Part 6

Mutta Lind ei voinut jatkaa matkaansa. Hänen teki mielensä kääntyä takaisin ja jonkun tekosyyn nojalla poiketa taloon. Tuo mies ei ollut sittenkään mikään tavallinen työläinen. Lind pysäytti hevosensa hetkeksi tuumien, mitä hän tekisi. Samassa alkoi todenteolla sataa.

Klovaczin pieni turvemaja ja hajallaan olevat ulkohuonerakennukset, jotka entiset omistajat olivat rakentaneet, kyyköttivät rankkasateessa kuin tunkiolle heitetyt roskat. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä paikka oli ollut »koti» — turvapaikka, jonne saavuttiin pellolta, metsästä, koulusta. Lindin silmät kostuivat hänen muistellessaan Klovaczeja, tuota hajonnutta unkarilaista perhettä.

Poni pysähtyi kuistin edustalle, ja hetken kuluttua Lind kolkutti ovelle.

Mark Jordan avasi oven.

»Saanko tulla sateensuojaan?» Lind hymyili räpäyttäen sadepisarat silmäluomistaan. »Olen Lind Archer, Oelandin opettajatar.»

Mark peräytyi avaten oven selko selälleen ja hilliten huudahdusta, joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen terävät silmänsä tarkastivat odottamatonta vierasta ja tarkastuksen tulos saattoi hänet hiukan hämilleen.

»Halloo!» hän sanoi. »Pahassapa ilmassa te olettekin liikkeellä. Astukaa huoneeseen!»

Lind katsoi epäröiden poniinsa, ja Mark kiiruhti ulos. »Minä pidän huolta hevosesta, miss Archer. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne.» Seisoen kapealla kuistilla he katselivat hetken aikaa toisiaan uteliaasti ja purskahtivat sitten ilman syytä nauruun. Mark poistui ponin luo, ja Lind astui keittiöön.

Lind katseli ympärilleen huoneessa, jonne hän oli tullut. Siinä näkyi jo miehisen epäjärjestyksen jäljet: kaikenlaiset roskat olivat lakaistut pois näkyvistä uunin ja kaapin alle.

Jotain kiehui liedellä. Pöytä, jolle oli levitetty öljyvaate, oli katettu yhdelle hengelle. Sade rummutti tuhansin sormenpäin ikkunan ruutuja. Lind veti verhon eteen.

Mark Jordan palasi keittiöön. Sade helmeili hänen mustassa tukassaan ja valui alas hänen poskilleen.

»Paha ilma ulkona liikkua», hän sanoi keskustelun johdantona, ja muisti sitten, että hän olikin jo sanonut jotain samantapaista. Oikeastaan Lindin tulo oli hiukan hermostuttanut häntä juuri nyt, kun hän oli aikonut epämääräiseksi ajaksi vetäytyä yksinäisyyteen.

»Oi, minä pidän tällaisesta ilmasta», sanoi Lind iloisesti. »Minä ratsastan tai kävelen kovin mielelläni sateessa. Jos ajatte minut ulos, niin en pane sitä lainkaan pahakseni.» Hän nauroi hänelle suoraan silmiin istuessaan uunin luona.

»Miksikä te siis tulitte tänne?» Mark kysyi voittaen taas tasapainonsa.

»Miksikä — oi, enpä tiedä. Minun oli kai ikävä», Lind sanoi hitaasti. »Te näytitte niin inhimilliseltä kulkiessanne tietä pitkin, enkä ole tavannut oikeata ihmistä kokonaiseen kuukauteen.»

»Hm. Toivottavasti ette pety minun suhteeni», Mark sanoi hymyillen. Lind huomasi, että hänellä oli valkoiset hampaat ja hyvin miellyttävä suu. »Olin parhaillani illallishommissa. Erakko ei syö paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin vaivalloista keittää ruokaa yhdelle hengelle. Melkein aina tulee keittäneeksi liian paljon tai liian vähän.»

Hän oli nostanut jalkansa keittiötuolille uunin eteen ja nojasi kyynärpäätään polvea vasten odottaessaan kahvin kiehumista liedellä. Lind riisui pehmeän hattunsa ja takkinsa. Hänellä oli vedenpitävästä kankaasta tehdyt polvihousut ja suuret kengät.

»Tämä on tosiaankin kodikas pieni talo», hän sanoi.

»On kyllä», sanoi Mark katsellen ympärilleen, »eikä lainkaan huono Klovaczin varoihin nähden. Mies parka! En usko hänen palaavan tänne takaisin.» Hän meni uunin taakse, niissä seinällä riippui useita pannuja, ja otti alas pienen kasarin. Sen hän pani tulelle kaataen hiukan rasvaa kannusta. Rasva alkoi pihistä ja savuta ja hän rikkoi kaksi munaa kasariin. Lind katseli häntä ikäänkuin he olisivat olleet jo vanhoja tuttuja. Mark kääntyi Lindiin päin.

»Tahdotteko tehdä minulle seuraa, miss Archer?» hän kysyi. »Vai oletteko saanut päivälliskutsun muualle?»

Lind sanoi nauraen: »Kernaasti, jos annatte minun pestä astiat jälkeenpäin. Pelkään pahoin, ettei minulle anneta enää ruokaa kotona, mr. Gare ei syötä velvollisuuksiensa laiminlyöjiä.» Hän seurasi Markin liikkeitä mielihyvällä, kun tämä kantoi ruoan pöytään. Hänen kätensä olivat hienot ja taitavat. Lind ihmetteli, mikähän hän oli miehiänsä, mutta ei kysynyt mitään.

Kun kaikki oli valmista pyysi Mark Lindiä ruoalle. Nyt vasta hän huomasi, että Lind oli ottanut hatun päästään ja että hänen hiuksensa ympäröivät pehmeinä ja kiiltävinä hänen punoittavia poskiaan. Lind istahti tuolille vastapäätä Markia. He katsoivat toisiinsa. Äkkiä Mark tunsi, että hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan tytöstä.

Mark työnsi tuolinsa taakse ja kumartui eteenpäin Lindin puoleen. Hänen silmänsä olivat tummat ja kiihkeät, niiden katse oli miltei persoonaton. Helkkarissa! hän tuumi, oli suorastaan väärin, että noin suloinen olento yllätti miehen aivan valmistautumatta.

»Mistähän te oikeastaan tulitte tänne?» Mark kysyi uteliaana.

Lind katsoi häneen hymyilemättä. Hetken aikaa hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut poissa tajultaan, kykenemätön vastaamaan. Sade pieksi talon ulkopuolella ja tuuli vinkui koivuissa surkeasti kuin eksynyt lintu. Nuo äänet lisäsivät lämpimyyden ja turvallisuuden tunnetta Klovaczin keittiössä. Mutta niillä oli myös päinvastainen vaikutuksensa. Ne enensivät yksinäisyyden pelkoa, täydellisen tyhjyyden kauhua noiden molempien ihmisten sieluissa, jotka olivat hakeneet täältä suojaa. Hetken aikaa he katsoivat etsien ikäänkuin toistensa silmien ohi, etsien yhteisymmärrystä, yhteenkuuluvaisuutta tällä laajalla maa-alalla, joka sitoi heidät toisiinsa, heidät, jotka muodostivat välttämättömän osan siitä, olivat erottamattomat toisistaan. Tuo hetki oli kuin lämmin kädenlyönti.

Lindin katse painui alas. Hän otti käteensä haarukan ja laski sen jälleen entiselle paikalleen. Mark Jordan istui leuka käden varassa katsellen häntä.

»Tuolta alas», sanoi Lind osoittaen kädellään ylöspäin.

»Sen uskon», vastasi Mark vakavana. »Luullakseni minä rakastun teihin.»

Lind naurahti hermostuneesti. Tuo nuori mies pelotti häntä kiihkeällä katseellaan. Hän oli lausunut nuo sanat ikäänkuin vain haluten kuulla, miltä ne sointuivat.

»Todellako? Tahtoisitteko ensin ilmoittaa minulle nimenne?» Lind sanoi kevyesti, jotta hänen äänensä kuuluisi huolettomalta. Hän otti haarukan käteensä.

Mark hämmästyi omaa rohkeuttansa. Mikä häneen oli tänään mennyt? Varmaankin hän pelotti tytön pakosalle.

»Anteeksi — tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä. Mutta olen siitä aivan varma. Tahtoisin saada teidät ymmärtämään, ettei kukaan ole koskaan tullut luokseni niinkuin te tänä iltana — aivankuin kohtalon pakottamana. Olen aina ollut niin epätoivoisen yksinäinen.»

Käsittämätön tunne valtasi Lindin mielen Markin puhuessa. Hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä hänen luokseen ja silitellä tuon vieraan miehen tukkaa, hyväillä sitä käsillään, jotta hän ei enää olisi hänelle vieras.

»Oi!» huudahti Lind, »sen minä tunnen liiankin hyvin!» Hän ojensi äkkiä kätensä pöydälle ja kumartui Markin puoleen. Mark laski omansa Lindin kädelle pusertaen sitä hiukan, ja he hymyilivät toisilleen.

»Mutta te ette vieläkään ole sanonut minulle nimeänne?» Lind muistutti.

Mark ojentautui tuolillaan. »Aivan oikein — en ole sitä tehnyt! Nimeni on Jordan — Mark Jordan. Ruvetaan nyt syömään. Te olette varmaankin nälissänne.» Hän tarjosi Lindille leipää.

»Onko kahvi hyvää?» hän kysyi äkkiä hetken kuluttua.

»Erittäin hyvää», vakuutti Lind hänelle. »Minun mielestäni te olette hämmästyttävän hyvä kokki.»

Jännitys laukesi samalla ja he näyttivät tulevan hyviksi ystäviksi käden käänteessä. He söivät yhdessä munia ja paistettuja perunoita, leipää ja säilykeluumuja, joita Klovaczit olivat jättäneet, ja joivat kahvia. He keskustelivat elämästä Oelandissa sekä sen viehätysvoimasta, jota kumpainenkin alussa oli tuntenut. Mark ei ollut vielä ennättänyt tutustua asukkaisiin. Lind kuvasi heitä muutamin lyhyin, terävin piirtein. Markia huvittivat hänen tekemänsä huomiot.

»Sandbot ovat teidän lähimmät naapurinne», Lind selitti. »Mrs. Sandbo luulee olevansa onnellinen kadotettuaan miehensä, mutta todellisuudessa mies on nyt elävämpi kuin koskaan ennen.»

Hän kertoi Markille garelaisista ja kirouksesta, joka näytti painostavan heitä kaikkia.

»Judith on kaunis tyttö. Hän on aivankuin — villivarsa, parempaa kuvaa en voi hänestä antaa. Mutta Caleb ei suo hänelle hetkenkään rauhaa. Ani harvoin minäkään pääsen hänen lähelleen, niin kernaasti kuin tahtoisinkin häneen enemmän tutustua.»

»Hm — te voisitte varmaan tehdä paljon tytön hyväksi, jos teillä vain olisi siihen tilaisuutta», sanoi Mark. Hän kertoi Lindille hiukan itsestään, elämästään pappien luona, joiden huostaan hänet oli heitetty isän kuoltua; isäänsä hän ei muistanut yhtään; äidistään hän ei myöskään tiennyt paljon, hän oli ollut englantilainen sivistynyt nainen, joka oli kuollut hänen vielä lapsena ollessaan; hän kertoi työstään ja toiveestaan päästä takaisin kaupunkiin kuuden kuukauden kuluttua voidakseen ryhtyä uusin voimin työhön. Ja Lind vuorostaan kertoi hänelle, miten hän oli joutunut tänne ja päättänyt jäädä paikoilleen välittämättä Caleb Garen kiivaudesta ja hänen perheensä tukalasta asemasta.

Lind keräsi sitten astiat pöydältä ja pesi ne Markin pyyhkiessä ja asettaessa ne paikoilleen kaappiin. Sitten Lind kurkisti ulos ikkunasta ja huomasi, että sade oli jo melkein lakannut.

»Mrs. Gare otaksuu, että minä olen Sandbossa, eikä nuhtele minua. Mutta minun täytyy sittenkin lähteä kotiin», hän sanoi. Mark otti hattunsa ja takkinsa naulasta ja he läksivät yhdessä ulos. Satoi yhä hiukan ja puut muodostivat suuria, kosteita läikkiä hämärtävää taivasta vasten.

Mark syötti ja juotti Lindin ponia, sitten hän satuloi oman hevosensa. Lind seisoi pimeässä tallissa sillä välin kuin Mark suoritti työnsä. Lämmin kodikkuudentunne matalassa tallissa oli niin valtava, sateen rapistessa kattoa vasten, että Lind tunsi entistään voimakkaampana Markin läsnäolon.

Mark ei huolinut sytyttää lyhtyä satuloidessaan hevostansa. Hän työskenteli nopeasti pimeässä, jotta se tunne, jota hän tunsi tätä merkillistä tyttöä kohtaan, ei kokonaan panisi hänen päätään pyörälle. Kun hän oli valmis, talutti hän hevosensa pihalle hipaisten Lindiä, joka ei heti huomannut hänen tuloaan. Tuo hetkellinen kosketus sai Markin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Sateen kostuttaessa heidän kasvojaan he ratsastivat metsätietä myöten rinnatusten.

Vaikka Mark oli aikonut kääntyä takaisin paljon ennemmin, hän saattoikin Lindin aina Garen farmille saakka. Sade lakkasi, ja vihdoin suuri pilvi halkesi kahtia, jotta himmeä tähti pääsi näkyville. Pohjoisen puolella olevista suomaista kuului yksinäinen kumea ääni, ikäänkuin tuulen synnyttämä. Se oli myöhästyneen villihanhen ääni, viimeisen, joka lensi seudun yli puoleksi jäätyneitä soita kohti pohjoisessa. Lind ja Mark pysähtyivät kuuntelemaan ja katsoivat sitten toisiinsa. Äkkiä ilma oli kirkastunut, ja yö yllättänyt heidät avarana, loppumattomana, läpikuultavana kuin outo uni...

II.

Amelia oli hakemassa ämpärillä vettä kaivosta, kun Lind palasi kotiin.

»Oletteko saanut illallista, miss Archer?» hän kysyi, kun Lind lähestyi häntä. Amelian ääni kuulosti huolestuneelta.

»Kiitos, kyllä», sanoi Lind hengästyneenä. Hänen poskiaan punoitti ja hän oli yhä omissa ajatuksissaan lausuttuaan jäähyväiset Markille.

Amelia katsoi ystävällisesti hänen jälkeensä, Lind kääntyi äkkiä ja palasi takaisin auttaakseen Ameliaa vedenkannossa.

»Minulla oli oikea seikkailu tänä iltana, mrs. Gare», Lind sanoi. »Ratsastin yhdessä erittäin mielenkiintoisen ja vielä lisäksi kauniin miehen kanssa.»

Amelia hymyili. Hän luuli Lindin laskevan leikkiä.

»Kukapa se voisi olla? Varmaankin hän tipahti alas pilvistä sateen mukana.»

»Hän hoitaa Klovaczin taloa — tällä hetkellä. On täällä hermojansa parantamassa. Ei hän tietenkään ole mikään talonpoika», sanoi Lind, mutta olisi sitten kernaasti puraissut poikki kielensä ajattelemattomien sanojensa vuoksi. Vaistomaisesti hän tunsi Amelian hätkähtävän.

»Mikä hän on nimeltään?»

»Niin, mikähän se oli? Jordan — Mark Jordan», Lind sanoi.

»Mikä?»

»Mark Jordan», toisti Lind laahaten perässään ämpäriä, jonka paino äkkiä näytti siirtyneen kokonaan hänen puolelleen. Amelia pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin hän olisi nähnyt aaveen laidunmaalla, aitauksen takana.

»Mikä siellä on?» kysyi Lind katsoen samaan suuntaan.

Hetken aikaa Amelia seisoi aivan mykkänä. Käsi, joka piteli ämpäriä, oli aivan voimaton.

»Näettekö te jotain, mrs. Gare?» Lind kysyi vilkaisten häneen.

Vaimon kasvot hämärässä valossa olivat aivan ilmeettömät, kivettyneet. Kun Lind puhutteli häntä toistamiseen, hätkähti hän ja tarttui lujemmin ämpärin kahvaan.

»En — en... huulin vain näkeväni jotain. Karhuja kuuluu olevan lähitienoilla», hän mutisi. »Martinin täytyy pitää silmällä lammaskarsinoita.»

He palasivat keittiöön, ja Lind asetti ämpärin paikoilleen.

Caleb luki maanviljelyslehteään lampun valossa arkihuoneessa. Riisuttuaan yltään päällysvaatteensa Lind kävi myös suuren pöydän ääreen istumaan valmistaen huomispäiväistä työtään. Caleb ei vilkaissut häneen eikä sanonut hänelle sanaakaan, Lind otaksui hänen paheksuvan, kun hän ei ollut saapunut aterialle. Hän hymyili itsekseen.

Amelia tuli huoneeseen, nosti pois lampusta lasin ja puhdisti sen villaisella rievulla. Valon lekotellessa hetken alkaa Caleb liikutteli kärsimättömästi olkapäitään.

Amelia jutteli kevyesti Calebin kanssa sateesta, joka oli tullut niin hyvään tarpeeseen, ja mainitsi ohimennen, että hänen piakkoin oli tilattava siemeniä puutarhan kylvöä varten. Caleb ei vastannut mitään, mutta muutti vihdoin asentoaan siten, että hän joutui aivan selin häneen. Amelia hymyili opettajattarelle hiukan ilkeämielisesti, Lind ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä näin vilkkaana ja itsetietoisena. Hän ihmetteli, mikähän siihen oli syynä.

Toiset olivat tavallista ankaramman työpäivän jälkeen menneet varhain levolle. Hetken kuluttua Lindkin läksi ullakolle. Caleb ja Amelia jäivät kahden.

»Sinä et ole kertonut minulle, että hän on tullut tänne», Amelia heitti Calebille vasten kasvoja. Hänen silmänsä iskivät tulta kalpeiden poskien yläpuolella. Hän seisoi pöydän ääressä ja alkoi molemmin käsin kääriä pöytäliinaa kokoon lujaksi rullaksi.

Caleb kääntyi hitaasti. »Haa!» hän naureskeli. »Sinä keksit sen itse, vai mitä?»

»Niin, minä keksin sen itse», Amelia toisti jokaisen sanan ikäänkuin hän olisi yrittänyt oppia ne ulkoa. »Opettajatar on puhunut hänen kanssaan.»

Caleb kohotti kulmakarvojaan ja siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Olisikohan opettajatar mukana pelissä? Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei tuo pieni lempeäsilmäinen kissanpoikanen kauan pysyisi paikallaan.

»No niin? Aiotko heittäytyä hänen kaulaansa? Kylläpä hän siitä olisi sinulle kiitollinen», Caleb sanoi. Hän käänsi aikakauslehtensä sivuja, ja Amelia kuuli hänen lyhyen pilkallisen naurunsa. Hänen sormensa puristivat pöytäliinaa.

»Ei... en minä aio tehdä mitään», hän sanoi.

Caleb nousi, katsoi uuniin, sylki siihen ja rupesi riisumaan kenkiä jalasta.

Sanomatta sen enempää hän meni levolle.

Ensi kertaa hänen elämässään epävarmuus riisti sanat hänen suustaan sen vakaumuksen sijasta, että hänen tahtoaan seurattiin hänen edes sanomatta mitään.

VIIDES LUKU.

I.

Anton Klovacz oli jättänyt viiden acren suuruisen metsikön Mark Jordanin raivattavaksi. Lindin käynnin jälkeisenä päivänä hän ryhtyi työhön lähtien metsään kirves olalla, ruokittuaan ensin elukat. Ilma oli kylmä ja kirkas, erittäin sopiva kovaan työhön. Hän heilutti kirvestään reippaasti ja iloitsi tuntiessaan sileän puuvarren käsissään.

Hän ajatteli Lind Archeria. Myöhään yöhön hän oli valvonut edellisenä iltana ajatellen häntä. Lind oli herättänyt hänessä ensi kertaa sen tunteen, ettei hän ollutkaan aivan toivottoman yksinäinen. Tytön ruumiillinenkin kauneus sai hänet haltioitumaan, vaikka olisihan sitä voitu selittää yksinkertaisesti vain siten, että Lind oli ainoa nainen, jonka hän oli tavannut tai kaikesta päättäen tulisi tapaamaan oleskellessaan näillä seuduin. Niin mahdottomalta ja mielettömältä kuin se tuntuikin, niin oli Lind saanut koko hänen sisimmän olemuksensa väreilemään, istuessaan edellisenä iltana pöydän ääressä ja katsellessaan häntä silmiin. Koko tuo kohtaus saattoi hänet nöyräksi ja ujoksi palautellessaan sitä nyt mieleensä. Hänen täytyi saada nähdä hänet jälleen, aivan heti, ja sittenkin hän pelkäsi kohdata häntä, sillä voisihan sattua, että hänen olisi pakko kuolettaa tunteensa, jos ne eivät olisi Lindistä mieluisia. Eikä hän sittenkään voinut salata itseltään, että Lind ainakin osittain oli vastannut hänen tunteisiinsa. Hän tunsi omat, kiihkeät, voimakkaat tunteensa siksi hyvin ja tiesi, miten tuskallista hänen olisi usein tavata Lindiä, jos hän esimerkiksi saisi tietää, että joku toinen merkitsi jotain hänen elämässään. Hän tahtoi nähdä hänet jälleen päivän tai parin kuluttua, mennä koululle häntä tapaamaan ja pyytää lupaa saada käydä hänen luonaan Garen talossa. Se olisi oikea tapa. Niinkuin nuoret miehet tavallisesti mielistelivät tyttöjä siveellisessä yhteiskunnassa... hänen täytyi nauraa ajatellessaan itseään uudessa osassaan. Ja miten toiselta elämä sittenkin tuntui tänään. Hän nojasi toisen kätensä kirveen vartta vasten ja avasi paidankauluksen napin. Hänen katseensa kulki yli Klovaczin peltojen, joihin omistajan vanhemmat pojat olivat kylväneet rehukasveja ennen lähtöänsä. Maisema näytti ystävällisemmältä kuin eilen.

Lind... Lind Archer — miten kaunis nimi se oli! Ei kukaan koskaan niin äkkiä ja täydellisesti ollut vastannut sitä monisärmäistä ja epämääräistä olentoa, joka oli hän itse — olentoa, joka ei ollut kotoisin mistään eikä koskaan ollut kuulunut minnekään huolimatta saavutetusta sivistyksestään ja luonnollisista lahjoistaan. Mark tunsi kaipaavansa häntä, ikävöivänsä häntä niin kiihkeästi, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi ollut hänestä erossa.

Hän koetti puhua itselleen järkeä. Hänellä ei ollut oikeutta uneksia Lindistä tällä tavalla. Ensi kerralla tavatessa hän pitäisi itsensä kurissa. Hän alkoi taas tarmokkaasti harventaa metsää hakaten maahan koivuja sekä oikealta että vasemmalta.

II.

Fusi Aronson tuli jalkaisin Calebin luo puhumaan metsäpalstasta. Hän astui pitkin askelin tietä, kuin hävinneen rodun jättiläis-edustaja.

Ikäänkuin voittaakseen halunsa ottaa Caleb Gare hengiltä hän pysähtyi juttelemaan opettajattaren kanssa koululle.

»Minä tahtoisin sen nyt tehdä, mutta te sanotte, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Se onkin totta; kyllä hänen aikansa vielä tulee», Fusi myönsi.

Hän puristi Lindin kättä, ja opettajatar varoitti häntä vielä kerran osoittamasta vihaansa Calebille. Fusi, kookas islantilainen, astui tien poikki sopiakseen metsäpalstansa myönnistä.

III.

Päivät kuluvat, vieläpä tärkeittenkin tapahtumien jälkeen. Samoin suurten surujen ja suurten ilojen jälkeen päivät menevät menoaan, ja tapaukset muuttuvat kirkkaiksi loimiksi ja tummiksi kuteiksi entisyyden kuvakankaassa. Samoin kului päivä, jolloin Lind löysi Mark Jordanin, ja Amelia sai siitä tiedon.

Opettajatar palasi kotiin koulutyön jälkeen seuraavana päivänä ja näki Amelian kyyköttävän puolivalmiin tilkkupeitteen ääressä, jonka hän oli levittänyt lattialle. Hän katseli peitteen loistavia neliöitä ja kolmioita. Auringonsäde, joka lankesi vastakkaisesta ikkunasta hänen vaaleille hiuksilleen, jakoi peitteen kahtia.

»Miten värikäs peite tuosta tuleekaan!» Lind huudahti silitellen keltaista silkkitilkkua. »Kauanko teidän on pitänyt kerätä tilkkuja, ennenkuin olette saanut niitä riittämään asti?»

Amelia ei vastannut heti, ja kun hän vastasi, ei hän kohottanut katsettaan maasta. Lind arvasi hänen itkeneen. Hän aikoi polvistua Amelian viereen ja kysyä, mikä suru häntä painosti, mutta hän oli jo usein saanut kokea, että osanotto vain kiusasi vaimo parkaa. Mikä hänen surunsa lienee ollutkin, piti hän sen visusti salassa, ikäänkuin se olisi ollut liian läheinen toisille jaettavaksi. Peitteen kirjavat tilkut loistivat ja kiilsivät.

»Olen kerännyt näitä tilkkuja siitä saakka kuin kaksoiset syntyivät», sanoi Amelia vihdoin. »Emme me tarvitse täällä paljon silkkiä. Säästin ne, kunnes tytöt olisivat siksi isot, että he osaisivat panna arvoa kauniiseen peitteeseen.»

Lind polvistui koskettaen erästä isompaa tilkkua. »Kylläpä tämä on kaunis — jonkunmoista brokaadia, eikö totta? Onko se ollut pukuna?»

»On — minulla oli sellainen puku paljon ennen naimisiinmenoani.»

»Se oli varmaankin hyvin kaunis.»

Amelia ei vastannut, ja Lind, tuhat kysymystä mielessään, missä ja miten sitä oli käytetty, kohosi pystyyn ja läksi ulos. Talon päädyn edustalla oli Ellen kylvämässä sokeriherneitä.

»Siinä täytyy piillä jotain — jotain, joka kiehtoo hänet kokonaan valtaansa — joka on suurempaa kuin itse elämä», Lind tuumi ajatellen Ameliaa.

Ellen katsoi työstään, silmiään siristäen.

»Oi, minä luulin teitä äidiksi», hän nauroi, kun Lind pysähtyi hänen viereensä. »Valo sokaisee silmäni kokonaan.»

Lind tiesi, ettei valo siihen ollut syynä.

»Ellen, milloin sinä saat uudet silmälasit?»

Ellen katsoi kukkapenkkiin.

»Kyllä nämät kelpaavat siihen asti, kunnes lääkäri saapuu taas Sidingiin.»

Lind tiesi, että ne olivat jo kauan olleet sopimattomat — ehkäpä liiankin kauan.

»Ellen», alotti Lind istahtaen maahan tytön viereen, »sallisikohan isäsi minun ostaa sinulle silmälasit?»

»Voi, rakkaani, älkää sanoko hänelle mitään sellaista!» Ellen huudahti. »Hänen tarkoituksensa on ostaa minulle uudet lasit — hän vain unohtaa aina. Se ei ole mikään rahakysymys.»

Ellen näytti todellakin niin kiusaantuneelta, ettei Lind voinut sanoa sen enempää. Sääli todellakin, että hän piti siinä määrin isänsä puolta. Lind ei voinut tehdä mitään — hänen apuansa ei otettaisi kuitenkaan vastaan. Judithkin oli ylpeä ja vetäytyi heti pois, niin pian kuin joku lahja oli kysymyksessä. Eihän hän esimerkiksi tahtonut ottaa vastaan merenvahahelmiä Lindiltä — väittäen, etteivät ne hänelle sopineet.

»Ellen, aiotko jäädä tänne koko elämäksesi?» kysyi Lind hiljaa.

Ellen repi siemenpussin kulman auki ja ripotteli joitakin siemeniä kouraansa.

»Mitäpä muutakaan voisin tehdä?» hän vastasi, ja vähäinen vihamielinen piirre ilmestyi hänen suunsa molemmin puolin. »Eihän tällä paikalla ole mitään vikaa. Minä olen elänyt täällä siksi kauan, että olen kiintynyt siihen, vaikka te ette siitä pitäisikään.» Lind ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin kiihkeästi. Hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, ja posket hohtivat punaisina.

»Ellen, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan! Olet kaunis, älykäs — jos saisit vain hiukan oppia, niin sinusta voisi tulla jotain. Täällä elämäsi menee hukkaan. Etkö koskaan ole pyytänyt isältäsi päästä joksikin aikaa pois?»

»En», vastasi Ellen välinpitämättömästi, »en halua lähteä minnekään.» Hän ripotteli siemeniä pieneen uurteeseen.

»Älä sanoa sitä, Ellen», Lind vastusteli. »Kyllä sinä haluaisit. En tahdo yllyttää sinua kotiasi vastaan enkä mitään muutakaan senkaltaista, rakkaani. Mutta olen huomannut sinussa niin paljon kauniita taipumuksia — rakastat musiikkia muun muassa. Isäsi voisi erinomaisesti tulla sinun avuttasi toimeen muutaman kuukauden vuodessa. Miksikä et pyydä sitä?»

»Teidän on turha puhua, miss Archer», Ellen vastasi levollisesti. Hän nimitti Lindiä joskus »opettajattareksi», mutta ei koskaan ristimänimeltä. »Kyllä minä tiedän, kuinka paljon hänen täytyy tehdä työtä voidakseen antaa meille tämän kodin, ja tiedän myöskin, ettei hän voisi tulla toimeen ilman meitä. Teidän ei pidä puhua sellaista.»

Lind nousi pystyyn, tahtomattaan loukkaantuneena Ellenin käytöksestä. Hän tiesi varsin hyvin, ettei tyttö uskonut sitä, mitä hän itse sanoi. Mutta väärä tottelevaisuudentunne, joka oli väkisin istutettu Elleniin, oli tappanut kaikki muut vaistot kuin hävittävä rikkaruoho. Hän ajatteli vain niinkuin Caleb oli opettanut häntä ajattelemaan, pitäen silmällä vain maan ja Calebin etua.