Part 10
Caleb oli huoleton ja hilpeämielinen kiisteltyhän Amelian kanssa. Amelia oli pettänyt häntä uskotellessaan, ettei hän yllyttäisi Judithia mihinkään. Samoinkuin kaikki itsekkäät ihmiset ei Calebkaan voinut käsittää, että Jude uskaltaisi nousta häntä vastaan, jollei hänellä olisi tukenaan ainakin yksi perheen jäsenistä. Caleb ei halunnut erikoisesti kiristää suhteita Mark Jordanin vuoksi. Sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, tuntui hänestä siinä vehkeilyn sivumakua, ikäänkuin joku toinen olisi salavihkaa ottanut komennon käsiinsä. Tavallaan asia oli kadottanut vakavan merkityksensä ja muuttunut jonkunmoiseksi leikiksi, joka huvitti häntä. Mutta ratkaisu, samalla kuin se ehkä vääntäisi kireälle kaluston ruuvit farmilla, tekisi hänestä vähemmän sankarillisen henkilön tässä salaperäisessä näytelmässä. Sillä vaikka Caleb olikin ollut perillä Amelian siveellisestä hairahduksesta ennen naimisiinmenoa, niin oli hän aina heistä kolmesta pitänyt itseään petettynä uhrina. Ehkäpä hän juuri siksi ei koskaan tuntenut omantunnonvaivoja tekojensa vuoksi. Hänen arkatuntoisuutensa oli kiteytynyt siihen kallionlujaan uskoon, että elämä oli tehnyt hänelle ääretöntä vääryyttä, jota hän ei koskaan voisi kylliksi kostaa.
III.
Kesäkuun viimeisenä päivänä Caleb läksi kaupunkiin. Hän teki tämän matkan joka puolivuosi, ja vaikka hän ei viipynyt poissa kotoa kuin kolme tai neljä päivää eikä matkalla ollut muuta tarkoitusta kuin hankkia sellaista tavaraa, jota ei ollut Yellow Postista eikä Nykerkistä saatavissa, niin oli siinä sittenkin aina jotain juhlallisen tärkeää. Mutta Calebin lähtö ei vaikuttanut koskaan vapauttavasti muihin: aina hän antoi heille tehtäviä, jotka ikäänkuin loihtivat hänen kuvansa heidän eteensä.
Judith oli nyt neljä päivää vapaa ja saattoi huoleti mennä, minne hänen mielensä vain teki. Mutta hän ei yrittänytkään tavata Sven Sandbota.
KAHDEKSAS LUKU.
I.
Caleb oli poissa, mutta kaikki kävi entistä yksitoikkoista latuaan: Martin sai valmiiksi vaunuvajan ja uneksi Uudesta Talostaan; Amelia ja Ellen tekivät työtä puutarhassa, kävivät lypsyllä, kirnusivat voita ja lähettivät liian kerman Sidingiin Skuli Ericksonin mukana, jolta kannut oli lainattu tätä tarkoitusta varten, sillä Caleb ei halunnut ostaa niitä lyhyttä kesäkautta varten. Judith ja Charlie hoitivat karjaa.
Opettajatar, jolla heinäkuun aikana oli kahden viikon loma koulutyöstään, seurasi säälien garelaisten elämää pääsemättä ketään lähemmäksi. Ellen, joka töin tuskin saattoi salata tunteitaan, paheksui kaikkea, mikä koski Lindiä, niin hyvin hänen hienoja alusvaatteitaan, jotka riippuivat nuoralla kuivumassa, kuin sitä, että hän koetti opettaa lapsia koulussa näkemään kauneutta kaikessa elollisessa. Hän kieltäytyi myös tahallaan muistamasta, halusiko opettajatar sokeria teehensä vai ei, niin vähän Lind ja hänen tottumuksensa merkitsivät tytölle. Martin ujosteli ja pelkäsi Lindiä. Charlie oli vähemmän arka ja tarjoutui joskus juoksemaan kilpaa hänen kanssansa, mutta niin vanha kuin poika olikin, oikutteli hän usein ja suuttui, kun ei saanut, mitä halusi, eikä Lind voinut vetää esille hänestä mitään muuta, kuin mikä heijasti Calebia itseään.
Judith hämmästytti Lindiä suuresti. Joka kerta kun tyttö puhutteli häntä, teki hän sen epäystävällisellä, miltei loukkaavalla äänensävyllä. Lind oli lähtenyt Sandbohon eräänä iltana, missä hän usein tapasi Mark Jordanin, ja Sven oli kysynyt, miksi Judith, käydessään karjaa hakemassa, ei kulkenut tavallista tietään, vaan vältti häntä. Mutta Lind ei voinut saada Judithilta mitään vastausta, kun hän Svenin puolesta kyseli sitä häneltä. Se loukkasi ja hämmästytti häntä varsinkin tuon hilpeän sunnuntain jälkeen, jolloin Judithin vastustuskyky oli kokonaan murrettu.
Helteisenä iltapäivänä, Calebin ollessa yhä poissa, Lind ratsasti Sandbon lasten pienellä ponilla mrs. Sandbon naimisissa olevan tyttären, Dora Brundin luo, joka, äidin sanojen mukaan, vietti kurjaa elämää raa'an miehensä rinnalla. »Tyttö parka», oli mrs. Sandbo valittanut. »Kylläpä hän tulee iloiseksi, jos käytte häntä katsomassa.»
Tie kulki usean mailin verran suomaata pitkin, missä vetisillä mättäillä kasvoi rehevää, hiuksenhienoa ruohoa. Maisema oli miellyttävä värittömyydessään, ikäänkuin se olisi ollut tyytyväinen omaan karuuteensa.
Lind toivoi, että Mark Jordan olisi ollut hänen mukanaan. Hänestä oli niin paljon turvaa ja mieluista seuraa. Hänessä oli paljon lämpöä. Hänen käytöksensä oli aina miellyttävän tuttavallista, vaikkei hän koskaan enää sanallakaan viitannut siihen tunteeseen, joka oli vallannut hänet ensimmäisenä sadeiltana. Lind oli kuitenkin kiusaantunut siitä, että tuo ajatus piili Markin silmien takana joka kerta, kun hän katsoi häneen, ja että oli ollut aikoja, jolloin hän ei ollut uskaltanut katsoa Markia silmiin, jotta hän ei jouduttaisi sitä hetkeä, jonka kumpainenkin heistä tiesi olevan edessä.
Lind ymmärsi vallan hyvin, ettei hän voinut tavata Markia useasti herättämättä huomiota asukkaiden parissa. Maakamaran suvaitsemattomuus näytti tunkeutuneen ihmistenkin sieluun. Ja opettajatarta ennen kaikkia muita pidettiin siveyden esikuvana. Mutta oli hetkiä, jolloin Lind olisi tahtonut heittää koko työnsä sikseen, paeta garelaisten painostavasta ilmakehästä Klovaczin talon turviin ja kätkeä kasvonsa Mark Jordanin rintaa vasten.
Hän katseli nyt ruohoaavikon yksitoikkoista maisemaa, jota lännen puolella rajoitti matala, hoitamaton metsä, ja ihmetteli, mitenkä hän jaksaisi elää kesän yli. Jollei Mark olisi täällä ollut ja kaivannut häntä, olisi hän lähtenyt kaupunkiin lyhyeksi loma-ajakseen.
Muutamien hajallaan olevien hoikkien koivujen takana seisoi Brundin mökki, joka oli katettu asfaltilla ja vaakasuorilla rimoilla. Se näytti ylösalaisin käännetyltä pannulta. Rakennuksen julkisivussa oli yksi ainoa ikkuna, jonka edessä riippui pitsiuudin rikkinäisine reunoineen. Kallellaan oleva navetta ja kaksi kömpelöä ulkohuonetta, joiden seinissä oli niin suuret lävet, että saattoi nähdä niiden läpi, seisoi rinteen alapuolella Latt-järven rannassa. Joel Brundin karja seisoi polviaan myöten vedessä, tuijottaen typerästi Lindiin.
Dora Brund avasi oven ja katsoi Lindiä pyörein, sinisin silmin. Hänen kasvonsa olivat typerän somat, ja hänen täyteläinen, pieni suunsa hapan. Hänellä oli yllään punainen aamutakki, joka oli täynnä ruoan tahroja, ja rinnassa oli neljä varmuusneulaa. Hänestä lähti halvan ihojauhon haju.
»Minä olen Lind Archer», opettajatar sanoi hymyillen. »Äitinne neuvoi minulle tien tänne, sillä mieleni teki tulla teitä katsomaan.»
»Aivan niin, tehän olette opettajatar», sanoi Dora. »Istukaa, tehkää hyvin, minä käyn vain pukeutumassa. Olen ollut työssä kaiken päivää. Te ette voi aavistaa, millaista tällaisessa talossa on. Ei koskaan aikaa edes siistitä itseään.» Hänen äänensä oli mariseva ja oikutteleva kuin lapsen.
Kun hän oli poistunut huoneesta, katseli Lind ympärilleen.
Linoleum-matto oli juovikas pesun jäljiltä. Pienestä rautauunista huoneen nurkassa oli karissut tuhkaa lattialle. Pöytää peittävä öljykangas oli täynnä tahroja, ikäänkuin tummia kumiläiskiä. Vanhojen riepujen haju tuntui huoneessa.
Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.
Hän kävi istumaan tuolille pöydän ääreen ja nojasi leukansa käteen.
»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»
»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne minulle.»
»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on kurjaa suurimman osan vuotta.»
»Aikooko miehenne jäädä tänne pitkäksi aikaa?»
»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun, joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni. Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät vilkkuivat tyytymättöminä ulos.
»Teillä ei ole lapsia, mrs. Brund?»
»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.
»On. Mutta te voitte helposti ommella itsekin sellaisen.»
Dora kohautti olkapäitään.
»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle, niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken tämän hän teki sanomatta sanaakaan.
Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua. Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot kirkastuivat.
»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani. Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»
Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle — laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.
Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin suuri, sävyisä härkä.
Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.
Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.
II.
Ratsastaessaan kotiin päin Lind kohtasi Mark Jordanin, joka käveli jalan. Hän oli käynyt Sandbossa. Lind oli aavistanut koko ajan tapaavansa Markin — hän kaipasi häntä kipeästi tänään. Äkkiä hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan — mikä oli pidättänyt heitä erillään? Mutta niin pian kuin tuo ajatus taas hävisi, ei Lind voinut uskoa ajatelleensakaan mitään sellaista. Eihän alotteen ottaminen kuulunut hänelle, kuten Mark oli sanonut.
»Lind», sanoi Mark pehmeällä äänellä tarttuen kiinni Lindin satulannuppiin, »te tulette aina oikealla hetkellä — aivankuin toivo.»
Lind katsoi häntä silmiin. »Siitä on jo vuosikausia, kun näin teidät viimeksi. Minulla on ollut paljon työtä lasten arvosteluista. Mitä te olette tehnyt?» Hän koetti puhua tyynesti.
»Olen hakannut suurimman osan metsikköä. Aion nyt kasketa sen, ennenkuin lehdet liiaksi kuivuvat. En tahdo sytyttää koko metsää palamaan.» Mark siveli hevosen turpaa.
Kun Lind oli vaiti, jatkoi hän: »Tulkaa minun luokseni. Kaipaan sielullista ravintoa. Voin kävellä hitaasti vieressä teidän hevosenne nelistäessä eteenpäin.» Lind nauroi hänen puheilleen. Vaistomaisesti hän ojensi kätensä ja pörrötti Markin tukkaa.
»Oletteko te niin turhamainen, että tahdotte näyttää tukkaanne linnuille?» Lind sanoi leikkiä laskien. »Pitäkää varanne, etteivät linnut riistä teiltä hiuksia pesiään varten.»
Lind suostui tulemaan Klovaczin taloon. Matkalla hän kertoi Dora Brundista ja hänen miehestään sekä mainitsi, että Caleb Gare oli matkoilla.
»Olen kuullut yhtä ja toista tuosta Garesta», Mark sanoi. »Eräs islantilaisista kertoi, että hän vainoo vaimoaan ja pakottaa koko perheen pysymään talossa. Hän on varmaankin lujaluontoinen mies. Onko teillä yhä jotain sitä vastaan, että minä tulen hänen luonaan käymään?»
»Ei. Mutta mrs. Gare ei ole muuttanut mieltään. Hän pelkää, että teidän käyntinne voisi nostaa lapset kapinaan.»
»Lapsi parat! Tuo Judith tyttö on hyvää rotua. Sven Sandbo kertoi minulle hiukan hänestä tänään. Hän aikoo riistää hänet ukon kynsistä. Sven on kelpo poika. Ihmeellistä, miten mielenkiintoisia ihmiset ovat täällä, paljon enemmän kuin voisi olettaakaan. Liikasivistys turmelee vain.» He kulkivat tietä pitkin havupuiden varjossa, laskeutuivat sitten notkoa alas, joka johti metsäaukealle, ja saapuivat sitten toiseen notkoon, jossa kasvoi kuusamapensaita. Ei ainoakaan lehti liikahtanut; ilma oli täynnä lyijynraskasta usvaa. Lindin kädet olivat kosteat hiestä; tuskin ainoatakaan sanaa kohosi heidän huulilleen.
»Pelkäänpä, että rupeaa satamaan», Lind sanoi katsellen taivasta. »Ei minun todellakaan pitäisi tulla teille.»
»Mutta silloinhan teidän juuri pitääkin», Mark oikaisi häntä.
Klovaczissa Lind paistoi kermakakun ja laski sen hyllylle. Sitten hän levitti valkean liinan pöydälle ja alkoi valmistaa ruokaa. Mark oli ulkona syöttämässä kananpoikia. Lind ajatteli häntä tahtomattaankin, ja lopulta hän ei enää yrittänytkään vastustaa ajatuksiaan. Hän näki hänen toisen kenkäparinsa tuolin alla ja tuumi, miten kodikkaalta, hauskalta se näytti.
Illallisen jälkeen he läksivät kanatarhaan, missä Mark näytti Lindille kaksitoista vasta kuorestaan tullutta poikasta. He katselivat taivasta ja huomasivat, että sade oli tulossa. Lind arveli parhaaksi olla lähtemättä kotiin, ennenkuin sadekuuro oli mennyt ohitse, ja he palasivat huoneeseen suurien sadepisarien tippuessa maahan.
Lind soitti fonografia Markin poltellessa piippuaan. Mark, vetäessään sauhuja, näytti kaukaisemmalta kuin koskaan ennen, ikäänkuin nuo siniset pilvet olisivat kietoneet hänet salaperäisyyteensä. Äkkiä Lind meni hänen luokseen ja sieppasi piipun hänen suustaan. Mark katsoi häneen poikamaisen hämmästyneenä. Lind pisti piipun huuliensa väliin ja tuprutti vahvasti savua.
»Ei siitä paljon iloa ole», sanoi Lind ojentaen Markille piipun.
»Suurin nautinto tässä maailmassa.»
»Ainakin siitä päättäen, miten koko teidän huomionne voi kiintyä siihen.»
»Minä luulin, että te kuuntelitte soittoa. Voin sytyttää teillekin piipun, jos haluatte.» Hän nousi ikäänkuin hakeaksensa. Lind hymyili ja astui ikkunan luo katsomaan sadetta. Vesi valui virtanaan ja sen mukana pimeys laskeutui maahan.
Mark sytytti lampun, ja hänen puhdistaessaan sydäntä Lind piteli kädessään öljysäiliötä. Mark otti sen häneltä, ja heidän kätensä sattuivat hieman tosiinsa. Markin huulet koskettelivat miltei Lindin tukkaa. Hän vetäytyi nopeasti loitommalle, ja Lind löi kätensä yhteen alkaen hyräillä jotain laulua.
Kun sade oli lakannut, oli ilta hiljainen ja kirkas, ikäänkuin maa olisi vasta uudelleen syntynyt. Lind ja Mark astuivat metsätietä pitkin taluttaen hevosia. Kuu nousi tummien setripuiden takaa, ja yö levisi heidän ylitsensä kuin viehkeä, tumma kukka. He lähestyivät vaistomaisesti toisiaan. Lind katsoi ylöspäin ja näki Markin kasvot kirkkaina ja kiihkeinä yläpuolellaan kalpeassa kuunvalossa. Mark ei tuntunut enää kaukaiselta eikä vieraalta. Hän oli täysin inhimillinen ja aivan lähellä. He pysähtyivät keskellä tietä ja heidän katseensa upposivat toisiinsa. Kuuvalo muodosti ikäänkuin kehän heidän ympärilleen ehkäisten ainoankaan vieraan äänen tunkeutumasta heidän luokseen. Sanaakaan sanomatta Lind painautui Markin puoleen, joka käsivarsineen, rintoineen, huulineen otti hänet omakseen. Lind antautui kokonaan hänen valtaansa nauttien hetkestä täysin siemauksin.
»Lind... Lind...» Mark kuiskasi hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan.
Hevoset kulkivat eteenpäin tietä pitkin.
YHDEKSÄS LUKU.
I.
Sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbo huomasi äkkiä, että elämä oli kovin ikävää. Tosin mrs. Thorvaldson lännen puolella »odotti», ja mrs. Sandbon oli määrä hoitaa häntä hänen maatessaan lapsivuoteessa, mutta siihen oli vielä vähintään kaksi viikkoa. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut mitään juoruja, eikä ollut tapahtunut mitään skandaalejakaan, joita hän olisi voinut levittää ja kaunistella. Opettajatar, joka varmaankin kuuli paljon, ei ollut kärkäs levittämään tietojaan. Senpä vuoksi sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbon uteliaisuus voitti hänet kokonaan.
Sven oli lähtenyt Yellow Postiin, ja silloin mrs. Sandbo päästi karjansa Garen laitumelle ja ryhtyi sitten täysin epätieteellisellä tavalla karkottamaan sitä pois sieltä. Lind, joka näki hänen juoksevan pitkin peltoa, ihmetteli, miksi hän ajoi karjansa Garen maille. Sitten hän keksi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli, ja hän hymyili itseksensä.
Kun mrs. Sandbo vihdoin oli saanut kerätyksi elukat aitauksen nurkkaukseen, tuli Martin hänen avukseen ja avasi portin, ja mrs. Sandbo ajoi karjan tielle. Sitten hän kääntyi hengästyneenä ja painaen kättään rintaansa vasten katsomaan, keitä pihalla oli. Lind, joka oli tarkastellut Ellenin sokeriherneitä, lähestyi ystävällisesti tervehtien häntä.
Mrs. Sandbo vastasi hajamielisesti, kaikesta päättäen suuresti hämmästyneenä, kun hän vihdoinkin huomasi olevansa juuri siellä, minne hän oli halunnut päästä. Hän katsoi opettajattaren ohi taloon päin, silmissä himokas ilme.
»Missä on mrs. Gare — ja tytöt?» hän kysyi kiihkoissaan kompastuen omiin sanoihinsa. Puhuessaan hän huomasi puutarhan sievine, suorine riveineen, uuden vaunuvajan sekä kömpelöt, valkoiset leghorn-kanat, jotka heiluttaen pyrstöjään nokkivat ja kuopivat aitauksessa. Lehmät olivat jo kaukana tiellä, mutta ne saattoivat kernaasti odottaa.
»Ellen on työssä sisällä, mrs. Sandbo», sanoi Lind. »Judith on mennyt Yellow Postiin, ja mrs. Garella on jotain hommaa.» Hän tiesi, että Amelia pelästyisi nähdessään tuon naisen täällä.
»Hyvä — hyvä!» Mrs. Sandbo ei keksinyt muuta tapaa, millä ilmaista tunteitaan sillä hetkellä. Hän oli niin hämmästynyt, kun ei kukaan hyökännyt häntä vastaan, niinkuin hän olisi tehnyt, jos vieras tällaisten olosuhteiden vallitessa olisi tullut taloon, ettei hän tullut heti astuneeksi taloon.
Ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tuli mrs. Gare esiin ulkohuoneiden puolelta valkea, ylöskäännetty esiliina pullottavana edessään. Hän varjosti vapaalla kädellään silmiään lähestyessään heitä.
»Hyvä — hyvä — mrs. Gare», sanoi mrs. Sandbo samoinkuin hänellä oli tapana sanoa istuessaan omassa vierashuoneessaan ruskeat nahkahuonekalut ja Sandbon koko perheen himmeät valokuvat ympärillään. »Te ette ole lainkaan entisestänne muuttunut! Kylläpä teillä on munia! Saatteko joka päivä yhtä paljon!» Hänen silmänsä mittailivat nopeasti Amelian pukua, kenkiä ja kasvojen ilmettä.
Amelia hymyili, katsoen huvitettuna Lindiin. Mrs. Sandbo ei ollut erikoisesti miellyttänyt häntä niinä parina, kolmena kertana, jolloin hän aikaisemmin oli tavannut hänet, mutta hän olisi sittenkin kernaasti pyytänyt hänet taloon, jollei hän olisi pelännyt Calebia. »Emme joka päivä», hän vastasi. »Mitä teille kuuluu, mrs. Sandbo?»
»Minä en ole ollut hyvissä voimissa viime aikoina. Mieheni kuoltua on elämä tuntunut hyvin raskaalta. Työt menevät — hunningolle, jollei miestä ole talossa. Svenistä ei ole mitään hyötyä, sen jälkeen kuin hän oli kaupungissa. Hän haluaa sinne takaisin — ja mitäpä naisparka voisi yksin saada aikaan?» Hän katsoi lohduttomana taloon päin. Eikö Amelia aikonut pyytää häntä huoneeseen?
»Se on varmaankin hyvin raskasta teille», sanoi Amelia. Hän katseli mrs. Sandbon karjaa, joka hajaantui tielle.
»Minulla oli aika työ, ennenkuin sain nuo roistot pois teidän pellostanne, mrs. Gare! Ne himoitsevat makeaa heinää. Svenin täytyy korjata aita siltä kohdalta, josta ne murtautuivat läpi. Missä tytöt ovat?» hän kysyi tarkastellen terävästi ympärillensä. Hän oli kyllä kuullut Lindin vastauksen tähän kysymykseen.
Amelia teki hänelle selkoa.
»Vai ompelee Ellen? Uusia kesäpukujako?»
»No — eipä juuri. Miten Dora jaksaa?»
»Niin, Dorako.» Mrs. Sandbo otti asennon pistäen kätensä liivinsä hihanreikiin, ja oli hyvillään siitä, että tämä aihe pidentäisi keskustelua. Samalla kertaa häntä sekä kiukutti että huvitti huomatessaan, että Amelia koetti päästä hänestä eroon. »Millainen hänen elämänsä on! Sellaisen miehen rinnalla! Minä sanoin hänelle: 'Sinun ei pidä ottaa häntä.' Mutta hän oli itsepäinen, ja siinä nyt nähdään, mitä tuli! Hän oli kaunis tyttö, Dora, ja hyvä tyttö. Kaikki juoksivat hänen perässään Loyalassa, kun hän oli siellä tarjoilijattarena. Mutta minkä me voimme nuorille! Sven — ehkäpä hänkin nai jonkun luuskan, jollei Judith välitä hänestä. Ha, haa! Mitä te arvelette heistä, mrs. Gare?» Hän naureskeli Lindille ja katsoi jälleen taloon päin. Varmaankin nyt, kun oli näin paljon sanottu, mrs. Garen oli pakko kutsua hänet huoneeseen. Ja tarjota ainakin kuppi kahvia.
»En usko, että Doran elämä on niinkään huonoa, mrs. Sandbo», sanoi Lind, »nyt kun olen käynyt hänen luonaan, Minun mielestäni hänen miehensä näyttää hyväntahtoiselta.»
»Hm! Te ette tunne häntä vielä.»
Amelia tarttui lujemmin esiliinaansa, jossa munat olivat. Lind kosketteli mrs. Sandbon käsivartta. »Sallikaa minun auttaa teitä ajamaan lehmät kotiin, mrs. Sandbo. Kyllä me helposti saamme ne täältä.»
»Toivon sen käyvän helposti», mrs. Gare hymyili. »Hyvästi, mrs. Sandbo.»
Kotimatkalla mrs. Sandbo ei voinut salata hämmästystään eikä pahaa mieltään, kun häntä ei kutsuttu Garen linnoitukseen.
»Onko Gare itse sellainen? Pelkääkö vaimo niin kovasti häntä, ettei hän uskalla pyytää naapuria kahville?» hän kysyi Lindiltä.
»Luultavasti siksi, ettei mies ollut kotona», sanoi Lind yskähtäen.
»Hyvä — sitten käyn siellä jonakin päivänä, jolloin Gare itse on kotona!» sanoi mrs. Sandbo pontevasti.
Mrs. Sandbo oli täysin perillä Garen perheen olosuhteista, mutta joskus, kun elämä tuntui hänestä ikävältä, hän halusi omaksi virkistyksekseen verestää toisten asioita koskevia tietojaan. Nyt hän oli siis kaksinkerroin kiihottunut, ensiksikin siksi, että hän oli saanut uuden todistuksen Caleb Garen itsevaltiudesta, ja toiseksi siksi, että häntä oli persoonallisesti loukattu.
II.
Judith ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että hän voisi tavata Svenin Yellow Postissa. Jollakin tavalla Sven oli kadonnut hänen tietoisuudestaan antaakseen sijaa sille synkälle asialle, joka askaroitti hänen ajatuksiaan siitä saakka, kun hän oli kuullut Amelian ja Calebin välisen keskustelun. Jostakin tuntemattomasta syystä hän oli kovin kehno vieläpä elämäänkin.
Sven pestasi parhaillaan sekarotuista miestä heinäntekoon, kun Judith keksi hänet. Salavihkaa tyttö seurasi Svenin liikkeitä, näki hänen viskaavan tulitikun ulos avonaisesta ikkunasta miehekkään sulavalla eleellä, joka tuotti hänelle tuskaa. Ei hänen tarvinnut muuta kuin nähdä Sven, niin — Judith vihasi itseänsä.
Sven kääntyi ja huomasi Judithin seisovan nojautuneena suunnattoman suurta etikkatynnyriä vasten, kassakoneen vieressä. Tytön suupielet vetäytyivät kokoon ja silmät kääntyivät pois. Sven suoritti nopeasti asiansa ja lähestyi hitaasti Judithia.
»Vai et sinä sen enempää minusta välittänytkään», hän sanoi kiusoitellen. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen huulensa vapisivat hermostuneesti. »No — minulle se on aivan yhdentekevää. Halusin vain tietää, millä kannalla asiat ovat.»
Judith katsoi ylös, mutta käänsi taas kasvonsa poispäin.