Part 11

»Kuulehan, Jude. Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinun on tehtävä päätös suuntaan tai toiseen; tule tapaamaan minua metsälähteelle. Minä en tahdo tulla naurunalaiseksi kenenkään tähden. Tule tänä iltana sinne karjaa hakemaan.»

»Ei tänä iltana — huomenna», Judith sanoi lyhyesti ja kääntyi Johannesonin puoleen.

Sven poistui ymmällä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Judith rakasti häntä. Mutta tyttö oli omituinen. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, koska Judith karttoi häntä täten? Ei mitään, mitä tyttö itse ei olisi halunnut. Hänen olisi tehnyt mieli pakottaa hänet ajamaan kanssansa kotiin, pelottaa hänet nöyrtymään, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt... Aamu oli kirkas ja raitis, tuuli leuto. Ihanaa olisi ajaa yhdessä. Hän kertoisi Judithille taaskin kaupungista, missä hän oli työskennellyt ja jonne hän veisi hänet niin pian kuin he olisivat naimisissa. Hän tahtoisi — oi, mitä hyötyä kaikesta siitä oli? Judith varmaankin läimäyttäisi häntä piiskalla kasvoihin, jos hän yrittäisi puhutella häntä vielä kerran tänään.

Judith ajoi kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Jos hän kysyisi Amelialta, mikä esti häntä menemästä naimisiin Svenin kanssa, niin ehkäpä paljastuisi salaisuuksia, jotka kytkisivät hänet ikipäiviksi farmiin. Mutta tämä kiihkeä mielentila ei katoaisi myöskään koskaan, jollei hän saisi tietää totuutta.

Rattaitten hytkyessä eteenpäin tietä pitkin Judithin silmät kulkivat yli alavan maiseman, joka levisi kauaksi pohjoiseen yhtä tasaisena, kohoamatta juuri lainkaan. Metsä oli täällä vailla alkuperäistä voimaansa; ruohoaavikko autio kuin tyhjä lautanen — ei, tuolla oli sittenkin yksinäinen mies, ikäänkuin kehno uhri, jonka maa tarjosi taivaalle. Tuossa kapeita metsäteitä ja aavikkopolkuja, joita ihmisjäljet olivat synnyttäneet, ja tuossa tienhaara, jossa he olivat vaihtaneet keskenään jonkun sanan. Taivas tämän kaiken yläpuolella oli sininen ja väräjävä, avara maailma ylpeille linnuille, jotka alituisesti liitivät siipiensä varassa etsiskellen ja etsiskellen. Ja tuo leuto tuuli, se oli kuin hento nainen, Jude tuumi itsekseen, joka saattoi silmänräpäyksessä muuttua jättiläiseksi ja raadella koko maailmaa.

Voisihan hän löytää taivaan ja tuulen paljon hedelmällisemmälläkin seudulla, missä elämä oli kuin silkkiä; ja sinne hän kuului. Hän aikoi kysyä Amelialta, mikä tuo salaisuus oikeastaan oli...

Amelia ruiskutti parhaillaan hyönteispulveria kanakoppiin Judithin palatessa kotiin. Tyttö seisahtui ovelle ja katseli vähän aikaa hänen työtään ja sanoi sitten, ettei ollut postia. Amelia ei ollut mitään odottanutkaan. Ei hänelle koskaan tullut postissa mitään tärkeää. Hän jatkoi työtään vastaamatta mitään.

»Mitä sinä puhuit isän kanssa sinä iltana, jolloin kerroit hänelle Svenistä?» Judith kysyi äkkiä.

Amelia, joka seisoi selin Judithiin, ei kääntynyt.

»En muista mitään erikoista», Amelia vastasi hitaasti. »Isä ei tietenkään ottanut koko juttua kuuleviin korviinsakaan.»

»Jotakin muuta se oli — kyllä minä kuulin. Minun täytyy nyt saada tietää totuus», intti Judith.

Amelia katsoi tyttöön. »Varmaankin sinä kuulit, mitä hän sanoi minun omaisistani», alotti Amelia epäröiden. »Hän antaa minun aina tietää, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Hän moittii minun vanhempiani enemmän kuin mitä he ansaitsisivat — he olivat köyhiä, mutta pahempaa vikaa heissä ei ollut. Tunnethan sinä isän, Jude. Ei se ollut muuta.»

Kanakopissa oli väkevä liimanhaju. Se oli suorastaan tukahduttava. Mutta Amelia kaikesta päättäen ei huomannut sitä. Judith katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Amelian kasvot olivat kalpeat. Hän kääntyi jälleen poispäin ja ruiskutti pulveria myös orsiin.

Judith kääntyi epäröiden pois. Olihan kylläkin Calebin tapaista nostaa suurta melua siksi vähäisestä asiasta, mutta —

Kanakopissa Amelian kädet herpaantuivat. Hän laski maahan ruiskun. Judith ei ollut siis kuullut, mitä Caleb sanoi Mark Jordanista. Tästä lähtien hän kärsi kernaammin mitä hyvänsä kuin antoi aihetta kohtaukseen, joka tuottaisi onnettomuutta.

Seuraa vana päivänä Caleb saapui kotiin. Hän toi Judithille kengät, paksut nahkajalkineet, joihin mahtui kaksi paria villasukkia. Toinen talvi oli vielä tulossa.

KYMMENES LUKU.

I.

Lähteen reunalla, niissä Judith viikkoja aikaisemmin oli maannut maassa alastomana, hän kohtasi Svenin. He istuivat rinnatusten ja kuuntelivat hyönteisten surinaa, joka ennusti sadetta. Judith laski kätensä Svenin suulle, kun tämä aikoi ruveta puhumaan.

»Älä huoli!» hän kuiskasi. »Kuule, miten pilvet liikkuvat!»

Siten he istuivat ääneti ja kuuntelivat hiljaisia ääniä yläpuoleltaan ja ympäriltään. Ilma muuttui harmaaksi puiden alla, ja aukiolla karja ammui ikävissään.

Judith siirtyi lähelle Sveniä ja tarkkasi hänen kasvojaan. Sven suuteli Judea kiihkeästi huulille ja kaulalle. Näytti siltä kuin hän ei koskaan ennen olisi huomannut, miten kaunis Judith oli.

»Minä seuraan sinua heti heinänteon päätyttyä», sanoi Judith.

II.

Lupauksensa mukaisesti mrs. Sandbo tuli viikkoa myöhemmin viemisille Garen taloon. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja toi tulijaisiksi hedelmäkaakun. Varmaankin sellainen hyvän naapuruuden merkki murtaisi kaiken vastustusvoiman.

Kun Ellen tuli häntä vastaan ovessa, pujahti mrs. Sandbo nopeasti huoneeseen. Amelia, joka työskenteli puutarhassa, ei tullut heti esille, vaikka hän näki mrs. Sandbon saapuvan pihalle. Hän seisoi hetken aikaa katsellen kukkuloita ruohoaavikolla, jonne Caleb oli lähtenyt karjakauppoja tekemään.

Lind ompeli arkihuoneessa, kun mrs. Sandbo astui ovesta. Opettajatar nosti hänelle tuolin. Ellen seisoi peremmällä epäröiden.

»Hyvä —» alkoi mrs. Sandbo käyden istumaan. Hän katseli arvostellen ympärilleen, ennenkuin hän jatkoi. »Hyvä — alkaa olla lämmin, miss Archer. Hyvänen aika, Ellen, enpä olisi tuntenut sinua enää! Miten laihaksi olet käynyt. Mitä sinä olet tehnyt? Mikä sinua vaivaa?»

Ellen hymyili jäykästi. »Ei — mikään, minä voin hyvin.»

»Sinä olet nyt suuri tyttö. Ehkäpä joudut piankin naimisiin? Entäs te, miss Archer, te kuulutte käyvän sulhasen haussa?»

»Minäkö?»

»Ehkä se on erehdystä», mrs. Sandbo paransi puhettaan. »Tokkopa Fusi Aronson ilman aikojaan olisi käynyt Thorvaldsonin luona. Mutta puhutaanhan sitä niin paljon Sidingissä.»

»Mitä te tarkoitatte, mrs. Sandbo?» Lind kysyi pahoillaan.

»Oi — en mitään — en mitään, mitä kannattaisi kertoa. Sidingissä väitettiin vain, että Fusi Aronson oli antanut Thorvaldsonille selkään, kun tämä oli maininnut jotain opettajattaresta ja Klovaczin talon hoitajasta. Mutta ei siitä maksa vaivaa sen enempää puhua.»

Lind pelästyi. Miten ihmeessä — tuuliko täällä vakoili? Ehkäpä sittenkin oli ollut varomatonta käydä Klovaczissa.

Amelia tuli samassa huoneeseen ja tervehti ääneti mrs. Sandbota. Ellen, joka oli kuullut, mitä jälkimmäinen oli kertonut, katsoi pitkään Lindiin ja läksi ulos. Hänellä oli oma käsityksensä tuollaisesta karkeasta ja hävittömästä epähienoudesta.

»Miten mr. Gare jaksaa palattuaan kaupungista?» mrs. Sandbo kysyi ystävällisesti. Amelia vakuutti, että Caleb oli hyvissä voimissa.

»Varmaankin hän toi paljon sieviä tulijaislahjoja tytöille?»

»Emme me voi ostaa mitään, mikä ei ole suorastaan tarpeellista, mrs. Sandbo. Kiitoksia paljon hedelmäkaakusta. En pitkään aikaan ole ennättänyt leipoa kaakkuja. Puutarhassa on kovin paljon työtä.»

»Niin —» huokasi mrs. Sandbo. »Kaakut ja herkut maksavat myös paljon.»

»Ellen», Amelia huusi keittiöön, »keitä teetä mrs. Sandbolle.»

»Mrs. Thorvaldsonilla vasta oli huono onni», mrs. Sandbo sanoi vakavasti laskien kätensä ristiin.

»Mitä hänelle on tapahtunut?» kysyi Amelia huomatessaan, että vieras oli halukas kertomaan.

»Hän sai pienokaisen viime viikolla, mutta lapsi syntyi kuolleena — poika kaiken lisäksi. En ennättänyt ajoissa paikalle», hän sanoi pahoitellen. »Thorvaldson oli aivan suunniltaan surusta — yhdeksän tyttöä ennestään, ja nyt ensimmäinen poika. Mutta hyvä oli, että lapsi kuoli.»

»Miksikä niin, oliko siinä jotain pahasti?»

»Pahastiko? Ettekö ole kuullut?» hän huudahti mielihyvällä pitkittäen jännitystä. Tietystikään garelaiset eivät olleet kuulleet. Mistäpä he olisivat kuulleet?

»En.»

»No niin —» mrs. Sandbo yskähti nojautuen tuolinsa selustaa vasten. »En tahtoisi puhua siitä — mutta lapsella oli vasikan pää.» Hän odotti loistavin silmin sanojensa vaikutusta.

»Hyvä Jumala!» huudahti Lind.

»Tarkoitatteko, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt?» Amelia kysyi tyynesti.

»Hän oli pelästynyt, mrs. Lindahl, joka oli apuna, kertoi minulle kaikki. Lapsi syntyi ennenkuin he lähettivät minulle sanaa. Lehmä oli potkaissut häntä juuri kuukautta ennen. Se oli oikein tuolle miehelle, miksi hän pani vaimonsa sellaiseen työhön juuri vähää ennen.»

»Miten julmaa», Lind mutisi. Hän huomasi, että mrs. Sandbo täydellä todella uskoi, että lapsella oli ollut vasikan pää.

Caleb tuli hetken kuluttua huoneeseen ja vilkaisi mrs. Sandbohon. Hän ei sanonut kellekään mitään, otti vain eräästä laatikosta kirjeen, jonka hän toi pöydän ääreen.

»Fusi Aronson kuuluu myöneen teille metsää, mr. Gare. Minulle hän ei suostunut sitä myömään, vaikka tarjosin hyvän hinnan.»

Caleb ei kohottanut edes katsettaan. »Niin», hän sanoi hajamielisesti tutkien paperia edessään.

»Hirveä onnettomuus, mikä sattui Aronsonin pojille neljä, viisi vuotta sitten. Fusi ei ole enää entisellään sen jälkeen.»

»Surullista se oli», sanoi Amelia.

»Ei kukaan näytä olevan oikein perillä asiasta», mrs. Sandbo jatkoi. »Kummallista, ettei kukaan sattunut olemaan lähellä, jotta olisi voinut pelastaa heidät ja viedä heidät yöksi suojaan. Eivät he olleet niinkään kaukana ihmisasunnoista paleltuessaan kuoliaaksi.»

»Myrsky tietenkin pidätti ihmiset kotosalla, mrs. Sandbo», kiiruhti Amelia sanomaan.

»Niin, ja kulkutauti oli myös liikkeellä.»

»Minun taitaa täytyä palata puutarhaan, mrs. Sandbo», sanoi Amelia vilkaisten Calebiin. »Poimin herneitä illalliseksi, ja kello on jo neljä.»

»Hyvänen aika, olenpa viipynyt jo kovin kauan! No niin hyvästi, miss Archer. Älkää välittäkö tuosta Thorvaldsonista. Hän on ilkeä mies. Hyvästi mr. Gare. Hyvää heinäonnea.» Hän kiiruhti ulos hameitten kahistessa kuin paperi. Amelia seurasi kiitollisena hänen jäljessään.

Kun mrs. Sandbo oli lähtenyt, yskäisi Caleb hiukan ja pani paperin takaisin laatikkoon. Hän ei ollut lukenut siitä sanaakaan. Hän sulki laatikon, väänsi avaimen lukkoon ja pisti sen liivintaskuunsa, missä hänellä oli suuri hopeakellonsa. Lipaston laatikossa Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan, joihin ei kukaan muu perheen jäsen koskaan kajonnut.

Amelia tuskitteli puutarhassa, mitähän Caleb sanoisi hänen palatessaan takaisin. Hän otaksui, että Caleb oli tullut huoneeseen vain kiusatakseen häntä ja näyttääkseen, että hän tiesi mrs. Sandbon olevan talossa.

Lind kiiruhti huoneeseensa ihmetellen, mitenkähän laajalle tuo tieto oli levinnyt, että hänet oli nähty yhdessä Mark Jordanin kanssa. Ei kukaan voinut tietää, että hän oli aterioinut yhdessä hänen kanssaan Klovaczin talossa, ja niinpä tämä huhu ei saattanut olla muuta kuin pahansuopaa panettelua. Mutta hänen täytyi varoa, ettei hän antaisi syytä juoruihin niin kauan kuin hän oli opettajana Oelandissa. Hänestä tuntui nyt, että Amelialla oli täysi syy pelätä Calebia, jos tämä tiesi jotain epäedullista hänestä. Jos se tulisi ihmisten korviin, niin hän joutuisi armotta epäilyksen alaiseksi.

III.

»Jos tapaan hänet täällä toistamiseen, niin ajan hänet ulos ovesta», Caleb lisäsi nuhdeltuaan Ameliaa sen johdosta, että hän oli kestittänyt mrs. Sandbota. »Meillä ei ole mitään tekemistä tuon joukon kanssa. Opettajatar yrittää saada Mark Jordanin verkkoonsa, vai mitä? Kaikki Sidingissä puhuvat siitä. Luuletko, että hän haluaa päästä tuon kauniin nuoren miehen salaisuuden perille?» Caleb naureskeli partaansa ja läksi karjapihalle. Amelia seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Opettajatar oli niin hieno, niin hyvä — hän ei siitä välittäisi. Mutta Mark Jordanille se merkitsisi paljonkin. Äkillinen tuuma iski Amelian mieleen. Caleb oli jo niin kaukana, ettei hän voinut kuulla mitään, ja Ellen oli lähtenyt hakemaan vettä.

Hän huusi opettajatarta. Lind tuli ullakolta ja katsoi Ameliaan.

»Minä paistan kaksi kananpoikaa — tahtoisitteko viedä toisen niistä tuolle nuorelle miehelle Klovaczin taloon?» Amelia kysyi. »Mutta älkää puhuko kellekään.»

Lind hymyili Amelialle salaten hämmästystään. »Mitä islantilaiset sanovat, jos he näkevät minun menevän sinne?»

»Tehkää niinkuin haluatte. Joka tapauksessa he puhuvat teistä.»

Niinpä Lind läksi viemään herkullisesti paistettua kananpoikaa Klovaczin farmille. Matkalla hän ihmetteli, miten Amelia äkkiä oli tullut näin rohkean anteliaaksi, ja samalla myös tuumi, mikähän hänen oikea luonteensa saattoi olla.

Mark Jordan korjasi parhaillaan leikkuukonetta, kun Lind saapui ratsain. Markin hiukset olivat kähärässä hänen hikisellä otsallaan, hänen paljaat käsivartensa oli ahavoituneet ja lihakset voimakkaat. Lind nauroi ääneensä ilosta katsellessaan häntä. Mark kietoi käsivartensa tytön ympärille hänen istuessaan satulassa.

»Tiedätkö, sinä olet hirveä teeskentelijä. Ei sinussa ole mitään vikaa, ei sinun ole lainkaan pakko olla täällä», sanoi Lind.

»Ei ennen ollutkaan, mutta nyt on», Mark hymyili Lindille. »Ainakin lokakuun loppuun.»

Mark auttoi Lindin alas hevosen selästä ja otti vastaan käärön, jonka tämä ojensi hänelle.

»Me olemme herättäneet pahennusta», Lind sanoi. »Ruohoaavikko on nähnyt meidän ratsastavan yhdessä.»

»No — sitten meidän on heti mentävä naimisiin, Oeland kadottaa ensiluokkaisen opettajan», Mark sanoi.

»Ei — kiusallakaan me emme sitä tee», Lind nauroi. »Mutta tuossa on herkullinen kananpoika. Mrs. Gare on kovin herttainen. Voisin ottaa tuon vanhan miehen hengiltä vaikka kymmenesti päivässä. Siinä piilee varmaan jokin kaamea salaisuus, joka pidättää tuota vaimo parkaa hänen luonaan.»

Mark tarttui Lindin hartioihin ja suuteli häntä lukemattomat kerrat, riistäen hatun hänen päästään, jotta hän saattoi upottaa kasvonsa Lindin hiuksiin.

»Olet aivan liiaksi suloinen ollaksesi elävä olento», Mark kuiskasi. »Joskus pelkään, että vain uneksin sinusta.»

Lind suuteli Markin käsiä, jotka olivat kovettuneet. »Eikös se ole kumma?» hän sanoi tarkastaen kovettumia. »Tohtori ei tunne enää heikkoa potilastaan.»

He astuivat huoneeseen käsivarret kiedottuina toistensa ympärille, sillä sinne ei kenenkään ohikulkijan silmä voinut tunkeutua. Kun he istuivat illallispöydässä, kertoi Mark saaneensa kirjeen Anton Klovaczilta, joka aikoi palata kotiin muutaman viikon kuluttua. Kirje oli ollut epätoivoinen; Mark arveli, ettei lääkäri ollut antanut hänelle paljon toiveita. Anton oli viettänyt kesää parantolassa, mutta hänen varansa olivat nyt loppumaisillaan, ja farmilla oli tehtävä paljon parannuksia, ennenkuin valtio suostuisi luovuttamaan sen hänelle.

»Minä jään tänne siihen asti kuin talvityöt alkavat, Lind, ja autan tuota mies parkaa. Se merkitsee siis sitä, että me saamme olla yksissä.»

Lind katsoi Markiin miettivänä. Siihen aikaan villihanhet muuttivat etelään. Äkkiä hän tarttui Markin käsiin ja painoi ne rintaansa vasten. »Armaani — minä rakastan sinua», hän sanoi. Mark veti hänet syliinsä ja he istuivat pitkän aikaa sanomatta sanaakaan.

Lind läksi varhain kotiin ja he päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä Yellow Postissa.

IV.

Caleb kävi nyt joka päivä peltojansa katselemassa ja seurasi tarkasti ilman vaihteluja. Joka ilta viikon aikana hän läksi lyhtyineen ulos, sillä aikaa kuin toiset olivat lypsyllä, ja palasi takaisin vasta pimeän tultua. Hän ei puhunut kellekään paitsi määrätessään mitä kulloinkin oli tehtävä; ruokapöydässä hän istui aina aivan ääneti. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan keskittyneet maan kasvuun, ikäänkuin hän olisi ravinnut sitä omalla hengellään.

Hän oli niin ihastunut pellavapeltoonsa, joka parhaillaan loisti sinisenä kukkasista, ettei hän edes muistanutkaan Ameliaa. Tuolla sinisellä pellavapellolla oli niin suuri voima, että se kohotti ihmisen sellaisten turhanpäiväisyyksien kuin syntymän, elämän ja kuoleman yläpuolelle. Se oli vieläkin tärkeämpi kuin näkymätön Jumala. Se ei vaatinut vain sitä, mikä oli hyvää hänessä, vaan myöskin kaiken pahan, kehnon.

Caleb seisoi pitkät ajat pellavapellon aidan luona. Sitten hän kääntyi äkisti nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän tunkeutui rautalanka-aidan läpi ja tunnusteli käsin kukkia.

Kylvöheinä ja ruis kasvoivat ikäänkuin joku olisi työntänyt niitä juuresta käsin ylöspäin. Rehukauran tähkät olivat myös painavat, olki pitkää ja keltaista. Ja karja sekä hevoset laitumella kasvoivat ja lihoivat.

Martin, joka suoritti omantunnontarkasti jokapäiväiset työnsä, tiesi, että kaikki merkit olivat hyvät.

»Emmeköhän me voisi ruveta rakentamaan keväällä?» hän kysyi Calebilta. Uusi Talo häämöitti suurena ja kauniina hänen mielessään.

»Rakentamaan? Mitä?» Caleb sanoi hajamielisesti. Hän tähysteli lännen puolelle, missä hän luuli näkevänsä joitakin lehmiään Thorvaldsonin kesannolla.

»Asuinrakennusta.»

»Asuinrakennusta? Ha, haa! Naiset ovat varmaankin saaneet sinut pauloihinsa. Miksi ihmeessä tahdot rakentaa talon, kun meillä on jo ennestään? Ha, haa!» hän naureskeli itsekseen Martinin kuvitteluille.

Martin halkaisi hirren kovalla iskulla. Turhaan hän oli siis uneksinut. Siinä kaikki. Mutta Caleb ei voinut ikuisesti elää.

Caleb odotti markkina-aikaa ja päätti myödä osan karjastaan. Tie Nykerkin Sidingiin oli kuiva ja kova; helposti karja saataisiin sinne kuljetetuksi. Hän kutsui Martinin ja Ellenin luoksensa arkihuoneeseen ja käski heidän valmistua lähtemään huomisaamuna. Sitten Martin läksi ulos Calebin kanssa ja erotti viisitoista sonnivasikkaa ja lehmää karjasta. Näiden joukossa olivat molemmat ne sonnit, jotka Judith oli valinnut itselleen niiden kahden sijaan, jotka keväällä oli myöty.

»Nuo ovat Judithin omat», sanoi Martin.

»Mitä? Judithinko — niin, aivan niin», Caleb myönsi. »Hän saa niistä rahat.» Hän ylpeili omasta rehellisyydestään.

»Mutta hän ei tahdo myödä niitä ennenkuin syksyllä.»

»Loruja — loruja. Lihan hinta laskeutuu.»

Judith, joka oli Lindin kanssa Yellow Postissa, ei ollut näkemässä, kun sonnit vietiin tarhaan. Seuraavana aamuna Martin ja Ellen läksivät matkaan jo ennen aamun sarastusta, jolloin Judith auttoi Ameliaa aamuaskareissa. Niinpä hän ei nähnyt, kun karjan punaisen ja mustan valkeat kyljet heilahtivat harmaassa ilmassa. Vasta sitten, kun Martin ja Ellen olivat jo poissa, hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi täytynyt pitää silmällä sonnejaan.

Edellisenä päivänä Yellow Postissa Judith oli myönyt villat, jotka hän oli piilottanut ullakolle. Hän oli pyytänyt, ettei Johanneson mainitsisi mitään myönnistä Calebille. Kauppias oli maksanut ne, ja Judith oli lähettänyt rahat kaupunkiin saadakseen kangasta pukua varten, jonka Lind oli luvannut ommella hänelle.

Judith huomasi pian, että hänen sonninsa oli viety. Hän uhkasi vaatia maksua niistä. Caleb oli lähtenyt Yellow Postiin, ja Judith odotti hänen kotiintuloaan, voidakseen ottaa kysymyksen esille.

Yellow Postissa Johanneson kysyi ivallisesti Calebilta, oliko hänellä vielä samoja villoja, joita Judith oli käynyt myömässä. Caleb hymyili ystävällisesti ja vastasi kieltävästi.

Saapuessaan kotiin hän astui hitaasti Amelian luo. Tämä peräytyi.

»Vai aikoo hän livistää tiehensä? Täytyihän sen jollakin tavalla tulla ilmi! Ja sinä yllytät häntä, vai mitä?» Calebin ääni surahteli ja alahuuli työntyi eteenpäin. Amelia kalpeni.

»Mitä — mitä sinä tarkoitat?»

»Mitäkö minä tarkoitan? Kyllä sinä tiedät. Sinä tiedät, että hän piilotti villoja — sinä tiedät, että hän möi ne, sinä —»

»En minä tiedä — mitä villoja? — olihan hänellä villoja, omista lampaistansa —»

»Ei hänellä ole omia lampaita — nyt enää. Kuuletko!» Caleb sylkäisi mennessään ulos. Amelia, peläten kaikkea sitä pahaa, mitä voisi vielä tapahtua, pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Tämä alituinen pelko alkoi hermostuttaa häntä.

Judith kohtasi Calebin tiellä. Halkokantamus käsivarrellaan hän sanoi hänelle: »Minä tarvitsen rahat niistä kahdesta sonnista, jotka sinä lähetit kaupunkiin.»

»Suu kiinni! Mene puhumaan äitisi kanssa. Hän näyttää sinulle, että kannattaa olla rehellinen.»

Judith oletti näkevänsä Amelian kyynelissä. Mutta sen sijaan tämä olikin aivan tyyni. »Isä on saanut tietää, että sinä möit villat», sanoi hän riipiessään herneitä.

»Mitäs sitten? Suuttuiko hän?»

»Sinun olisi pitänyt kertoa hänelle.»

»Kertoako hänelle — helkkarissa! Minä en kerro hänelle tästä lähin enää kerrassaan mitään. Ja niin pian kuin heinänteko on päättynyt, lähden minä pois talosta.»

»Ei, Judith, sitä sinä et tee.»

Judith kääntyi äitinsä puoleen. »Miksikä en? Kuka voi minua estää? Hänkö?» Hän osoitti ruskealla käsivarrellaan ovea kohti.

»Ei. Jos sinä lähdet, niin teet sen vastoin minun tahtoani etkä saa tulla takaisin.» Amelia oli suoristanut selkänsä ja hänen äänensä kuului kovalta ja jyrkältä.

»Sinäkö? Mitä — jos —» Judith seisoi hetken aikaa sanattomana.

»Sinä et saa lähteä täältä, Judith, ennenkuin olet kyllin vanha huolehtiaksesi itsestäsi», Amelia sanoi lempeämmin. »Et ole koskaan ollut muualla, ja sinä tulet vain onnettomaksi.»

Judith katsoi tutkivasti äitiin. Sitten hänen kasvonsa alkoivat punoittaa.

»Sinä valehtelet! Se ei ole todellinen syy. Sinä pelkäät — pelkäät, että isä kostaa sinulle, jos annat minun lähteä pois! Sinä tahdot pitää meidät kaikki täällä, jotta me suojelisimme sinua häntä vastaan, siksi että pelkäät häntä kuin mieletön! Sinä olet raukka!» Judithin ääni oli katkera ja kyyneleet värähtelivät hänen silmissään. Amelia hätkähti ikäänkuin peläten Judithin lyövän häntä. Äkkiä Judith hyökkäsi ovesta ulos, hyppäsi Princen selkään, joka oli aitauksessa, ja kiiti kuin tuuli alas metsätielle.

Judith piiskasi hevosta hurjasti ja painoi korkonsa sen kylkiin. Hän raivosi hevoselle, kun hän ei voinut hillitä mieltään. Hevonen, joka halusi vapautua taakastaan, alkoi hyppiä ja keikkua kuin keinulauta, heitellen kavioitaan ilmaan. Judith nauroi ja huusi. Hevonen nelisti hirveää vauhtia ja poikkesi vihdoin tieltä aholle, jonka takana se näki aidan. Aho oli täynnään kantoja, ja elukka kompastui heittäen Judithin päänsä yli maahan. Tyttö putosi kyljelleen, ja terävä kanto haavoitti häntä käsivarteen. Hän makasi jonkun aikaa liikkumattomana maassa jonkunmoisen huumeen vallassa, silmät ummessa. Sitten hän tarkasteli käsivarttaan ja vilkaisi hevoseen. Tämä oli noussut haavoittumattomana pystyyn ja seisoi nyt tien vieressä.

Judith kietoi hihan käsivartensa ympärille, jotta haavaa ei näkyisi, pysähdytettyään ensin verenvuodon kuivalla sammaleella. Sitten hän nousi Princen selkään ja ratsasti kotiin. Hän ei kertonut kellekään seikkailustansa ja sitoi käsivartensa niin, ettei kukaan huomannut sen vioittuneen.

YHDESTOISTA LUKU.

I.

Oelandissa ei ollut minkäänlaisia pyyntilakeja vallalla paitsi niitä, joista väestö itse oli keskenään sopinut. Kaikilla oli lupa kalastaa suurin osa vuotta, samantekevää, sattuivatko maat ulottumaan järvien rantaan vai ei. Vanha tapa oli sellainen, ettei rantapalstojen omistajilla ollut etuoikeutta itse järveen. Niinpä Caleb ei ymmärtänyt, miksikä hänen olisi pitänyt ottaa huomioon Bjarnassonien hempeämielisyys ja olla ilman kalaa, kun hän näin saattoi olla tuhlaamatta rahaa lihan ostoon. Hän päätti, että syksyn kuluessa hänen talossaan ei tulisi olemaan kalan puutetta, yhdentekevää, olivatko molempien hukkuneiden miesten ruumiit löydetyt vai eivät. Parasta oli heti saada Bjarnasson käsittämään tämä asia, vaikka kesällä olikin niukasti aikaa kalastamiseen, eikä kalaa käynyt säilyttäminen kuin korkeintaan päivän verran.