Part 8

»Ei tietenkään. Mutta hän oli kai liian hyvä Ellenille.» Judithin silmissä oli halveksiva ilme. Hän läimäytti hevosen lautasia ohjaksilla, ja rattaitten ratina vaikeutti keskustelun jatkamista. He eivät pysähtyneet Sandbon taloon, sillä Judith tiesi Calebin vakoilevan heitä pieneltä kummulta, jolle Garen farmi oli rakennettu, nähdäkseen, ilmestyisikö hevonen tienkäänteeseen oikeaan aikaan.

Yellow Post sijaitsi pienessä laaksossa, joka muodoltaan muistutti kämmenpohjaa, ja pieni puro kiemurteli sen läpi kuin elämänviiva. Jude ajoi Johannesonin, ruotsalaisen kauppiaan myymälän edustalle, ja Lind läksi kauppaan suorittamaan omia ostoksiaan sillä välin kuin Jude pani kiinni hevosen. Muutamia sekarotuisia tuli hänen jäljessään katsellen salavihkaa ympärilleen.

Mark Jordan seisoskeli siellä nojautuen myymälän nurkkaukseen ja polttaen piippuaan. Hän astui Lindiä vastaan nopein askelin ja katsoi häneen miltei moittivasti.

»Te ette tullut», sanoi hän kuiskaten ja vilkaisi harmistuneena uteliaisiin katseisiin heidän ympärillään.

»Tullut — minne — milloin?» Lind kysyi viattomana.

»Lähdetään ulos juttelemaan», Mark sanoi. Hän otti maasta tavaransa ja työnsi Lindin ulos ovesta, ennenkuin tämä oli ennättänyt tehdä ostoksiansa. Jude sivuutti heidät ovessa.

»Tule ulos, kun olet valmis, Jude», Lind huusi tytön jälkeen. Jude astui myymälään osoittamatta sitä uteliaisuutta, jota Lindin seurassa oleva vieras herätti hänessä.

Mark laski ostoksensa rattaitten pohjalle, joissa hän oli ajanut Yellow Postiin, ja astui Lindin kanssa jokirantaan. He kävivät istumaan vihreälle nurmelle ja katselivat pieniä kaloja, jotka hopeisina parvina hyppivät vedessä ja äkkiä kiiruhtivat taas virtaa ylöspäin pelästyen niin vähäistä seikkaa kuin uiskentelevan lehden varjoa veden pinnalla.

»Olen kaivannut teitä. Eilen illalla satoi, ja luulin aivan varmaan teidän tulevan», Mark sanoi Lindille. »Odotin aina sydänyöhön saakka.»

»Kuinka naurettavaa! Ettehän toki!»

»Pääni pantiksi!»

»Mutta olisihan se ollut hiukan — tavatonta.»

Mark rypisti kulmiaan. »Sitä se ei ollut sinä iltana, jolloin te kävitte luonani. Tehän teette muutenkin, mitä mielenne tekee. Minä tarvitsen teitä, Lind, kipeämmin kuin te aavistattekaan. Olen raivannut Klovaczin metsää, muuten olisin pistäytynyt koululle eilen. Salliiko mrs. Gare minun tulla teille?»

»En ole vielä kysynyt sitä. Se on kovin vaikeaa. Mutta minä tulen teille ja keitän teille päivällistä —» Lind sanoi äkillisen mielijohteen vallassa. »Saanko ottaa Judithin mukaani? Juden, joka meni myymälään.»

Mark katsoi Lindiin kysyvästi.

»Vain siksi, että olisi vielä hauskempaa», Lind kiiruhti lisäämään.

»Ottakaa vain mukaanne, kaikin mokomin, kenet ikänä haluatte.»

He palasivat myymälän luo. Koska Jude ei tullut ulos, niin Lind otaksui hänen ujostelevan Markia. Niinpä hän sanoi hyvästi Markille, joka nousi rattaillensa lähtien ajamaan.

Oli postipäivä, jolloin John Tobacco kulki laukkuineen talosta taloon, ja kun Lind palasi yksin myymälään, jutteli Sven Sandbo siellä Judithin kanssa. Sven oli jättänyt kotiin kaupunkilaispukunsa sekä kerskailevan käytöksensä. Hänen leveät hartiansa kohosivat hänen kapeitten lanteittensa yläpuolelle ja hänen säärensä olivat hiukan käyrät ratsastuksen jäljiltä. Hänen herkät suupielensä ja sieraimensa, hänen riipuksissa olevat silmäkulmansa, käden huoleton asento, hänen pidellessään savuketta, hänen miehekäs olentonsa, kaikki tuo teki hänet puoleensavetäväksi ja kiihottavaksi.

Judith, vihamielinen ilme silmissään ja jäykkänä käytökseltään, koetti olla nauramatta Svenin edistymiselle.

»Sanohan», kysyi Sven, »pidätkö minusta enemmän tällaisena luovuttuani turhamaisuudestani?»

»Hiukan enemmän», Judith myönsi. »Mutta olet vieläkin liian hieno.»

Sven nauroi kiusoittavasti. »Et ollut huomaavinasikaan minun pukuani viime kerralla! Ja minä kun tulin koko tuon matkan kaupungista saakka näyttääkseni sitä sinulle. Sinä loukkasit minua kauheasti, Jude!» Judith katsoi syrjään, ja Sven tuli häntä lähemmäksi. »Oletko unohtanut kokonaan meidän viimekesäisen huviretkemme, Jude? Muistatko, mitä sinä sanoit? Minä en ole sitä unohtanut.» Hän puhui niin hiljaisella äänellä, että yksin hänen äänensävynsäkin sai Judithin punastumaan.

Sekarotuiset tuijottivat Lindiin ja nykivät toisiaan, kun tämä lähestyi Judithia ja tyttö esitti hänelle Svenin. Sven jutteli ujostelematta opettajattaren kanssa Juden väitellessä Johannesonin kanssa kuivatun kalan eduista.

»Mikä sillä on vikana?» kysyi Johanneson. »Hyvää se on, paljon arvokkaampaa kuin sen hinta. Varmaankin te saitte papaltanne vain kymmenen centiä ostoksia varten, ha, haa?»

Judith pudisti päätään kiukuissaan. »Suu kiinni, te litteänaamainen ruotsalainen! Jos täällä olisi toista myymälää, niin en minä maksaisi mitään koko teidän roskastanne. Antakaa yhden dollarin arvosta kalaa, mutta pitäkää kiirettä!» Hän polki jalkaansa, ja kaikki myymälässä olevat miehet katselivat häntä ihastuksella. Hän oli saanut käskyn ostaa kalaa vain viidelläkymmenellä centillä. Hänen oli pakko selittää asia Amelialle, joka luultavasti ymmärtäisi hänet, mutta ehkä ei kuitenkaan hyväksyisi.

Johanneson kääntyi hämillään ja laittoi käärön kuntoon. Hän ei tahtonut kadottaa sellaista asiakasta kuin Garea, mutta häntä kiukutti, kun tuo tyttö kinaili aina hinnoista. Varmaankin häntä kotona oli yllytetty.

Yhä hiukan kiihottuneena Judith poistui myymälästä Svenin ja Lindin seurassa, joka myös oli tehnyt ostoksensa. Molemmat tytöt nousivat rattaillensa, ja Sven ajoi hitaasti heidän jäljessään.

»Lind», sanoi Judith, kun he olivat hyvän matkan päässä Yellow Postista, »Sven pyysi minua ajamaan hänen kanssansa. Tahdotteko ajaa kotiin? Minä nousen pois ja odotan häntä.»

»Mutta mitä isäsi sanoo —»

»Siitä minä en välitä. Selkääni saan joka tapauksessa.» Lind suostui, vaikka hiukan epäröiden, ja ajoi yksin kotiin Judithin noustessa Svenin rattaille.

»Judie», alotti Sven kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »Minä tahtoisin naida sinut.»

Judith oli vaiti. Hän ajatteli Ameliaa. Ellen ei koskaan voisi antaa sitä hänelle anteeksi...

»Etkö rakasta minua enää, Judie? Ennenhän sinä rakastit», sanoi Sven nöyrästi.

Judithin pää oli pystyssä, silmät puoleksi ummessa. Rattaat hyppivät, kun he ajoivat pienen sillan yli, joka johti tiheään kuusi- ja setripuumetsään. Sven veti hänet äkkiä syleilyynsä, heittäen ohjakset löyhälle.

»Helkkarissa — miten kaunis sinä olet, Judith!»

Judith hymyili. Hänen ruumiinsa painautui Sveniä vasten. Se värähteli voimaa. Hän tunsi oman ruumiinsa voiman. Se ikäänkuin kohosi ylöspäin pitkin hänen selkäänsä ja rintaansa voimakkaana virtana, joka tunkeutui aina hänen sormenpäihinsä ja koko hänen ruumiinsa hipiään asti. Outo halu valtasi hänen mielensä. Hänen oli mahdotonta irtaantua tuosta huumeesta... se oli vallannut hänet jo ensi päivänä Svenin paluun ja tapaamisen jälkeen.

»Mietin tässä sitä, tokko saisin sinua kaadetuksi maahan?» Judith sanoi äkisti.

Sven nauroi ääneensä.

»Lyön vetoa, että saisin», sanoi Judith. »Anna minun koettaa.»

»Hyvä, joskus», Sven myönsi nauraen yhä.

»Ei, heti paikalla», Judith pyysi katsellen lihaksia, jotka liikkuivat Svenin paidanhihan alla. Ilma oli lämmin eikä kummallakaan ollut päällystakkia.

Sven vilkaisi Judithiin ja huomasi tämän puhuvan vakavissaan. He laskeutuivat maahan rattailta ja sitoivat hevosen puuhun tiepuoleen. Sitten he pujottautuivat aidan läpi pienelle aukiolle setripuiden varjoon, missä aurinko paahtoi maata lämpimänä läikkänä.

»Suutele minua ensin», sanoi Sven.

»En — vasta jälestäpäin», Judith sanoi vakavana.

Sitten he painivat. Judith oli melkein yhtä pitkä kuin Sven. Hänen säärensä olivat pitkät ja jäntevät, hänen vartalonsa joustava ja hänen liikkeensä nopsat kuin villikissan; Sven, joka alotti ottelun nauraen, ei voinut saada häntä valtaansa. Judith liukui hänen käsistään ja kiersi ruumiinsa hänen ympärilleen, kaataen molemmat maahan. Mitä hurjemmiksi ja voimakkaammiksi heidän liikkeensä kiihtyivät, sitä vakavammaksi Sven muuttui ja nauru kuoli hänen huuliltaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että hänen olisi pakko käyttää todellista voimaansa puolustautuessaan, kunnes hän näki, että tytön kasvot olivat jäykät ja kovat ja hänen silmänsä palavat. Samassa hän huomasi, että Judith aikoi käyttää niskaotetta, jonka hän itse oli opettanut hänelle. Niinpä hän tarttui Judithin käsiin vääntäen hänen oikean käsivartensa taaksepäin. Judith viskautui hurjalla vimmalla Svenin päälle miltei heittäen kuperkeikan hänen olkansa yli ja vetäisi käsivartensa irti. Sven kääntyi nopeasti, kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja painoi toisella häntä kaulaan, niin että tyttö vääntyi miltei kaksinkerroin eikä voinut hengittää. Sven katsoi häneen, hänen silmänsä olivat kiinni, kasvot aivan punaiset ja hengitys huohottava.

»Joko sait kylläksesi?» hän kysyi hellittäen otettaan.

Judith käytti hyväkseen tilaisuutta ja heilauttaen päätään irrottautui hän Svenin otteesta aivankuin ankerias. Hänen silmänsä iskivät tulta, hänen rintansa huohotti nopeasti. Hän ojensi kätensä ja löi Sveniä suoraan kasvoihin. Svenin ihmetellessä iskusta puoleksi huumautuneena osien vaihdosta, Judith hyökkäsi häntä vastaan ja kaatoi hänet allensa. Silloin Sven hurjistui. He eivät olleet enää epätasainen pari, kahta eri sukupuolta. He olivat kaksi voimakasta alkuainetta, jotka koettivat voittaa toisensa.

Sven puristi Judithin sääret omiensa vähin, iski häntä kaulaan ja painoi hänet niin lujasti syliinsä, että tytön olkapäät vaikenivat ja pingottuivat ja hänen vaatteensa repeytyivät. Heidän läähättävät ruumiinsa värisivät vastatusten, kun he makasivat pitkin pituuttaan maassa hurjassa syleilyssä. Judith kaivoi kyntensä Svenin rintaan, painoi polvensa hänen kupeisiinsa ja puri häntä ranteisiin. Hän vastasi epätoivon kiihkolla jokaisen Svenin iskun, muuten tämä olisi heti voittanut hänet. Kumpaisellakin oli kasvot, kaula ja rinta hiessä. Svenin hengitys huokui kuumana Judithin kasvoja vasten. Äkkiä tytön käsi, joka ympäröi kuin teräsrengas Svenin kaulaa, höltyi ja vaipui alas. Hänen silmäluomensa värähtelivät ja kyynel vieri silmäkulmasta sekaantuen ohimoilla oleviin hikihelmiin. Sven päästi käsivarren irti, jota hän oli taivuttanut taaksepäin. Hän vapisi.

»Judie», hän mutisi; »Judie, — katso minuun.»

Judith avasi hitaasti silmäluomensa.

»Suutele nyt minua», sanoi hän hengästyneenä.

KUUDES LUKU.

I.

Tiheä kääpiömäntyaitaus erotti puutarhan maantiestä. Amelia kitki polvillaan tomaattipenkkiä, joka oli sillä puolen puutarhaa. Edellinen yö oli ollut kylmä, ja vanhan tavan mukaan tomaatit olivat hänen ajatuksissaan viimeisinä ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäisinä aamulla noustessa, joskohta muutkin huolet raskauttivat hänen mieltään.

Hän nousi pystyyn ja kuullessaan hevosen kavioiden kapsetta hän piiloutui aitauksen taakse nähdäkseen, kuka siitä ratsasti. Ohikulkevat vieraat kasvotkin loivat hiukan vaihtelua päivän työhön. Hevonen ilmestyi tielle, ratsastajan istuessa toimettomana satulassa ja katsoessa suoraan eteensä koulutaloa kohti. Sitten hän poikkesi tieltä ja ratsasti koulualueen yli, missä hevonen pysähtyi, ja mies hyppäsi maahan.

Amelian sydän sykki kiihkeästi. Aitaus taipui hiukan hänen nojautuessaan siihen, mutta hän seurasi katseellaan ratsastajaa, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet mieheen kiinni naulatut. Mies kulki ohi, eikä Amelia voinut nähdä muuta kuin hänen päänsä ja hartiansa. Sitten hän kääntyi pois ja polvistui maahan peitteen viereen, jolla tomaatit edellisenä yönä oli peitetty. Hän oli ilmetty isänsä... mutta hienompi. Tokkopa olisi tarpeellista peittää tomatteja täksikin yöksi... maailmanmies... sivistys kuulsi hänen otsaltaan kuin valo. Hän kantoi hyvin vaatteitaan, istui satulassa kuin sotilas... ja härkä oli puskenut hänen isänsä hengiltä...

Amelia oli polvillaan maassa tomaatintaimien ääressä. Hän paleli ja oli väsynyt aivankuin vuosia sitten, kun hänen lasten sairastaessa oli täytynyt valvoa koko yö. Hänestä tuntui ikäänkuin hänet olisi pakotettu näyttämölle esittämään pääosaa murhenäytelmässä, jolle katselijat nauraisivat. Koko hänen elämänsä sanoin selittämätön murhenäytelmä kohosi hänen eteensä. Hän kauhistui tuota näkyä niinkuin hän olisi kauhistunut, jos hän olisi nähnyt edessään hirtetyn tai kamalan tapahtuman, jossa hänellä itsellään ei olisi ollut mitään osaa. Kylmänväreet puistattivat hänen ruumistaan. Hän ei ollut millään tavalla sopinut siihen osaan, jonka elämä oli hänelle valinnut — yhtä vähän kuin Lind olisi siihen sopinut. Hän oli ollut aivan kykenemätön kantamaan tätä taakkaa, joka ei hetkeksikään ollut hellittänyt. Sydämessään hän toivoi vapautusta tekonsa seurauksista, jotka olivat vieläkin julmemmat kuin Calebin uhkaukset, jotka kaikuivat hänen korvissaan kuin pelottavan pasuunan ääni.

Hetken kuluttua hänen mielensä rauhoittui. Hän oli nähnyt Mark Jordanin. Hän oli maailmanmies; ehkäpä hänellä oli kunnioitusta ansaitsevia ystäviä, jotka kunnioittivat myös häntä. Kuinka hän, tavallinen talonpoikaisnainen, olisi tiennyt, millainen Mark Jordanin elämä oli ja mitä se vaati häneltä? Markilla oli kauniit, herkät kasvot. Hän ei saisi koskaan tietää totuutta. Mieluummin Amelia sortuisi Calebin vallan alla kuin ilmoittaisi mitään Markille. Calebin lapset kuihtuisivat ja menehtyisivät kuin pakkasen panemat kasvit — kaikki kerran katoaisi. Mutta Mark oli isänsä poika, sen ainoan miehen poika, jota hän koskaan oli rakastanut. Ellen, Martin, Judith, Charlie, he olivat vain Calebin lapsia, heidät hän saattoi uhrata. Hän sitoisi ja kytkisi heidät maahan kuin työkalut, juuri niinkuin Caleb toivoi hänen tekevänkin. Hän ei yllyttäisi enää heitä isää vastaan. Hän antaisi heidän armotta kuivua hedelmättöminä ja kuihtua, vanheta ennen aikaansa, säälimättä vähääkään heidän nuoruuttansa. Amelian kasvot muuttuivat kalpeiksi ja koviksi hänen kyyköttäessään puutarhassa. Hänessä oli tapahtunut huomattava muutos.

Amelia kantoi peitteen taloon arvellen turhaksi peittää tomaatteja yöksi. Ilma tuntui samealta ja lämpimältä aivankuin ennen sadetta. Hänen katseensa siveli lammashaan takana olevaa heinä- ja ruispeltoa. Tämä kesä tuottaisi suunnattoman sadon. Aina ennen voimakas kasvullisuus oli ilahduttanut hänen mieltään, kosketellut sitä elävää, herkkää kieltä hänen sielussaan, joka muuten hänen karussa elämässään oli jäänyt soinnuttomaksi. Nyt tuo näky saattoi hänet alakuloiseksi. Kasvullisuutta — jonka kintereillä kulki kuolema. Hän tunsi, että yhdessä suhteessa hänen elämänsä oli päättynyt, että hän tähän saakka oli elänyt kuin toukka kotelossaan. Mitään kehitystä ei ollut välillä ollut — vain alku ja loppu.

Hän meni taloon ja alkoi tarmokkaasti puhdistaa liettä mustuneella rievulla.

II.

Ennen pitkää Amelia muuttui jälleen nöyräksi ja alistuvaiseksi ja koko ilmapiiri Garen talossa tuli entiselleen, sen verran kuin Lind saattoi sitä arvostella. Talo pidätti taas hengitystään puhallettuaan kaiken ilman keuhkoistaan.

Otaksuen, että Amelian tuska oli ainakin hetkellisesti asettunut, Lind tuli eräänä päivänä hänen luokseen aikoen kysyä häneltä jotain. Mrs. Gare keräsi parasta aikaa munia navetassa, ja koska oli lauantaiaamu, niin opettajatar oli tarjoutunut häntä auttamaan.

»Mrs. Gare, Mark Jordan haluaisi tulla minun luonani käymään ja samalla tutustumaan teihin kaikkiin. Luuletteko, että mr. Garella on mitään sitä vastaan?»

Amelia oli valmistunut juuri tuollaiseen kysymykseen. Hän hymyili Lindille ja pudisti päätään.

»Pelkään, että se saattaisi lapset vain levottomiksi, miss Archer, ja saisi aikaan häiriötä. Mr. Jordan puhuisi sellaisista asioista, joita me emme kuitenkaan voi ajatellakaan.»

»No niin», sanoi Lind, »sallitteko sitten Judien lähteä minun kanssani hänen luokseen? Hän asuu aivan yksin, ja minusta olisi hyvä, jos hänelle silloin tällöin keitettäisiin hiukan ruokaa.»

Amelia vilkaisi häneen ja katsoi sitten poispäin.

»Judith voi mennä asialle sinne käsin, mutta älkää puhuko siitä hänen isänsä kuullen.» Mark Jordanin tuli saada, mitä hän tarvitsi, päätti Amelia.

»Koetan olla varovainen, mrs. Gare», Lind sanoi kiitollisena. Hän etsi heinistä ja löysi toisen ruskean munan, jonka hän laski varovasti toisten joukkoon maljaan. Tuntui hauskalta olla salaliitossa Calebia vastaan.

Lind vei munat taloon ja sitten hän läksi perunamaalle, missä Judith multasi taimia. Aurinko paahtoi tytön paljasta päätä ja voimakasta, hunajanruskeaa niskaa. Kuuma tuuli heilutteli kuivien perunantaimien latvoja. Pieni tomukuoppa oli muodostunut Judithin nenän molemmille puolille, ja hänen käsivarsiensa karvoissa oli tomuhöyteitä. Hän laski käsivartensa ristiin ja nojasi kuokkaa vastaan Lindin lähestyessä häntä.

»Pieni seikkailu, Judie», sanoi Lind lempeästi. »Me lähdemme huomenillalla Mark Jordanin luo illalliselle — hänen, jonka näit minun seurassani Yellow Postissa.»

Judith rypisti kulmiaan. Huomenna oli sunnuntai. Sunnuntai-iltapäivin Caleb tavallisesti läksi jonkun islantilaisen farmille eikä palannut kotiin ennenkuin myöhään illalla.

»Sanoiko äiti, että minä pääsen mukaan?»

Lind kertoi, mitä Amelia oli sanonut. Judith oli hetken vaiti ja päätti sitten ilmaista osan salaisuudestaan opettajattarelle.

»Saako Sven tulla mukaan?»

»Se vasta olisi hauskaa! Siitähän tulee oikea huviretki. Kunpa Ellen ja Martinkin voisivat päästä mukaan. Heillä ei ole koskaan mitään iloa.»

»Ei», sanoi Jude päättävästi. »Ei heillä olisi mitään huvia siitä. Joka tapauksessa heidän ei pidä saada tietää, että Sven tulee mukaan — ei ainakaan Ellen saa sitä tietää. Sven tahtoo, että minä menisin naimisiin hänen kanssaan ja lähtisin kaupunkiin.»

Lind katsoi tyttöön hetken aikaa ääneti. Hänessä oli tapahtunut muutos näinä viime päivinä. Hän ei ollut yhtä innokas hoitamaan elukoita eikä yhtä uhmaileva käytökseltään kuin ennen.

»Ja aiotko sinä?»

»Aion — varsin pian. Mutta älkää sanoko sitä muille.»

Lind läksi pois, ja Judith jatkoi multaamista. Hän katseli kiukuissaan pitkiä perunasarkoja. Ruokaa vielä yhdeksi talveksi — talveksi, jolloin oli pakko aamun sarastaessa lähteä ulos kylmään ja retuuttaa äksyjä vasikoita ja kantaa jäisiä ämpäreitä lautakasoissa ja jäätyneessä mudassa. Uusi talvi, jolloin kahleet yhä kiristyisivät, vastarinta kiihtyisi yhä kovemmaksi ja mieli turhaan uneksisi tulevista paremmista ajoista. Uusi talvi Caleb Garen orjana... ei, kaikki muu oli parempaa.

Koska työ farmilla päivä päivältä vain lisääntyi, niin Judith alkoi valmistaa vapauteenpääsyään. Salaa hän piti silmällä Elleniä ja Ameliaa ja Martinia, vieläpä Charlieakin, jonka nyt täytyi jo olla mukana työssä, ja näki, miten he kaikki ääneti alistuivat tylsistyttävän ikeen alle. Ja hän tunsi olevansa itse outoa ainesta, hurja olio, joka oli täynnä pahoja vaistoja ja joka ei millään tavalla soveltunut häntä ympäröivään elämään. Aika ajoin hän tunsi säälintuskaa Amelian vuoksi, jonka vaitioloa hän ei voinut käsittää, sekä turhanpäiväistä raivoa Elleniä ja Martinia kohtaan heidän kärsivällisyytensä vuoksi. Ja kaiken tämän ohella, hänen kiihkeä rakkautensa Sveniin poltti kuin kytevä tuli koko hänen olentoaan. Hän valvoi öisin punoittavin poskin ajatellen Sveniä... ja tuota päivää setripuiden siimeksessä... ja hän tavoitteli sormillaan kaulajänteitään. Caleb ei ollut huomannut, että Lind oli yksin palannut kotiin sinä päivänä. Judith ei ollut tavannut Sveniä tuon heidän ottelunsa jälkeen, ei ollut tahtonut tavata häntä. Hän tarvitsi hiukan aikaa ajatellaksensa.

Työskenneltyään vielä tunnin verran Judith näki Martinin astuvan laidunmaan portista, mukanaan kolme kantavaa lehmää. Se merkitsi enemmän rahaa Caleb Garelle, enemmän työtä hänen työläisilleen. Calebilla oli melkein kaksi kertaa enemmän karjaa kuin kolme vuotta sitten: eikä ainoatakaan palkattua apulaista, koska Judith ja Martin olivat kyllin vanhat tekemään työt yhdessä, ja Judith kyllin voimakas suoriutumaan niistä yksinkin, jos Martinilla oli muuta tekemistä. Laitumella, pienessä notkossa, olivat lampaat, kaikki kerittyinä nyt, niiden villa tuotti joukon dollareja, joilla hankittaisiin yhä enemmän lampaita... ja yhä enemmän lampaita... mutta ei suurempaa rauhaa eikä enempää elämäniloa Caleb Garen työläisille. Judith muisti äkkiä, että säkki, jossa hänen oman lampaansa villat olivat, oli yhä ullakolla katonkannattamien alla. Hänen täytyi kuljettaa se pois sieltä, ennenkuin Caleb sen keksi.

Kuokka olalla Judith läksi navettaan, niissä Martin hakkasi uusia lautoja mädänneiden lattiapalkkien tilalle.

»Martin», hän sai vaivalla sanotuksi, »luuletko sinä isän aikovan ottaa apulaista heinäntekoon?»

Martin katsoi häneen kuivasti.

»Ei ole hyvä tietää, mitä hän aikoo. Voimme olla iloisia, jos hän pestaa puimamiehiä. Miksi sitä kysyt?»

Judith kävi istumaan navetan kynnykselle ja nojasi päänsä ovenpieleen. »En niinkään vuoksi, mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei Ellen ole kyllin voimakas auttamaan meitä. Muistatko, miten hän pisti heinätaikolla jalkaansa, kun hän ei voinut nähdä.»

»Hyvä —» Martin vastasi hitaasti, »minä kysyn häneltä vielä kerran.»

Judith katsoi syrjittäin Martiniin, kun tämä käsin ja polvin sovitteli uusia lankkuja lattiaan. Hän tunsi äkkiä sydämensä lämpenevän häntä kohtaan ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan kaikenlaisista asioista. Hän oli aina tuntenut suurempaa sisarusrakkautta Martinia kuin toisia kohtaan. Miten kumaraiset hänen hartiansa jo olivat, miten säälittävän laiha hänen niskansa! Judith katseli, miten hän löi nauloja lautoihin sovitettuaan ne ensin paikoilleen ja miten herttaisilta hänen kasvonsa näyttivät hänen tehdessään näin ikävää työtä. Miksikä hän ei ollut ennen huomannut tätä kaikkea Martinissa? Kyyneleet nousivat Judithin silmiin hänen katsellessaan häntä, ja hänen olisi tehnyt mieli hyökätä hänen luokseen ja kietoa käsivartensa hänen kaulaansa vain siksi, että hän nyt äkkiä oli huomannut, mikä hän oli. Mutta Martin luulisi aivan varmaan hänen tulleen hulluksi. Hän nousi nopeasti ja läksi pois, ennenkuin hän tekisi jotain niin typerää.

Martin katsoi Judithin jälkeen. Epämääräisesti hän tunsi, ettei Judith oikeastaan ollut ajatellut Elleniä. Jude ei ollut taitava teeskentelemään. Saatuaan työnsä navetassa valmiiksi Martin läksi hirsikasalle, johon hän oli koonnut pitkiä, suoria poppeleita uutta vaunuvajaa varten. Martin rakensi aina vapaa-aikoinaan. Caleb oli usein nuhdellut häntä, kun hän tuhlasi aineksia ja aikaa ulkohuoneiden rakentamiseen, jotka hänen mielestään olivat aivan turhaa ylellisyyttä, mutta koska nyt rakennustyö kerran oli Martinista kaikkein rakkainta, niin hän ei toden teolla estänyt häntä siitä.

Martin merkitsi vaunuvajan suuruuden seipäillä, jotka hän löi maahan. Silloin tällöin hän vilkaisi karheatekoiseen, maalaamattomaan hirsirakennukseen, joka oli ollut hänen kotinsa koko hänen elinaikansa, ja hänen mielessään heräsi unelma. Ja unelma kasvoi toiveeksi, jonka hän näki elävänä edessään. Hän hankkisi hyviä, kestäviä tarvepuita, muurilaastia, kattopäreitä, ikkunanlasia, kiviä ja uunitiilejä Uutta Taloa varten. Se maalattaisiin ruskeaksi, kauniin, tumman ruskeaksi... öljyvärin ja terpentiinin haju tuntuisi kaikkialla. Maantien puolelle hän rakentaisi kuistin, sellaisen kuin hän oli nähnyt postiluetteloiden kuvailmoituksissa. Rauta-aidan hän pystyttäisi ajotien puolelle, tasoittaisi karjan jäljet tieltä... ja istuttaisi tammenterhon multaan tien toiselle puolelle, jotta siitä vuosien kuluessa kasvaisi suuri, monihaarainen tammi...

Sinä iltana Martinin kasvoilla väikkyi iloinen ilme, kun hän istui höyläämässä lautaa, josta hän teki hyllyn Amelian säilykkeitä varten.

Caleb oli tullut keittiöön käveltyään pelloillaan. Hän ripusti lyhtynsä seinälle, ravistettuaan sitä ensin nähdäkseen, tarvittaisiinko siihen öljyä. Huomattuaan öljyn vähyyden hän ojensi lyhdyn Amelialle täytettäväksi.

»Tähkät täyttyvät, jos tällaista ilmaa kestää, Martin», hän sanoi kiinnittämättä huomiota Judithiin ja Ameliaan, jotka pesivät separaattorin osia.