Part 12

Eräänä päivänä ennen heinänteon alkua hän lähetti Martinin järvelle. Martin epäröi, ja vain vastahakoisesti, niinkuin niin usein muulloinkin, hän alistui Calebin käskyyn. Siitä huolimatta hän läksi matkaan, onget ja kalastuskojeet rattaillansa sekä pieni verkko, jonka Caleb oli lainannut eräältä sekarotuiselta mieheltä Yellow Postissa. Martin ymmärsi, mikä tarkoitus tällä verkolla oli, ja se olikin hänelle erikoisesti vastenmielinen, vaikkei hän sanonut mitään. Hän arvasi, että Caleb aikoi myödä ne kalat, joita hän ei voinut itse käyttää, luultavasti Johannesonille Yellow Postiin.

Martinin pitkät kasvot venyivät vielä tavallista pitemmiksi, kun hän ajoi tietä myöten lännen puolelle. Mies saattoi joskus rehellisellä tavalla tehdä jotain väärääkin, kuten riistää toisen omaisuutta antaakseen toiselle, joka oli ravinnon puutteessa. Mutta tämä tehtävä, mikä hänelle nyt oli annettu, ei ollut oikea eikä tarpeellinen.

Ajaessaan tasankoa pitkin hänen katseensa kiintyi ruohoaavikkoon, joka levisi etelän puolella. Siinä oli Calebin laidunmaa, avara ja tasainen alue, jossa kaksi metsikköä tarjosi elukoille suojaa. Suuri karjalauma oli joutunut hajalleen, joukossa olivat myös hevoset. Lypsylehmät olivat erillään, ruohokkaammalla nummialueella pohjoisen puolella. Martin tunsi katkeraa tuskaa katsellessaan tätä isänsä itaruuden todistusta. Tämä suuri karja merkitsi monen unelman tuhoutumista. Uutta asuinrakennusta he eivät saisi ensi keväänä, mutta sen sijaan karja olisi kahta vertaa lukuisampi — ehkäpä myös idän puolella kasvava pellavapelto ulottuisi kauemmaksi aivankuin kitsas käsi, joka yritti riistää itselleen maata.

Martin oli kiintynyt maahan, mutta se ei yksin riittänyt hänelle. Hän oli uneksinut uudesta talosta, hän oli toivonut omin käsin ja oman tahtonsa ohjaamana voivansa luoda jotain. Nyt sekin toivo oli pettänyt. Ei mitään muuta kuin raataa ainoattakaan unelmatta. Caleb olisi tehnyt paremmin, jos hän olisi sallinut hänen elää harhaluulossaan, kunnes heinä olisi saatu tehdyksi — unelma olisi silloin keventänyt työtaakkaa. Harhaluulo oli parempi kuin täydellinen unelmien puute.

Martinin mieli ei ollut kapinallinen — hän tunsi vain jonkunmoista voimatonta kiukkua, joka ei usein kohonnut hänen kärsivällisyytensä kovalle pinnalle. Jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi kyennyt vastaamaan, miksi hän kärsi — oikeastaan hän ei edes tiennyt, että hänen tilansa oli kärsimystä. Ja kuitenkin hän ymmärsi paremmin Judithia kuin Elleniä. Hänen sorrettu miehuutensa ihaili Judithia, vaikkei hän koskaan kyennyt sitä hänelle ilmaisemaan.

Judith ei tiennyt, että Martin oli menossa järvelle. Martin puolittain toivoi, ettei sisar saisi sitä tietääkään, jos hän palaisi kotiin ilman kalasaalista. Judithin silmissä hän vastikään oli nähnyt halveksivan katseen, jota oli paras välttää.

Saavuttuaan Bjarnassonien farmille Martin ei seurannut Calebin käskyä. Sen sijaan että hän olisi ajanut järven vastakkaiselle puolelle, hän pysähtyi farmin pihalle, missä nuori Erik parhaillaan riisui hevosia.

»Joko te olette käyneet kalassa?» hän kysyi Erikiltä, joka oli tullut tervehtimään häntä.

Erik pudisti vakavana päätään. »Ei jälkeäkään kumpaisestakaan», hän vastasi. »Emme me itse vielä kalasta. Pian me aiomme naarata järven pohjaa jälleen, ehkäpä silloin löytyy. Sitä ennen ei kalasteta.»

»Eikö edes sittenkään, kun järvi on mennyt jäähän?»

»Jos löydämme heidät, niin sitten. Muuten ei.»

»Eikö siten mene paljon kalaa hukkaan?»

Erik värisi. »Caleb Gare ei ole kalan puutteessa. Toista on köyhien farmarien laita lähiseudulla. Caleb Garella on lihaa, lampaita, kananpoikia — ei hän tarvitse kalaa.»

Martin katsoi poispäin. »Ei», hän sanoi hitaasti, »ei muuta kuin vaihteen vuoksi.»

»Astu huoneeseen», sanoi Erik ystävällisesti, »niin saat kahvia.»

»Ei kiitos», Martin vastasi maiskuttaen suuta hevoselle. »On vielä pitkä matka.» Erikin vieraanvaraisuus hävetti häntä.

Hän ajoi pois pihalta, ja Erik katsoi hänen jälkeensä, huomaten kalastusvehkeet rattaitten perällä. Islantilaisen kasvot vetäytyivät puoleksi ivalliseen, puoleksi säälivään hymyyn. Mutta hän ei jäänyt katsomaan, ajaisiko Martin suoraan maantietä pitkin vai kääntyisikö hän pajujen alapuolella järven toiselle puolelle. Nämät islantilaiset luottivat miltei sokeasti ihmisten kunniantuntoon.

Martin ei poikennut järven toiselle puolelle johtavalle tielle. Hän häpesi alkuperäistä suunnitelmaansa — ajaa noiden pajukkojen ohitse järven tuolle puolen lahdelman rannalle, missä Bjarnassonit eivät olisi voineet nähdä häntä. Siten oli Calebin käsky kuulunut — ja se oli annettu siinä varmassa luulossa, että sitä myös seurattaisiin. Martinin oli pakko sanoa totuus isälleen kotiin palatessaan. Caleb joutuisi raivoon, joka ensiksi ilmenisi ivallisena huomautuksena, sittemmin kohdistuisi hyökkäykseksi äitiä vastaan, jota Martinin oli aivan mahdoton käsittää.

Mutta hän oli iloinen, koska hän oli seurannut omaa vaistoaan eikä loukannut islantilaisten tunteita. Hän oli tuntenut, että Erikin sanojen takana piili salaista halveksumista Caleb Garea kohtaan. Nyt islantilaiset saivat ehkä paremman käsityksen garelaisista.

Amelia tuli ulos talosta, kun Martin riisui hevosta. Hänen kasvonsa näyttivät huolestuneilta, ja Martin arvasi, mitä äiti pelkäsi. Jotain ikävää tapahtuisi — joskin vain salassa. Myrsky nousisi, niin pian kuin lapset eivät olleet saapuvilla.

»Etkö saanut kaloja?» Amelia kysyi kurkistaen rattaille.

»En», Martin vastasi lyhyesti. »He eivät ole ruvenneet vielä kalastamaan.»

Amelia läksi puutarhaan laskien, paljonko tomaatteja taimet kantoivat. Ne eivät kypsyisi ennenkuin vasta elokuun lopulla. Taimet olivat yhä heikkoja ja tarvitsivat tukea. Amelia seisoi toinen käsi vyötäisillä, toinen leuan alla tuumien, mitä hän keittäisi illalliseksi kalan asemesta. Ei se sittenkään, olipa se miten hyvää tahansa, olisi kalaa. Hänen täytyi valmistaa jotain oikein herkullista, jotta pettymys ei tuntuisi kovin suurelta. Mitenkä olisivat uudet porkkanat ja kananpojat — ei, kananpoikia heillä oli ollut edellisenä sunnuntaina, ja sitäpaitsi ne munivat niin hyvin, ettei Caleb sallinut niitä tappaa, vaan oli käskenyt säästää munia syysmarkkinoita varten — jotain muuta oli keksittävä. Amelia keräsi esiliinansa täyteen uusia porkkanoita ja läksi huoneeseen tuumimaan.

Caleb tuli myöhään kotiin sinä iltana käytyään sopimassa erään islantilaisen kanssa puimamiehistä. Hän ei ollut maininnut tulevansa vasta myöhään kotiin, ja illallinen oli odottanut kokonaisen tunnin. Munakas ja silava olivat jäähtyneet, perunat vetisiä, kun niitä oli pitänyt lämmittää. Judith oli ottanut hiukan ruokaa uunista ja mennyt ulos. Hän ei ollut palannut kotiin.

Äänettöminä kaikki istuivat pöydässä. Calebin silmät osuivat ruokiin. Sanaakaan sanomatta hän otti eteensä.

»Saatko puimamiehiä syyskuun ensimmäiseksi päiväksi?» Amelia kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.

Caleb otti voita ja ojensi lautasen Lindille, ennenkuin vastasi. »Sain», hän sanoi, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että Amelia oli sanonut jotain.

Kuvaavaa kylläkin hän ei viitannut sanallakaan siihen, ettei pöydässä ollut kalaa. Äkkiä hän vilkaisi koko pöytäkuntaan.

»Missä Jude on?» hän kysyi.

»Eräs hänen vasikoistaan on hävinnyt», Ellen vastasi Amelian puolesta.

»Niin kai — niin kai», Caleb mutisi ja söi edelleen, ikäänkuin pöydässä ei olisi ollut ketään muuta.

Illallisen jälkeen Lind läksi ulos etsimään Judea. Ellen ja Charlie menivät lypsylle.

»Pelästyitkö sinä vainajia niinkuin kaikki muutkin?» Caleb sanoi nauraen Martinille. »Keksit varmaankin uuden jutun, ennenkuin järvi jäätyy, tai — jäämme ilman liharuokaa. Enkö ole syöttänyt sinua täällä vuosikausia ilmaiseksi raataen itse kuin henkeni edestä? Tyhjäntoimittajia te olette kaikki tyyni!»

»Bjarnassonit eivät kalasta vielä», sanoi Martin hiljaisesti. »En minäkään rupea kalastamaan, ennenkuin he antavat meille luvan.»

»Vai et rupea? Saadaanpa nähdä, etkö rupea!»

Caleb läksi ulos lyhtyineen itsekseen naureskellen. Kulkiessaan pitkin karjapolkua laitumelle ja sen poikki pellavapellolle hän tuumi keinoa, millä hän saisi Martinin pakotetuksi kalastamaan, kun ilma muuttuisi kylmemmäksi. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain nolata vastahakoisia Bjarnassoneja, vaan hän tahtoi tukahduttaa Martinin heräävän itsenäisyystunteen. Jos hänessä jo kahdenkymmenen ikäisenä oma tahto alkoi tulla esille, niin häntä olisi mahdoton pitää kurissa viisikolmatta vuotiaana. Tässä oli keksittävä joku keino...

Caleb kulki yhä lisääntyvässä pimeydessä kuin olio, joka kuului erottamattomasti maahan, hartiakas, kumarainen vartalo taipuneena alaspäin. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kaukana niistä ikävistä pikkukiusoista, jotka symbolisoivat hänen perhettänsä. Hänen silmiensä edessä kimmelsi hopeanharmaa pellava-alue — rikkaana, kauniina, voimakkaana. Se oli sellaisenaan kokonaisuus, täydellisyys, joka vaati kaikkea, mutta antoi myös kaikkea — maan kasvua, ainoaa maailmassa, joka oli minkään arvoista.

Pohjoispuolella pellavapeltoa sijaitsi suomaa, mustana ja vihamielisenä, täynnä pohjattomia hetteitä. Aronsonin oli pakko aidoittaa tämä turmiollinen alue, nyt kun se oli hänen omansa.

II.

Mark ja Lind päättivät tavata toisiaan Sandbossa, kunnes Klovaczit palaisivat kotiin.

»Koulutädin täytyy olla varovainen», Lind sanoi nauraen Markille, »ettei mitään häväistystä tapahdu. Sellainen voisi käydä minulle tuhoisaksi, koska minun on huolehdittava elatuksestani lukukauden loppuun saakka.»

»Minä en pidä sillä väliä», väitti Mark. »Onhan minulla hiukan rahaa.»

Mutta Lind ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Hän tahtoi pysyä paikassaan lukukauden loppuun saakka.

Sandbossa villit kirsikkapuut olivat täynnä viininpunaisia hedelmiä. Sven poimi Lindille kannullisen marjoja, ja tämä söi niitä yhdessä Markin kanssa, kunnes heidän suunsa oli aivan kuiva. Mrs. Sandbo oli mielissään, kun opettajatar ja hänen »poikansa», niinkuin hän nimitti Markia, olivat heillä, ja usein hän tarjosi heille kahvia ja leivoksia. Pohjaltaan mrs. Sandbo oli hyvä ihminen, ja totuttuaan Lindin käynteihin ei hän kiusannut häntä enää monilla kysymyksillään.

Opettajatar käveli yhdessä Markin kanssa Latt-järven toiseen päähän, missä he poimivat pieniä mustia simpukoita kaislikosta. Lind näki sieltä pieniä vahamaisia ulpukoita, mutta muta oli siksi upottavaa, ettei hän voinut niitä saada.

»Ne kuihtuisivat kuitenkin aivan heti», sanoi hän Markille palatessaan takaisin kovemmalle maalle.

»Aivan niin, ja niillä on kovin pitkät, niljakkaat juuret», lohdutti Mark häntä.

He kulkivat noin puolen mailin verran pienelle aurinkoiselle mäennyppylälle, joka sijaitsi Garen metsän reunassa. Siellä he kävivät istumaan, Lindin levittäessä vaalean, leveän hameensa allensa. Mark ojentautui suoraksi maahan varjostaen kädellään silmiään ja purren heinänkortta.

Mäenrinne heidän alapuolellaan oli nurmikon peitossa, aivankuin sileäksi kammattu tukka. Lind katseli sitä uteliaana. Ilma oli täynnä surisevia hyönteisiä, jotka hyppelivät kuin pienet mustat täplät valossa. Väliin suuri likakärpänen purjehti majesteetillisesti ohitse, sen kultaisten siipien kimmeltäessä auringossa. Kuhnurimehiläinen eksyi hyttysparveen, selvisi siitä ja lensi laiskasti kaukana kasvavaan kukkaan aavistamatta, minkä häiriön se oli saanut aikaan. Muutaman jalan päässä heidän alapuolellaan oli harmaa muurahaiskeko; muurahaiset kiipesivät touhuissaan sen seiniä ylös ja alas. Pienoismaailma täynnä uutteraa työtä.

»Mark», sanoi Lind lempeällä äänellä, »joka hetki tapahtuu jotakin. Menee —»

»Ja tulee, Lind», Mark lisäsi.

»Enpä tiedä. Me emme voi estää sitä, mikä menee — se ei ole meidän voimassamme. Mutta me voimme vastustaa sitä, mikä tulee — meillä on voima katkaista kaikki itsessämme.»

Mark ei tahtonut puhua vakavasti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja kietoi molemmat käsivartensa Lindin ympärille painaen päänsä hänen rintaansa vasten. »Älä huoli, Lind — älä huoli. Sinä pelastit minut kaikista synkistä mietteistä. Jos nyt kadottaisin sinut, niin en tiedä, mitä tekisin. Olen aina ollut yksin, Lind — heitettynä autiolle saarelle. En tiedä, mistä se johtui. Joskus en ole ollut varma edes omasta nimestäni.» Hän suuteli Lindin hiuksia ja silitteli hänen ahavoitunutta niskaansa.

»Ei koskaan tämä hetki voi uudistua enää», Lind kuiskasi. Hän painoi päänsä Markia vasten ja puristautui häneen. »Nyt me olemme yksi sielu, armaani.»

KAHDESTOISTA LUKU.

I.

Eräänä heinäkuun iltana ennen heinäntekoa karja kiiruhti suomaalta kotiin ilmaisten ammunnallaan myrskyn tuloa. Kauempana oleva karja ja hevoset hakivat suojaa metsiköstä. Taivaanrannassa näkyi kalpeaa, luonnotonta valoa, ikäänkuin valkean tulen heijastusta. Korkeammalla ilma oli harmaa ja tukahduttava. Ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen siritystä; se kuulosti saksien helinältä, heinää leikatessa.

Amelia, joka kuokki puutarhassa, pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa. Kuumuus oli tukehduttava. Hän katseli pilviä, jotka muutamassa minuutissa olivat kerääntyneet läntiselle taivaalle. Ne muodostivat jättiläismäisen nokivuoren, joka levisi yhä kauemmaksi etelän ja pohjoisen puolelle. Salama leimahti Amelian silmien edessä.

Äkkiä vihertävä valo kohosi taivaanrannasta. Näytti siltä kuin se olisi kaivanut valokuopan taivaan ja maan väliin.

»Rakeita», sanoi Caleb miltei kuiskaten, kun hän astui ulos tallista. Hän ei tahtonut myöntää sitä ääneensä. Ehkäpä myrsky menisi sivu.

»Rakeita», sanoi Amelia itsekseen painaen vaistomaisesti rintaansa.

Hän katsoi ympärilleen ja näki Calebin lähestyvän. Hän astui Amelian ohi sanomatta mitään, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi ollut tulossa.

Martin, joka parhaillaan rakensi sikolättiä kahdelle uudelle emäsialle, heitti jalkansa aidan yli ja ajoi kaikki siat suojaan. Sitten hän ajoi karjapihaan lypsylehmät, jotka olivat palanneet kotiin ja parhaillaan joivat altaan ääressä.

Lind, joka oli istunut lukemassa, laski kirjansa syrjään kuullessaan ukkosen jyrinää. Ilma oli äkkiä muuttunut pimeäksi, ja sitten salama välähti. Hän puhui Ellenille, joka leipoi keittiössä.

»Myrsky taitaa nousta.» Hän pysähtyi ovelle ja katseli ulos. Judith juoksi lammasaitauksessa ajaen lampaita vajaan. Pete auttoi häntä hyppien hänen ympärillään.

Lind tuumi, miten tavattoman kaunis Jude oli tässä luonnottomassa valaistuksessa; hänen pitkä nuorekas vartalonsa oli voimakkaan sulava ja hänen musta tukkansa aaltoili hänen uhmailevilla hartioillaan.

Sitten Lind äkkiä näki Judithin pysähtyvän ja seisovan aivan suorana. Caleb oli tullut lammasaitauksen luo ja huusi hänelle jotain. Jude kutsui pois Peten, ja koira juoksi tytön kintereillä pihalle, jättäen lampaat aitaukseen. Lind näki Judithin viittoilevan käsivarsillaan väitellessään Calebin kanssa, sitten hän heitti niskojaan ja läksi äkisti pois.

Judith tuli huoneeseen tulta iskevin silmin. Hän kiiruhti Lindin ohi sanomatta sanaakaan.

»Mikäs nyt?» Ellen kysyi katsoen ylös uunin luota, jonka ääressä hän kyykötti polvillaan.

»Mitäs kysyt? Sinä sanot kuitenkin vain, että isä on oikeassa. Sinä välität yhtä vähän kuin hänkään siitä, mitä lampaille tapahtuu», Judith sanoi heittäytyen tuolille istumaan. »Joko tästä nousee pyörremyrsky tai tulee raesade, ehkäpä kumpaisetkin — ja isä luulee, että hän voi sitä estää. Siksi hän antaa lampaiden jäädä aitaukseen. Hän on sekä ilkeämielinen että hullu.»

Ukkonen jyrähteli kovalla paukkeella. Martin ja Charlie tulivat huoneeseen, ja hetkeä myöhemmin myös Amelia. Omituinen vihreä valo muuttui purppuranpunaiseksi ja harmaaksi. Muutamia raskaita sadepisaria sattui ikkunaan. Amelia sulki keittiön oven, päästäen ensin Pete koiran sisään. Caleb oli yhä ulkona. Ikkunasta saattoi nähdä hänen liikkuvan rauhallisesti pihalla, vilkaisemattakaan taivaaseen.

Hirveä jyrähdys halkaisi taivaan kuvun. Lind peitti korvansa käsillään. Koira vinkui ja ryömi jouhisohvan alle arkihuoneeseen. Sitten tuuli nousi. Se raastoi vanhan talon kattoa, jyskytteli ikkunanpuitteita aivankuin pirstoutuvia luita ja huojutti kovalla huminalla puutarhan poppelien latvoja. Ehkäpä poppelit ja kuusiaita voisivat suojella puutarhaa. Lampaat olivat aitauksessa, vuonat kätkeytyneinä emojensa suojaan. Sade alkoi nyt virrata valtavana ryöppynä. Koko ulkomaailma oli pimeän peitossa, paitsi silloin kuin salamat liekehtivät. Ukkonen jyrisi melkein lakkaamatta. Martin sytytti lyhdyn keittiössä, kaikki istuivat ja odottivat. Calebia ei vain kuulunut.

»Raesade on nyt mennyt ohi», sanoi Ellen ikkunan luota.

»Oikeaa pyörremyrskyä siitä ei kuitenkaan tullut — minusta näytti kuin savupylväs olisi noussut pilvistä, mutta oli niin pimeä, etten voinut selvästi nähdä», sanoi Jude.

Korviasärkevä jyrinä pamahti, ikäänkuin salama olisi iskenyt aivan oven edessä maahan. Koko talo järkkyi.

»Navetta!» Ellen huusi. Kaikki keräytyivät kauhuissaan ikkunaan. He eivät voineet nähdä mitään.

Martin avasi oven ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin, läpimärkänä. »Salama iski vain kaivoon», hän sanoi, ja kaikki hengittivät helpotuksesta.

»Paha sekin oli», sanoi Charlie kyyköttäen lattialla.

Amelia oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Calebin makaavan hengettömänä navetan lattialla. Hän vapisi nyt koko ruumiistaan.

Myrskyä kesti enemmän kuin puolen tuntia, sitten se lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Ilma muuttui kirkkaaksi ja viileäksi, ja kevyet pilvet kiitivät itään tuulen kantamina, joka ei kosketellut maata. Pete ryömi esiin sohvan alta.

Ei kukaan maininnut sanallakaan Calebista. Kun kaikki oli ohitse, astui tämä levollisesti huoneeseen.

»Vähäinen rajuilma, vai mitä? Raemyrsky kulki ohi — se raivoaa nyt idän puolella», hän sanoi.

Judith läksi heti ulos silmissään kiihkeä tuli. Hän meni lammasaitaukseen, missä emälampaat värisivät läpimärkinä.

Hän otti syliinsä karitsan ja hyväili sitä. Sitten hän katsoi eteensä ja näki miehen ratsastavan intiaaniponin selässä pihalle. Hän tunsi ponin.

»Vuohensilmä!» hän huudahti itsekseen.

II.

Ellen tuli ulos. Heti kun hän huomasi miehen hevosen selässä, pysähtyi hän kuin kiinninaulittuna maahan ja painoi kätensä yhteen.

Mies laskeutui alas satulasta ja kiinnitti rauhallisesti suitset pylvääseen. Sitten hän lähestyi pitkin, hitain askelin Elleniä kohottaen leveälieristä huopahattuaan.

»Minä tulin takaisin, Ellen, niinkuin lupasin», hän sanoi kuiskaten. »Sinä näytät kovin hämmästyneeltä.» Ellen oli ojentanut hämillään hänelle kätensä.

»Minä — minä en uskonut sinun tulevan», hän mutisi.

»Ovatko kaikki kotosalla?»

Ellen nyökkäsi työntäen silmälasinsa otsalleen. »Etkö tahdo tulla huoneeseen? Missä sinä olit myrskyn aikana?»

»Missäkö minä olin?» mies nauroi astuen Ellenin rinnalla. »Ponini ja minä olemme kuin kotonamme missä myrskyssä tahansa.»

Hän kertoi Ellenille, että hän oli viettänyt kaikki yöt taivasalla matkatessaan eteläisiltä järviltä tänne ja että hän aikoi tehdä samoin jatkaessaan retkeään kauaksi pohjoiseen aina suuren virran rannoille saakka.

»Seuraatko sinä minun mukanani?» hän kuiskasi juuri ennenkuin Ellen avasi talon oven.

Ellen painoi alas katseensa. Miehen silmät olivat syvällä hänen kasvoissaan ja ne olivat keltaisenvihertävät väriltään kuin vuohella. Hän oli alkujaan skotlantilainen, mutta hänen vereensä oli kaksi sukupolvea sitten sekaantunut intiaaniverta; hän oli ollut Caleb Garen palveluksessa kolme vuotta.

He astuivat huoneeseen, ja Caleb näki hänet.

»Kas —» hän sanoi astuen lähemmäksi tervehtiäkseen

Malcolmia, »tuossahan Malcolm on jälleen! Mitäs kuuluu — mitäs pojalle kuuluu?»

Malcolm irvisteli ja ojensi kätensä Amelialle ja Martinille. Caleb tahtoi ystävällisellä tervehdyksellään näyttää, ettei miehen tulo hämmästyttänyt ketään — vaikka jokainen perheen jäsen epäilikin, että hänen tulonsa merkitsi Ellenille enemmän kuin hänellä oli oikeutta tunnustaa. Ellen pysytteli huoneen perällä ja voiteli leivoksia, jotka hän oli ottanut uunista, sillä välin kuin Malcolm vastasi Calebin tiedusteluihin.

»Kai me voimme tarjota Malcolmille yösijaa muutamiksi päiviksi, äiti?» Caleb kysyi kääntyen Amelian puoleen. »Parasta levätä hiukan ennenkuin lähdet uudelle taipaleelle.»

Malcolm kiitti, mutta sanoi luvanneensa Yellow Postissa auttaa Erik Bjarnassonia veneen rakentamisessa ja aikovansa vielä samana iltana lähteä sinne.

Malcolm meni navettaan Martinin ja Calebin kanssa. Ellen alkoi valmistaa illallista sillä välin kuin Amelia läksi katsomaan, olivatko tomaatintaimet vahingoittuneet. Yksin jäätyään Ellen tunsi tahtomattaan verensä alkavan kuohua. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa pieni muisto — ennen lähtöään Malcolm oli suudellut häntä navetassa ja pyytänyt odottamaan häntä, kunnes hän palaisi takaisin. Tuo hetki oli mennyt menojaan, mutta sen jälkeen päivät työssä olivat tuntuneet vähemmän yksinäisiltä. Mutta ei kukaan saanut sitä aavistaa. Ei kukaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne äkkiä pois, kun ovi narahti.

Lind vain tuli huoneeseen hiljaa niinkuin tavallisesti. Hän kietoi kätensä Ellenin ympärille.

»Kuka tuo tumma mies on, joka kulkee isäsi kanssa, Ellen?» hän kysyi.

»Eräs isän entisistä apulaisista vain», vastasi Ellen. Lind huomasi, että Ellen sanoi »isän». Kaikki talossa oli »isän», vieläpä apulaisetkin. Lind ihmetteli, olikohan hän samainen mies, josta Judith oli puhunut. Hän näytti tipahtaneen suoraan taivaasta samoinkuin myrskykin.

Lind katsoi ulos ikkunasta lännen puolelle, missä aurinko laski kirkkaana. Ihanaa olisi varmaankin nyt metsätiellä, kun sade oli puhdistanut puut tomusta.

»Etkö voisi tulla hiukan kävelemään kanssani», Lind kysyi Elleniltä. »Myrskyn jälkeen on nyt niin tyyntä.»

»Minun pitää keittää illallisruokaa», sanoi Ellen.

»Sitten lähden kai yksin.»

Kun Lind oli mennyt, astui Ellen ovelle ja silmäsi navettaan päin. Karjatiellä, joka kulki laidunmaan poikki, hän näki Malcolmin astuvan Calebin rinnalla, ja Caleb osoitti kädellään etelää kohti. Ellenin olisi tehnyt mieli seurata heitä saadakseen tietää, mitä Malcolmille sanottiin. Calebin ystävällisyyden takana piili jotain. Ennen pitkää se tulisi ilmi. Omituinen ylpeys esti Elleniä nousemasta kapinaan isäänsä vastaan. Sillä kapinoiminen merkitsisi sitä, että hänellä oli paha omatunto. Caleb oli hänen isänsä, ja kaikki se vääryys, mitä isä oli tehnyt, heijastuisi pakostakin häneen. Siksipä hän yritti puolustaa Calebin käytöstä heitä kohtaan. Koettaessaan tätä tehdä hänen oli pakko sulkeutua yhä enemmän itseensä. Malcolmin ilmestyminen hänen elämäänsä oli kuin kangastus, jonka hän koko sydämestään toivoi muuttuvan todellisuudeksi, vaikka hän tiesikin sen olevan vain harhanäyn. Se ei voinut muuttua todellisuudeksi. Ei mikään tullut milloinkaan todelliseksi.

Hän seisoi ovella, tuo hento pieni tyttönen punaisine käsineen ja litteine leukoineen. Hänen suuret, laajentuneet silmänsä, jotka tekivät hänet miltei kauniiksi, seurasivat noita molempia miehiä, kunnes he kääntyivät kaakkoon päin pellavapeltoa kohti. Ellen ihmetteli, tokko Malcolm katsoisi taakseen ja näkisi häntä — sitten hän muisti, ettei hän pitkän välimatkan vuoksi voisi kuitenkaan nähdä, kääntyipä hän taakseen tai ei. Nyt Calebin ja Malcolmin ääriviivat sulautuivat yhdeksi ja katosivat kaukaisen pellavapellon taustaa vasten. Ellen painoi kätensä silmiään vasten ja kääntyi pois ovelta.

III.

»Hienoa lajia, vai mitä?» Caleb kysyi Malcolmilta, joka pysähtyi tarkastamaan pellavaa. »Se merkitsee uutta taloa ensi keväänä, jos se edistyy edelleen samalla tavalla. Täytyy rakentaa, Malcolm. Tytöt ansaitsevat hienon kodin. Ellen alkaa jo olla niin vanha, että sulhasia tulee taloon — nuoria farmareita. Tahdon näyttää heille, että tytöt lähtevät yhtä hyvästä talosta kuin mihin heidät viedäänkin. Täytyy rakentaa — täytyy rakentaa. Tytöillä täytyy olla hyvä koti. Ha, haa! Heille ei mikään huono kelpaa — kuulisitpa vain heidän juttelevan! Se sitten on varmaa!»