Part 7

Lind palasi taloon, otti runokirjan kainaloonsa ja läksi metsätietä myöten koulutalon ohi vihreälle kummulle, jonka juurella oli kehäkukkien peittämä nummi. Tänne hän istahti ja koetti lukea kirjaa, jonka hän oli avannut eteensä. Mutta hänen silmänsä eksyivät kirjasta avaruuteen, missä pitkät ruovot hohtivat kuin vihreät ja kultaiset etsaukset auringossa. Hänen ajatuksensa kulkivat Mark Jordanin luo ja, omituista kylläkin, hän yhdisti hänet vanhan Bjarnassonin isoäidin ennustukseen. Lind ei ollut pyytänyt häntä käymään luonaan Garella. Se ei tuntunut oikein sopivalta hänen mielestään, vaikka hän tiesi, että Mark olisi toivonut sitä. Ei siis näyttänyt olevan muuta keinoa kuin keksiä jotain asiaa Klovaczin taloon.

Pitkillä, pehmeillä sormillaan hän kaivoi puoleksi mustan, puoleksi valkean kiven maasta esille.

»Jos toinen puoli on enimmäksi osaksi valkoinen, niin isoäiti Bjarnassonin juttu on tosi, jos taas musta, niin se ei ole tosi», Lind tuumi. Kiven toinen puoli oli kokonaan valkea. Hän hymyili itsekseen.

IV.

Joka ilta, kun Jude läksi karjaa hakemaan, hänen silmänsä kulkivat Sandbohon päin. Sven saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Jude tiesi, että Sven etsisi häntä, vaikkei hän uskaltaisikaan tulla Garen farmille. Caleb oli kerran aikaisemmin sanonut suoraan, ettei nuori Sven Sandbo ollut tervetullut taloon. Hänen hymynsä ja ylimielinen käytöksensä oli liian röyhkeä.

Auringon laskiessa eräänä toukokuun iltana Judith läksi ratsastamaan varsalla laidunmaan pohjoispuolelle. Hän oli kuin jumalatar hiusten hulmutessa hevosen harjan ympärillä ja veren kiihkeästi kuohuessa suonissa. Hän tiesi itsekin olevansa kaunis hevosen selässä ratsastaessaan. Ja hän tiesi myöskin, että häntä katseltiin. Hän kiristi suitsia ja heitti päänsä pystyyn. Hänen poskensa, jotka ennestäänkin olivat punaiset, alkoivat yhä enemmän hohtaa ja hänen silmäluomensa painuivat alas. Sitten, heilauttaen piiskaansa hän kiiti eteenpäin Sven Sandbota kohti.

Sven käveli avonaisella kentällä, joka levisi hänen kotinsa ja pienen metsikön välillä, jonka Fusi Aronson omisti pohjoispuolella. Sinne saakka ei kenenkään silmä Garen farmilta voinut ulottua. Sven lähestyi Judithia ja nojasi käsivartensa hevosen hikistä kaulaa vasten.

»Sinä näytät suurenmoiselta, Jude», hän sanoi tarkastaen häntä ylhäältä alas saakka. Hänen kätensä tunnusteli tytön säärtä, joka oli työhousujen peitossa. Judith vetäisi pois jalkansa hätkähtäen. Sven nauroi ja pisti kätensä takin taskuihin. Hän nojautui toisen jalkansa varaan ja heilutteli toista veltosti ilmassa. »Mitenkä kotona jaksetaan?» hän kysyi.

Judith vastasi hänen tutkivaan katseeseensa yhtä tutkivasta hänen huomionsa kiintyi Svenin vaatteiden kaupunkilaiskuosiin, kirjavaan kaulahuiviin, kiiltäviin jalkineisiin, joissa ei ollut varpaitten kohdalla kuhmua niinkuin Martinin pyhäkengissä; hän ei viitannut sanallakaan Svenin ulkoasuun, vaikka hän tiesi hänen sitä odottavan.

Sven ei ollut typerä. Hän nauroi, ja kun hän nauroi, niin ei ainoakaan nainen voinut vastustaa häntä. Hänellä oli puoleensavetävin hymy koko maailmassa.

»Kuulehan, Jude, et suinkaan sinä ole suuttunut minuun», hän mairitteli heilutellen jalkaansa. »Mitä sinulle kuuluu, sitä minä haluaisin tietää.»

»Kiitos, hyvää», Judith vastasi kylmästi. »Miten sinä itse jaksat?»

»Mainiosti. En malttanut odottaa, kunnes pääsisin takaisin. Ajattelin sinua kaiken aikaa ja olisin kirjoittanutkin, mutta pelkäsin vanhuksen saavan kirjeet käsiinsä. Jumaliste, sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen, Jude. Kaupungin tytöt eivät riitä sinulle puolitiehenkään. Minä olen nähnyt heidät kaikki.»

Hän veti esille uushopeisen savukerasian ja piteli sitä auringossa, niin että se kiilsi. Näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt sitä näkyvillä turhan kauan ottaessaan siitä savukkeen. Judith katseli taivaanrantaa, ja hänen hevosensa kuopi kärsimättömänä. Sven tarttui hevosen suitsiin, painoi rasian kiinni ja pisti sen takaisin taskuun.

»Tuletko jonakuna iltana minun kanssani ratsastamaan? Menehdyn täällä, jollen tee jotain — tai näe ihmisiä», hän sanoi välinpitämättömästi puhaltaen sauhua ilmaan ja karistaen sormellaan tuhkaa savukkeestaan. Sitä hän ei ollut tehnyt ennen aikaan. Tehdä jotain — nähdä ihmisiä, sellaista hänen mielensä teki. Ei mitään eikä ketään erityisesti.

Judith istui ääneti katsellen ynseänä taivaanrantaa.

»Nytpä muistankin», jatkoi Sven, »minulla on tässä jotakin sinulle. Kaikilla tytöillä on sellaisia.» Hän otti taskustaan esille pienen käärön ja avasi sen. Käärepaperista hän irrotti pienen kullatun korurasian näyttäen sitä Judithille ja odottaen näkevänsä hänen kasvoillaan ihmetyksen hymyn. Judith silmäsi nopeasti siihen.

Sitten, heilauttaen äkisti ruumistaan, hän pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen, suu auki, sieraimet huohottaen, silmät sumeina. Judith painoi päänsä hevosen harjaa vasten, käänsi sen ympäri ja katosi samassa hevosen selässä, joka oli aivan hurjana kiihkosta.

Sven tuijotti ällistyneenä Judithin jälkeen, näki hevosen poikkeavan tieltä ja hyppäävän heinäniityn aidan yli, sulavasti kuin vene, joka kohoaa aallon harjalle.

»Tuhat tulimmaista —», hän ihmetteli. »Kylläpä hänessä on eloa. Enemmän kuin koskaan ennen. Mutta mistähän hän loukkaantui?»

Mutta Svenin ei ollut vaikea sitä arvata. Judithin mielestä hän oli kerskaillut.

Judithin nelistäessä pois alkoivat kyyneleet vuotaa pitkin tytön poskia.

V.

Päivät muuttuivat yhä pitemmiksi ja lämpimämmiksi; pellon ja metsikön välinen kenttä muuttui tummemman vihreäksi. Calebin karja ruohoaavikolla etsi sydänpäivän aikana varjoa metsiköstä, ja lypsylehmät laidunmaalla lakkasivat ruohoa syömästä seisoen pitkät ajat polvia myöten lämpimässä suossa, jossa hyönteisiä hyppeli kuin kipinöitä veden pinnalla. Kylmät, kosteat aamut lämpenivät, ja iltaisin luonto kietoutui sumuun. Maan antimista hennot oraat muuttuivat karkeiksi oljiksi ja varsiksi.

Mutta garelaisten elämässä ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta; unelmat yhtä vähän kuin pelon aiheetkaan eivät kehittyneet eivätkä kypsyneet, yksilöiden taistelussa ei ilmaantunut käännekohtaa, ei mitään äkillistä huippusaavutusta. Ei ulkonaisia tunteita eikä ajatuksia tuotu ilmi paitsi sellaisia, jotka tarkoittivat alistumista Calebin kunnianhimoisiin vaatimuksiin. Caleb ei puhunut yöllä eikä päivällä muusta kuin karjastaan, ajoi päivisin rattaillaan pelloilla tai käveli ulkona iltaisin lyhty kädessä vertailemassa heinä- ja pellavapeltojaan Skuli Ericksonin tai Joel Brundin, mrs. Sandbon tyttären, Doran miehen, peltojen kasvuihin. Alkukesä oli hänelle hirveää, yhtämittaista kiihkon aikaa, jolloin hän oli sokea ja kuuro ja mykkä kaikelle muulle, mikä ei koskenut hänen maitaan.

Hänen pellavansa kasvoi sellaisella vauhdilla, että hän töin tuskin uskalsi sitä katsella peläten sen voivan kadota harhanäyn tavoin. Hän saattoi siirtää tarkastuksensa kokonaista viikkoa eteenpäin pelosta, että sille äkkiarvaamatta olisi voinut tapahtua jotain kamalaa.

Mutta niin tasaiselta kuin garelaisten elämä pinnalta näyttikin, niin pohjalla piili kuitenkin hiukan levottomuutta. Lind Archer huomasi sen ja oli pahoillansa.

Sven Sandbo oli palannut kotiin. Judithin käytöstä oli mahdoton ymmärtää. Lind oli yrittänyt puhua hänen kanssaan Svenistä, mutta tyttö oli tylysti paennut pois. Ja kun Lind oli tarjonnut Judithille luettavaksi kirjaa, jonka hän oli saanut kaupungista, niin Judith oli käyttäytynyt paljon enemmän Ellenin kuin itsensä tapaisesti. Hänellä ei ollut aikaa lukea, oli hän sanonut. Amelia kulki kuin poissaoleva näinä päivinä ja kohteli Calebia miltei ystävällisesti. Amelian puolella oli jännitys hiukan lauennut, mutta Judithin puolella se oli sitä enemmän kiristynyt. Calebin huomio oli tätänykyä niin kokonaan kiintynyt farmin asioihin, ettei hän huomannut mitään. Vastoin tapaansa hän suoritti kaikenlaisia turhia pikkutöitä etsien alati uutta tehtävää, sen sijaan että hän olisi määrännyt töitä Martinille ja Judithille. Lind tunsi, että jotain tärkeää oli tapahtunut, mutta huomasi sitten samalla, ettei mitään muuta voinut tapahtua kuin mikä kuului jokapäiväisiin velvollisuuksiin.

Lind yksin huomasi nämät vaihtelevat vivahdukset garelaisten elämässä. Hänellä oli iltaisin paljon vapaata aikaa istuessaan pöytänsä ääressä lasten poistuttua koulusta, ja usein silloin hän tuli ajatelleeksi garelaisia. Mutta tuon sadeillan jälkeen hän oli vieläkin enemmän ajatellut Mark Jordania.

Kolmantena päivänä käyntinsä jälkeen Klovaczin farmilla Lind istui pöytänsä ääressä koulussa. Huoneessa tuntui voimakas liidun ja villien kirsikankukkien tuoksu. Lind oli väsynyt ja masentunut mieleltään. Hän sulki silmänsä ja nojasi päänsä käsiensä varaan. Hän eli mielikuvituksessaan jälleen tuon pelottavan ja ihanan sadeillan...

Ovi avautui hitaasti. Mark Jordan seisoi valoisassa oviaukossa, hymyilevänä, paljaspäisenä, hattu kädessä. Lind painoi kätensä poskiansa vasten. Sitten hän nauroi.

»Te näytätte syylliseltä», sanoi Mark. Hän astui hitaasti pulpettien välistä käytävää pitkin huoneen keskelle katsoen Lindiin onnellisena.

»Myönnän sen kyllä», sanoi Lind arasti. »Ajattelin juuri, että tarjoutuisin jälleen päivällisvieraaksi teille.» Hän nousi pöytänsä äärestä ja ojensi kätensä Markille. Mark piteli sitä omassaan, katseli sitä ja osoitti liitu- ja mustetahroja.

»Maan suola: koulunopettaja. Olin kerran itsekin opettajana kuukauden verran. Sain eroni, kun yllytin lapsia hockey'a pelaamaan», Mark nauroi. Hän päästi irti Lindin käden ja kulki ympäri huonetta tutkien piirustuksia ja kuvia, joita lapset olivat valmistaneet ja ripustaneet seinille. Ottaen käteensä liitupalan hän piirusti mustalle taululle lystikkään olennon, polvet koukussa ja silmät vinossa, ja kirjoitti sen alle lapsellisella käsialalla: »Opettaja.» Sitten hän peräytyi kymmenen askelta, tähtäsi ja heitti liitupalan mustantaulun hyllylle. Tämän tempun hän uudisti moneen kertaan peräytyen joka kerralla muutamia askeleita kauemmaksi.

Lind katseli leikkiä hetken aikaa puoleksi huvitettuna. Sitten häntä alkoi hieman hermostuttaa. Mark kaikesta päättäen oli unohtanut hänen läsnäolonsa. Hänen väsymättömyytensä syrjäytti hänet kokonaan. Äkkiä hänen mieleensä muistuivat Bjarnassonin vanhan isoäidin sanat: hän ei koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Markin seisoessa nyt sivuttain häneen Lindin huomio kiintyi hänen päänsä ja hartioittensa kauniiseen muotoon. Mark kääntyi niin äkkiä Lindin puoleen, että tämä säpsähti.

»Lähdetään kävelemään», sanoi Mark. »Mitäs nyt?»

»Ei mitään», vastasi Lind. Hän tahtoi koettaa ymmärtää Markia. »Mieleni ei tee lähteä kävelemään, kun te noin jyrkästi käskette. Mutta tahdon käyttää teitä hyväkseni oppiakseni hillitsemään kiivauttani, ja siksi suostun. Te näytte olevan tottunut käskemään. Aivankuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin te yksin.»

»Olen aina ollut yksin — kunnes te tulitte, Lind. Minun täytyy ensin tottua siihen ajatukseen, että te olette olemassa», Mark sanoi niin vakavasti, että Lindin täytyi nauraa.

»Huomasiko joku garelaisista teidän tulevan tänne?» Lind kysyi kiusaantuneena.

»Garelaisetko? Ah, nuo ihmiset. En todellakaan tiedä. En nähnyt ketään muuta kuin punatulkun tiellä, eikä se liikuttanut edes höyhentä», Mark sanoi astuen ikkunan luo sillä välin kuin Lind korjasi tavarat pöydältä. »Miksi te sitä kysytte? Pelkäättekö heitä?»

»En lainkaan», Lind kiiruhti sanomaan. »Minä en vain haluaisi, että he — minä tahtoisin pitää teidät erillänne heistä — ikäänkuin toisessa maailmassa. Jos te menette heidän luokseen tai keskustelette heidän kanssaan, niin teidän kuvanne sekaantuu heihin. Ymmärrättekö? En tahtoisi, että te näkisitte heitä tai he teitä, lukuunottamatta ehkä Judithia —» Lind vilkaisi Markiin mietteissään ikäänkuin tuumien, oliko tällainen jako viisasta.

»Tulitteko jalan?» kysyi Lind, kun he olivat lähteneet ulos ja kävelivät pitkin pientä polkua, joka kulki tiheän havupuumetsikön läpi koulutalon taitse.

»En, ratsastin norsulla. Se häipyi teidän ovellanne», sanoi Mark ja he nauroivat molemmat.

»Olisin kuitenkin hyvin utelias näkemään tuota Garen perhettä», sanoi Mark vähäistä myöhemmin. »Varsinkin Caleb Garea. Minulle kerrottiin Yellow Postissa, että hän on itse piru.»

»Ei, siksi hän on liian ilkeämielinen. Hän on myös liian ilkeä, jotta tekisi mieli ottaa häntä hengiltä. Sen vuoksi Fusi Aronson ei ole tehnyt sitä jo aikoja sitten.»

Lind kertoi hänelle Fusista.

»Minun tekisi mieleni tavata häntä», sanoi Mark.

He keskustelivat siitä omituisesta yhtäläisyydestä, joka täällä pohjoisessa vallitsee ihmisen ja maaperän välillä, sekä ruumiillisen että henkisen elämän köyhyydestä.

»He eivät tuhlaa mitään — siinä se», sanoi Mark, »yhtä vähän mitä ihmisten suhteeseen kuin kasvien kasvuun tulee. Ei hillittömyyttä missään. Olen kulkenut jalan koko Yellow Postin ympäristön sen jälkeen kuin saavuin tänne, mutta en ole tavannut ainoatakaan farmaria, joka ei ilolla ajattelisi, että ellei hän kerää ja kokoile voimainsa takaa, niin koittaisi kerran aika, jolloin hänellä ei olisi ainoatakaan jyvää aitassaan. He eivät näytä luottavan maahan, muuhun kuin siihen, mitä he omalla työllään saavat siitä irti. Ajatelkaahan, miten erilaisia luonteeltaan nämä ihmiset olisivat, jollei maa riistäisi heiltä koko heidän voimaansa ja kaikkia heidän ajatuksiansa.»

Lind nyökkäsi. »Siinä juuri on garelaisten erehdys. Heillä kaikilla on hirveän liioiteltu velvollisuudentunto maata kohtaan — tai oikeastaan Calebia kohtaan, joka ei ole muuta kuin maan symbooli.»

He kävivät istumaan kalliolle tiepuoleen.

»Oleskelin jonkun aikaa vielä kauempana pohjoisessa — kävin yhdessä pappieni kanssa lähetysasemalla lapsena ollessani ja myöhemminkin tultuani täysikasvuiseksi», Mark kertoi. »Se vasta olisi oikea maa teitä varten. Jos Jumalaa on olemassa, niin siellä hän asuu ja suorittaa ajatustyönsä. Hiljaisuus on aivan hirveä. Tuntuu kuin tapahtuisi äärettömän paljon, vaikkei mitään voikaan nähdä. Taivas on aivan rajaton — samoin valo sekä pimeys — lumikentät loppumattomia — vain harvoja mäntyjä, joku ainoa kumpu tai jäätynyt joki. Ja ihmisolennot siellä ovat kuin puukuvia salaperäisine tarinoineen, joista ei koskaan voi saada täyttä selkoa. Luonnon kovuus painaa alas elämän ulkonaisen ilmaisumuodon luullakseni yksinkertaisesti vain siksi, ettei ympäristö tarjoa ihmishengelle kylliksi luonnollisia kiihottimia. Me olemme loppujen lopuksi vain ympäristömme kuvastimia. Elämä täällä Oelandissakin voi näyttää kielteiseltä, mutta todellisuudessa se heijastaa vain niin harvoja ulkonaisia, luonnollisia ilmiöitä, että se tekee kielteisen vaikutuksen. Nämä ihmiset ovat pakotetut viettämään sisäänpäinkääntynyttä elämää, kaikki heidän intohimonsa ovat kasaantuneet yhteen; he ovat kuumaverisiä olentoja, vailla ilmaisumuodon — vapauttavan eleen mahdollisuutta.»

»Niin, luullakseni inhimillinen elämä, tai ainakin inhimillinen yhteys on yhtä köyhää täällä kuin pohjoisemmassakin», Lind sanoi. »Taistelulla olosuhteita vastaan on varmaankin sama vaikutus kuin toimettomuudella. Minun mielestäni toinen on yhtä tylsistyttävää kuin toinenkin. Heillä ei ole mitään tunteita jäljellä, kun maa ja karja on saanut osansa.»

He keskustelivat kirjoista ja heidän mielipiteensä kävivät silloin tällöin erilleen. Mark pyysi, että Lind sallisi hänen tulla Garelle käymään ja tuoda mukanaan muutamia lempikirjojaan, ja Lind lupasi puhua mrs. Garen kanssa.

Lindistä tuntui ihmeelliseltä, että hän oli tavannut täällä Markin. Markin mielestä oli maailman luonnollisin asia, että hän oli löytänyt Lindin täällä.

»Saanhan ainakin käydä koululla jonakin iltana?» Mark kysyi arasti. Hänen oli jo aika lähteä, ja häntä ihmetytti, että hänen oli niin vaikea erota. Lind ojensi aivan yksinkertaisesti kätensä hänelle.

»Tehkää niin», hän sanoi lämpimästi. He olivat tulleet niin lähelle Garen farmia, että saattoivat nähdä sen portin.

Mark katsoi omituisesti Lindiin, sitten hän kääntyi ja kiiruhti pois tietä myöten. Kerran hän vilkaisi taakseen ja näki Lindin seisovan samalla paikalla, minne hän oli jättänyt hänet. Kohottaen leveälieristä hattuaan hän heilutti kättään ilmassa. Lind jatkoi matkaansa Garen pihalle. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi.

VI.

Keritsemisaika oli käsissä. Kolmekymmentä lammasta, joilla oli niin paksu villa, että ne näyttivät kömpelöiltä omissa turkeissaan, oli tuotu aitaukseen, missä Judith, Martin, Amelia ja Ellen keritsivät niitä. Villan haju ällötti Elleniä, ja siksi Amelia antoi hänen enimmäkseen olla sisällä taloustoimissa. Judith liikkui lammasten parissa valiten omansa joukosta, jotta ei tapahtuisi mitään vääryyttä villoja eritellessä. Calebilla oli ollut tapana, aina siitä saakka kuin lapset olivat pieniä, antaa kullekin muutamia nimikkoeläimiä, joita he saivat hoitaa ja myödä ja siten hankkia itselleen vaatteita. Hän väitti, että he siten suuremmalla mielenkiinnolla tekisivät työtä ja kehittyisivät varhemmin itsenäisiksi. Amelia oli jo kauan sitten huomannut, mikä iva piili tämän anteliaisuuden takana.

Vaikkei Caleb ottanutkaan itse osaa työhön, pysähtyi hän aitauksen ääreen, missä nuo kolme työskentelivät Ellenin mentyä sisään. Hänen vieressään seisoi Thorvald Thorvaldson, islantilainen, joka kehui olevansa mestari keritsemään. Caleb nojasi kyynärpäänsä aitausta vasten ja antoi mielivaltaisia neuvoja, miten keritsemisen tuli tapahtua. Näin näytti siltä kuin hän olisi johtanut työtä.

»Kuulehan, Jude! Noin et saa keritä! Pistä keritsimet syvemmälle! Kuulehan! Ei koko päivää saa keritä yhtä lammasta. Hiukan lähempää tuolta! Hienoa villaa, vai mitä, Thorvald? Montako naulaa villoja luulette minun saavan tuosta lampaasta?»

Judith kääntyi selin molempiin miehiin ja jatkoi työtään. Lammas oli hänen lemmikkejään, emälammas, joka kantoi aina hyvin. Judith vihasi islantilaista, joka seisoi tuijottaen häneen. Tyttö oli sivulta vilkaissut häneen ja nähnyt hänen pienten porsasmaisten silmiensä sivelevän hänen sääriään, kun hän kumartui alaspäin ja työhousut kiristyivät hänen vartalonsa ympärille. Hän painautui emälampaan rintaa vasten ja leikkasi poikki kourallisen villaa. Kärsivällisyydellä oli rajansa, Ameliankin vuoksi.

Amelia ei nostanut silmiään työstä. Hänen levollisuutensa harmitti Calebia. Tätä muutosta hänen oli mahdoton ymmärtää. Se oli saanut alkunsa siitä päivästä, jolloin Amelia oli kuullut Mark Jordanin muuttaneen Klovaczin taloon. Oli aivan mahdotonta tietää, millä tavalla nainen, edes sellainenkaan kuin Amelia, suhtautui johonkin asiaan.

»Kuulehan, Amelia! Thorvald on janoissaan. Kyllä teillä on runsaasti aikaa saadaksenne työn tehdyksi ennen pimeän tuloa», sanoi Caleb. Hänen äänensä oli terävä ikäänkuin häntä äkkiä olisi pistetty neulalla selkään. Amelia nousi kiireesti ja pyyhkäisi tumman suortuvan silmiltään. Tuo jokapäiväinen liike teki hänet kovin kömpelön, kätevyyttä vailla olevan näköiseksi.

»Minä luulin, ettei mr. Thorvaldsonilla ollut aikaa juoda kahvia?»

Caleb katsoi häneen. »Mr. Thorvaldson tahtoo kahvia. Hän on muuttanut mielensä», hän sanoi vihdoin lähtien happamen näköisen islantilaisen kanssa huoneeseen. Thorvaldsonille ei kukaan ollut puhunut sanaakaan kahvista. Hän irvisteli mielistelevästi Calebille. Tässä talossa vasta oli sekä sukkela että luja komento! Harmillista kyllä Thorvaldsonin naisväki ei ollut kyllin älykästä ymmärtääkseen ja täysin kunnioittaakseen sellaista isännyyttä. He tarvitsivat kouraantuntuvampaa taktiikkaa...

»Miten teidän vaimonne jaksaa?» Amelia kysyi Thorvaldsonilta tarjottuaan hänelle kahvia.

»Hän voi varsin hyvin», Thorvaldson vastasi kaataen teevatinsa sisällyksen kurkkuunsa. »Pian hänen aikansa tulee, ha, haa! Toinen toisensa jälkeen — sellainen vaimo hän on!»

Amelia kääntyi pois hänestä. Thorvaldsonilla oli tuuheat, riippuvat viikset, jotka kastuivat kahviin hänen juodessansa. Caleb täytti piippunsa. Hän huomasi, että Amelia kääntyi poispäin. Hän näki hänen huulensa puristuvan yhteen.

Caleb hymyili ivallisesti. »Käy istumaan, rakkaani», hän sanoi nostaen Amelialle tuolin aivan Thorvaldsonin eteen. »Keritsemisellä ei ole kiirettä. Juttele hetken aikaa Thorvaldsonin kanssa. Ha, haa! Minun vaimoni on aivan sairas, kun hän ei koskaan näe muita kuin oman miehensä, Thorvaldson. Naisella täytyy olla vaihteluakin.» Molemmat miehet nauroivat, Caleb raapi niskaansa ja vilkaisi silloin tällöin Ameliaan, joka sanaakaan sanomatta oli käynyt tuolille istumaan.

Amelian silmät vilkuivat ikkunaan. Ne olivat hätäiset, hermostuneet. Caleb oli levoton.

Thorvaldson ahmi leipää, voita ja kylmää lihaa, jota Amelia oli tuonut hänen eteensä, ja maiskutti äänekkäästi suutaan. Amelia istui hänen edessään sanomatta sanaakaan.

Niin, Caleb oli levoton. Hän päätti vielä kerran, ettei Amelia saisi nähdä Mark Jordania.

Kun Thorvald Thorvaldson oli lähtenyt, astui Caleb vaimonsa luo. Hänen äänensä oli pehmeä ja kevyt.

»Opettajatar on taaskin jutellut tuon sinun poikasi kanssa. Jos hän pyytää lupaa saada tuoda hänet taloon, niin muista, se ei ole hyväksi. Ensiksikin, Amelia, se palauttaisi mieleesi asioita, joita sinun on paras unohtaa. Toiseksi, hän ei ole sitä lajia, jota toivoisin lasteni seuraksi.» Hän sytytti piippunsa taaskin huolettomasti, ikäänkuin hän olisi puhunut kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, ja poistui huoneesta laahaten jalkojaan perässään, pää etukumarassa, kädet selän takana. Hän oli ollut tyytyväinen Amelian kalpeuteen. Olipa Amelia kulloinkin millä mielellä tahansa, niin Caleb tahtoi aina olla vakuutettu siitä, että hän saattoi käden käänteessä saada hänen mielentilassaan muutoksen aikaan. Se oli oikeaa komentoa.

VII.

Kun lampaat olivat kerityt ja villa sullottu jauhosäkkeihin vietäväksi Sidingiin, ryhdyttiin taas tavallisiin töihin.

Ellenin työskennellessä puutarhassa kitkien rikkaruohoja ja mullaten perunoita, niin että hänen selkänsä tuli rasituksesta kipeäksi, kävi Judith useampaan kertaan Yellow Postissa ruokavaroja ostamassa.

»Niin!» sanoi Judith Ellenille, joka vihdoin moitti häntä itsekkyydestä. »Miksikä sinä istut täällä? Minä en sääli sinua. En sääli ketään meistä! Me olemme kaikki kylliksi vanhoja lähteäksemme maailmalle. Miksi sinä istut täällä, jos et ole tyytyväinen? Minä en ole tyytyväinen, ja niinpä lähden pois — hyvinkin pian. Toista talvea en tahdo enää rypeä polvia myöten lannassa — sitä en tee! Olen hoitanut kylliksi monta vasikkaa jo hänelle! Mitä minä siitä hyödyn? Mitä sinä siitä hyödyt? Toista se oli, kun olimme pieniä eikä äiti tullut yksin toimeen. Minä sanon sen sinulle — minä lähden pois täältä!» Judithin ääni muuttui kimakaksi ja hänen rintansa aaltoili.

Ellen korjasi silmälasejaan, liike, jonka hän vaistomaisesti teki aina kiihottuessaan.

»Judith», hän sanoi juhlallisesti, »siitä ei yksin ole kysymys. Jotain muutakin on hullusti. Isä uhkailee äitiä aina — kyllä sinä olet sen kuullut — samoinkuin minäkin. En tiedä, mitä se on, mutta äiti pelkää — pelkää, että isä voisi tehdä jotain. Sitä me emme voi sallia. Kyllähän sinä tiedät, ettemme me voi sitä sallia. Olen luopunut paljon enemmästä kuin sinä koskaan tulet tekemään jäädessäni tänne —»

»Oo...» Judith päästi suustaan sanan, joka sai Ellenin hätkähtämään.

»Judith, sinä olet kamala!»

»Olen paljon pahempi kuin sinä luuletkaan! Paljon pahempi!» sanoi Jude lähtien ajamaan.

Lind odotti häntä koululla.

»Sinä näytät suuttuneelta, Judie; mitä on tapahtunut?» Lind kysyi heidän ajaessaan eteenpäin.

»Ei mitään, mutta Ellen saattaa minut sairaaksi marinallaan. Hänestä on hauskaa kärsiä. Ja hänestä on hauskaa nähdä kaikkien muidenkin kärsivän. Mutta hänen ei tarvitse kärsiä puoleksikaan niin paljon kuin minun vain siksi, ettei hän ole yhtä vahva kuin minä.»

»En usko, että se hänestä on lainkaan hauskaa, Judie. Luulen, että hän luopuu varsin paljosta jäädessään kotiin, ja sen hän itsekin tietää. Onko hän koskaan pitänyt kenestäkään oikein paljon —jostakusta, joka olisi tahtonut naida hänet?»

»Luullakseni vanha Vuohisilmä piti hänestä paljon. Mutta hän läksi täältä vuosi sitten, eikä Ellen puhu koskaan hänestä mitään. Mutta hän on sekarotua.»

»Jos Ellen rakastaa häntä, niin mitäpä se merkitsee?»