemmän kuin viime vuonna.»

Caleb vilkaisi häneen. Hän veti korkin lääkepullosta ja haisteli sitä. Sitten hän pani korkin paikoilleen ja järjesti pullot tallin hyllylle.

Koska Caleb ei sanonut mitään, niin Martinin oli pakko jatkaa puhettaan toisen kehottamatta.

»Eiköhän olisi hyvä hankkia avuksi joku sekarotuinen. He ovat halpoja ja heinä saataisiin pikemmin talteen kuin yksin tyttöjen avulla.»

»Mahdotonta, Martin — tänä vuonna se on mahdotonta. Villojen hinta laski kymmenellä prosentilla, kuten tiedät», Caleb sanoi ystävällisesti. »Tyttöjen täytyy panna parastaan.»

Kaikki se mielipaha, jota Martin kykeni tuntemaan, kohosi nyt pinnalle aivankuin tuulispää, joka nostattaa aallokon. »En ymmärrä, mitä villat tähän vaikuttavat», hän purki vihaansa. »Tällaista minä sanon huonoksi taloudenhoidoksi.»

Caleb kääntyi hitaasti. »Sanotpa sinä sitä miksi hyvänsä, niin ei se merkitse mitään, poikaseni», hän sanoi yhä tyynellä äänellä. »Tätä farmia hoidetaan siten kuin minä määrään. Kun olet kyllin vanha hoitaaksesi sitä paremmin, tulen kysymään sinulta neuvoa.» Hän pyyhkäisi kädellään tomun hyllyltä ja poistui tallista. Martin läksi punoittavin poskin ja nöyryytettynä etsimään Judithia.

Judith sekoitti ruokaa kananpojille kanatarhassa.

»Turhaan sinä huolehdit Ellenin vuoksi, Jude. Emme me saa apulaista heinäntekoon», hän huomautti.

»Emmekö saa?» Judith toisti typeränä Martinin sanat. Hänen silmiinsä ilmestyi kova ilme, mutta hän ei sanonut sen enempää. Kun kanojen ruoka oli valmis, läksi hän taloon Amelian luo.

Judith seisoi äitinsä edessä kädet taskussa, aivankuin työmies, joka on tullut vaatimaan palkkaansa. Hänen käytöksensä oli vailla kaikkea pehmeyttä ja luottamusta. Hänellä oli vain jotain ilmoitettavana ja sen hän myös teki.

»Sven Sandbo toivoo, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin», sanoi hän.

Amelia katsoi hätääntyneenä Judithiin. »Entäs sinä, haluatko sinäkin?» hän kysyi hiljaisella äänellä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli nyt tapahtunut.

»Heti kun vain tiedän, ettei isä tapa ketään, vaikka sen tekisinkin», kuului tytön vastaus. »Sinä voisit sanoa hänelle, että me tarvitsemme apulaisen heinäntekoon, niin saamme nähdä, mitä hän vastaa. Sen kauemmin en voi jäädä tänne — en missään tapauksessa.»

Hän kääntyi äkisti kantapäillään ja nousi yläkertaan. Häntä ihmetytti, ettei Amelia heti pannut vastaan. Nyt hän ei aikonut väistyä enää, vaan suostuisi kaikkeen, mitä Sven vain ehdottaisi.

Kun tyttö oli lähtenyt, kohotti Amelia silmänsä ja katseli kauan seinän karkeaa rappausta. Nyt se alkaisi, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän saattoi tehdä. Mahdotonta hänen oli vaatia, että tytöt uhraisivat nuoruutensa hänen tähtensä — eikä hän voinut myöskään vastaanottaa sellaista uhria. Caleb suuttuisi, jos Judith lähtisi pois Svenin mukaan. Hän täyttäisi uhkauksensa Mark Jordaniin nähden, voidakseen pidättää toiset kotona. Häpeä sulkisi heidät ikipäiviksi näiden hirsiseinien sisälle. Ei kukaan tahtoisi naida hänen tyttäriään, kun totuus tulisi ilmi. Caleb tuhoaisi Mark Jordanin pelastaakseen itsensä toisten kostolta. Hän tunsi Calebin siksi hyvin. Vaikuttaisiko se jotain Markin elämään? Entäs Lind Archerin? Sepä juuri oli kysymys. Mutta hän ei voinut löytää siihen minkäänlaista vastausta.

Illalla, kun toiset olivat jo menneet ullakolle, Amelia puhui Calebin kanssa. Tämä oli harvinaisen sävyisällä mielellä, sillä hän oli saanut halvalla hinnalla hiukan käytetyn harava koneen.

»Caleb, Sven Sandbo tahtoo naida Juden», Amelia alotti matalalla äänellä, jotta toiset ullakolla eivät kuulisi.

Caleb katsoi häneen hermostuneesti. »Puhu suusi puhtaaksi, vaimo. Onko sinulla mitään häpeämisen syytä?»

Amelia puri huultaan, puna levisi hänen poskilleen.

»Minun mielestäni Judithin pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin Bart Nugent saapuu tänne, jos hän nyt todellakin aikoo tulla. Sillä voisihan sattua, ettei hän osaisi varoa sanojaan juotuaan hiukan», Amelia sanoi hermostuneesti.

Caleb oli hiljan viitannut siihen, että Bart Nugent voisi tulla kaupungista käymään kesän kuluessa. Amelia ei tiennyt, uskoako häntä vai ei.

Calebia tilanne alkoi huvittaa. »Vai sinun mielestäsi, niinkö? Haa! Bart lurjus voisi ilmaista totuuden, niinkö? Parempi narrata Sveniä? Uskotella, että hän nai hienosta perheestä?»

»Kyllähän sinä tiedät — ei kukaan näillä seuduin naisi tyttöjä — jos — he tietäisivät.»

»Niin», Caleb myönsi, »ihmiset tällä paikkakunnalla ovat ankaroita siveysasioissa. Mutta ei sinun silti pidä käyttää sitä hyväksesi. Eikö olisi parempi odottaa, jotta näkisit, millainen Judith on, ennenkuin tyrkytät häntä kunnon miehelle?»

Amelia hyökkäsi pystyyn kalpeana kasvoiltaan.

»Olen kylliksi kärsinyt sinun tähtesi, sinä tekopyhä mies!» Amelia sanoi äänensä murtuessa. »Et sinä ajattele Judea. Vain omaa itaruuttasi, miten paljon voit hänestä hyötyä. Jos edes puhuisit totta — niin voisin — voisin kunnioittaa sinua. Mutta tällaista — tällaista en minä jaksa kestää — senkin kurja raukka!»

Amelia ei tuntenut omaa ääntään. Kun Caleb hyökkäsi hänen kimppuunsa silmät tulta iskien, Amelia seisoi aivan jäykkänä ja tunteettomana. Sitten äkkiä entinen pelko sai hänet valtaansa, ikäänkuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen niskaansa, ja hikihelmet pusertuivat hänen huulilleen ja hänen kätensä vapisivat.

Caleb nauroi salavihkaa. Hän puhui melkein kuiskaten, niinkuin aina raivoihinsa joutuessaan.

»Vai olet sinä äkkiä tullut aivan riippumattomaksi? Mark Jordan ei ole niin kaukana, etten minä voisi saada häntä käsiini tänä iltana, vielä ennen makuullemenoa.»

Amelia pudisti päätään, hänen huulensa liikkuivat ääneti. Jollei hän lopettaisi tätä kohtausta, niin lapset huomaisivat, että jotain oli tekeillä. Lindkin kuulisi. Caleb katsoi häneen. Suuri raukka Amelia oli kaikesta huolimatta, hänen tähtensä ei kannattanut suuttua.

Riisuen levollisesti jalkineensa Caleb läksi lukitsemaan ovea, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelle. Amelia istui keittiössä kauan aikaa lyhdyn valossa, riipien herneitä vain jotakin tehdäksensä.

II.

Judith, joka oli kuullut osan vanhempien keskustelusta portailta, hiipi hiljaa takaisin vuoteeseensa. Mutta hän makasi kaiken yötä saamatta unta silmiinsä. Hän oli mielestään kuullut jotain hirveää, jota oli mahdoton pukea sanoiksi. Jotain, joka erotti hänet ikiajoiksi Svenistä. Hirveät aavistukset kulkivat kuin painajainen hänen aivojensa läpi. Uhkasipa mikä onnettomuus tahansa Ameliaa, niin nyt hän tiesi sen uhkaavan myöskin häntä itseään.

Seuraavana päivänä tuo asia kalvoi hänen mieltään kuin kova kipu. Hän ei voinut puhua siitä kenellekään. Hän piti silmällä Ameliaa ja tunsi sääliä häntä kohtaan. Heidän välillään ei vallinnut mitään hellää suhdetta, ei äidin ja tyttären rakkautta. Sen vuoksi Judithin tunne Ameliaa kohtaan olikin oikeastaan vielä syvempi, johtuen inhimillisen myötätunnon laajasta maaperästä.

Lähtiessään karjaa hakemaan hän kulki metsätietä, jotta Sandbot eivät näkisi häntä eikä hän tapaisi Sveniä. Ilta oli niin selkeä, että puut metsikössä ikäänkuin kiilsivät. Judith kuuli Svenin kutsuvan omaa karjaansa suon toisella puolen, ja hän tiesi, että hän teki sen siksi, että Judith kuulisi hänen äänensä. Miten yksinäiseltä hänen elämänsä tuntuikaan. Mutta tuo yksinäisyydentunne oli vailla romanttisia toiveita. Se, mitä hän oli kuullut, oli tahrannut hänet ja tehnyt hänet salaperäisen kelvottomaksi. »Ei kukaan tahtoisi naida häntä, jos he vain tietäisivät», oli Amelia sanonut.

Judith ei sanonut sanaakaan opettajattarelle. Siinä oli jotain raakaa ja kovaa, jota Lind, jolla oli pehmeät sormet ja joka kuului tuohon toiseen, tanssin ja soiton maailmaan, ei voisi koskaan ymmärtää.

Eräs hevosista kuoli muutamana päivänä laidunmaalla, ja Caleb käski Martinin ja Charlien mennä sitä nylkemään. Ennenkuin raato oli viety pois, sattui Judith näkemään sen verisenä ja kaameana polttavassa auringonpaisteessa. Sen jälkeen tuska, jota hän tunsi sielussaan, pukeutui aina tuon hevosen hahmoon.

Hän teki työtä kuin väsymätön kone aamusta iltaan, ja Caleb miltei ilmaisi mielihyväänsä hänelle.

»Minä lähden kaupunkiin jonakuna päivänä, Jude. Ehkäpä haluaisit jotain, jota voisin sinulle tuoda — parin kenkiä tai jotain muuta», hän ehdotti, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että Judith kulki Charlien saappaissa omien kenkien puutteessa.

»Hm», Judith mutisi. »En tarvitse kerrassaan mitään.»

Amelia huomasi, miten tylsän välinpitämätön Judith oli kaiken suhteen, ja hän moitti häntä siitä, vaikka hän muistikin, minkä lupauksen hän oli antanut itselleen samana päivänä puutarhassa, jolloin hän oli nähnyt Mark Jordanin. »Judith on liian ylpeä kysyäkseen minulta, olenko minä pyytänyt Calebia hankkimaan apulaista heinäntekoon», Amelia oletti, »ja se kiusaa häntä.» Mutta pitkäaikainen tottumus oli opettanut hänet vaikenemaan. He työskentelivät kukin erikseen Caleb Garen orjina, kukin omalla alallansa.

Calebin hieno pellavapelto muuttui hohtavaksi hopeakudokseksi taivasalla. Caleb kävi joka päivä sitä katsomassa, mittasi sen pituutta ja tutki maan kosteutta. Pellava oli hänen ylpeytensä — hänen suuri toiveensa. Hän oli kylvänyt sitä kahta vertaa enemmän tänä vuonna kuin edellisenä. Sen hoitoa koskevat kirjoitukset olivat hänelle kuin Jumalan sanaa. Ruis kasvoi rehevästi, vaikkei sille tuhlannut ajatustakaan, ja hän voisi myödä sen hyvällä hinnalla, mutta pellavan puolesta oli rukoiltava.

Tuon pienen erimielisyyden jälkeisenä päivänä, kuten Caleb nimitti sitä, mitä oli sattunut Amelian ja hänen välillään, Caleb käveli hyvillä mielin metsässä, jonka hän oli »ostanut» Fusi Aronsonilta. Etelän puolella oli suomaa sekä kuivunut järvenpohja, jotka hän oli vaihtanut metsäpalstaan. Fusi saisi ne varmaan hyvään viljelyskuntoon — islantilaiset olivat työhön kykenevää väkeä... Hän hymyili itsekseen nähdessään, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Kaikki riippui vain keskittämisestä ja siitä, että kukin sai, mitä tarvitsi. Tosin olisi ehkä hiukan vaikeata saada paksupäinen Thorvaldson myömään laidunmaansa, joka ulottui hänen omaansa lännen puolella. Se oli viljelemätöntä maata, joka oli jätetty muutamien takkuisten hevosten huostaan. Hän koettaisi kiertoteitse puhua Thorvaldsonille siitä.